keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Diana Wynne Jones - Rönsyilevä talo

Liikkuva linna, #3


”Ei ole leikin tekoa asua talossa, joka on täynnä magiaa.”
Charmain Baker viettäisi päivänsä mieluiten nenä kiinni kirjoissaan, mutta Sempronia-täti päättää toisin. Isosetä, velho William, tarvitsee jonkun huolehtimaan talostaan ollessaan keijujen luona poistattamassa kiusallisia kasvannaisiaan. Vanhempiensa holhoukseen kyllästynyt Charmain suostuu tehtävään mielihyvin, mutta hakee samalla kuninkaallisen kirjastoapulaisen paikkaa.

Magiasta Charmain ei tiedä tuon taivaallista, mutta löytää tuotapikaa isosetänsä talosta paitsi hellyydenkipeän Kulkurin myös hämärästi rönsyileviä käytäviä. Oven taakse ilmestynyt Peter-poika, Williamin tuleva velho-oppilas, osoittautuu arvokkaaksi apulaiseksi, mutta hänenkin loitsutaidoissaan on vielä hiomista.

Kun Charmain saa töitä myös kuninkaan kirjastosta, kahdessa paikassa palveleminen on kohta pienin hänen murheistaan. Kadonneiden rahavarojen jäljittämiseen palkattujen Sophie Pendragonin, sössöttävän pikku Howlin ja tulidemoni Calciferin avulla hän pääsee myös valtakunnan kammottavan salaisuuden jäljille!

Rönsyilevä talo sijoittuu samaan kiehtovaan fantasiamaailmaan kuin aiemmin ilmestyneet Liikkuva linna (2005) ja Leijuva linna (2006).


Luettuani tässä keväällä/kesällä uudestaan sekä Liikkuvan linnan, että Leijuvan linnan, oli aika lukea myös sarjan päättävä Rönsyilevä talo.

Rönsyilevä talo alkaa Leijuvan linnan tapaan uusilla henkilöhahmoilla ja maisemilla. Tällä kertaa paikkana on pohjois-Norlanti, Ingaryn naapurivaltio. Päähenkilö on Charmain, lukemista rakastava ja vanhempiinsa lopen kyllästynyt tyttö. Hänen Sempronia-tätinsä passittaa tytön talonvahdiksi isosedälleen Williamille, joka sattuu olemaan velho. Taikuudesta mitään tietämätön Charmain huomaa pian asuvansa talossa, jossa on vähän enemmän huoneita kun aluksi voisi ajatella. Pian Charmain huomaa saaneensa seurakseen Peterin, sedän tulevan velho-oppilaan ja Kulkuri-koiran. Ja kuningas tarvitsee hänen apuaan kirjastossaan. Eikä valtakunnassa ole kaikki kunnossa muutenkaan...

Pidin Rönsyilevästä talosta enemmän kuin Leijuvasta linnasta, osittain varmaan Charmainin ansiosta. Minunlaiseni kirjatoukan oli helppo samaistua häneen, ja isosetä Williamin talo oli yhtä hurmaava paikka tutkittavaksi kuin liikkuva linna. Myös Sophiella ja Howlilla oli tarinassa isompi osa kuin edellisessä kirjassa, mistä pidin paljon.

Juoni on Jonesin tavalliseen tapaan koukeroinen ja mielenkiintoinen. Monet itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kääntyvät lopulta päälaelleen, ja lopussa saa lukea tarkasti, jos aikoo pysyä kärryillä tapahtumista.

Rönsyilevä talo oli hurmaava lukukokemus, josta pidin suunnattomasti!

Arvosana: ♣♣♣♣

maanantai 17. kesäkuuta 2013

David Eddings - Velhojen taistelu

Belgarionin taru, #3

Velhojen taistelu on kolmas osa Belgarionin tarua, mahtavaa seikkailufantasiaa, joka alkoi Kiven vartijassa ja jatkui edelleen Ennustusten ajassa.

Velhojen taistelu kertoo nuoren Garion-pojan ja hänen merkillisten matkakumppaneidensa uusista seikkailuista heidän jäljittäessään, ikivanhaa ennustusta toteuttaen, pyhää Aldurin kiveä, joka on anastettu oikeilta omistajiltaan. Jälleen Garion ja hänen ystävänsä joutuvat vaarojentäytteiselle tielle kulkiessaan velhojen ja taruolentojen parissa halki outojen maiden ja kuningaskuntien. He vaeltavat kiehtovassa maailmassa, jossa peri-inhimillinen ja yliluonnollinen elävät luontevasti rinnakkain.

Moniaalle polveileva seikkailu on tuoreen omaperäinen tarina nuoren pojan varttumisesta kohtaamaan suurta elämäntehtävää. Se on lennokas ja jännittävä seikkailu, täynnä rehevää huumoria ja suvaitsevaista elämäniloa.


Velhojen taistelu jatkaa Belgarionin tarua ollen samalla tasolla kuin sarjan muutkin osat. Garion ja kumppanit jatkavat matkaansa, etsien varastettua Aldurin kiveä. Matka ei ole helppo, ja Belgarionin tarun kolmas osa jatkaa tarinaa paljastaen uusia seikkoja muun muassa Eddingsin luomasta maailmasta.

Tarina esittelee kaksi uutta maata ja kulttuuria. Ul-jumalaa palvovat, luolissa asuvat ulgot, joille uskonto on elämän keskipiste, sekä murgot, tarinan ns. pahikset. Se, että kokonainen rotu leimataan pahaksi yksilöön katsomatta ärsyttää hiukan. Ei kai jokainen angarakki (yleisnimitys Torak-jumalan palvojille, jaetaan mm. murgoihin ja thulleihin) voi olla paha, vaikka heidän jumalansa tai kuninkaansa onkin?

Kirjassa perehdytään paremmin myös itse velhouteen sekä muihin velhoihin. Eddingsin luoma Tahto ja Sana -magia onkin mielestäni erittäin onnistunut. Se toimii, muttei sitä voi käyttää liian helpostikaan.

Velhojen taistelu pakottaa lukijan tarttumaan Belgarionin tarun seuraavaankin osaan!

Arvosana: ♣♣♣♣

lauantai 15. kesäkuuta 2013

William Golding - Kärpästen herra

Nobelistin kuvaus ihmisen julmuudesta

Toisen maailmansodan aikana joukko englantilaisia koulupoikia pelastuu alasammutusta lentokoneesta autiolle Tyynen meren saarelle. Kun sivistyksen pinta alkaa murentua, hyvinkasvatetut koulupojat muuttuvat villi-ihmisiksi, joiden maailmaa hallitsevat väkivalta ja pelko.
Sir William Goldingin klassinen romaani ilmestyi vuonna 1954 ja on Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saaneen kirjailijan tuotannon huippu.
 

Kärpästen herra on pelottava kirja. Ajatus autiolla saarella mekastavista koulupojista saattaa olla jännittävä ja hauska, mutta kirja ei sitä ole. Aluksi elämä saarella onkin leikkiä, muttei kauaa. Pikku hiljaa, vaivihkaa, yhdyskuntaan hiipii pelko, ja ennen niin sivistyneet pojat muuttuvat villeiksi. Heidät valtaa pelottava hurmos, jonka seuraukset ovat vakavat.

Kärpästen herra  suorastaan liimaa lukijan kirjaan. Lukemista ei voi lopettaa. Samalla toivoo, että kirja loppuisi. On ahdistavaa katsoa kilttien poikien muutosta villeiksi, joilta on kadonnut kosketus todellisuuteen. Koko ajan tietää, että jotain pahaa tapahtuu. Golding todella saa kysenalaistamaan ja miettimään. Kuinka kestävä sivistys lopulta on? Kuinka kauan kestää, ennen kuin hulluus valtaa mielen? Golding todistaa myös erään sanonnan todeksi. "Joukossa tyhmyys tiivistyy."

Yksi Kärpästen herran mielenkiintoisia piirteitä on poikien erilaisuus. Jokaisesta pojasta erottuu oma yksilönsä, oma persoonansa. On johtajia, älykköjä, omiin oloihinsa vetäytyjiä, kiusattuja, sekä pieniä, jotka eivät kunnolla edes ymmärrä tapahtunutta, heille kaikki on leikkiä.

Toinen vangitseva ja ratkaiseva tekijä on simpukka. Pojat käyttävät simpukkaa kokouksissa, se jolla on simpukka, saa puhua ja muut kuuntelevat. Poikien villiintyminen ja simpukka ovat yhteydessä toisiinsa. Kun villeys alkaa saada valtaa, simpukan valta ja poikien usko siihen vähenee.

Kärpästen herra oli vaikuttava lukukokemus, ja poikien toistelema hokema jää pyörimään omaankin päähän loppuillaksi. "Sika tappakaa, kurkku leikatkaa!"

Arvosana:  ♣♣♣♣

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Alex Scarrow - Time Riders

Time Riders, #1

Uuden 6-osaisen sarjan ensimmäinen osa. 
Liam O'Connor, Maddy Carter ja Sal Vikram olisivat kuolleita, ellei herra Foster olisi pelastanut heitä viimeisellä hetkellä onnettomuudesta ja tehnyt heistä aikamatka-agenteja. Agenttien tehtävänä on estää muita aikamatkustajia muuttamasta maapallon historian tapahtumia mutta työ ei suinkaan ole helppo.
Ensimmäinen tehtävä vie agentit toisen maailmansodan aikaan seuraamaan natsien tuhotöitä.

Time Riders osoittautui mielenkiintoiseksi kirjaksi, tuoden jälleen yhden uuden näkemyksen aikamatkustukseen. Kolme nuorta, Maddy, Liam ja Sal pelastetaan muutamaa hetkeä ennen näiden kuolemaa ja heidät rekyrtoidaan järjestöön, jonka tehtävänä on huolehtia, ettei historia muutu.

Okei. Aiheena tämä "yksi muutos historiassa voi aiheuttaa tuhoisia seurauksia nykypäivässä" -ei ole mitenkään uusi. Time Riders -kirjassa se ei kuitenkaan haittaa. Ensimmäisessä osassa muutoksia aiheutetaan mm. John F. Kennedyn murhaan ja natsi-Saksaan liittyen. Tämä jokaiselle tuttujen historian tapausten muuttaminen teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirjassa luotiin oma kuva myös tulevaisuudesta, sillä siinä missä Liam on vuodesta 1912 ja Maddy 2010, niin Salin olisi pitänyt kuolla 2026.

Time Riders luo oman, kiinnostavan tulkintansa aikamatkustuksesta. Salin tehtävänä on havaita "siirtymät" eli historian muutokset nykypäivässä, Maddy taas määrittää, missä historia muuttuu ja Liam matkustaa menneisyyteen korjaamaan virheen apunaan tukiyksikkö, eli tekoälyllä varustettu liharobotti Bob.

Time Riders on vauhdikasta ja jännittävää luetavaa. Koko ajan tapahtuu jotakin. Siksi itse henkilöhahmot jäävät vielä etäisiksi. Oikeastaan jokaisesta selviää vain tämän lahjakkuusalue, ja paikka jossa tämän olisi pitänyt kuolla. Siksi henkilöihin ei oikeastaan kiinny.

Time Riders jätti minuun silti positivisen vaikutuksen ja etenkin viimeiset sivut kääntyivät tiheää tahtia.

Arvosana: ♣♣♣½


torstai 6. kesäkuuta 2013

David Eddings - Ennustusten aika

Belgarionin taru, #2

Belgarionin taru on moniosainen lukuisille kielille käännetty tarina fantasiamaailmasta, jota hallitsee tuhansia vuosia jatkunut taistelu Aldurin kivestä.
Rivan kuningassuku on määrätty tuon pyhän kiven vartijoiksi, mutta se ryöstetään heiltä viekkaudella. Paha Torak-jumala pyrkii kiven avulla jumalien ja koko maailman valtiaaksi.

Ikivanha ennustus kuitenkin kertoo, että kiven herruus ratkaistaan taistelussa, jossa Torak kohtaa nuoren kuninkaanpojan Rivan suvusta.

Kun ennustusten aika sitten koittaa, on tapahtumien polttopisteenä nuori Garion, maalaispoika, joka ei lainkaan aavista suurta elemäntehtäväänsä...

Belgarionin taru on huikea fantasia, täynnä merkillisiä juonenkäänteitä, rehevää huumoria ja maailmoja syleilevää elämisen riemua. Se on seikkailusatu kaiken ikäisille.


Vaikuttaa siltä, että Eddings-kuume on vallannut minut uudelleen. Belgarionin tarun toinen osa tuli nimittäin luettua yhdessä hujauksessa, aivan kuten edelliselläkin kerralla. Täällä blogin puolellakin saadaan siis luultavasti kärsiä tain nauttia (riippuu mistä näkökulmasta katsoo) seuraavien postausten aikana etupäässä Belgarionin tarusta.

Ennustusten aika jatkaa Garionin ja kummapnusten salaperäistä matkaa. Tserek ja muut alornikuningaskunnat ovat jääneet taakse, ja seikkailu käynnistyy Arendiasta, sisällissodan repimästä maasta. Siellä vastakkain ovat mibreläiset, jotka kohteliaisuuksineen, turnajaisineen ja huokailevine neitoineen muistuttavat Pyöreän pöydän ritareista kertovaa eeposta. Heitä vastassa ovat asturialaiset, jousiampujat ja vihreisiin viittoihin pukeutuvat Robin Hoodit. Arendiasta matka jatkuu Tolnedraan, joka legioonineen on Rooman imperiumin vastine, sekä Nyissaan, jonka asukkaat palvovat käärmeitä, ja ovat enemmän tai vähemmän koukussa huumaaviin aineisiin. Myös salaperäisen retken tarkoituksesta selviää enemmän, ja Garion löytää itsestään uusia kykyjä. Seurueen koko karttuu myös muutamalla jäsenellä, joista omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Ce'Nedra, Keisarillisen Tolnedran uppiniskainen prinsessa.

Ennustusten aika on yksi omista suosikeistani Belagarionin tarussa. Tarina saa uusia kutkuttavia käänteitä ja Garion on kasvanut edellisen kirjan pikkupojasta lähemmäs miehen ikää. Belgarionin taru on koukuttanut minut jälleen.

Arvosana: ♣♣♣♣

tiistai 4. kesäkuuta 2013

David Eddings - Kiven vartija

Belgarionin taru, #1

Kiven vartija aloittaa Belgarionin tarun, monille kielille käännetyn seikkailufantasian, jota pelkästään Yhdysvalloissa on myyty yli 2,5 miljoonaa kappaletta.

Taru kertoo Aldurin pyhästä kivestä, joka suojelee pahan voimilta. Niin kauan kuin kivi on Rivan suvun hallussa, ovat ihmiset turvassa. Mutta ihmeita tekevä kivi varastetaan, ja vuosituhantinen kamppailu sen herruudesta on Belgarionin tarun ydin.

Kirjan keskushenkilö on Garion, tavallinen maalaispoika Sendarian sydämestä. Pahaenteisen tapahtumasarjan vuoksi hän jättää kotitilansa ja lähtee pitkälle, vaarojentäytteiselle matkalle. Nuoren Garionin vaellus ihmisten ja jumalien, velhojen, ritarien ja taruolentojen parissa kertoo ikivanhasta hyvän ja pahan taistelusta. Tarinan huimat seikkailut, rehevä huumori ja estoton mielikuvituksen lento valloittavat lukijansa ikään katsomatta.


Päätin nyt viime kesää muistellessa tarttua uudelleen tähänkin sarjaan. Viime kesähän meni siis niin, että istuin päiväkausia vain lukemassa Belgarionin tarua, ja sitä seuraavaa Mallorean tarua. Nyt oli siis aika katsastaa, vieläkö sarja lumoaisi samalla lailla.

Kiven vartijan päähenkilö on Garion, nuori maalaispoika Sendariasta. Hänen elämänsä on sujunut neljätoista vuotta aivan tavallisissa merkeissä, kunnes hänet temmataan mukaan salaperäiselle retkelle etsimään tärkeää, mutta nyt varastettua esinettä. Matkalla Garion tapaa uusia ihmisiä, tutustuu uusiin maihin, eivätkä hänen Pol-tätinsä tai tarinankertoja Herra Susikaan taida olla aivan sitä miltä näyttävät.

Kiven vartija on vahva aloitus viisiosaiselle Belgarionin tarulle. Siinä kerrotaan alkuasetelma, mutta suurista arvoituksista selviää tuskin mitään. Kiven vartija vain pohjustaa seuraavia kirjoja. Itse pidin tästä, ja näin  loppuratkaisun jo tietävänä oli hauska bongailla, mitä Eddings paljastikaan tässä vaiheessa.

Garion on hurmaava päähenkilö.Hän on ehdottoman vilpitön, ja tekee useita päätelmiä koskien etsintäseurueen tehtävää. Hän tapansa tehdä asioita sen kummemmin pohdiskelematta, saattaa hänet usein vaikeuksiin Pol-tätinsä kanssa. Garionille hihittelikin useaan otteeseen. Myös muut henkilöt ovat erilaisuudessaan hauskoja ja heihin kiintyy helposti. Herra Susi on vekkuli ja uskalias vanha heppu, Pol-täti määräilevä mutta salaperäinen. Tämän kolmikon lisäksi esitellään myös läpeensä kunnollinen seppä Durnik, viekas kaupustelija ja varas Silkki, soturi Barak ja monia muita. Henkilöiden sanailu on hauskaa, ja Belgarionin tarun seurassa hykertelee useaan otteeseen.

Belgarionin tarun suuri rikkaus ei silti omasta mielestäni keskity henkilöihin, vaan maailmaan. Eddings on luonut kiehtovan ja perinpohjaisesti mietityn kokonaisuuden. Jokainen kansa on erilainen, mutta yhtä upea.

Näin kirjat jo kertaalleen lukeneena paikat ja kansat muistuivat helposti mieleen, mutta muistan yhä ensimmäisen lukukerran hämmennyksen. Koko Kiven vartija vilisee sekalaisia nimiä, joiden kokonaisuus jäa helposti hämmentäväksi. Myös ensimäisen aukeaman kartta on runsaudessaan sotkuinen, ja minulta kesti tuhottoman kauan löytää, missä mennään. (Oma pakkomielteeni on kartan olessa olemassa olla aina selvillä siitä, missä milloinkin mennään.)

Kiven vartijan luettuani minulle selvisi jälleen kerran, miksi Belgarionin taru lukeutuu suosikkeihini.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren: Tuli

Engelsfors-trilogia, #2


Engelsforsia piinaa poikkeuksellinen kuumuus. Valitut ovat odottaneet peloissaan demonien seuraavaa siirtoa, mutta tällä kertaa vaara uhkaa kaupunkia täysin uudelta taholta. Paha on palannut Engelsforsiin.
Valitut tulevat yhä läheisimmiksi toistensa kanssa ja joutuvat taas kerran huomaamaan, ettei edes magia pysty tuomaan helpotusta onnettomaan rakkauteen tai särkyneisiin sydämiin. Pelastaakseen Engelsforsin, heidän on pystyttävä kohtaamaan itsensä ja toisensa kokonaan uudella tavalla.
Tuli on urbaania, skandinaaviseen koulumaailmaan sijoittuvaa, koukuttavaa fantasiaa. Teos kertoo vetoavasti nuorena olemisen vaikeudesta, koulukiusaamisesta, ihastumisista ja kaiken voittavasta ystävyydestä. Tuli on Engelsfors-trilogian toinen osa. Sarjassa on aiemmin ilmestynyt sen ensimmäinen osa Piiri (2012, Basam Books).

Tuli käynnistyy edeltäjäänsä Piiriä huomattavasti hitaammin. Koko alkupuoli kirjasta keskittyy kuvaamaan Valittujen ihmissuhteita ja kaukaiselta tuntuvaa, mutta uhkaavaa vaaraa. Tämä aiheutti kyllä pienen pettymyksen, sillä Piirin huikaisevan jännityksen jälkeen olisin odottanut alulta vähän enemmän. Onneksi loppupuolella saadaan taas seurata Piirin tasoista jännitysnäytelmää.

Tulessa keskitytään paljon juuri Valittujen tunteisiin ja vaikeisiin ihmissuhteisiin. Vaikka ne onkin kuvattu uskottavasti ja niihin pystyi samaistumaan, välillä ne jyräsivät varsinaista juonta. Olisinkin kaivannut hiukan lisää toimintaa ja loppupuolen kaltaista kauhua hipovaa jännitystä. Yllättäen toinen ärsyttävä seikka joka nyppi ensimmäisessä kirjassa, ei ärsyttänyt ollenkaan niin paljon tässä. Piirissä minua ärsyti Valittujen päälleliimatulta tuntuva erilaisuus. Kiusattu, hikari, kiusaaja, gootti... Tuntui, että henkilöistä oli oikein tekemällä tehty mahdollisimman erilaisia. Nyt olin ilmeisesti jo tottunut tähän, eikä seikka ärsyttänyt enää ollenkaan niin paljon.

Kirjassa selviää paljon lisää edellisen kirjan kysymyksistä ja etenkin Neuvostosta. Neuvosto, järjestö joka kontrolloi magian käyttöä, on saapunut Engelsforsiin selvittämään, mitä Valitut ovat puuhanneet edellisessä kirjassa. Muutamia uusia henkilöitä esitellään, ja herätetään uusia kysymyksiä.

Huikean lopun jälkeen Tulesta jäi oikein mukava fiilis ja jään innolla odottamaan viimeistä osaa!

Arvosana: ♣♣♣½

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Diana Wynne Jones - Leijuva linna

Liikkuva linna, #2

Kaukaisessa maassa, Ingarysta etelään, asuu Abdulla. Päivisin hän on tavallinen mattokauppias, jolla on huolenaan yli-innokkaat sukulaisensa. Heidän vaatimuksiaan hän pakenee päiväuniin. Unelmissaan Abdulla on prinssi, joka rakastaa ihanaa prinsessaa.

Eräänä päivänä salaperäinen muukalainen myy Abdullalle nukkavierun maton. Maton taikavoimien myötä nuoren miehen unelmat alkavat käydä toteen, mutta niin alkavat painajaisetkin. Hän pääsee prinsessansa luokse, vain nähdäkseen kuinka ilkeä džinni sieppaa tämän ja kiidättää öiselle taivaalle.

Abdulla päättää pelastaa rakkaansa, kunhan vain ensin löytää hänet. Avukseen hän saa oikukkaan mattonsa lisäksi ynseän pullonhengen, jonka toteuttamilla toiveilla on ikävä kyllä epämieluisia sivuvaikutuksia…


Leijuva linna sijoittuu samaan universumiin Liikkuvan linnan kanssa, mutta kirja alkaa kaukaisesta maasta, Zanzibin kaupungissa, Ingarystä reilusti etelään. Pääosassa on Abdulla, hyvän tahtoinen ja sukulaistensa sortama mattokauppias, joka haaveilee prinsessoista ja suurista seikkailuista. Abdullan saatua haltuunsa lentävän maton, poika huomaa pian elävänsä päiväuniaan, niin mukavia kuin pelottaviakin. Alkaa suuri seikkailu...

Vaikka kirjaa toista kertaa luinkin, mieleeni muistui ensimmäisen lukukerran pettymyksen tunne. Missä ovat Sophie, Howl ja muut Liikkuvan linnan hurmaavat hahmot? Seurataanko kirjassa oikeasti vain Abdullaa? Sitä mukaan kuin asiat etenivät, kirjasta alkoi onneksi pitää enemmän, ja eikä vanhoiltakaan hahmoilta vältytty, mistä olen iloinen.

Zanzib on basaareineen ja lentävine mattoineen miljöönä aivan erilainen kuin Englantia muistuttava Ingary. Sen asukkailla onkin eräs hurmaava piirre, yletön kohteliaisuus. Hykertelin moneen kertaan kuunnellessani Abdullan jaarituksia aavikon helmistä ja kaksoiskaunottarista. Muutenkin Jonesin huumori kukoisti jälleen lumoten minut täydellisesti.

Liikkuvan linnan tavoin, Leijuva linna ei säästy huikeilta juonenkäänteiltä, joita on suorastaan mahdoton arvata. Tärkein yllättymisen estävä ohje olisikin: Pidä varasi, mikään ei ole sitä miltä näyttää!

Aivan Liikkuvan linna tasolla tämä ei ole, mutta loistava kirja silti!

Arvosana: ♣♣♣½