sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Katsaus kuluneeseen kirjavuoteen

Uusi vuosi lähestyy jälleen hirveällä vauhdilla ja pian on jälleen yksi vuosi paketissa. Hui, en meinaa uskoa, että jälleen pääsee juhlistamaan uutta vuotta! Mutta nyt kun viimeisiä päiviä viedään, on hyvä hetki palauttaa mieleen viime vuoden tärkeimpiä juttuja. Ja koska tämä on kirjablogi, niin tehdäänpä katsaus meikäläisen kuluneeseen kirjavuoteen.

Ensiksi täytyy sanoa, että 2013 oli erinomainen kirjavuosi. Sen suurimpia muutoksia on varmasti ollut ainakin tämän blogin perustaminen ja täytyy kyllä sanoa, että olen täydellisesti hurahtanut kirjabloggaukseen! Vuodet ennen tätä blogia tuntuvatkin aika kaukaisilta. ;) Kirjablogi on osoittautunut minulle mahtavaksi tavaksi pistää ylös ajatuksiani kirjoista ja vanhoihin arvosteluihin on ollut jännää palata myöhemminkin. (Tosin täytyy sanoa, että ensimmäiset bloggaukseni eivät nyt ole mitään maailman tasokkainta luettavaa...) Kiitos myös kaikille mukaan hypänneille lukijoille, teidän kommenttinne ja ajatuksenne piristävät aina meikäläisen päivää! Mutta nyt asiaan.

Tänä vuonna luettua tuli 189 kirjaa ja sivuja puolestaan kertyi 79 820. Blogi ei ollut pystyssä vielä viime vuonna, mutta itselläni on tilastoja siltäkin ajalta ja vuonna 2012 luin 184 kirjaa. Tämän vuoden tilastot olivat siis vielä hiukan komeammat. Mutta lukemista voi mitata muutenkin kuin määrillä ja seuraavaksi esittelen vuoden mieleenpainuvimmat kokemukset. (Kaikki vuoden luetut täällä.) Kirjat eivät ole parhausjärjestyksessä vaan siinä, missä järjestyksessä ne ovat tupsahtaneet mieleeni.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Ihana ja kamala kirja joka itketti, nauratti ja murskasi sydämeni. Luettu nyt jo monta kertaa. Tässä kirjassa oli "sitä jotain" ja vielä jotain enemmänkin. Rakastin tätä alusta loppuun, vaikka nyyhkytinkin viimeiset sivut. Sekava ja tunteiden vallassa kirjoitettu bloggaus tässä.








Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Yksi uusista lempikirjoistani! Kauniisti kirjoitettu, mystinen, ja jännittävä tarina kirjoista ja ihmiskohtaloista Barcelonan kaduilla. Tämä kirja lumosi minut täydellisesti. Myös muut Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuneet kirjat koskettivat, mutta tämä kaikista eniten. Bloggaus tässä.







Veronica Roth: Divergent-trilogia

Yksi ensimmäisistä sarjoista jonka olen lukenut englanniksi ja lempidystopiani nykyään. Jännittävä ja ajatuksia herättävä, kaunis sarja joka jätti jälkeensä sydäntä kaivertavan tunteen. Ehdottomasti vuoden huippuja! Bloggaukset: Divergent, Insurgent, Allegiant.


George R.R Martin: Tulen ja jään laulu

Lukaisin keväällä ennen blogin perustamista huippusuositun Tulen ja jään laulun suomennetut osat. (Valtaistuinpeli, Kuninkaiden koitos, Miekkamyrsky ja Korppien kestit.) Sarja iski julmuudestaan huolimatta upean maailmansa ja jännittävän juonensa takia. Vuoden mieleenpainuvimpia.






Eoin Colfer: Artemis Fowl-sarja

Hassua, että Artemis on ollut elämässäni vasta vuoden! Olin koko viime tammikuun nuoren mestaririkollisen lumoama ja Artemis tuntuu nykään luonnolliselta osalta kirjallista elämää. Rick Riordanin kirjojen tyylistä, hauskaa luettavaa. Erityisesti olen mieltynyt ihanan näsäviisaaseen ja nerokkaaseen Artemikseen. Bloggaukset kahdesta ensimmäisestä osasta: Artemis Fowl ja Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa.





Lisäksi lukuvuoteen mahtui myös sivistävää klassikkopuolta ja erityisesti mieleen jäivät Margaret Mitchellin Tuulen viemää, joka sai minut haaveilemaan Yhdysvaltain etelävaltioiden elämästä ja jonka päähenkilö sai minut repimään hiuksiani; Emily Bronten Humiseva harju, joka lumosi synkkyydellään; sekä Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani, jonka romanssi tempaisi minut täysin mukaansa.

Myös erinomaisia jatko-osia tuli lukaistua, mainittakoon vaikkapa Veronica Rossin Halki ikiyön, Ally Condien Perillä, Rick Riordanin Athenen merkki, Cassandra Claren Kadotettujen sielujen kaupunki.

Kirjavuosi oli siis erinomainen ja tästä on hyvä jatkaa vuoteen 2014. Lukulistalla keikkuu mitä mielenkiintoisempia ja houkuttelevampia teoksia ja myhäilen myös uutuuksien listan nähdessäni. Niin paljon hyviä kirjoja jotka odottavat lukemista!

Joten, onnellista uutta vuotta kaikille sielä ruudun toisella puolella! Kirjaneito kiittää kuluneesta vuodesta.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Holly Goldberg Sloan - Näkymätön poika

Sam Border on 17-vuotias eikä hän käy koulua. Hänellä ei ole puhelinta eikä hän tunne elokuvatähtiä. Hän elää isänsä ja veljensä kanssa pakettiautossa, joka aika ajoin siirtyy kaupungista toiseen. Isä elää pikkurikoksilla, auringon laskettua pojat etsivät ruokaa.
Sitten Sam näkee Emilyn. Emily laulaa, ei kovin hyvin, mutta heidän välilleen syntyy yhteys. Ensimmäistä kertaa veljekset tutustuvat siihen, mitä useimmat kutsuvat tavalliseksi arjeksi. Alkaa kapina lainsuojattomuudesta kohti elämää, jossa veljesten ei tarvitse olla näkymättömiä.
Näkymätön poika on unohtumaton kertomus jäljestä, jonka kohtaamiimme ihmisiin jätämme. Sitä lukee henkeään pidätellen, kunnes äkkiä havahtuu haluun lukea sitä jollekin ääneen.

Tartuin Näkymättömään poikaan ensimmäisen kerran noin vuosi sitten tarkasteltuani sitä ensin kirjakaupassa ja löydettyäni sen sitten kirjastosta. Muistan yhä kuinka se itketti ja nauratti ja tempaisi minut mukaansa ensimmäisellä lukukerralla. Kun siskoni sai tämän joululahjaksi, oli kirjaan uudestaan tarttuminen helppoa. Etenkin kun tunsin kaipaavani jotain tuttua ja turvallista minua ravistelleen Allegiantin jälkeen.  Ja Näkymätön poika oli jälleen kerran loistava lukukokemus.

Näkymätön poika kertoo tarinan 17-vuotiaasta Sam Borderista. Hän ei ole käynyt koulussa toisen luokan jälkeen ja elää täysin eristyksissä tavallisesta elämästä. Sam asuu pakettiautossa yhdessä isänsä ja veljensä Riddlen kanssa ja vaihtaa asuinpaikkaa tiuhaan. Samin isä, Clarence Border elää pikkurikoksilla eikä häntä suuremmin kiinnosta poikien hyvinvointi. Eräänä aivan tavallisena sunnuntaina musiikkia rakastava Sam menee kirkkoon ja siellä hän näkee ja kuulee Emilyn. Emily ei laula hyvin, mutta heidän välilleen syntyy yhteys. Tutustuessaan Emilyyn, Sam ja Riddle tutustuvat myös tavalliseen elämään ja tajuavat ensi kertaa, kuinka suljetussa maailmassa he ovat eläneet. Mutta poikien isä ei koskaan jää samaan paikkaan pitkäksi aikaa. Ja samalla kun pojat alkavat murtautua vapauteen elämästä, joka on tehnyt heistä näkymättömiä, aika alkaa käydä vähiin.

Näkymätön poika on ennen kaikkea vangitseva kirja. Lukija tempautuu väistämättä mukaan Samin ja Riddlen elämään ja sen lukuisiin haasteisiin. Poikien puolesta jännittää koko ajan ja kirjaa huomaa lukevansa kädet täristen pystymättä lopettamaan. (Muistelen lukeneeni kirjan ensimmäisen kerran yhdessä aamussa pyjama päällä varmaan kahteentoista saakka, kun en vain kyennyt päästämään kirjasta irti.)

Vaikka osa nappaavuudesta jaettavasta kunniasta kuuluu juonelle, myös kirjoitustyylille täytyy antaa pisteitä. Huomaa, että Sloan on työskennellyt aikaisemmin elokuvaohjaajana ja -käsikirjoittajana. Kirjassa viehättää myös kirjailijan tapa kertoa asioita monen henkilön näkökulmasta, hän-kertoja vaihtuu tiuhaan ja ääneen pääsevät Samin ja Emilyn lisäksi monet satunnaiset sivuhenkilöt. Kirjaa lukiessa välittää jokaisesta hahmosta ja Sloan myös lopettaa lähes jokaisen sivuhenkilönkin tarinan.

Kirja onkin paljolti tarina ihmiskohtaloista, joiden keskiössä ovat tietysti Sam (ja Riddle) sekä Emily. Takakannen luonnehdinta, "Näkymätön poika on unohtumaton kertomus jäljestä, jonka kohtaamiimme ihmisiin jätämme.", osuukin täydellisesti nappiin. Tarina on mielikuvituksellinen, mutta uskomattomuudessaan uskottava. Se on lumoava.

Kuten takakannesta jo voi päätellä, Samin ja Emilyn välit eivät jää vain kaverisuhteeksi. Heidän rakkaustarinassaan on kuitenkin jotain loputtoman suloista ja kaunista. Se on koskettava kertomus siitä, kuinka yksi kohtaaminen voi kääntää ihmisen elämän suunnan. Sam ja Emily, jotka tulevat täysin erilaisista oloista, opettavat toisensa katsomaan maailmaa uudella tavalla. Molemmat ovat ihania hahmoja, joita on helppo rakastaa.

Muutkin kirjan hahmot, kuten sanottua, herättävät tunteita, mutta kaikki eivät positiivisia. Erityisesti Samin ja Riddlen isä oli todella pelottava poikien puolesta sai toden teolla jännittää. Clarence Borderilla ei tosiaankaan ole kaikki päänupissa kohdallaan. Lisäksi Emilyn lukiokaveri Bobby Ellis herätti minussa halua hypätä kirjaan ja pamauttaa tätä ärsyttävää poikaa pesäpallomailalla. Bobby Ellis (jota kykenen ajattelemaan vain sukunimen kanssa) on humoristinen, surkuhupaisa ja ärsyttävä, jota ei voi olla säälimättä ja johon ei voi olla ärsyyntymättä. Voi, Bobby Ellis! Toivottavasti emme koskaan tapaa.

Poikien kohtaloa sai jännittää aivan viimeisille sivuille saakka, eikä lopussa säästynyt liikutuksen kyyneliltä. Näkymättömässä pojassa esiin tulee uskomattoman kauniilla tavalla myös veljesten keskinäinen rakkaus ja toisesta välittäminen. Ja myös se, kuinka perhe ei aina muotoudu vain verisiteistä.

Näkymätön poika oli kaunis ja koskettava kirja, jonka jollain lailla niputan yhteen Tähtiin kirjoitetun virheen ja Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea -kirjan kanssa. Jos siis on pitänyt jostakin näistä kolmesta, suosittelen lukemaan loputkin. Tässä kirjassa on "sitä jotain".

Arvosana: ♣♣♣♣♣

perjantai 27. joulukuuta 2013

Joululahjakirjoja

Ihanaa joulua vielä näin vähän myöhässä kaikille!

Kuten monet kirjojen ystävät, myös minä sain jouluna lukuisia kirjalahjoja. Niistä on kiittäminen paitsi tietysti pukkia, myös rakkaita sukulaisia, jotka viettivät meillä joulua. Ja koska runsas lukemiseni tekee kuulemma kirjalahjojen ostamisesta haastavaa (sanojat ovat kyllä varmasti oikeassa), tänä vuonna tein nerokkaan oivalluksen ja kirjoitin listan toivomistani kirjoista. Se toimi vielä odotettua paremmallakin tavalla ja sainpa muutaman yllätyskirjankin.

Kovista paketeista paljastui siis:
- Jude Fisher: Hobitti: Smaugin autioittama maa. Kuvitettu opas.
- Veronica Roth: Divergent, Insurgent ja  Allegiant, eli koko Divergent-trilogia.
- Cassandra Clare: Luukaupunki (Varjojen kaupungit, #1)
- Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
- Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Näistä Hobitti-opas, Rothin Allegiant, Sinisalo ja Mennyt maailma olivat aikasemmin lukemattomia. Allegiant löytyi myös toivelistalta ja sen ehdinkin jo ahmaista. Mietteitä täällä. Muut osat täydensivät kivasti sarjan ja ovat uudelleenluku-listalla (niistäkin olen blogissa höpötellyt, täällä ja täällä). Luukaupunki täydensi muuten jo hyllyssä komeilevan trilogian ja Hobitti-opaskin päätyy toisen samanmoisen viereen.

Yllättäjät olivat Sinisalo ja Waugh. Sinisalosta olen kuullut ja vaikuttaa mielenkiintoiselta teokselta. Mennyt maailma puolestaan löytyy Kirjallisen sivistyksen projektini -listoilta ja sen taisi lahjan antajakin tietää. ;) Ainakin se oli osoitettu "Avuksi kirjallisen sivistyksen projektiin".

Kyseinen kappaleeni on myös tuunattu, sillä antajan omistuskirjoitusta lainaten: "The cover of this edition is horrible and simply wrong. Keep it out of your sight." Pokkarin kannet oli siis osittain peitetty kirjasta tehdyn TV-sarjan kuvilla ja takakannesta oli "sensuroitu" osa.
Hauskaa, sanon minä! Mennyt maailma loikkasikin lukulistalla aimo harppauksen ylöspäin.

Kirjallinen jouluni oli siis erinomainen ja taidanpa tästä pikku hiljaa hipsiä kohti kirjahyllyä... Mitenkäs teillä muilla? Tuliko kirjahyllyyn täytettä?






torstai 26. joulukuuta 2013

Veronica Roth - Allegiant

Divergent, #3

What if your whole world was a lie?

The faction-based society that Tris Prior once believed in is shattered – fractured by violence and power struggles and scarred by loss and betrayal. So when offered a chance to explore the world past the limits she's known, Tris is ready. Perhaps beyond the fence, she and Tobias will find a simple new life together, free from complicated lies, tangled loyalties, and painful memories.

But Tris's new reality is even more alarming than the one she left behind. Old discoveries are quickly rendered meaningless. Explosive new truths change the hearts of those she loves. And once again, Tris must battle to comprehend the complexities of human nature – and of herself – while facing impossible choices about courage, allegiance, sacrifice and love.

Ylitin itseni Allegiantin ilmestyttyä lokakuussa, enkä sännännyt kirjakauppaan ostamaan sitä, vaan päätin urheasti odottaa jouluun. Lahjapaketistahan tämä kirja sitten lopulta paljastui ja tulin ahmaisseeksi Allegiantin reilussa vuorokaudessa. (Tosin itse sain koko trilogian UK-painoksina, jotka ovat meikäläisen mielestä noin miljoona kertaa kauniimmat). Kyseessä oli loistava, koskettava ja kaunis päätös upealle dystopialle.

HUOM! Tämä arvostelu spoilaa edellisiä osia, joten jos haluat lukea Divergentin ja Insurgentin autuaan tietämättömänä, suosittelen jättämään lukemisen tähän. (Tai ainakin hyppäämään seuraavan kappaleen yli. Omien tuntemusteni vuodatus on melko spoilaamatonta.) Allegiantin loppuratkaisua en kuitenkaan spoilaa. :)

Ryhmiin eli factioneihin perustunut yhteiskunta, jossa Tris on elänyt koko elämänsä on hajonnut pirstaleiksi. Valtaa pitävät nyt ryhmättömät (factionless) ja heidän johdossaan on Tobiaksen äiti, Evelyn. Kaupunki kuohuu, osa haluaisi palata vanhaan järjestelmään ja osa poistua aidan ulkopuolelle. Trisin paljastama videonauha on muuttanut kaikkien käsityksen maailmasta, eikä mikään ole enää niin kuin ennen. Tris saa kuitenkin yhdessä Tobiaksen ja ystäviensä kanssa tilaisuuden poistua kaupungista, mutta kukaan heistä ei ole valmistautunut siihen, mitä he tulevat kohtaamaan. Yhä uusia mullistavia totuuksia paljastuu ja ratkaisun hetket ovat lähellä. Onko Trisillä ja Tobiaksellla tulevaisuutta aidan ulkopuolella?

Veronica Roth osaa todella yllättää koko Divergent-trilogiallaan. Ensimmäisen osan perusteella voisi päätellä kyseessä olevan aika perusdystopia kapinoineen sun muineen, mutta jo toisessa osassa koko systeemi heittää niin sanotusti häränpyllyä. Yhtäkkiä kyseessä onkin täysin eri tarina. Juttu kääntyy ympäri myös Allegiantin alussa ja Rothin paljastukset saivat minut haukkomaan henkeäni. Koko sarja on selvästi suunniteltu hyvin, sillä jollain lailla näihin paljastuksiin tunnutaan tähdänneen koko ajan. Trilogia olikin loistava ja yhtenäinen kokonaisuus.

Sarjassa ei myöskään ole ollut havaittavissa samanlaista selkeää juonenkaarta, kuin monissa muissa sarjoissa. Joistakin sarjoistahan näkee nimittäin heti, minne juonella ja kuvioilla tähdätään, kapina tulee ilmi ensimmäisessä osassa, on vireillään toisessa ja puhkeaa kukkaan viimeisessä jne. Divergent-trilogiassa näin selkeää kuviota ei ollut. Paljastukset sekoittivat pakkaa koko ajan ja tulevaisuutta oli vaikea ennustaa. Toisaalta tämä oli piristävää ja ihanaa, mutta jollakin lailla sarja tuntui välillä nykivän paikoillaan. Sitä tultiin ja mentiin ja taisteltiin ilman sen suuremmilta tuntuvia syitä.

Rothin trilogialle täytyy kuitenkin antaa tunnustusta siitä, että se sisälsi myös ajattelemisen aihetta eli jotain muutakin kuin pelkän teiniromanssin ja jännittävän juonen. Divergentissä puhutaan paljon ihmisluonnosta ja sen pahuudesta ja hyvyydestä, menetyksestä sekä etenkin epäitsekkyydestä ja uhrauksista. Allegiantia lukiessani maistelinkin usein lauseita ja pysähdyin miettimään juuri lukemaani.

Olen myös rakastunut täydellisesti tämän sarjan romanssipuoleen. Tris ja Tobias tuntuvat kumpikin kokonaisilta ja vahvoilta henkilöiltä, eikä kummallakaan ole mitään tähtiin kirjoitetun rakkauden harhaluujoja. He rakastavat toisiaan, totta kai, mutta ovat myös tietoisia rakastamisen vaikeudesta ja ympäröivän maailman asettavista ongelmista. Ja tietenkin he ovat syötävän suloisia yhdessä.

Allegiant poikkeaa kuitenkin Divergentistä ja Insurgentista siinä, että Tobiaksesta on tehty toinen kertoja Trisin rinnalle. Mielestäni ratkaisu toimi hyvin, sillä Allegiant ei ole enää niin vahvasti pelkästään Trisin tarina. Toisaalta kaksi minä-kertojaa englanniksi luettaessa aiheutti aina välillä hiukan sekaannusta, huolimatta siitä, että luvun alussa mainittiin, kumpi kertojista on kyseessä. (Tästä voin kyllä jälleen syyttää etupäässä omaa huolimattomuuttani.)

Ja sitten loppu. Roth lopetti sarjan täysin eri lailla kuin olin kuvitellut, todella shokeeraavasti. Myönnän auliisti vollottaneeni viimeiset sivut tuskaisena, enkä vieläkään ole päässyt täysin yli kaikesta. Mutta huono loppu ei ollut, ei todellakaan. Se jatkoi samalla, yllättävällä ja omaperäisellä linjalla, kuin koko muukin sarja.

Nyt olen saanut Divergent-trilogian luettua ja vaikka Allegiant  jättikin jälkeensä kovertavan tunteen sydämeen, eikä sellaista yleisen tyytyväisyyden tunnetta kuin jotkut kirjat, kyseessä oli ehdottomasti loistava trilogia ja suosikkidystopiani. Taidanpa tästä aloittaa uudestaan Divergentin lukemisen, kun sekin paljastui paketista toissapäivänä.

Sarjalle ovat muuten ilmestyneet suomenkieliset fanisivut: http://outolintufan.weebly.com/

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Pukkikin oli tänä vuonna poikkeuksellisen antelias etenkin kovien pakettien suhteen, joten niistäkin varmaan lisää lähipäivinä. ;)

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Marie Lu - Legend

Legend, #1

What was once the western United States is now home to the Republic, a nation perpetually at war with its neighbors.

Born into an elite family in one of the Republic's wealthiest districts, fifteen-year-old June is a prodigy being groomed for success in the Republic's highest military circles.

Born into the slums, fifteen-year-old Day is the country's most wanted criminal. But his motives may not be as malicious as they seem.

From very different worlds, June and Day have no reason to cross paths - until the day June's brother, Metias, is murdered and Day becomes the prime suspect. Caught in the ultimate game of cat and mouse, Day is in a race for his family's survival, while June seeks to avenge Metias's death.

But in a shocking turn of events, the two uncover the truth of what has really brought them together, and the sinister lengths their country will go to keep its secrets.

En ollut kuullut koko Legend-trilogiasta mitään, ennen kuin luin Nina Marin bloggauksen sarjan ensimmäisestä osasta. Se sai ehdottomasti kiinnostukseni heräämään ja kun trilogia löytyi kirjaston valikoimista, pistin sen sen kummemmin ajattelematta varaukseen. Sekä Legend, että toinen osa Prodigy saapuivat noudettaviksi juuri sopivasti ennen joululomaa ja nyt olen Nina Marille nöyrän kiitollinen kirjavinkistä. Legend oli ehdottoman tasokasta nuortendystopiaa.

Legendin maalaamassa tulevaisuudenkuvassa Yhdysvallat on hajonnut kahtia. On Tasavalta (The Republic of America), jonne tarina sijoittuu ja Siirtokunnat (Colonies). Nämä kaksi ovat jatkuvassa sodassa toisiaan vastaan ja siinä missä rikkaat elelevät tyytyväisinä sotilasvallan alla, köyhät kärsivät mm. jatkuvista ruttoepidemioista.
June Iparis on 15-vuotias Tasavallan suosikki, jonka veli Metias tapetaan sairaalamurron yhteydessä. Taposta syytetään Daytä, Tasavallan nuorta ja etsityintä rikollista, jonka epäillään olleen myös murron takana. June saa tehtäväkseen jäljittää Dayn ja tuoda hänet oikeuden eteen.
Tehtävä saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun June Dayn löytäessään huomaa odotettua vaikeammaksi vihata tätä. Tavattuaan Dayn June alkaa epäillä kuulemiaan totuuksia veljensä kuolemasta ja kyseenalaistaa yhteiskunnan ratkaisuja. Tasavallalla on jotakin salattavaa, jotakin, joka voi paljastuessaan kääntää kaikki uskomukset päälaelleen. Mutta kykeneekö June luottamaan Dayhin?

Ensimmäiseksi täytyy antaa Lulle plussaa taitavasta juonenkehittelystä. Alun hitaammasta tahdista päästyä asioita alkoi paljastua koko ajan lisää, eikä niitä ollut kyennyt edes arvaamaan aiemmin. Lun ratkaisut olivat yllättäviä, mutta myös uskottavia ja äkkiä sitä tajusikin jo alkukirjassa lymyilleen vihjeen, jota ei silloin ollut tajunnut.

Pidin myös kerrontaratkaisusta. Kirja oli kerrottu vuoroin Junen ja vuoroin Dayn näkökulmasta, joka oli kyllä ehdottomasti nappivalinta. June ja Day ovat sen verran erilaisia henkilöitä erilaisista asemista, että jos tarina olisi kerrottu vain toisen näkökulmasta, siitä olisi tullut varsin yksipuolinen.

Kaiken lisäksi June ja Day olivat hyviä hahmoja, joista oli helppo pitää. Kummallakin oli aivot päänupissaan ja rohkeus tehdä ratkaisuja. Myös heidän romanssinpoikasensa oli mukavaa luettavaa, enkä joutunut tuskailemaan sen epäuskottavuutta. Siitä ei maalattu mitään maailmankaikkeuden sanelemaa ja tähtiin kirjoitettua rakkaustarinaa, jossa June ja Day olisivat olleet toistensa ainoat oikeat. Ei. Se oli melko tavallinen kahden nuoren rakkaustarina, jonka ympäristö ja puitteet tosin olivat haastavammat kuin yleensä. Kaiken kaikkiaan, Junesta ja Daystä, sekä heidän rakkaustarinastaan oli helppo pitää.

Muistelen ainakin Divergentin arvostelussani motkottaneeni siitä, kuinka dystopisen maailman syntyä ei valotettu sitten yhtään. Legendissä oli samaa vikaa, mutta taidan silti jättää motkotuksen väliin, sillä Insurgentin arvostelussa jouduin perumaan puheeni. Toivon, että myös Prodigyssä menneisyyttä valotettaisiin enemmän ja jos ei niin silloin minä motkotan.

Legendin maailmassa oli myös yksi hyvä puoli. Nimittäin se, että maailma oli olemassa myös Amerikan ulkopuolella. Hyvin useinhan näissä nuorten dystopioissa ollaan päädytty kontrolloivan yhteiskunnan vallan alle tai maailma on lähes tuhoutunut luonnonkatastrofien seurauksena. Usein uusi ja uljas maailma tuntuu silti käsittävän vain Amerikan. (Näin oli ainakin esimerkiksi Meyerin Vieraassa.) Legendissä sen sijaan taidettiin mainita Tasavallan kaupankäynti Kiinan kanssa, jos oikein muistan. Sen lukiessani mieleni teki hihkaista, wau! Maailmaa on siis Amerikan ulkopuolellakin.

Legendistä jäi siis loistava fiilis ja nyt olen iloinen siitä, että Prodigy odottelee pöydänkulmalla. Taidanpa nimittäin tarttua siihen vielä tänään.

Arvosana: ♣♣♣♣

Niin ja jos en enää palaile maisemiin ennen joulua, niin iloista ja lämmintä joulua itse kullekin! Meikäläinen ainakin odottaa kirjojen täyteisen toivelistan pohjalta pakettien availemista. ;D

torstai 12. joulukuuta 2013

Siri Kolu - Pelko ihmisessä

Petri Ensin me ajateltiin, että Pilvi on siellä kaverillaan. Sitten me kuultiin, että se oli käynyt testeissä. Sitten me kuultiin, että se oli vapaaehtoisesti jäänyt Keskukseen sairastuneiden kanssa eikä suostunut vastaanottamaan meidän viestejä eikä tahtonut nähdä meistä ketään. Mun on saatava se sieltä pois. Jokaisessa järjestelmässä on reikä, ja sen mä aion etsiä.

Pilvi Saakoa näin sanoa. Largoa minä katsoin, jo silloin, ensimmäisenä iltana. Hiljaista nuorta miestä, joka oli aina siellä, mihin katsoin. Treenattu valppaus. Hänen nopeutensa ja minun voimani.

Tuomas Papereiden, julisteiden ja banderollien aika on ohi. Me tarvitaan tiirikoita. Me tarvitaan sytytyslankaa ja rohkeaa mieltä.

Millaista on elää maailmassa joka perustuu pelkoon? P-influenssa muuttaa kaikkien elämän. Muuttaako se myös rakkaimmat vihollisiksi?

Siri Kolun Pelko ihmisessä päätyi heti lukulistalle, kun bongasin sen tulevan syksyn julkaisuista. Romaanihan perustuu Kolun muutama vuosi sitten nuorten Luetko sinä? -kampanjaan kirjoittamaan samannimiseen novelliin. Meidän luokkamme osallistui kampanjaan ja kävin kyllä senverran monta keskustelua novellin motiiveista ja metaforista, että pitihän tämäkin katsastaa. Ja huolimatta kannesta, joka on meikäläisen mielestä yksinkertaisesti ruma, kyseinen kirja oli oikein manio lukukokemus.

Pelko ihmisessä sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa maapallolla jyllää tuhoinen P-influenssa, PI. Aasiasta liikkeelle lähtenyt sairaus on levinnyt kaikkialle ja vie mukanaan noin joka neljännen ihmisen. Sairastuneet eivät kuitenkaan kuole, vaan muuttuvat kummallisella tavalla, josta ei ole paluuta. Kaikki sairaat eristetään väestöstä täydellisesti, eikä heitä nähdä enää sen jälkeen.
Pilvi on tavallinen 15-vuotias suomalaistyttö, joka on havaittuaan itsessään influessan oireet, kävellyt Keskukseen, käynyt testeissä ja lopulta kokenut muutoksen. Hänen on totuteltava uuteen kehoon ja ympäristöön.
Petri on Pilvin veli, joka koittaa koota elämänsä rippeitä siskonsa lähdettyä ja tutun ja turvallisen hajottua ympäriltä. Hänessä alkaa kuitenkin itää pakkomielle, Pilvi on saatava pois järjestelmästä, keinolla millä hyvänsä.
Tuomas on Pilvin ex-poikaystävä, joka taistelee kaikkien P-ihmisten, pihmisten, puolesta. Näiden sorretut ihmisoikeudet ja vapaudenriisto sytyttävät Tuomaksen liekkeihin. Mutta koko suunnitelman keskiössä on myös hänen kohdallaan Pilvi.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Pilvin, Petrin ja Tuomaksen näkökulmasta. Jokaisella on omat murheensa ja tapansa kertoa tarinaa ja ainakin minuun se osui ja upposi. Oikeastaan koko kirjaan oli saatu ihanan mystinen ja herkkä tunnelma ja siinä jätettiin myös paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Itse pidin siitä ja se sai minut tempautumaan tarinaan mukaan toden teolla.

Rakenteen lisäksi pidin suuresti Kolun kirjoitustyylistä. Vaihteleva puhe- ja kirjakielisyys, oivaltavat lauseet ja vertaukset, minä pidin niistä hurjasti. (Huomasin muuten älyäväni sellaisia vertauksia, joita en takuulla olisi tajunnut muutama vuosi sitten. Niin se yleissivistys karttuu.)

Myös P-influenssa on kiinnostava tapaus. Kaikkihan muistavat muutamien vuosien takaiset lintu- ja sikainfluenssat ja PI tuntuukin luonnolliselta jatkolta tälle, vaikka on paljon pelottavampi. Sen verran pelottava, että tunsin oloni hiukan epämukavaksi lukiessani tätä nuhaisena. En kuitenkaan halua paljastaa taudista enempää, sillä suuri osa kirjan viehätyksestä on sen salaperäisyydesssä ja asioiden sopivassa paljastumistahdissa.

Pelko ihmisessä ottaa myöskin kantaa hyviin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Influenssan sairastaneet ihmiset halutaan eristää täysin, heillä ei ole mitään oikeuksia ja jopa heidän läheisiään, PI-omaisia, sorretaan. Poliitikot, tavalliset ihmiset, kukaan ei tee mitään maailmassa vallitseville sekaville oloille. PI tuntuukin pelottavan todelliselta tulevaisuudennäkymältä.

Ja koska kyseessä on nuortenscifi, niin romanssihan tästäkin löytyi. Se ei kuitenkaan onneksi jyrännyt muuta juonta, vaikka aika suuressa osassa olikin. Kun kirjassa keskityttiin kolmeen henkilöön ja tuhoisan influenssan kuvaamiseen, sitä ei ehtinyt kyllästyä rakkaushaikailuihin. Enkä oikeastaan edes ärsyyntynyt kolmiodraamaan, kun sitä ei koko ajan paiskottu vasten kasvoja tai siitä ei tehty maailmankaikkeuden suurinta ongelmaa.

Vaikka kirjasta ei paljoa valittamisen aihetta keksi, yksi sana minua ärsytti koko kirjan ajan. P-influenssan sairastaneista käytetty nimitys, pihminen. Okei, sana on sinänsä ihan jees ja hauska oivallus, P-influenssa+ihminen,  mutta jotenkin siitä jäi vain vähän hassu maku suuhun. Itselleni tuli pihmisestä mieleen enemmänkin kaikille tuttu pihvi kuin tuntemattoman taudin sairastanut ihminen.

Minussa elää myös epäilys, onko tämä sittenkään yksittäinen kirja. Kuten jo aiemmin mainitsin, kirjassa oli paljon tulkinnan varaa ja loppukin oli varsin avoin. Oikeastaan kaikki tuntui vasta alkavan kirjan lopusta. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko edes välttämättä, että tästäkin tehtäisiin sarjaa. (Kuten olemme monesti nähneet, muodissa olevat trilogiat eivät sovi kaikkiin tapauksiin.) Pelko ihmisessä toimi hyvin omana, itsenäisenä, hiukan hämäränä kokonaisuutenaan, enkä halua sitä pilattavan.

Arvosana: ♣♣♣♣

maanantai 2. joulukuuta 2013

Maggie Stiefvater - The Raven Boys

The Raven Cycle, #1

Even if Blue hadn't been told her true love would die if she kissed him, she would stay away from boys. Especially the ones from the local private school. Knonwn as Raven Boys, they only mean trouble.

But this is the year that everything will change for Blue.

This is the year that she will be drawn into the strange and sinister world of the Raven Boys. And the year Blue will discover that magic does exist.

This is the year she will fall in love.

Maggie Stiefvaterin The Raven Boys oli muutaman viikon ajan tauolla muiden kirjojen kiinnostaessa enemmän, mutta kun törmäsin kirjailjan Facebook-sivulla tähän videoon, minun oli pakko tarttua kirjaan jälleen.

Blue Sargent elää Henrietta nimisessä pikkukaupungissa Virginiassa. Hänen äitinsä ystävineen ja sukulaisineen ovat meedioita, tulevaisuuden ennustajia ja korteista lukijoita. Blue on elänyt koko elämänsä ennenäkyjen keskellä ja jokainen hänen tapaamansa meedio on kertonut hänelle saman. Jos Blue suutelee todellista rakkauttaan, tämä tulee kuolemaan. Blue on siis lujasti päättänyt pysytellä erossa pojista, mutta tänä vuonna kaikki muuttuu. Blue tapaa hautausmaalla pojan, Ganseyn hengen ja hän saa tietää, että poika tulee kuolemaan seuraavan vuoden sisällä. Gansey on yksi paikallisen yksityiskoulun oppilaista joista käytetään nimeä Raven Boys.   Gansey on varma, että Henrietta on paikka, jossa maagiset voimalinjat (ley lines) risteävät, ja siksi pikkukaupungissa nukkuu maagista untaan Glendower, vanha walesilainen kuningas. Ja se joka herättää kuninkaan, saa haltuunsa mittaamattomia voimia. Tahtomattaan Blue tempautuu mukaan Ganseyn ja tämän ystävien suunnitelmiin etsiä Glendower, mutta pian hän saa huomata, että he eivät ole ainoat, jotka kuningasta etsivät...

The Raven Boys aloittaa Maggie Stiefvaterin neliosaisen Raven Cycle -sarjan. Alkukankeuden jälkeen pidin kirjasta kovasti ja nyt tietoisuuteeni onkin jysähtänyt oivallus, että sarjan jatko-osista on ilmestynyt vasta toinen, The Dream Thieves ja sekin tänä syksynä. Seuraavia osia saa siis odottaa. No jälleen yksi sarja, jonka uutisia voi seurata suurella mielenkiinnolla.

Kirjan takakansi antaa koko kuviosta paljon romanttisemman kuvan, kuin se todella onkaan. Tietysti kirjassa on romanssi, kun kyse on YA-kirjallisuudesta, mutta The Raven Boysissa siitä ei oltu tehty ainoaa kantavaa juonta. Ja koska sarja on neliosainen, romanssilla on aikaa edetä hitaasti.

Mutta minä pidin pääparista. Blue ja Gansey ovat hyvin erilaisia ja omilla jaloillaan seisovia ihmisiä, kumpikin on selvästi kykeneväinen tekemään järkeviä ratkaisuja. Tätä romanssia todella odotan, etenkin kun pakkaa sekottavat myös Ganseyn ystävät, etenkin heistä eräs.

The Raven Boysin alku oli loistava ja kiinnostava, mutta keskiosan alku (no jopas oli ajanmääre...) vähän junnasi paikallaan. Toisaalta oli hyvä, ettei Blue heti sännännyt poikien matkaan ottaen huomioon äitinsä ja ennustukset, mutta itse olisin kyllä lueskellut kirjaa tyytyväisenä, vaikka hän olisi hypännytkin kelkkaan vilkkaammin.

Kirja vakuutti myös ihanalla tavalla maagisella ideallaan ja maailmallaan. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole vampyyri, ihmissusi, kuolematon, enkeli tai mikään muukaan paranormaali olento, joihin alan kaikesta huolimatta hiukan kyllästyä. Ei. Sen sijaan The Raven Boys on kertomus magiasta, ennustuksista ja muinaisista kuninkaista. Ja minä tykkäsin kovasti.

The Raven Boys oli myös hauska kirja. Ganseyn ja kumppaneiden sanailu ja ainaiset heitot ja epäselvyydet liittyen Bluen nimeen saivat suupielet kohoamaan. Minä todella pidin kirjasta ja tulen varmasti lukemaan myös muut osat.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

NaNoWriMo - Raporttia

Jälleen kerran kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja vielä varmistukseksi niille, jotka eivät yllä olevan kuvan merkitystä tajunneet: Meikäläinen onnistui kuin onnistuikin NaNoWriMo-taipaleellaan. Kasassa on nyt 117 sivua ja 50025 sanaa. Tarina ei kylläkään tullut valmiiksi, mutta nanon tavoitteet täyttyivät.


Marraskuu oli hullu kuukausi. En ole koskaan kirjoittanut mitään noin nopeasti, en ole koskaan ollut noin aikaansaava. Nanowrimo sopi minulle kuin nenä päähän. Se pakottaa kirjoittamaan, sen kuluessa ei voi jäädä odottelemaan inspiraatiota ja ajatella kirjoittavansa "sitten joskus". Ei. Kun nanowrimo on käynnissä, sitä on pakko kirjoittaa silloinkin kun ei huvita. Kuukauteen mahtui niin loistavia, helppoja ja nautittavia kirjoituspäiviä, kuin niitä päiviä jolloin ei huvittanut, ei jaksanut, ei kiinnostanut ja teksti tuntui maailman kaikkeuden surkeimmalta tekeleeltä.

Nanowrimo sopiikin kaltaisilleni laiskureille. Niille jotka tuskailevat omaa saamattomuuttaaan. Niille jotka haluaisivat kirjoittaa, mutta aikaa ei tunnu löytyvän. (Nanowrimon opetus: kyllä sitä aikaa löytyy kun haluaa. Ja on pakko.)

Mutta nyt marraskuu ja NaNoWriMo ovat ohitse. Itse saavutin sanamäärän perjantaina, enkä ole sen jälkeen vilkaissutkaan tekstiäni. Ei ole huvittanut, en ole jaksanut, ei ole kiinnostanut. Eikä ole ollut pakko. Hahaa! Aion kyllä kirjoittaa jutun loppuun, mutta sitten joskus. Juuri nyt nautin, siitä, että saan lopettaa sen siten kun minua huvittaa.

En myöskään aio vähään aikaan kuunnella yhtä ainutta kappaletta kohtalomusiikkien listaltani. Hyvästi Game of Thronesin, Potterin, Lord of the Ringsin, City of Bonesin ja miljoonan muun leffan soundtrackit.

NaNoWriMo ei ole helppo juttu suoritettavaksi. Se vaatii aikaa, uhrauksia ja sisua. Itselläni auttoi paljon se, että kirjoitin ensimmäisen viikonlopun hurjassa vauhdissa, rykäisin heti 10k. Muutenkin koitin koko ajan pysytellä aikataulusta edellä. Ainakin omalla kohdalla tämän vaikutti toimivan. ;)

Kuukausi oli raskas mutta antoisa ja suosittelen nanoa lämpimästi kenelle tahansa. Se opettaa paljon itsestä ja kirjoittamisesta ja voi sitä voittamisen tunnetta kun nano valmistuu! Itselläni on yhä sellainen olo, että joululoma olisi alkanut ja ajatus huomisesta koulupäivästä tuntuu käsittämättömältä. Kun nano loppui, elämä alkoi. Mutta ei minua kaduta.

Silti, nyt voin taas tehdä fysiikan läksyt ja viettää sosiaalista elämää.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki

Barcelonan Unohdettujen kirjojen hautausmaa kuiskii jälleen salaisuuksiaan

Joulun alla vuonna 1957 ankaran ja ajan nakertama hahmo ilmestyy Semperen ja pojan kirjakauppaan. Uhkaavasti käyttäytyvä muukalainen vaatii saada ostaa lahjaksi yhden kaupan arvokkaimmista niteistä. Miehen mentyä Daniel lukee omistuskirjoituksen: Fermín Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen. Mitä suurta salaisuutta Semperejen ystävä kantaa?

Sain Taivasten vangin luettua jo noin viikko sitten,  mutta tulen höpisemään tästä vasta nyt, sillä kiireet ovat pitäneet minut poissa koneen ääreltä.

Taivasten vanki kuuluu Zafónin Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvaan itsenäisten teosten sarjaan. Vaikka Taivasten vanki onkin luettavissa myös itsenäisenä teoksena, minä suosittelisin lukemaan Tuulen varjon ennen sitä. Taivasten vanki nimittäin sijoittuu aikaan noin kaksi vuotta Tuulen varjon tapahtumien jälkeen ja spoilaa siten kyseisen kirjan loppuratkaisua.

Joulu on lähestymässä ja Semperen ja pojan kirjakauppa täyttyy jouluvalmisteluista, kun kirjakauppaan ilmestyy salaperäinen vieras. Rampa mies ostaa kaupan arvokkaimman niteen ja pyytää Daniel Sempereä toimittamaan sen Fermín Romero de Torresille, Semperen perheen ystävälle. Danielille alkaa selvitä, että Fermín kantaa mukanaan lukuisia salaisuuksia, jotka vaikuttavat merkittävästi moniin asioihin, jotka hän on luullut tietävänsä.

Taivasten vanki on paljolti Fermín Romero de Torresin tarina. Vaikka kertoja ja päähenkilö on yhä Daniel, yli puolet kirjasta kuvaa Fermín elämän käänteitä vankilassa ja sen jälkeisessä ajassa. Se on myös paluu Tuulen varjon ja Enkelipelin hahmojen pariin, sen sivuilla vilahtavat niin Daniel Sempere kuin David Martínkin.

Taivasten vanki ei ole ollenkaan niin pelottava kuin Tuulen varjo tai Enkelipeli. Siinä missä aiemmat osat keskittyvät siihen, että päähenkilöiden elämissä alkaa tapahtua kummallisia asioita, Taivasten vanki kertoo etupäässä vain menneisyydessä tapahtuneista asioista. Ehkäpä siksi kirja ei liimannut minua tarinaansa aivan samalla tasolla kuin kaksi edellistä kirjaa.

Kirja on kuitenkin jälleen erinomainen osoitus Zafónin kauniista kielestä. Tätäkin lukiessa hidastelin ja maistelin lauseita ja etenkin aivan alkua luin yhä uudelleen ja uudelleen. Zafónin kieli suorastaan hypnotisoi minut joka kerta. Siihen huomaa takertuvansa ja kietoutuvansa, sen kautta elää kirjan tapahtumia sekä jännittää ja pelkää päähenkilöiden puolesta. Hänen kirjojaan lukiessa on vaikea muistaa, että hahmot todella ovat vain fiktiivisiä.

Daniel Sempere, joka on tuttu jo Tuulen varjosta, muodostuu myös Taivasten vangissa mahdottoman sympaattiseksi kaveriksi. Hänen puolestaan suree ja riemuitsee, hänen kanssaan on luonnollista taittaa se matka Barcelonan salaperäisille kujille, jolle Zafón lukijaansa kuljettaa. Minä vain pidän hänestä suunnattomasti.

Muistelen lukeneeni jostain, että Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvasta sarjasta on tuleva neliosainen. Taivasten vangin luettuani ajatus tuntuu luonnolliselta, sillä tähän astisista kolmesta kirjasta Taivasten vanki tuntui eniten jatko-osalta. Siinä palataan vanhojen tuttujen pariin ja kirjan loppukin sanoo selvästi, ettei koko tarinaa ole vielä kerrottu. Tavallaan oli ihanaa palata tuttuun ympäristöön, mutta toisaalta pidin Tuulen varjossa ja Enkelipelissä paljonkin niiden itsenäisyydestä. Ne tuntuivat seisovan varmemmin omilla jaloillaan kuin Taivasten vanki.

Vaikka Taivasten vanki olikin loistava, se ei mielestäni ollut aivan yhtä hyvä kuin aiemmat kirjat. Jotain tuntui jäävän puuttumaan. Jotain salaperäistä ja pelottavaa, jotain, minkä yhdistän Tuulen varjoon ja Enkelipeliin. Mutta huono kirja ei ollut, ei missään nimessä. Ei vain aivan yhtä hyvä.

Arvosana: ♣♣♣♣½

P.S Nanowrimo loppuu tänään ja minulla on tarkoituksena tulla piakkoin höpisemään myös siitä. ;)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

L.M Montgomery - Annan jäähyväiset


Viisaita ja hätkähdyttäviä kertomuksia totuuden löytämisestä, tuntemisesta ja puhumisesta.
Sekä siitä että oikeita ratkaisuja on harvoin vain yksi.

 

Aviorikokset, laittomuudet, kostonhimo ja kuolema eivät ole teemoja, jotka perinteisesti yhdistetään romanttisten tyttökirjojen luojan L.M. Montgomeryn tuotantoon. Tummat sävyt värittävät kuitenkin Anna-sarjan viimeistä teosta, joka toimitettiin kustantajalle kirjailijan kuolinpäivänä.
Kirja kuvaa laajasti Prinssi Edwardin saaren elämää ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin ja sen tarinat kurkistavat Blythen perheen elämään ulkopuolisin silmin. Merkittävän osan muodostavat myös Annan ja hänen poikansa Walterin runot, jotka herättävät vilkasta keskustelua Kotikunnaan salissa. Annan jäähyväiset sisältää 15 novellia ja 41 runoa, jotka vangitsevat perheen intiimejä hetkiä ja tuovat heistä esiin uusia ja jopa hämmentäviä puolia.

Yhä uudet lukijat 1920-luvulta lähtien ovat tutustuneet Annan viattomaan, kujeita ja aurinkoa täynnä olevaan elämään. Heille kaikille Annan jäähyväiset antaa uuden näkökulman, josta tarkastella Montgomeryn tuotantoa. Kirjaa ei ole julkaistu kokonaisuudessaan koskaan ennen. Ja juuri se mikä hämmensi kirjailijan aikalaisia, saattaa kovasti kiehtoa nykylukijoita. Mitä Montgomery halusi kirjansa kertovan tai kyseenalaistavan?


Törmäsin Annan jäähyväisiin ensimmäistä kertaa noin kaksi vuotta sitten. Koska Montgomeryn Anna ja Runotyttö-sarjat kuuluvat suosikkeihini, oli minun totta kai heti napattava se mukaani. En ole aivan varma sainko kirjaa silloin loppuun saakka, mutta nyt kun olen jälleen lukenut Anna-kirjoja uudestaan, päätin tarttua uudestaan myös tähän.

Annan jäähyväiset eroaa suuresti Montgomeryn tunnetuista tyttökirjoista. Se sisältää synkempiä teemoja ja koostuu kokonaan runoista ja novelleista. Kirja keskittyy kuvaamaan Blythen perheen elämää ulkopuolisten silmin ja tutut nimet ja hahmot vilisevät useissa kohdissa. Englanninkielisen alkuperäisteoksen nimi onkin The Blythes Are Quoted. Kirjassa selvitetäänkin ulkopuolisten suhtautumista Blythen idylliseen perheeseen.

Annan jäähyväiset on jaettu kahteen osaan, aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa ja aikaan sen jälkeen. Sodan jälkeinen osa avaakin hiukan Blythen perheen lasten tulevaisuutta ja naimisiin päätymistä ja joskin ratkaisut olivatkin pääteltävissä jo Kotikunnaaan Rillasta, minä Montgomeryn fanina hykertelin kuitenkin tyytyväisenä. (Tosin olin lopulta aivan sekaisin, sillä Montgomery on näemmä päättänyt nimetä Annan ja Gilbertin lapsenlapset Blythen perheessä jo käytetyillä nimillä...)

Vaikka Annan jäähyväiset sisältääkin tummempia puolia kuin muut Montgomeryltä lukemani teokset (en ole Montgomeryn asiantuntija ja lukemistoni rajoittuu Montgomeryn tyttökirjoihin) siinä on kuitenkin myös paljon ihastuttavia tyttökirjojen puolia. Montgomeryä lukiessani olen aina nauttinut kirjailijan kyvystä kuvata arkisia sattumia ja kyläjuoruja, sekä kummallisia sukutarinoita. Niitä sisältääkin myös Montgomeryn viimeinen teos, Annan jäähyväiset.

Vaikka novellien lukemisesta suuresti nautinkin, uskon ensimmäisen lukuyritykseni kaatuneen runo-osuuksiin. En tunnustaudu runoihmiseksi ja minulla harvoin on kärsivällisyyttä lukea runoutta, enkä Annan jäähyväisissäkään erityisemmin nauttinut niistä osuuksista. Sen sijaan minusta oli hauska lukea runojen jälkeisiä vuoropuheluita Blythen perheenjäsenten kesken, sillä kirjassa Anna luki perheelleen omia ja myöhemmin myös Walterin runoja, joista he sitten keskustelivat.

Eräs pienenpieni seikka minua kuitenkin jäi Annan jäähyväisissä kaihertamaan ja se liittyi suomennokseen. En tosiaan englannikielistä teosta tunne, mutta suomennoksessa Annan lapset käyttivät useaan otteeseen äidistään sanaa mamma. Kyseiseen lempinimeen en ole törmännyt missään muussa Anna-kirjassa, enkä suoraan sanottuna pidä siitä ollenkaan. Jotenkin lempinimi ei yhtään istunut omiin mielikuviini Blythen perheestä ja hyppäsikin ärsyttävästi silmille aina kun sen sivulla huomasin.

Annan jäähyväiset ei tosiaan ollut mikään sokerillakuorrutettu jatko-osa Anna-sarjalle, mutta silti ehdottomasti lukemisen arvoinen ja ajatuksia herättävä teos. En suosittele Annan jäähyväisiä henkilölle joka ei ole Montgomeryä ennen lukenut, mutta Anna-fanit haastan kokeilemaan tätä.
Arvosana: ♣♣♣½

torstai 21. marraskuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

1900-luvun alun levoton ja viettelevä Barcelona on täynnä kirjojen ja kirjallisuuden magiaa

Sinettilakan vaakunassa on enkeli siivet levällään, ja kuoressa David Martínin nimi. Salaperäinen pariisilaiskustantaja Andreas Corelli toistaa kirjeessään vuosi sitten esittämänsä tarjouksen. Hän lupaa tehdä nuoresta kirjailijasta rikkaan ja kuolemattoman. Onnettomat olosuhteet ja epätoivoinen rakkaus saavat Davidin hyväksymään Corellin tarjouksen – mutta hinta on kovin mahdollinen.
David johdatetaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, joka kuiskii hänelle salaisuuksiaan. Myös lukija on vietelty.
Lumoava kirjallinen mysteeri, ylistyslaulu Barcelonalle, rakkaustarina, kauhukertomus ja huima maailmanmenestys – tätä kaikkea on huikean Tuulen varjo -romaanin paha sisarpuoli.

Itsekurin yrityksistä huolimatta löysin itseni lukemasta kaikki nanolta, koululta ja harrastuksilta jäävät vapaat hetket Enkelipeliä. Onneksi olen vielä hyvin aikataulussa, sillä nyt olen menttänyt Zafónille täydellisesti sydämeni. Enkelipeli jätti minut sekavaan, kyselevään ja mietteliääseen mielentilaan. Se oli hyvä, erittäin hyvä ja ansaitsee tulla luetuksi uudelleenkin.

Kirja on toinen itsenäinen osa Zafónin Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvassa sarjassa. Sen voi siis vallan hyvin lukea jopa ennen Tuulen varjoa, sillä Enkelipeli sijoittuu jopa aikaan ennen sitä.

Enkelipelin pääosassa on David Martín, epäonninen nuori kirjailija, jolle salaperäinen pariisilaiskustantaja Andreas Corelli esittää tarjouksen. Eikä Martín voi kieltäytyä  siitä. Pian hänen elämässään alkaa kuitenkin tapahtua kummallisia, selityksettömiä asioita ja nuori kirjailija alkaa epäillä hänelle kerrottua totuutta. Mistä hänen saamassaan tarjouksessa todella onkaan kyse? Pikku hiljaa tarina kiihtyy ja kiihtyy, muttuen yhä monimutkaisemmaksi, salaperäisemmäksi ja pelottavammaksi.

Enkelipeli ei varsinaisesti ole mukava kirja. Se on pelottava, hauska, kaunis, jännittävä ja mystinen. Sitä lukee henki kurkussa ja jatkuvien pahojen aavistusten vaivaamana. Se todella tempaa mukaansa, aivan kuten Tuulen varjokin.

Enkelipeli on kuitenkin synkempi ja pelottavampi kuin Tuulen varjo. Sisarensa tavoin silläkin on rauhallinen alku, joka pikku hiljaa tiivistyy ja muuttuu kauhunomaiseksi dekkariksi, jossa päähenkilö kamppailee menneisyyden mysteerien kanssa samalla kun nykypäivässä tapahtuu kummallisia asioita.

Erityisesti kiinnyin kirjassa päähenkilö David Martíniin. Elämä kuitenkin paiskoi häntä aika säälittä ja vuodatinkin välillä katkeria kyyneliä hänen vuokseen ja vihasin maailmaa.

Olen myös totaalisen rakastunut Zafónin kieleen. Jouduinkin usein tieten tahtoen hidastamaan lukemistani, sillä minulla on paha tapa nopeasti lukiessani hyppiä kappaleiden ja kuvailujen yli. Zafónia lukiessani en kuitenkaan tahdo skipata niitä, sillä ne ovat oivaltavia ja uskomattoman kauniita pätkiä.

Enkelipeli jää lopulta hiukan avoimeksi ja monin tavoin tulkittavaksi. Lukijaa jää vaivaamaan kysymys, mitä todella onkaan tapahtunut? (Tai ainakin minua jäi, en tiedä kuinka fiksuja te muut lukijat olette olleet.) Siksi haluankin lukea Enkelipelin joskus vielä uudempaan kertaan ja paneutua uudestaan miettimään Martínin tarinaa.

Ja eikun Taivasten vankia lukemaan!

Arvosana: ♣♣♣♣♣

lauantai 16. marraskuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo

... olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti jo ennen kuin olin syntynytkään.

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän.

Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä.

Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänen omassa elämässään.



Tuulen varjo on kirja, jota ei tunnollisen nanoilijan kannata aloittaa. Kirja tappoi aamun kirjoitusyritykseni, lähetti minut kirjastoon rohmuamaan lisää Zafónin kirjoja ja vaivutti itsetuntoni epätoivon kuilun pohjalle. Oma tekele tuntuu tämän rinnalla maanmatoiselta. Nyt olen kuitenkin saanut ajatuksiani selvitettyä hiukan ja enne kuin pakotan itseni kirjoittamaan, tulen julistamaan teillekin Tuulen varjon sanomaa.

Tarina alkaa, kun kirjakauppias johdattaa poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, salaiseen paikaan Barcelonan sydämessä. Kirjalabyrintin keskeltä kymmenenvuotias Daniel löytää Tuulen varjon, kirjan joka tempaisee hänet täydellisesti mukaansa ja muuttaa hänen elämänsä. Etsiessään lisää kirjailija Julián Caraxin teoksia, Daniel päätyykin selvittämään Caraxin elämäntarinaa, jota ovat värittäneet rakkaus, petokset ja väkivalta. Kaikki eivät katso kuitenkaan hyvällä pojan, ja Danielin kasvaessa, miehen yrityksiä. Joku yrittää järjestelmällisesti tuhota kaikki Caraxin kirjoittamat teokset ja pian Daniel huomaa kirjailijan salaperäisen elämän kietoutuvan erottamattomasti omaansa.

Tuulen varjo lumosi minut ensilauseestaan lähtien. Isä johdattaa nuorta poikaansa Barcelonan sumuisten ja syksyisten katujen halki, Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tempauduin täydellisesti mukaan tarinaan, jota värittivät lukemattomat kirjojen labyrintit, rakkaus, petokset ja epätoivo.

Erityisesti viehätyinkin kirjaihmisenä juuri Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, paikkaan, jonne ihmisten jo unohtamat kirjat päätyvät odottamaan, että joku noutaisi ne luokseen. Näin mielessäni valtavat kirjahyllyt, haistoin vanhan paperin ja painomusteen.

Nyt haluan kuollakseni matkustaa Barcelonaan ja vielä enemmän, haluan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle.

Tuulen varjoa voisikin vinkata erinomaiseksi matkalukemiseksi Barcelonaan suuntaavalle, sillä kirja keskittyy paljon eri paikkojen, joista varmasti suuri osa on myös todellisia, kuvaamiseen.

Myös kirjan juoni oli paitsi henkeäsalpaava, myös aika pelottava. Mystisen ja rauhallisen alun jälkeen kirja muuttuu lähes dekkariksi, jossa selvitetään Caraxin arvoitusta palanen kerrallaan. Zafón hallitseekin erinomaisesti taidon paljastaa asioita oikeassa järjestyksessä ja juuri oikeassa määrin. Ja vaikka ihan alussa jo arvasinkin tietyn Caraxiin liittyvän mysteerin, aloin epäillä itseäni useissa kohdissa ja lopulta olinkin ihan sekaisin, enkä tiennyt mihin uskoa. Tuulen varjo saa kuitenkin useita aika pelottavia sävyjä kirjan mittaan ja jos on samanlainen omaan varjoaan pelkäävä ihminen kuin minä, en suosittele tämän lukemista illalla ennen nukkumaan menoa.

Tuulen varjo liimasi minut kiinni sivuihin ja elin täydellisesti henkilöiden mukana peläten ja surren näiden puolesta. Tuulen varjo onkin paljolti myös surullisten ihmiskohtaloiden kirja, eikä Julián Caraxin menneisyys ole ruusuista luettavaa. Erityisesti loppua luin henkikurkussa, mutta muuten en siitä sano mitään, sillä Tuulen varjo on niitä kirjoja, jotka kannataa lukea spoilaantumatta.

Joten, jos joku ei tästä ylistysryöpystä vielä napannut tärkeintä pointtia, se tulee tässä: Rakastin Tuulen varjoa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja se pääseekin ehdottomasti paitsi suosikkieni listalle, myös parhaimpien lukemieni kirjojen listalle.

Suosittelen kokeilemaan.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

perjantai 15. marraskuuta 2013

Maggie Stiefvater - The Scorpio Races

It happens at the start of every November: the Scorpio Races. Riders attempt to keep hold of their water horses long enough to make it to the finish line.

Some riders live.
Others die.

At age nineteen, Sean Kendrick is the returning champion. He is a young man of few words, and if he has any fears, he keeps them buried deep, where no one else can see them.

Puck Connolly is different. She never meant to ride in the Scorpio Races. But fate hasn't given her much of a chance. So she enters the competition — the first girl ever to do so. She is in no way prepared for what is going to happen.


Maggie Stiefvaterin The Scorpio Races -kirjan bongasin ensimmäisen kerran Olipa kerran kirjablogista. Stiefvaterilta olen aikaisemmin lukenut suomennetun Väristys-trilogian, josta pidin kovasti ja niinpä päätin tarttua myös Scorpio Racesiin. Kirja oli mukava lukukokemus, mutta kokonaisuutena se jätti silti hiukan mitäänsanomattoman vaikutelman.

Scorpio Races sijoittuu syrjäiselle Thisbyn saarelle, jossa käydään joka marraskuussa vaarallinen ratsastuskilpailu, Scorpio Races. Siinä kilpailijat ratsastavat verenhimoisilla capaill uisce -vesihevosilla, mutta marraskuinen meri houkuttelee hevosia ja kisat päättyvät useiden osalta verisesti. Voittajalle on luvassa valtava rahapotti sekä mainetta ja kunniaa.

Sean Kendrick on kisojen konkari, hän on voittanut ne kaiken kaikkiaan neljä kertaa. Hän aikookin jälleen kerran osallistua kisaan Corrilla, hevosella, jonka hän jonain päivänä toivoisi saavansa omakseen. Kate "Puck" Connolly joutuu kisaan vahingossa, mutta mukana painavat myös perhesyyt. Puck on ensimmäinen tyttö joka on koskaan ilmoittautunut kisaan ja saa siksi niskaansa paljon rapaa ja pilkaa.  Seanin ja Puckin tutustuessa toisiinsa, myös kisat lähestyvät huimaa vauhtia. Eikä voittajia voi olla kuin yksi.

Päälimmäiset ajatukset kirjasta ovat positiiviset. Vesihevosia ei kovinkaan paljon fantasiakirjoissa vilise. Olinkin erityisen kiinnostunut itse kisoista ja siihen littyvistä rituaaleista ja harjoittelusta. Myös capaill uisce hevoset osoittautuivat loputtoman mielenkiintoisiksi ja niistä lukisin mielelläni lisääkin.

Saaristo ja mökkeily ihmisenä viehätyin myös Thisbyn saaren kuvauksesta. Saari jossain kaukana merellä, eristyksissä muusta maailmasta jossa ulkopuolisesta maailmasta puhutaankin etupäässä vain mantereena (mainland.) Saari oli kokonaan oma yhteisönsä ja keskuksensa ja sen elämää värittivät totta kai vesihevoset, joita ei tunnu olevan missään muualla, kuin juuri kyseisen saaren ympäristössä. Minusta olikin mukavaa lukea, kuinka luonnollisesti saarelaiset suhtautuivat vesihevosiin, niiden olemassa oloa ei sen kummemmin pohdittu, vaan niihin suhtauduttiin asenteella: "Ne ovat aina olleet täällä."

Pidin myös Seanista ja Puckista kovasti. Puck on villi punapää, joka ei pelkää haastaa ennakkoluuloja. Sean puolestaan on hiljainen ja vakava mies, joka ei puhu, jos ei välttämättä tarvitse. Heitä yhdistää kuitenkin välitön rakkaus hevosiin ja rakastinkin lukea Seanin ja Puckin yhteisiä kohtauksia.

No, kuten arvata saattaa, romanssilta ei tässäkään vältytty. The Scorpio Racesissa se ei kuitenkaan ole pääosassa, vaan ennemminkin sivujuonena kisojen taustalla. Itse pidin siitä. Seanin ja Puckin suhde eteni myös mukavan rauhallisessa tempossa, ilman ikuisia rakkaudenvaloja.

Vaikka kirjasta, kovasti pidinkin, kokonaiskuva jäi silti hiukan mitäänsanomattomaksi. Osa saattoi tietysti johtua omasta huolimattomasta vieraan kielen lukemisestani, mutta siltikin The Scorpio Racesista jäi hiukan laimea vaikutelma. Olihan se "ihan kiva".

Arvosana: ♣♣♣

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Cassandra Clare - Clockwork Princess

The Infernal Devices, #3

Danger and betrayal, secrets and enchantment in the breathtaking conclusion to the Infernal Devices trilogy

Tessa Gray should be happy - aren't all the brides happy? Yet as she prepares for her wedding, a net of shadows begins to tighten around the Shadowhunters of the London Institute. A new demon appears, one linked by blood and secrecy to Mortamain, the man who plans to use his army of pitiless automations, the Infernal Devices, to destroy the Shadowhunters. Mortamain needs only the last item to complete his plan. He needs Tessa. And Jem and Will, the boys who lay equal claim to Tessa's heart, will do anything to save her.

Näin nanoilun keskelläkin löysin aikaa Clockwork Princessille, joka saapui viimein noudettavaksi kirjastosta. Nyt Infernal Devices sarja on luettu ja olo on tyhjä. Saan odottaa toukokuulle, ennen kuin Mortal Instruments - sarjan viimeinen osa, City of Heavenly Fire ilmestyy. Juuri nyt mielellä jyskyttääkin yksi ainoa ajatus, tahtoo lisää näitä! Tahtoo lisää varjonmetsästäjiä!

Varjonmetsästäjät Lontoon Instituutissa ovat yhä suuremmissa vaikeuksissa. Heidän vihollisensa Mortmain, on saanut suunnitelmansa valmiiksi lukuunottamatta viimeistä puuttuvaa palasta. Puutuva palanen on Tessa, tyttö, jolla on hämärä menneisyys ja poikkeuksellisia voimia. Tessan sydän puolestaan on haljeta kahtia Jemin ja Willin, kahden varjonmetsästäjäpojan vuoksi. Mutta ongelmat vaanivat myös sydämen ulkopuolella. Jemin hitaasti tappava sairaus on kiihtymässä ja lääke täytyy löytää nopeasti. Ja mitä Mortmain edes haluaa Tessasta?

Clockwork Princess oli ehdottomasti sarjan paras osa. Clarella näyttää olevan lopettamisen taito hallussaan, sillä myös Varjojen kaupupunkien viimeinen osa oli ehdottomasti sarjan paras. Nyt odottelemme siis City of Heavenly Fireä suurella mielenkiinnolla.

Siinä missä muistan Clockwork angelia lukiessani suhtautuneeni henkilökaartiin aika nihkeästi, olen tehnyt täyskäännöksen. Kuten myös Varjojen kaupungit, myös Infernal Devices on täynnä ihania henkilöhahmoja ja pariskuntia. Omiksi suosikeikseni nousivat Will, jossa kyllä edelleen on hyvin Jacemaisia piirteitä, sekä Gabriel Lightwood ja Willin sisar Cecily Herondale. Jem on tottakai myös ihana, mutta kun puhutaan kolmiodraamasta, olen Willin puolella. (Hän näki Tessan ensin!!)

Myönnän kironneeni myös kolmiodraamaa aika-ajoin, mutta Clockwork Princessissä se pysyy sentään järkevissä mittasuhteissa. Tessa ei ole niitä ärsyttäviä tyttöjä, jotka eivät kykene tekemään minkäänlaisia päätöksiä ja Jem ja Will eivät ole toistensa vihollisia, vaan parhaita ystäviä, suorastaan velejksiä. Clare ratkaisikin kolmiodraaman mielestäni varsin oivasti, vaikka aivan loppuun suhtaudunkin hiukan ristiriitaisesti.

Myös steampunk-elementit istuvat varjonmetsästäjien maailmaan erinomaisesti, kuten olen tainnut joskus mainitakin. Huh, Claren mielikuvitus on kyllä laukannut ja Mortmainin suunnitelma Infernal Devices -konearmaijansa kanssa on suorastaan pirullisen nerokas.

Silti koko Infernal Devices sarjan mielenkiintoisin osa on kuitenkin mielestäni sen yhteys Varjojen kaupunkeihin. Sarjassahan seikkailevat Varjojen kaupungeista tuttujen hahmojen esi-isät ja jo pelkästään siitä saattoi tehdä tiettyjä johtopäätöksiä loppuratkaisuun liittyen. Odotan City of Heavenly Firea mielenkiinnolla myös tästä syystä. Varjojen kaupunkien myöhemmät osat sisältävätkin erittäin paljon yhteyksiä Infernal Devicesiin ja onpa Cassandra Clare paljastanut viimeisestä osasta jopa seuraavan lauseen: "Clary, I want you to meet Tessa Gray." Iiik!!! Tutkinkin myös kirjan loppuun liitettyä sukupuuta suurella mielenkiinnolla pitkän aikaa.

Clockwork Princess koukutti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja vierähtipä pari kyyneltäkin tätä lukiessa. Joten, City of Heavenly Fire, me odotamme!

Arvosana: ♣♣♣♣½

torstai 31. lokakuuta 2013

Eoin Colfer - Salamurhaajan oppipoika

W.A.R.P, #1

Hulvaton aikamatkaseikkailu tempaisee viktoriaanisen ajan Englannista nykypäivään.

Lontoon Bloomsbury, 1898. Apupoika Rileyn pitäisi tuikata mies hengiltä palkkamurhaaja-isäntänsä puolesta. Suureksi hämmästyksekseen poika sinkoutuukin aikamatkalle tulevaisuuteen.

Vuosisata myöhemmin 17-vuotias FBI:n agenttikokelas Chevron Savano vahtii kellariin varastoitua metallisäiliötä. Tytön kauhuksi säiliö alkaa sykkiä, puoli Lontoota pimenee ja menneisyydestä putkahtanut apupoika Riley ilmoittaa tarvitsevansa apua.
Samaan aikaan palkkatappaja Garrick pääsee menneisyydestä kaksikon kintereille...

Olen lueskellut Salamurhaajan oppipoikaa muun lukemiston ohessa useita viikkoja. Nyt sain kirjan viimein loppuun, eikä se pettänyt odotuksiani. Onhan uuden W.A.R.P -sarjan takana itse Eoin Colfer, jolta olen lukenut aikaisemmin hänen Artemis Fowl -sarjansa.

Lontoo 1898. Rileyn, karmivan palkkamurhaajataikuri Garrickin oppipojan on tunnustettava uskollisuutensa tuikkaamalla eräs mies hengiltä. Poika etsii ulospääsyä tilanteesta ja huomaa hämmästyksekseen sinkoutuneensa tulevaisuuteen yhdessä uhrinsa kanssa.
Meidän ajassamme 17-vuotias Chevron Savano, operaationsa tyrinyt FBI:n agenttikokelas vahtii kellariin piilotettua metallisäiliötä. Yhtäkkiä säiliö alkaa sykkiä ja säiliöstä putkahtaa kauhusta kankea poika, joka ilmoittaa tarvitsevansa apua. FBI alkaa vasta selvittää tapahtumia, kun Albert Garrick syöksyy madonreiästä oppipoikansa jäljille.  Garrickin tavoitteena on paitsi löytää Riley, myös etsiä käsiinsä salaperäinen aika-avain. Jos hän saa kierot suunnitelmansa toteutettua, vaarassa ovat niin Chevron ja  Riley, kun  FBI:n salainen todistajiensuojeluohjelma, WARP.

Vaikka Salamurhaajan oppipoika olikin hyvä kirja, silti on sanottava, että ensimmäinen mieleen noussut ajatukseni tätä lukiessa oli: "Tämä ei ole Artemis Fowl." En siis toistaiseksi allekirjoita etukannen väitettä, "Colferin jättimenestyssarja Artemis Fowlin haastaja." Kuten sanottua, Salamurhaajan oppipoika oli hyvä, muttei nyt ihan niin hyvä. (Tosin tässä täytyy ottaa huomioon varsin vahvat tunnesiteeni Artyjä kohtaan. ♥).

Colferin huumori rehottaa ihanasti tässäkin kirjassa. Etenkin loppupuolella naureskelin useaan otteeseen hahmojen mahtaville tokaisuille ja colfermaisille toteamuksille (Colferin kirjoja lukeneet varmasti tietävät, mistä puhun.) Myös hahmokaarti on onnistunut. Erityisesti Riley sulatti sydämeni, hänessä on jotain äärettömän suloista, älykästä ja viatonta.

Juoni on Artemis Fowlien tapaan vauhdikas, matkasta ei puutu yllättäviä tilanteita, tai nerokkaita suunnitelmia. (Tosin nyt on kyllä sanottava, että yhteen colfermaiseen kikkaan kirjan loppupuolella en langennut. Heheee...)

Salamurhaajan oppipoika aloittaa uuden  W.A.R.P -sarjan, josta kyllä tämän osan perusteella tulen lukemaan myös muut osat. Lisää kiitos!

Arvosana: ♣♣♣½

maanantai 28. lokakuuta 2013

NaNoWriMo

Perjantaina  se sitten alkaa. NaNoWriMo, eli National Novel Writing Month.

Niille, jotka eivät tiedä mistä on kyse:

NaNoWriMo on vuosittainen, marraskuinen kirjoitustapahtuma, jonka tavoite on yksikertainen. Kirjoita romaani eli 50 000 sanaa yhdessä kuukaudessa. Tapahtuman nimi suomeksi käännettynä onkin Kansallinen romaaninkirjoittamiskuukausi.

NaNoWriMoon voi osallistua kuka vaan ja mistä vaan. Viralliset nettisivut: National Novel Writing Month. (Nettisivut englanniksi). Periaatteessa rekisteröitymistä ei edes tarvitse suorittaa, vaan nanoilla voi omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, vaikkapa täysin ilman internet-yhteyttä. Pääasia onkin, että se 50 000 sanaa tulee täyteen. Romaania ei myöskään saa aloittaa ennen marraskuuta, mutta muistiinpanoja saa toki olla. Aihe on vapaa, fantasiasta realismiin, fanfictionkin käy. Kieli on niin ikään vapaa.

Valmista ei myöskään tarvitse tulla, Nanon idea on kirjoittaa kynä tai näppäomistö savuten, ilman kritiikkiä ja editointia. Jos tarina jää kesken, sen kuin jatkat myöhemmin loppuun. Ja vaikka tarina oliskin valmis, hiominen ja oikoluku ottaa vielä aikansa.

Myös ajankäyttö on Nanossa vapaata. Voit kirjoittaa säntillisesti n. 1667 sanaa päivässä, tai rutistaa kaiken kahdessa viikossa. Valinta on sinun.
~

No niin. Kuten joku saattoikin jo tehdä johtopäätöksiä, kyllä, minä aon osallistua. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Hirivittää aika paljon, koska marraskuulle osuu koeviikko, siskon synttäreitä ja muuta mukavaa. Tiedän kuitenkin, etten anna itselleni anteeksi, ellen edes yritä. Blogin ja lukemisen kannalta Nano tarkoittaakin sitä, etten yhtään osaa sanoa, paljonko minun tulee luettua tulevan kuukauden aikana. Itseni tuntien jonkin verran, vaikka koittaisinkin vain kirjoittaa, mutta ainakin postailu jäänee vähemmälle. En siis ole kuollut tai kidnapattu, kun katoan perjantaina.

Ja lopuksi uteliasuudesta, onko lähistöllä muita nanoilijoita?

maanantai 21. lokakuuta 2013

Jennifer E. Smith - Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

"Mitä sinä oikeasti tutkit?"
Oliver nojautuu taaksepäin ja katsoo Hadleya.
"Ensi silmäyksellä rakastumisen tilastollista todennäköisyyttä."

Seitsemäntoistavuotiaan Hadleyn vanhemmat ovat eronneet, ja isä on muuttanut Connecticutin-kodista Englantiin. Kesäloman alussa Hadley joutuu matkustamaan Lontooseen isänsä ja uuden äitipuolensa häihin, vaikka mikään ei olisi hänestä vastenmielisempää.
Sattuman oikusta Hadley tapaa New Yorkin kentällä salaperäisen brittipojan, Oliverin, ja nuoret päätyvät lentokoneessa yllättäen vierekkäisille paikoille. Yli seitsentuntisen lennon aikana Hadley ja Oliver tutustuvat, ja tuntuu aivan kuin he ilmiömäisesti täydentäisivät toisiaan.
Lentokentän tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin. Kiiruhtaessaan kohti vihkikirkkoa Hadleyn mielessä on vain Oliver ja lentokentällä vaihdettu taianomainen suudelma. Hadley ei tiedä edes Oliverin sukunimeä, mutta hänet on pakko löytää.


En jaksa edes laskea montako kertaa olen lukenut tämän kirjan. Ensimmäinen kerta taisi olla noin 1,5 vuotta sitten ja siitä lähtien olen lainaillut tätä uudelleen luettavaksi aina fiilisten mukaan. Eilen kysyin tätä junalukemiseksi kirjan omistavalta siskoltani ja parin tunnin junamatka kului kyllä rattoisasti tämän kirjan kanssa. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on hurmaava kirja, johon rakastun joka lukukerralla enemmän.

Hadley Sullivan on 17-vuotias ja matkalla isänsä häihin. Hänen on vasten tahtoaan lennettävä New Yorkista Lontooseen seuraamaan, kuinka hänen isänsä vie vihille naisen, jota Hadley ei ole koskaan tavannut. Kohtalon oikusta hän kuitenkin myöhästyy lennoltaan neljä minuuttia. Lentokentällä, odottaessaan seuraavaa lentoa, Hadley tapaa Oliverin, brittiopiskelijan jolla on sama lento ja määränpää ja nuoret päätyvät istumaan vierekkäisille paikoille. Seitsemän tunnin lennon aikana he tutustuvat perinpohjaisesti, mutta perillä odottaa pikainen ero. Hadley, joka ei tiedä edes Oliverin sukunimeä, on epätoivoinen. Tapaavatko he enää koskaan?

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, on kirja, jolla on hirviömäisen pitkä nimi ja siirappiselta vaikuttava juoni. Nimi on ja pysyy pitkänä ja juoni varsin siirappisena, mutta ei liian. Itse olen heikkoina tämän kaltaisiin tarinoihin, joten jos etsii suloista ja raikasta, kevyttä ja nopeaa lukemista, Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on varmasti oiva valinta.

Vaikka Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea saattaa tosiaankin vaikuttaa liian siirappiselta, sitä se ei ole. Juoni pyörii kyllä etupäässä rakkaustarinan ympärillä, mutta mukaan mahtuu myös varsin syvällistä pohdintaa esimerkiksi vaikeista perhesuhteista. Ja vaikka tarina on kohtalonomainen, siitä on tehty aito. Itse en lukiessani ollenkaan hämmästellyt tapahtumien välillä lähes liiankin sileää kulkua, vaan nyökyttelin innokaasti. "Noin sen kuuluukin mennä."
Hadley ja etenkin Oliver ovat hurmaavat päähenkilöt, joihin kiintyy nopeasti jopa näin lyhyessä sivumäärässä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on tarina, jolle haluaisi kuollakseen lukea jatkoa. Silti tiedostan syvällä sisimmässäni, että jatko pilaisi kirjan ainutlaatuisuuden. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, on hyvä juuri näin. Se on lyhyt, viihdyttävä kertomus yhdestä pitkästä ja vaiherikkaasta päivästä, jonka aikana moni asia muuttuu täydellisesti. Hadley ja Oliver kuitenkin jatkavat elämäänsä ainakin minun mielikuvituksessani, eikä liene epäselvää, että pyörryttävän siirappisesti.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Veronica Roth - Insurgent

Divergent, #2

I have done bad things. I can't take them back and they are part of who I am.

Tris has survived a brutal attack on her former home and family. But she has paid a terrible price. Wracked by grief and guilt, she becomes even more reckless as she struggles to accept her new future.

Yet if Tris wants to uncover the truth  about her world , she must be stronger than ever... because more shocking choices and sacrifiices lie ahead.

Onneksi olin oikeassa kirjaston varausjonon suhteen, enkä siis joutunut odottamaan kauaa, ennen kuin sain Insurgentin, Divergent-trilogian toisen osaan käteeni. Insurgent ei pettänyt odotuksiani, jotka ensimmäinen osa Divergent oli asettanut korkealle. Päin vastoin. Nyt odotankin kiihkeästi trilogian viimeistä osaa, Allegiantia.

Divergent aloitti ilmiöksi rapakon takana nousseen dystopia-trilogian yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat jakautuneet viiteen ryhmään arvojensa perustella. On rohkeiden Dauntless, epäitsekkäiden Abnegation, älykköjen Eurudite, rehellisten Candor ja rauhaa rakastavien Amity. Kaikki joutuvat 16-vuotiaina valitsemaan lopullisesti mihin ryhmään haluavat kuulua. Sarjan päähenkilö on nuori tyttö nimeltään Tris, joka juuri ennen omaa valintaansa saa tietää olevansa Divergent, poikkeava, sillä häntä ei voida luokitella selkästi mihinkään rymistä. Tris tekee silti valintansa ja jättää Abnegation-ryhmään kuuluvan perheensä valitakseen eri ryhmän, rohkeiden Dauntlessin. Pian yhteiskunnasta alkaa kuitenkin paljastua huolestuttavia piirteitä ja salaisuuksien tiheä verkko alkaa purkautua. Myös odottamaton rakkaus ja sydäntä särkevät uhraukset sekoitavat pakkaa.

Insurgentin alkaessa ennen niin täydellinen yhteiskunta on jo muuttunut. Tris on kumppaneineen onnistunut pysäyttämään Euruditen junaileman hyökkäyksen Abnegation-ryhmän alueelle. Hyökkäyksen johdosta kuitenkin sekä valtavia menetyksiä kokenut Abnegation, että Euruditen sätkynukkeina toiminut Dauntless ovat hajalla ja epätietoisia mitä tehdä seuraavaksi.  Tris on paennut Amity-ryhmän luokse yhdessä veljensä Calebin, poikaystävänsä Tobiaksen, vihollisensa Peterin ja Tobiaksen isän Marcuksen kanssa. Amityn luona ovat myös muut Euruditen hyökkäyksestä selvinneet Abnegationin jäsenet. Kaikki on kuitenkin vasta alussa. Trisin on selvittävä hyökkäyksen aikana tekemiensä tekojen seurauksista ja syyllisyydestä, eikä horisontissa häämöttävä kapina helpota asioita. Yhä uusia kysymyksiä nousee esiin. Miksi Eurudite ylipäätään hyökkäsi Abnegationin alueelle? Ja miksi poikkevat, Divergentit ovat niin suuressa vaarassa? Pikku hiljaa kaikki alkaa selvitä, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Insurgent nappasi minut  mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kun kerran tempauduin mukaan tarinaan, ulospääsyä ei enää ollut. (Miksi muuten Allegiantin ilmestymiseen on vielä kymmenkunta päivää? Ja miksi kirjaston varausjono on piitkä... :D).

Erityisesti viehätyinkin Insurgentissa nopeatempoiseen juoneen. Se ei sahannut missään vaiheessa paikallaan, eikä toimintaa puuttunut. Täytyy antaa Rothille plussaa myös juonenkehittelystä. Hän osaa paljastaa asioita sopivassa järjestyksessä ja tahdissa, niin että on koko ajan askelta edellä lukijaa. Juoni tarjosi siis yllätyksiä, mutta kaikessa pysyi kuitenkin perässä, eikä edes englanniksi lukeminen sekoittanut minua.

Muistelen Divergentin arvostelussani maininneeni, että olisin kaivannut lisää selostusta yhteiskunnan historiasta. Perun puheeni. Nyt Insurgentin lukeneenani voin sanoa Divergentin olleen paljolti tulevan pohjustusta ja monet monet asiat selviävät tässä toisessa osassa. (Silti asioita jää myös herkullisesti auki, mikä vain lisää jo ennestään suurissa lukemissa roikkuvaa Allegiantin odotustani.) Insurgentin lopusta voikin sanoa vain, huhhuh.

Jos jotain moitittavaa täytyy keksiä, niin ehkäpä voin hiukan motkottaa varsin kliseisestä toisen osan "ryppyjä rakkaudessa" -kuviosta. Tuo kulunut juttu oli kuitenkin odotettavissa, eikä onneksi päässyt paisumaan liian suurin mittoihin. Rypyille oli myös syynsä, eikä Insurgentin juoni pyörinyt vain rakkaussotkujen ympärillä. Ja aina totta kai plussaa myös siitä tosiseikasta, että kolmiodraama pysyy poissa.

Kuten äskeisestä vuodatuksesta voikin varmaan päätellä, Divergent-trilogia on saanut minut täysin otteeseensa ja noussut yhdeksi lempidystopiasarjakseni. Allegiant, tule jo!

Arvosana: ♣♣♣♣

perjantai 11. lokakuuta 2013

Rick Yancey - Viides aalto

Viides aalto, #1

Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut ja maapallosta tullut pimeä planeetta. Jos luulit tuntevasi vihollisesi, olit väärässä. He eivät ole täältä.
Ei sähköä, ei teknologiaa, ei valoa. Ihmiskunta kituu henkitoreissaan tuntemattoman vihollisen kourissa, vihollisen joka on kirjaimellisesti toiselta planeetalta ja armottomuudessaan ylivertainen.
Sen, mitä raivoava meri tai rutto ei tuhonnut, eliminoivat ihmishahmon ottaneet tappokoneet. Kuka rahansa voi olla soluttautuja ja sääntö yksinkertainen: älä luota keneenkään. Cassien päämäärä on pelastaa veljensä. Evanin kohtalo on pelastaa Cassie. Zombien tehtävä on tappaa.
Rick Yancey heittää nuoret päähenkilönsä scifivisioon, jonka Publishers Weekly nimesi vuoden odotetuimpien uutuuksien joukkoon. Loistavat ennakkoarviot saaneen trilogia-avauksen oikeudet myytiin 17 maahan jo ennen ilmestymistään.

Tässä on kirja joka saa sinut huolestumaan, koska et omista turvallista pommisuojaa, rynnäkkökivääriä, muonavarastoa ja Suurta Suunnitelmaa odottamattomien tilanteiden (lue: avaruusolentojen hyökkäyksen) varalle. Luettuani Viidennen aallon elin koko seuraavan päivän hiukan pakokauhuisessa tunnelmassa vilkuilin taivaalle ja odottaen näkeväni ufoaluksen.

Ihmiset ovat menettämässä maapallon. Ulkoavaruudesta saapuneet armottomat muukalaiset ovat hävittämässä ihmiskuntaa ja n. 97% maapallon väestöstä on jo kuollut. Kehenkään ei voi luottaa. Cassie on yksi harvoista selviytyjistä.  Hän päättänyt pelastaa pikkuveljensä, kun salaperäinen Evan tarjoaa hänelle apuaan eikä Cassie ei tiedä pitäisikö hänen luottaa vai poikaan.Väärä valinta tarkoittaa kuolemaa. Ja mikä onkaan tunkeutujien lopullinen suunnitelma? Ja kun ihmiskunta on kokenut jo neljä erilaista tuhomenetelmää, neljä aaltoa, sähköjen katkeamisen, hyökyaallot, ruton ja salaperäiset, hiljaiset tappajat, tuleeko viidettä? Ja jos tulee millainen?

Viides aalto suorastaan kahlitsi minut lukemaan ja ahmaisinkin tämän reilun neljänsadan sivun pituisen kirjasen yhdessä sunnuntaipäivässä. Yanceyn visio on kauheassa uskottavuudessaan pelottava. Vaikka ajatus avaruusolioiden hyökkäyksestä saattaa tuntua kaukaa haetulta, siitä tekee kauhean se, etteivät ihmiset aavistaneet sitä myöskään kirjassa. Kaikki oli aivan kuten aikaisemminkin, kunnes maapallon ilmatilaan saapuu jättimäinen avaruusalus ja pian selviää, etteivät tunkeilijat ole saapuneet ystävällisissä merkeissä. Juuri tilanteen yllättäävyys ja kauheus saivat minutkin hiukan pakokauhuiseen mielentilaan.

Vaikka kirjan alkupuoli olikin mahtavaa luettavaa, miinukseksi on pakko sanoa, että nimenomaan alkupuoli oli se mahtava osuus. Pidin oasata, jossa Cassie vaelsi ympäri maita ja mantuja rynnäkkökiväärin kanssa ja Yancey avarsi pikku hiljaa kuvaa siitä, mistä kaikessa olikaan kyse. Kun kirjaan alkoi tulla lisää henkilöitä, mielenkiintoni hiipui hiukan. Etenkin Evanista en pitänyt yhtään, sillä arvasin heti mikä hänen mysteeripointtinsa oli ja lisäksi koko poika oli minusta yksinkertaisesti nynnerö. Sen sijaan Cassiesta pidin valtavasti, hänessä oli asennetta! Myös Cassien syötävän suloinen pikkuveli Sammy ja Zombi, itselleen uuden nimen ja identiteetin ottanut poika olivat suosikkejani.

Jatko-osasta liikkuu huhuja, eikä niitä ole vaikea uskoa todeksi, sen verran avoimeksi loppu jäi. Jos jatkoa joskus saapuu, luen sen kyllä ehdottomasti.

Arvosana: ♣♣♣♣

lauantai 5. lokakuuta 2013

Veronica Roth - Divergent

Divergent, #1

One choice decides your friends, defines your beliefs and determines your loyalties... forever.

When sixteen-year-old Tris makes her choice, she cannot foresee how drastically her life will change. Or that the perfect society in which she lives is about to unfold into a dystopian world of electrifying decisions, stunning consequences, heartbreaking betrayals and unexpected romance.

One choice can transform you. 

Divergentistä on tullut varsinanen ilmiö rapakon takana, mutta suomennosta on saatu vielä odotella, vaikka nyt sitä tosin povataan ensi vuodelle. Alkuvuodesta 2014 ilmestyvä leffa kuitenkin pisti vauhtia haluuni tarttua kirjaan, koska tahdon lukea sen ennen elokuvaa.

16-vuotias Tris elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat jakautuneet viiteen ryhmään kykyjensä ja atteidensa pohjalta. On epäitsekkäiden Abnegation-ryhmä jonka jäsenenä Tris on kasvanut, rohkeiden Dauntless-ryhmä, äykköjen Eurudite sekä rehellisten Candor ja rauhaa rakastavien Amity. 16-vuotiaana jokaisen on tehtävä lopullinen valinta ryhmien välillä, he voivat joko pysyä ryhmässä jonka jäseninä ovat kasvaneet, tai vaihtaa ryhmää kokonaan. Ennen valintaseremoniaa nuoret käyvät testeissä, joissa selviää mihin ryhmään heillä on taipumuksia. Tris saa testeistä hälyttävän tuloksen, hänelle ei ole olemassa selkeästi yhtä ryhmää, jota hänen taipumuksensa vastaisivat. Hän on poikkeava, divergent. Massasta erottuminen on kuitenkin vaarallista ja Trisin on pidettävä poikkeavuutensa salassa. Hänen on silti tehtävä valintansa ryhmien välillä, huolimatta siitä, ettei hänelle ole olemassa sitä ainoaa oikeaa paikkaa. Yhteiskunnassakaan ei ole kaikki kohdallaan. Ryhmien välit rakoilevat pahasti ja niiden ihanteet, epäitsekkyys, rohkeus, rauhan tahtoisuus, älykkyys ja rehellisyys alkavat saada huolestuttavia piirteitä. Ja kun kaikki käy yhä vaarallisemmaksi, myös Trisin tunne-elämä kokee yllättävän käänteen.

Divergent lumosi minut täydellisesti. Alun kankeus, joka johtui varmasti paljolti englanniksi lukemisesta katosi pian ja koukutuin kirjaan täydellisesti. Vaikka Divergent sisälsikin paljon nykyisen nuorten dystopian peruselementtejä, kuten kontrolloivan yhteiskunnan, tukahdutetun vallankumouksen ja kapinan, sekä yllättävän romanssin, kokonaisuus oli piristävä ja hiukan erilainenkin.

Ihan ensimmäiseksi piristäväksi seikaksi voisin mainita sen, että koko Divergentin juoni ei pyöri romanssin ympärillä. Oikeastaan minulla kesti varsin kauan käsittää, kuka tuleva sulho edes oli. En siis joutunut pyörittelemään silmiäni, tilanteessa, jossa miespäähenkilö astuu sisään auringonvalon leikkiessä hänen täydellisillä kiharoillaan ja päähenkilön sydän sykähtää. Romanssi eteni myös sopivan hitaasti, eikä siitä maalattu välittömästi "tämä on ikuista rakkautta ja kuolen jos sinulle tapahtuu jotain" -tyyppistä kuvaa . Viehätystä totta kai lisäsi myös se, että pidin Trisin sulhaskandidaatista tavattomasti.

Myös Divergentin maailma ja sanoma ihastuttivat. Ihmiset ovat jakautuneet eri ryhmiin arvojensa mukaan, mutta omien arvojen korostaminen on menossa hiukan liian pitkälle. Monet unohtavat, että myös muiden ryhmien arvoissa on paljon hyvää. Yhtä päähenkilöä lainaten: "I think we've made a mistake. We've all started to put down the virtues of other factions in the process of bolstering our own. I don't want to do that.  I want to be brave, and selfless, and smart, and kind, and honest."

Oikeastaan ainoa asia joka maailmassa häiritsi, oli sen historian jättäminen hämäräksi. Missään vaiheessa ei paneuduttu siihen, miten ylipäänsä oli päädytty tällaiseen järjestelmään.No, toivottavasti seuraavissa osissa avataan tätä enemmän.

Divergent teki minuun vaikutuksen ja kirjan lopetettuanikin elin seuraavan päivän sen tunnelmissa. Onneksi toinen osa Insurgent ei omannut massiivista varausjonoa, vaan pääsen varmaankin tarttumaan siihen piakkoin. Suosittelen Divergentiä ehdottomasti kaikille dystopian ystäville.

Arvosana: ♣♣♣♣½

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Chris Bradford - Soturin tie

Nuori samurai, #1

Elokuu 1611
12-vuotias Jack Fletcher ja hänen isänsä haaksirikkoutuvat hurjassa myrskyssä Japanin rannikolla.
Huppupäiset ninjat hyökkäävät laivalle, mutta nuorukainen pelastuu kuin ihmeen kaupalla.
Samuraimestari Masamoto Takeshi ottaa isänsä menettäneen Jackin suojiinsa, mutta pojan koettelemukset vieraalla maaperällä ovat vasta alussa.
Jack aloittaa vaativan opintien miekan mestariksi. Jokainen vastoinkäyminen kuitenkin lujittaa pojan taitoja ja ymmärrystä. Ennen pitkää Jack kohtaa myös miehen, joka surmasi hänen isänsä...

Nuori samurai: Soturin tie johdattaa lukijan vauhdikkaalla mutta viisaalla tavalla itämaisten kamppailulajien ja japanilaisen kulttuurin pariin – taustalla vaikuttavaa filosofiaa unohtamatta.

Luin koko kolmiosaisen Nuori samurai -sarjan pari vuotta sitten, jolloin se lumosi ja koukutti minut täydellisesti. Eilisellä kirjastoreissulla sarjan ensimmäinen osa, Soturin tie osui sattumalta silmiini ja päätin lainata sen uudelleen uteliaana virkistämään muistojani tästä sarjasta.

12-vuotias Jack Fletcher on ollut merillä yli kaksi vuotta. Hän on luotsi-isänsä kanssa Aleksandria-laivalla matkalla Japaniin, tarunhohtoiseen maahan jonka vain harvat ovat nähneet. Laivanmiehistöstäkään sitä ei tule näkemään moni, sillä kun Aleksandria haaksirikkoutuu Japanin rannikolle, huppupäiset ninjat hyökkäävät jättäen jälkeensä vain ruumiita. Jack kuitenkin pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja päätyy arvostetun samuraimestari Masamoto Takeshin ottopojaksi. Jackin onkin opittava paitsi japanin kieli ja tavat, myös aloitettava opinnot miekan mestariksi ja samuraiksi. Opinnot Niten Ichi Ryun arvostetussa koulussa ovat vaativia, mutta vaara vaanii myös koulun ulkopuolella. Oliko ninjojen hyökkäys Aleksandrialle sittenkään vain tavallinen ryöstöretki? Jackillä vaikuttaa olevan hallussaan jotain, jonka vuoksi Dokukan Ryu, Lohikäärmeensilmä, pelätty ninja on valmis hyökkäämään yhä uudestaan...

Vaikka pidinkin Soturin tiestä myös tällä toisella lukukerralla, minun on valitettavasti todettava, että kirja oli parempi silloin joskus. Kokemusta eivät himmentäneet hämärät muistikuvat juonesta, vaan minusta tuntuu, että olen kasvanut tästä hiukan ohi. Nuortenkirjoissa usein jyräävä yksinkertainen kieli häiritsi, samoin kun tietyt kliseet. Silti minun on helppo ymmärtää, miksi aikoinani huumaannuin täydellisesti Nuori samurai -sarjasta.

Vaikka kieli oli perushyvää, siinä kuten jo sanottua, oli muutamia elementtejä, joista en pitänyt. Yksi oli muutamaan otteeseen esiintyneet ärsyttävät luvun lopetukset huutomerkkiin, esimerkiksi "Jack huomasi tuijottavansa suoraan Dokukan Ruyn silmiin!"  tai vastaavat. Tuo pieni huutomerkki ärsytti minua suunnattomasti otteeseen. Jostain syystä se sai minussa aikaan tunteen, että minun olisi pitänyt henkäistä kauhusta ja hämmästyksestä. En vain ollut koskaan tarpeeksi järkyttynyt ja huutomerkki jättikin jälkeensä huvittuneen ärtymyksen.

Vaikka juonen kliseisyydet eivät minua yleensä kauheasti haittaa, huomasin muutamissa paikoissa pyöritteleväni silmiäni Soturin tien käänteille. Totta kai Jack saa heti vaikutusvaltaisen vihamiehen koulussaan. Totta kai Jack voittaa tämän ja tuon kilpailun. Huoh. Silti mukana oli myös paljon uskottavia juttuja, kuten Jackin ongelmat sopeutua japanilaiseen kulttuuriin ja tämän kasvattiveljen Yamoton kateus uutta tulokasta kohtaan.

Soturin tiessä pidinkin paljon juuri japanilaisen kulttuurin kuvauksesta. Kulttuurin hienoudet ja kohteliaisuussäännöt tulivat esille hienosti ja ainakin minulle syntyi vaikutelma, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin. Myös samurain koulutuksen eri osa-alueet: miekkailu, jousiammunta, aseeton kamppailu ja meditaatio esiteltiin mielenkiintoisesti ja luinkin aina innolla Jackin ja tämän ystävien oppitunneista kertovat osuudet.

Vaikka Soturin tie ei lumonnutkaan kuten ensimmäisellä kerralla, jätti se kuitenkin hyvän maun suuhun ja luulen, että luon uudestaan myös muut osat.

Arvosana: ♣♣♣