keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Cassandra Clare - Luukaupunki

Varjojen kaupungit, #1

15-vuotias newyorkilainen Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi. Hän näkee teini-ikäisen pojan surmattavan klubilla, hänen kotiinsa hyökkää hirviö ja hänen äitinsä kaapataan.
Tapahtumien myötä hän tutustuu Varjometsästäjiin, jotka pitävät yllä järjestystä yliluonnollisten olentojen maailmassa. Kaupungin arkisen todellisuuden laitamilla, tavalliselta kansalta näkymättömissä, elävät kiihkeää elämäänsä haltijat, vampyyrit ja ihmissudet.
Jace Wayland on Varjometsästäjien yksinäinen susi, jonka kanssa Clarylla alkaa heti kipinöidä. Yhdessä he ryhtyvät rohkeasti etsimään Claryn äitiä ja Muutoksen maljaa, yhtä kolmesta taikaesineestä, jonka joutuminen vääriin käsiin voi olla kohtalokasta…

Ennen elokuussa ensi-iltansa saavaa Luukaupunki-kirjaan perustuvaa elokuvaa, päätin virkistää muistojani tästä Varjojen kaupungit -sarjan aloittavasta kirjasta. Luukaupunki osoittautuikin aivan yhtä lumoavaksi kuin ennenkin.

Tarina käynnistyy, kun Clary Fray, tuikitavallinen 15-vuotias New Yorkilainen todistaa nuoren pojan surmaa klubilla. Poliiseille on tosin vaikea ilmoittaa, kun Clary on ainoa, joka kykenee näkemään surmaajat. Kun Claryn äitikin siepataan, Clary huomaa olevansa peruuttamattomasti keskellä yliluonnollista maailmaa, jossa vampyyrit, ihmissudet ja haltijat elävät. Hierarkian huipulla ovat Varjonmetsästäjät, joiden tehtävänsä on pitää yllä yliluonnollisen maailman järjestystä, sekä suojella maailmaa sitä uhkaavilta demoneilta. Clary tutustuu Varjonmetsästäjien maailmaan ja saa tietää uusia asioita myös äidistään. Kaiken keskiössä on Muutoksen malja, voimakas taikaesine, jonka löytämiseksi Clary lyöttäytyy yhteen Jace Waylandin, komean mutta röyhkeän nuoren varjonmetsästäjän kanssa.

Varjojen kaupungit on kohonnut yhdeksi lempisarjoistani hitaasti, mutta varmasti. Luukaupunkia lukiessani aloin muistaa jälleen, miksi.

Syy numero yksi: maailma. Vaikka vampyyrit ja ihmissudet ovat tulleet tutuiksi miljoonasta muusta paranormaalia romantiikkaa käsittelevästä sarjasta, Varjonmetsästäjät ovat jotain täysin uutta. Nefilit, enkelin verta suonissaan kantavat soturit, jotka suojelevat maailmaa demoneilta. Jes! Lisäksi vampyyrit, ihmissudet ja haltijat ovat niin sanottua Alamaailmaa, toista kastia Varjonmetsästäjien silmissä. (Ja vampyyrit eivät kimalla!) Muutenkin maailma kuvattiin sopivan julmaksi ottaen huomioon Varjonmetsästäjien tehtävän, kaikkea ei ollut kuorrutettu kultapölyllä.

Syy numero kaksi: huumori. Varjojen kaupunkien, ja etenkin Luukaupungin kanssa nauraa useaan otteeseen. Huumori on välillä järjetöntä, mutta niin hauskaa. Etenkin Jace Wayland ja Claryn paras ystävä Simon kunnostautuivat tällä saralla.

Syy numero kolme: JaceWayland. Tämä syntisen komea, mutta luonteeltan kusipää varjonmetsästäjä on ollut lempihahmoni heti sarjaan tutustuttuani. Luultavasti en voisi sietää hahmoa todellisessa elämässä, mutta kirjan sivuilla hän on hurmaava. Muutkin hahmot Claryn ystävästä Simonista Varjometsästäjä-sisaruksiin Isabelleen ja Aleciin, sekä New Yorkin päävelho Magnus Baneen ovat ihania, heistä ei vain voi olla pitämättä. (Vaikka myönnänkin inhonneeni Simonia ensimmäisellä lukukerralla.)

Juoni ei ole niin kovin ihmeellinen, mutta mukaan oli ujutettu muutama yllättävä jippo, etenkin lopussa kulmakarvat kohosivat todenteolla ensimmäisellä lukukerralla. (Kaikki kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan). Myös aika selviä yhteneväisyyksiä Twilightiin on havaittavissa, mutta jos epäröit lukevasi joko Varjojen kaupungit tai Twilightin, valitse tämä. Luukaupunki päihittää Houkutuksen 10-0.

Nyt vain odotellaan vesikielellä leffaa sekä kirjastolta varauksessa olevaa Varjojen kaupunkien viidettä osaa.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Margaret Mitchell - Tuulen viemää

Tuulen viemää, elämää suurempi romaani, jonka jokainen lukijapolvi löytää ajallaan.

Kaunis ja hemmoteltu, kotiplantaasiaan Taraa yli kaiken rakastava Scarlett on omapäinen ja häikäilemätön, mutta vaikeuksien kohdatessa neuvokas ja lannistumaton. Rhett Butler on komea, tulinen, paljon nähnyt ja kokenut mies. Heidän myrskyisä rakkaustarinansa sekä Amerikan Etelävaltioiden värikäs elämä kuohuvine historiankäänteineen ovat unohtumaton lukuelämys.


 Romaanin pohjalta tehty suurelokuva pääosissa Vivien Leigh ja Clark Gable on niin ikään klassikko
.

Vihdoin ja viimein sain luettua tämän klassikon, johon tarttuminen on ollut suunnitelmissa jo kauan. Alkusivujen kankeuden jälkeen osoittautui, että Tuulen viemää on kuin minulle tehty kirja, se on täynnä romantiikkaa ja ihastuttavaa historian ajankuvausta. Niin usein olen haaveillut saavani elää aikana, jolloin naiset käyttivät pitkiä hameita ja sana herrasmies merkitsi jotain. Tuulen viemää tarjosi siis ihanan tilaisuuden uppoutua tähän aikakauteen, 1860-1870 luvulle, Yhdysvaltain Etelävaltioiden elämään.

Tuulen viemää teoksen päähenkilö on Scarlett O'Hara, rikkaan plantaasinomistajan hemmoteltu, itsepäinen ja itsekäs tytär, joka nauttii häpeilemättömästi ihailijoidensa sydänten särkemisestä. Hänen ollessaan kuusitoista Etelävaltioiden rauhaisa elämä rikkoutuu sisällissodan myötä. Entiset ajat ovat iäksi mennyttä, ja kun Scarlettin elämä kiidättää häntä tilanteesta toiseen, on yhä useammin mukana  Rhett Butler, komea ja kiivas, elämää nähnyt mies.

Ihmisenä Scarlett O'Harasta on lähes mahdotonta pitää. Hän on häikäilemättömyydessään ja itsekkyydessään niin raivostuttava, että minun olisi useampaan otteseen tehnyt mieli motata häntä päin taulua. Mitchell selittää kuitenkin hänen ajatuksenjuoksuaan ja tarkoitusperiään niin kattavasti, että Scarlettista tulee inhimillinen ja häntä kykenee ymmärtämään, mutta ainakaan minä en voinut hänestä vilpittömästi pitää. Koko kirjan ajan kohottelin kulmiani hänen ratkaisuilleen, joita itse en olisi missään nimessä tehnyt.

Rhett Butler sensijaan nousi suosikkihahmokseni heti alkukankeuden jälkeen. Rhett on  paljon Scarlettia vanhempana ja kokeneempana, sekä yleisistä kohteliasuustavoista piittaamattomana henkilö, joka pistää Scarlettin elämän uusiksi. Ehkäpä mieltymykseni Rhettiin kumpuaakin hänen kyvystään hämmentää sankaritarta, johon ei kukaan muu tunnu pystyvän.

Erityisen ihanaa minusta oli lukea Etelävaltioiden elämästä ja tavoista 1860-1870 luvuilla. Mitchell maalaa ajan seurapiirit ja sisällissodan kuohunnan lukijan silmien eteen niin uskottavasti, että lukija on automaattisesti muun muassa Konfederaation puolella sodassa. Historian piirteetkin, ovat niin erottamaton osa elämää, että itselleni kävi hyvin vaikeaksi paheksua orjuutta huolimatta siitä, kuinka hirvittävä historianvaihe se on ollut.

Tietysti suuri osa on myös tanssiaisilla ja seurapiirin tapahtumilla, mutta kirjan punaisena lankana on mikäpä muukaan kuin Scarlettin ja Rhettin rakkaustarina. Oma romanttinen sieluni nautti siis lukemisesta, mutta Tuulen viemää ei sorru kliseisiin tai yliromattisuuteen.

Vaikka kirjalla oli pituutta 894 sivua, se ei pitkästyttänyt minua missään vaiheessa. Viimeiset sivut kääntyivät nopeaa tahtia, mutta loppuratkaisu tuntui keskeneräiseltä. En lähde tuomitsemaan, oliko se hyvä vai huono asia, alkujärkytyksestä toivuttuani voinen luultavasti jopa pitää siitä. Mitchell ei itse ole kirjoittanut kirjalle jatkoa, eikä hänen varhaisen kuolemansa johdosta tiedetä, oliko sitä suunnitteilla. Alexandra Ripley on kuitenkin kirjoittanut kirjan Scarlett, jatko-osaksi alkuperäisteokselle. Kirjan lopun jälken olenkin melko varma, että minun on pakko ainakin aloittaa myös se.

Tuulen viemää mieleenpainuva, harvinaislaatuinen lukukokemus. Olen varma, että tartun tähän myös toiste!

Arvosana: ♣♣♣♣♣

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Charlotte Bronte - Kotiopettajattaren romaani

Kotiopettajattaren romaani on 1800-luvun kuuluisimpia romaaneja, köyhän ja vaatimattoman nuoren naisen ja rikkaan ja tuiman kartanon-herran synkänkaunis rakkaustarina, joka lumoaa yhä uusia lukijapolvia romanttisella kohtalonomaisuudellaan. Se on kertomus orvosta tytöstä, josta kasvoi ulkonaisesti sävyisä ja huomaamaton mutta sisäisesti intohimoinen ja oman aikansa arvoja uhmaava vahva nainen. Charlotte Brontën intensiivinen kertojanääni vangitsee ja viettelee yhä heittäytymään tarinan vietäväksi.

Näin loppukesästä tavoitteeni lukea klassikkoja näyttää viimein saaneen hiukan tuulta siipiensä alle. Kotiopettajattaren romaani oli yksi niistä teoksista, joihin tartuin viikon takaisella mökkireissulla. Eristäytyminen saaristoon on osoittautunut erinomaiseksi tavaksi saada itseni aloittamaan kirjat, joiden lukeminen on vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt. (Mökkielo osoitti viime kesänä toden teolla voimansa Taru sormusten herrasta -lukuprojektin kanssa...) Kotiopettajattaren romaani osoittautuikin viehättäväksi ja mieleenpainuvaksi lukukokemukseksi, eikä ollenkaan tylsäksi, kuten etukäteen myönnän pelänneeni.

Kirja kertoo Jane Eyren, orpotytön, kasvutarinan lapsesta naiseksi. Orpo Jane viettää lapsuutensa hyljeksittynä sukulaistensa luona, hänestä ei pidetä, ja se myös näytetään hänelle avoimesti. Lopulta tyttö lähetetään kouluun, josta hän kahdeksantoista vuoden iässä lähtee kotiopettajattareksi Thornfieldin kartanoon. Kartanon valtiaan, salaperäisen herra Rochesterin kiivaus ja omalaatuisuus tekevät tehtävänsä, ja kotiopettajattaren ja hänen työnantajansa välille puhkeaa epäsovinnainen, rajoja rikkova rakkaustarina.

Kotiopettajattaren romaani on paitsi rakkaustarina, myös kasvukertomus. Jane Eyre, mitäänsanomattoman näköinen orpotyttö varttuu kylmäkiskoisten sukulaisten hoivissa, mutta vasta koulussa hänen taitonsa pääsevät oikeuksiinsa. Nuorena naisenakin ensivaikutelma hänestä on tavanomainen, mutta Janessa piilee vahvuutta ja intohimoa joka ei näy päälle päin. Thornfieldissä Janen tuhkimotarina on vasta alussa. Päähenkilönä Jane onkin viehättävä ja erittäin helposti samaistuttava. Hänen koko elämänkaarensa lapsesta naiseksi oli aito ja taitavasti kuvattu.

Kirja on kuitenkin keskittynyt etupäässä rakkaustarinaan. Vaikka herra Rochester tuntuukin aika keksityltä hahmolta, rakkaustarina hakee vertaistaan. Se on vahva ja erittäin romanttinen, etenkin aikakaudellaan kirjoitetuksi. Tällainen  romantikko kuin minä nautti siis kaikesta täysin siemauksin. Vaikka teksti ja tarina ovat synkempiä, kuin esimerkiksi huumorintajuisemmissa Jane Austenin teoksissa, Kotiopettajattaren romaani on koukuttavaa ja viihdyttävää luettavaa. Hyvin teatraalinenkin välillä; eihän nykykirjoissa ole enää "Jane: toivoni, armaani, elämäni!" -tyylisiä repliikkejä. Osa kirjan viehätyksestä onkin juuri sen vanhuudessa ja ajankuvauksessa.

Kotiopettajattaren romaani oli ihastuttava lukukokemus, mainiota kesäluettavaa "hömppäromanttisemmalla" juonellaan, kuin esimerkiksi Emily Bronten Humisevassa harjussa. Suosittelen ehdottomasti!

Arvosana: ♣♣♣♣

tiistai 23. heinäkuuta 2013

John Green - Tähtiin kirjoitettu virhe

Kipu ei jalosta, mutta tekee näkyväksi

Kilpirauhassyöpää sairastava 16-vuotias Hazel on onnekas saatuaan muutaman lisävuoden. Elämä tuntuu soljuvan sormien lomitse, kunnes hän tapaa Augustuksen. Itsepintaisen sinnikäs poika on päättänyt voittaa omakseen sydämen, jonka siihen saakka on täyttänyt muuan arvoituksellisesti kesken jäänyt romaani.

Samalla kun sairaus tiukentaa otettaan, nuorten elämän käsikirjoitus menee uusiksi. Vaikka kirjallisia salaisuuksia ratkova matka Amsterdamiin osoittautuu pettymykseksi, rakastuneet löytävät toisistaan sen, mitä eivät ole vielä ehtineet menettää.


Jotenkin tästä kirjasta tuntuu olevan tuhottoman vaikea kirjoittaa. Ehkäpä siksi, että rakastuin kirjaan palavasti, ja lopetin sen yhdeltä yöllä itkettyäni viimeiset neljäkymmentä minuuttia lähes hysteerisesti. (Onnestako vaiko surusta? Johtopäätöksien aika!) Oikeastaan jo kirjan ajatteleminen alkaa itkettää. :D

Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo tarinan Hazelista, joka sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää. Elämä rullaa tasaisesti vertaistukiryhmän ja television ympärillä, kunnes hän tutustuu Augustus Watersiin. Rutiinit rikkoutuvat, kun nuoret tutustuvat, ja päättävät selvittää Hazelin keskeneräisen lempikirjan lopun kirjailijalta itseltään. Tämä tietää retkeä Amsterdamiin. Vaikkei kaikki suju kuten unelmissa, sillä "Maailma ei ole toiveidentoteuttamis tehdas.", Amsterdamin matka avaa uusia ikkunoita Hazelin elämässä.

Tähtiin kirjoitettu virhe itkettää ja naurattaa. Greenin huumori ja ajatuksia herättävät lauseet saavat aikaan jotain ainutlaatuista. Kirjan kanssa vuoroin itkee, vuoroin nauraa (ja joskus jopa yhtaikaa, kuten allekirjoittanut).  Juoni ei seiso paikoillaan, vaan rullaa eteenpäin sujuvasti. Henkilöt ovat ihania, etenkin Augustus osoittautui hurmaavaksi persoonaksi. Nykyään olenkin sitä mieltä, että jokainen meistä tarvitsisi elämäänsä yhden Augustus Watersin.

Lainaus sivulta 170:
"Olen rakastunut sinuun ja tiedän, että rakkaus on vain huuto tyhjyyteen, että unohdus on väistämätön, me kaikki olemme tuomittuja, ja tulee päivä jolloin kaikki ponnistelumme ovat rauenneet olemattomuuteen, ja tiedän, että aurinko nielaisee ainoan planeettamme, ja minä olen rakastunut sinuun."

Arvosana: ♣♣♣♣♣

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Marcus Zusak - Kirjavaras

Natsi-Saksa toisen maailmansodan keskellä. Kuolema, tarinamme lempeä kertoja, ei ole koskaan ollut kiireisempi. Hän kohtaa yhdeksänvuotiaan Liesel Memingerin ensimmäisen kerran valkeana talvipäivänä 1939 saapuessaan noutamaan tämän pienen veljen sielua. Sota pakottaa kuoleman seuraamaan Lieselin elämää myöhemmin kasvatuskodissa Münchenin lähellä. Pommisuojassa Liesel lukee varastettuja tarinoita naapureilleen ja kellariin piilotetulle juutalaismiehelle. Ja jossakin pisteiden ja niitä seuraavien isojen kirjainten välissä näkyy pilkahdus taivasta ja toivoa.

Kirjavaras kertoo Liesel Memingerin, kirjavarkaan tarinan toisen maailmansodan keskellä. Se keskittyy hänen vaiheisiinsa 10-14 vuotiaana, aikana jona tarinan kertoja, kuolema, hänet näkee useampaan otteeseen. Kirja rakentuu Lieselin elämän pienten ja suurien tapahtumien ympärille, mutta yksi punainen lanka on. Lieselin varastamat kirjat. Kirjavarkaan aikana Liesel oppii lukemaan ja rakastamaan sanoja, ja hänen elämänsä virstanpylväinä toimivat varastetut kirjat.

Toinen tärkeä asia on kertoja. Ajatus kuolemasta kertojana saattaa tuntua vähintäänkin kummalliselta, mutta Kirjavarkaassa hänet kuvataan lempeänä ja inhimillisenä hahmona. Lainaten sivua 317: "Kuulemma sota on kuoleman paras ystävä, mutta siitä asiasta minun täytyy tarjota erilainen näkökulma. Minulle sota on kuin uusi pomo joka vaatii mahdottomia. Hengittää niskaan ja hokee hellittämättä yhtä asiaa: 'Valmista pitää tulla, valmista pitää tulla.' Ja alainen uurastaa kovemmin. Työ tulee tehdyksi. Pomo ei kuitenkaan kiitä. Hän vaatii vielä enemmän." Kirjavarasta lukiessa kuolema alkaa tuntua todelliselta henkilöltä, eikä ollenkaan niin pelottavalta. Pikemminkin lohdulliselta.

Vaikka Kirjavaras keskittyy Lieselin elämään, II maailmansota on koko ajan läsnä. Sodan tapahtumat etenevät sitä mukaa kun Liesel kasvaa, mutta tunnettuja tapahtumia kiinnostavampia ovat kirjan henkilöt. Kaikki tuntuvat oikeilta ihmisiltä, ja heidän ratkaisunsa inhimilliseltä. Ei ole helppoa elää Saksassa tuolloin, varsinkaan jos on juutalainen, tai ei ole natsi. Erityisesti mieleen jäivät Lieselin paras ystävä Rudy, kasvattivanhemmat Hans ja Rosa Hubermann, sekä juutalaismies Max.

Kirjavaras jättää lukijaan tyhjän olon. Jos olisin lukenut kirjaa jossain muualla kun perheen keskellä mökissä, olisin varmasti itkenyt lopussa. Jopa muiden keskellä se nostatti kyyneleet silmiin. Saksaakin tuli opittua hiukan. Saukerl miehestä ja saumensch naisesta tarkoittavat jotain vähemmän imartelevaa. En suosittele käyttämään.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Cassandra Clare - Clockwork Angel

The Infernal Devices, #1

Magic is dangerous — but love is more dangerous still.
When sixteen-year-old Tessa Gray crosses the ocean to find her brother, her destination is England, the time is the reign of Queen Victoria, and something terrifying is waiting for her in London's Downworld, where vampires, warlocks and other supernatural folk stalk the gaslit streets. Only the Shadowhunters, warriors dedicated to ridding the world of demons, keep order amidst the chaos.
Kidnapped by the mysterious Dark Sisters, members of a secret organization called The Pandemonium Club, Tessa soon learns that she herself is a Downworlder with a rare ability: the power to transform, at will, into another person. What's more, the Magister, the shadowy figure who runs the Club, will stop at nothing to claim Tessa's power for his own.
Friendless and hunted, Tessa takes refuge with the Shadowhunters of the London Institute, who swear to find her brother if she will use her power to help them. She soon finds herself fascinated by — and torn between — two best friends: James, whose fragile beauty hides a deadly secret, and blue-eyed Will, whose caustic wit and volatile moods keep everyone in his life at arm's length... everyone, that is, but Tessa. As their search draws them deep into the heart of an arcane plot that threatens to destroy the Shadowhunters, Tessa realizes that she may need to choose between saving her brother and helping her new friends save the world... and that love may be the most dangerous magic of all.

Koska varjonmetsästäjät saavat sisäisen fanityttöni heräämään ja suunnitelmissani on jo pitkään roikkunut englanniksi lukeminen, päätin lopulta ryhdistäytyä ja yhdistää nämä kaksi asiaa. Mökille mukaan päätyi Clockwork Angel, Infernal Devices -trilogian ensimmäinen osa.

Clockwork Angel sijoittuu samaan maailmaan kuin Claren tunnetumpi ja osittain suomennettukin Varjojen kaupungit -sarja. Aikakausi on tosin vaihtunut viktoriaaniseen, 1870-luvun Englantiin.

Tessa Gray matkustaa Lontooseen tavoitteenaan löytää veljensä heidän kasvatti-tätinsä kuoltua. Jouduttuaan salaperäisten sisarusten, Dark sistersin kidnappaamaksi, Tessalle selviää, että hän ei ole tavallinen ihminen, vaan muodonmuuttaja, osa Alamaailmaa, jossa vampyyrit, velhot, ihmissudet ja haltijat vaeltavat maallikkojen, eli tavallisten ihmisten heistä mitään tietämättä. Kaiken keskiössä ovat kuitenkin varjonmetsästäjät, yliluonnollisen voimakkaat soturit, joidem tehtävä on suojella maailmaa pahuudelta. Tessa tempautuu yhä syvemmälle varjonmetsästäjien maailmaan, ja päätyy Instituuttiin, Lontoon varjonmetsästäjien pääpaikkaan. Siellä hän tutustuu kilttiin Jemiin ja äksympään Williin, parhaisiin ystävyksiin, joilla kummallakin on jotain salattavaa. Veljeään etsiessä Tessa huomaa kaiken tutun kääntyneen ylösalaisin, hänen menneisyydessään on salaisuuksia, jotka ovat myysteri kaikille. Varjonmetsästäjiäkin uhataan uudelta ja odottamattomalta taholta...

Varjonmetsästäjät jaksavat kiehtoa yhä edelleen. Viktoriaaninen Englanti miljöönä hurmaa. Varjonmetsästäjät istuvat täydellisesti aikaan, jolloin naiset käyttivät pitkiä hameita ja matkat taitettiin hevoskyydillä. Välillä tämä kuitenkin hämmensi, kun Varjojen kaupunkeja lukeneena oli tottunut New Yorkiin, metroihin, hampurilaisiin ja farkkuihin. No, tuosta ei voi syyttää ketään muuta kuin kaavoihin kangistunutta itseään.

Hahmoihin en kuitenkaan tykästynyt vielä aivan samalla lailla kuin Varjojen kaupunkien henkilökaartiin. Etenkin Willistä tuli välillä liiankin paljon mieleen Varjojen kaupunkien Jace. Jace, jolla on ikuinen paikka sydämessäni kaikissä raivostuttavissa luonteenpiirteissäänkin, on korvaamaton, eikä häntä voida syrjäyttää. Luultavasti vertailin häntä ja Williä liiaksikin. Luulenpa myös, että minun täytyy vain tutustua hahmoihin paremmin muissa kirjoissa, jotta he alkavat tuntua omilta.

Toinen ärsyttvä asia oli kirjassa pohjustettu, pelkäämäni kolmiodraama, jonka kauhulla odotan puhkeavan kukkaan toisessa osassa. Twilight-saagan luettuani olen raivostunut naispäähenkilöille, jotka eivät osaa valita, vaan valittavat kurjuuttaan kahden yhtä ihanan sulhon välimaastossa. Onneksi Clockwork Angel ei vielä päättynyt tähän, mutta pahoin pelkään seuraavan osan muuttavan asianalaidan. No, toivotaan, että olen väärässä.

Eräs piirre Clockwork Angelissä jäi silti erityisesti ihastuttamaan. Nimittäin sen steampunk-vivahteet. En nyt rupea runoilemaan tyylilajista sen enempää, vaan linkitän wikipedian tähän. Kirjassa oli siis iso osa erilaisilla höyry- ja kellokoneistolla toimivilla koneilla. Tämä tuntui suorastaan tuoreelta tuulahdukselta vampyyrien ja ihmissusien kansoittaman fantasian keskellä. Itse asiassa sarjan nimen Infernal Devices, voisikin vapaasti suomentaa Helvetinkoneiksi.

Kaikesta marmatuksesta huolimatta Clockwork Angel jätti suuhun hyvän maun, etenkin voitontunteen ensimmäisestä vieraalla kielellä luetusta kirjasta. Ja varjonmetsästäjät tietysti jyräävät. Koska Infernal Devices sarjaa ei ole suomennettu, varasin kirjastosta myös seuraavat osat itselleni. Suosittelen kyllä lukemaan, mutta ensiksi kannatta tutustua Varjojen kaupungit, sarjaan.

Laitan tähän loppuun vielä itseäni ihastuttaneen sitaatin kyseisestä kirjasta:
"There's plenty of sense in nonsense sometimes, if you wish to look for it."

Arvosana: ♣♣♣♣

Nyt onkin sitten aika fanityttöillä 15.7 ilmestyvää Varjojen kaupungit -sarjan viidettä osaa: Kadotettujen sielujen kaupunki, sekä tietysti 30.8 ensi-iltansa saavaa Luukaupunki-elokuvaa!

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Uusi kirjahylly!

Nyt se on viimein tapahtunut. Vanhan ja kaikkea turhaa pursuavan kirjahyllyn tilalle olen saanut uuden, ihanan säilytyspaikan kirjoille, levyille ja muille tavaroille! Kirjahyllyn vaihto ja samalla uusi vaatekaappi pakottivat minut tärkeään toimenpiteeseen. Olen eilen ja tänään karsinut kirjojen lisäksi myös kaikki laatikot turhasta roinasta. Huh! Tavaraa lähti roskalavalle järkyttävä määrä, sillä hamsteriluonteeni näyttäyi jälleen. Kuka hörhö säilyttää sellaiset yhdeksän vuotta ala-asteella saatua joulukynttilää? Minä.

Nyt tavarat on lajiteltu ja järjestetty, kirjat suorassa ja huone kiiltää puhtauttaan. Loppuillan aionkin viettä karkkikipon ja kirjapinon seurassa. Huomenna suuntaamme vielä saariston rauhaan, pois internetin läheisyydestä, meren lähistölle. Kirjat kulkevat tietysti mukana!



tässä vähän "lähikuvaa" uudesta hyllystä...

...ja kauempaa


keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Helen Wells - Ursula

Olen viimepäivinä lueskellut kolme ensimmäistä osaa Helen Wellsin Ursula-sarjasta. Tämä iki-ihana vanhojen tyttökirjojen sarja seuraa Ursula Amesia, sievää ja päättäväistä sairaanhoitajaa. Ursulan työ kiidättää hänet moniin kolkkiin ja kiperiin tilanteisiin. Matkasta ei puutu hauskuutta, vaaroja tai romantiikkaa.

1. Ursula.
2. Ursulan suuri päivä.
3. Ursula maailmalla.
4. Ursula, ylihoitaja.
5. Ursula lentää.
6. Ursula palaa kotiin.
7. Ursula yksityishoitaja.
8. Ursula suurkaupungissa.
9. Ursula merillä.
10. Ursula lastensairaalassa.
11. Ursula yöhoitaja.
12. Ursula kouluhoitaja.
13. Ursula tavaratalossa.
14. Ursula leirillä.
15. Ursulan uusi tehtävä.
16. Ursula terveysissarena.

 


1. Ursula

Sarjan ensimmäisessä osassa Ursula aloittaa opintonsa Spencerin sairaalassa. Eloisalla ja toimeliaalla tytöllä on aluksi vaikeuksia sopetutua sairaanhoitajien tarkkoihin sääntöihin. Pian hän kuitenkin huomaa saaneensa joukon ystäviä ja tempautuneensa mukaan työhön. Eräällä osastolla on kuitenkin salaperäinen potilas ja Ursula alkaa ihmetellä; miksi tätä piilotellaan? Arvoitukseen löytyy lopulta ratkaisu, mutta Ursula joutuu kiperän paikan eteen avustaessaan yöllisessä leikkauksessa...







2. Ursulan suuri päivä

Ursula aloittelee sairaanhoitajan opintojensa viimeistä vuotta. Potilastyö on mielenkiintoista, mutta nuorta hoitajaa hämmentävät kilvan uppiniskainen uusi koeoppilas, sekä lahjakas, mutta pyörremyrskyksi kuvattu nuori lääkäri Lex Upham. Suurimman yllätyksen Ursula kokee silti vasta kun hänen ystävänsä tohtori Joen kehittelemä lääke varastetaan. Ja onko Lexillä jotain tekemistä asian kanssa?






3. Ursula maailmalla

Ursula on päättänyt opintonsa ja on nyt pätevä sairaanhoitaja. Hän on koko vuosikurssinsa kera ilmoittautunut vapaaehtoiseksi sairaanhoitajaksi armeijan palvelukseen, sodan keskelle. Aluksi Ursula ystävineen matkaa tuikean kersantti Deaken koulutettavaksi, mutta lopulta matka jatkuu aina Panaman sotilassairaalaan saakka. Työtä on vaikka muille jakaa, mutta Ursula onnistuu hankkiutumaan myös pikkutarkan kapteeni Endicottin silmätikuksi. Jännittävän käänteen tarina saa, kun Ursula uskaltautuu tutkimaan autiota taloa...







Ursula-sarjan kolme ensimmäistä osaa seuraavat hauskasti vilkkaan Ursulan vaiheita. Henkilöt tai juoni eivät kuitenkaan aiheuta erityisiä väristyksiä. Itse asiassa jouduin lievähkön yrjötyspuuskan kouriin Ursulan ensimmäisellä sivulla:

"Ursulaa sietikin ihailla. Hän oli terve ja hyvävartaloinen, pitkä, hoikka ja suoraryhtinen tyttö. Hänen silmänsä ja lyhyt kihara tukkansa olivat hyvin tummat, melkein mustat. Hän huolehti hyvin asustaan ja hohti ja säteili uudessa puvussaan. Kasvot uhkuivat lämpöä ja huumoria."

Ugh. Ursula on täydellisyydessään välillä niin raivostuttava, että minun tekisi mieli alkaa kiljua. Täydellinen, punaposkinen, kaikkien rakkain ystävä, sisar Ames. Aargh.

Silti Ursula-sarjassa ja muutenkin tällaisissa sairaanhoitaja-sarjoissa on jotain pettämätöntä lumovoimaa. Sairaanhoitajan ura kuulostaa niin kiehtovalta! Kauniit sairaanhoitajat pelastavat sotilaiden henkiä ja vaihtavat silmäyksiä komeiden lääkäreiden kanssa. Oih!

Romantikkona ja tyttökirjojen rakastajana olisinkin toivonut enemmän keskittymistä tähän, Ursulan joka kirjassa tapahtuva arvoitusten ratkaisu ei kiinnostanut lainkaan niin paljon.

Kaiken kaikkiaan Ursulat ovat läpeensä löperöitä, mutta silti niin hurmaavia kirjoja, täydellistä kesälukemista! Omaksi suosikikseni tähän astisista luetuista nousi Ursula maailmalla. Minuun selvästikin iski romanttinen näkemys sodasta ja sairaanhoitajista...

L.M Montgomery - Jane ja Saaren kutsu

Jane Stuart asuu kauniin äitinsä sekä komentelevan isoäitinsä kanssa upeassa mutta kolkossa talossa Torontossa. Hän uskoo, että hänen isänsä on kuollut. Sattumalta hän saa tietää, että asia ei olekaan niin: kirjailija-isä asuu kaukaisessa maankolkassa, Prinssi Edwardin saarella.Eräänä päivänä isältä tulee kirje. Hän kutsuu Janen kesäksi luokseen Saarelle. Jane vihaa isäänsä, joka hänen mielestään on tehnyt äidin onnettomaksi. Hän inhoaa ajatusta isän luo lähtemisestä, mutta kesästä tulee suurenmoinen. Jane ja isä hankkivat Saarelta Lantern Hillin, pienen talon, ja Jane saa sydämensä kyllyydestä hoitaa taloutta ja puutarhaa. Hän saa myös uusia ystäviä. Kesän mentyä hänestä on kurjaa palata Torontoon ja ikävään kotiin. Hän laskee syksyn ja talven päiviä siihen, että pääsee taas kesäksi Lantern Hilliin. Saaren kutsu on voittamaton.Jane alkaa unelmoida siitä, että äiti ja isä palaisivat yhteen ja että Torontosta voisi löytyä pieni sievä talo, jossa he asuisivat kolmisin oikeana perheenä - talo, jota he voisivat kutsua kodiksi.Teos on uusi suomennos L. M. Montgomeryn (1874-1942) kirjasta Jane of Lantern Hill, joka ilmestyi vuonna 1937. Kirjailija suunnitteli kirjalle myös jatko-osaa, mutta se jäi haaveeksi.

Mökille olin varannut riippumattolukemiseksi tämän Montgomeryn tyttökirjan, jota en ollut kauhukseni vielä lukenut.  Jane ja Saaren kutsu osoittautuikin viehättäväksi ja lomalukemiseksi, vaikkei ehkä aivan Runotytön tai Anna-kirjojen veroiseksi.

Kirjan päähenkilö on Jane Victoria Stuart, joka on asunut koko ikänsä Torontossa yhdessä äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Talo on rikas mutta kolkko. Isälle Jane ei ole uhrannut ajatustakaan, äitinsä ja isoäitinsä ansiosta hän on pitänyt tätä jopa kuolleena. Kun isä ilmoittaakin  olevansa täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja haluavansa Janen luokseen kesäksi, ei tyttö ole kovinkaan innostunut. Kesällä muuttuvat kuitenkin monet asiat, ja Janelle selviää vähitellen, miksi hänen äitinsä ja isänsä erosivatkaan. Tomera tyttö alkaakin haaveilla näiden palaamisesta yhteen...

Ensimmäinen tunteeni Janesta lukiessa oli pieni yllätys. Vaikka kirja huokuu Montgomeryn henkeä ja tuttuja elementtejä, päähenkilö eroaa Vihervaaran Annasta ja Uudenkuun Emiliasta merkittävästi. Siinä missä Anna ja Emilia ovat paljolti haaveilijoita ja elävät puoliksi unelmissaan, Anna säheltää kotitöissään ja Emilia kirjoittaa runoja, Jane on käytännöllisempää sorttia. Toki hänkin tuntuu "kärsivän" Montgomeryn sankarittarille ominaisesta kuun katselun tarpeesta, mutta todellinen kutsumus ja rakkaus Janelle on taloudenhoito. Torontossa kasvanut ja hienostoelämää elänyt tyttö omaa luonnollisen otteen taloustöihin, niin siivoukseen kuin ruoanlaittoonkin.

Toinen eroavaisuus on Janen perhe. Emiliasta ja Annasta poiketen, Janen molemmat vanhemmat ovat hengissä. Toki mm. Montgomeryn Marigoldin lumotussa maailmassa päähenkilön äiti on elossa, mutta Montgomeryn kuolemattomimmat sankarittaret ovat orpoja. Tämä tuntui piristävältä, ja Jane ja Saaren kutsu oli muutenkin ihana hyvänmielen kirja.

Juoni ja loppuratkaisu eivät yllätyksiä tuoneet, mutta Montgomeryn lumoava tapa kirjoittaa, kiehtova Prinssi Edwardin saari ja kirjan yksinkertainen viehättävyys loivat jälleen upean lukunautinnon!

Arvosana: ♣♣♣½

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Cecelia Ahern - Tapaaminen elämän kanssa

MITÄ SINÄ KERTOISIT OMALLE ELÄMÄLLESI TAVATESSANNE?

Lucy Silchesterillä ei mene hyvin. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, ja hän sai potkut unelmatyöstään. Lucy välttelee ystäviään, vihaa uutta työtänsä ja asuu pienessä vuokrakämpässä vain kissa seuranaan. Hänen elämänsä perustuu valheisiin: hän valehtelee työstään ja työssään, ystävilleen, vanhemmilleen, kaikille – eikä halua kenenkään näkevän, kuinka onneton hän oikeasti on.

Kaikki muuttuu, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman Elämänsä kanssa. Yllätys on suuri, kun Lucysta kaiken tietävä Elämä osoittautuu nuoreksi mieheksi, jolla ei myöskään mene kovin hyvin. Lucyn ja Elämän yhteinen taival ei ala lupaavasti: jokaisesta valheesta, jonka Lucy elämästään kertoo, hänen Elämänsä kertoo muille jonkin totuuden. Lucy ei voi enää vältellä omaa elämäänsä ja kipeidenkään totuuksien kohtaamista.

Tapaaminen elämän kanssa on napakymppi. Se on taattua Ahernin laatua, kepeähkön ja siirappisen pinnan alle kätkeytyy todellinen sanoma. Oman elämänsä murheita ja huolia ei voi paeta loputtomasti, joskus on paljastettava miltä itsestä tuntuu ja korjattava asiat. Valheilla ei pitkälle pötkitä.

Lucy Sichester on laiminlyönyt elämäänsä. Hän valehtelee kaikesta ja kaikille, elää valheiden verkossa. Silloin hän saa kutsun keskusteluun Elämänsä kanssa. Eikä Elämä ole kuka tahansa, se on nuori mies, jolla ei mene sen paremmin kuin Lucylläkään. Elämä alkaa paljastaa Lucyn valheita; aina kun Lucy valehtelee, hänen Elämänsä kertoo jonkun totuuden.

Jo perusjuoni tempaa mukaansa. Mitä jos tapaisit oman elämäsi? Millainen hän olisi? Lucyn elämä voi paremmin tai huonommin, riippuen siitä mitä Lucy tekee. Ja kukapa meistä ei haluaisi pientä juttutuokiota Elämänsä kanssa?

Ahernin huumori ja hauskat henkilöt saavat niin ikään hykertelemään. Lucy on hersyvän hauska päähenkilö, joka on sanavalmis tilanteessa kuin tilanteessa. Perhepäivällisillä ei säästy kukaan!

Tapaamisessa elämän kanssa oma tärkeä roolinsa on myös näennäisen tavallisilla asioilla, kuten matonpuhdistusfirmalla. Ahernia lainaten: "Joskus väärä numero voi olla oikea numero."

Vaikka loppuratkaisu ei yllätyksellisyydellään päätä huimaa, kirjan voi sulkea tyytyväisenä. Tapaaminen elämän kanssa  on ajatksia herättävä hyvänmielen kirja.

Arvosana: ♣♣♣♣½

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Patrick Rothfuss - Tuulen nimi

Kuninkaansurmaajan kronikka, #1


”NIMENI ON KVOTHE. Nimet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisestä valtavasti. Minulla on ollut useampia nimiä kuin mihin kenelläkään on oikeus.
Ademit käyttävät minusta nimeä Maedre. Mikä, lausumistavasta riippuen, voi tarkoittaa 'Liekkiä', 'Jyrinää' tai 'Katkennutta puuta'.
Liekki on ilmiselvä, jos minut on ikinä nähnyt. Minulla on punainen tukka, leiskuvan punainen. Jos olisin syntynyt parisataa vuotta sitten, minut olisi varmaan poltettu demonina. Pidän tukkani lyhyenä, mutta se on kuriton. Kun jätän sen oman onnensa nojaan, se sojottaa pystyssä ja saa minut näyttämään siltä kuin minut olisi sytytetty palamaan.
'Jyrinän' syyksi veikkaisin voimakasta baritoniääntä ja suurta määrää nuorella iällä tehtyjä näyttämöharjoituksia.
En ole milloinkaan pitänyt 'Katkennutta puuta' kovin merkityksellisenä. Vaikka näin jälkeenpäin ajatellen sitä voisi pitää vähintäänkin osittain enteellisenä.
Ensimmäinen opettajani käytti minusta nimeä E'lir, koska olin nokkela ja tiesin sen. Ensimmäinen todellinen rakastajattareni sanoi minua Dulatoriksi, koska piti siitä, miltä se kuulosti. Minusta on käytetty myös nimiä Variolar, Kevytsormi ja Kuusikieli. Minua on sanottu Kvothe Verettömäksi, Kvothe Mysteeriksi ja Kvothe Kuninkaansurmaajaksi. Olen ansainnut nuo nimet. Ja maksanut niistä.
Mutta minä kasvoin Kvothena. Isäni sanoi minulle kerran, että se tarkoitti 'tietää'.
On minua tietysti sanottu moneksi muuksikin. Suurin osa noista nimistä on karkeita, vaikka vain harvat ansaitsemattomia.
Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta hautakumpukuninkailta. Poltin Trebonin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin Yliopistosta nuorempana kuin useimmat pääsevät sisään. Olen kulkenut kuutamossa polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille, rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja, jotka saavat trubaduurit itkemään.
Olette saattaneet kuulla minusta.”

Nappasin Tuulen nimen mökille uudelleen luettavaksi. Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus loppusyksystä, jolloin se lumosi minut täydellisesti. Olin siis utelias kestäisikö järkäle toisenkin lukukerran (hyvän kirjan merkki!).

Ja kestihän se.

Tuulen nimeä kuvaa loistavasti takakanenesta lainattu lausahdus: "Näin alkaa tarina, joka hakee vertaistaan fantasiakirjallisuudessa. Se on sankarin tarina hänen itsensä kertomana, legendan kasvukertomus." Kirjassa seurataan siis Kvothen, legendaksi kasvaneen sankarin elämäntarinan alkuosaa. Siinä seurataan hänen alkuvaiheitaan perheensä parissa, päätymistä Yliopistoon ja oleskelua siellä.

Tuulen nimi on yksikertaisesti, lyhyesti ja ytimekkäästi, upea kirja. Juoni on huikaiseva ja kiinnostava myös toisella lukukerralla, kieli kaunista... Jos nyt joku vika pitää etsimällä etsiä, niin kirjan alun kehyskertomus on vähän puuduttavaa luettavaa. Pakko minunkin on kai tunnustaa, että syksyllä lukeminen oli vähällä tyssätä toiseen lukuun. Sanon siis, jos epäröit parinkymmenen sivun tienoilla lukeako vai eikö, lue!

Juonen ja muiden upeuksien lisäksi minua viehättää päähenkilä Kvothe. Olen aina rakastanut kaiken osaavia ja älykkäitä päähenkilöitä, joiden todellinen perikuva Kvothe on. Hän on huikaisevan älykäs, oppii kaiken heti, on monilahjakkuus. Minuun tällainen vetoaa, muutenkin rakastan kirjoissa kohtauksia, joissa päähenkilöt oppivat uusia taitoja.

Myös fantasiamaailma hakee vertaistaan. Vaikka Tuulen nimi selvästi vasta raapaisee pintaa Rothfussin luomasta kokonaisuudesta, jo pelkkä alku hengästyttää. Erityisesti minua viehättää kirjan taikuus, sympatia. Suuri osa fantasiakirjojen magiasta on Eddings-tyyppistä Tahto ja Sana -magiaa (sanot sanan ja "tahdot", niin taikuus tapahtuu.) Sympatia on vaikeasti ymmärrettävää ja selitettävää, tieteellisempää taikuuttaa, johon liittyy mm. mielen jakaminen kahteen osaan, sekä aineiden saman kaltaisuus. Sympatian lisäksi on kylläkin olemassa asioiden nimeämiseen pohjautuva ja Tahtoa ja Sanaa muistuttava "suurempi" taikuus, mutta siihen ei vielä Tuulen nimessä päästä kunnolla käsiksi.

Tuulen nimi ei päästänyt otteestaan toisellakaan lukukerralla ja huomasin ahmivani sivuja hurjaa tahtia, sekä jännittäväni päähenkilön puolesta, vaikka tiesinkin, miten kohtauksissa lopulta kävisi.
Lisäksi tässä kirjassa on jotain, jota en oikein osaa kuvailla, siispä lopetan tämän ylistyslaulun ja sanon vain, lukekaa tämä kirja.

Arvosana: ♣♣♣♣♣