perjantai 23. elokuuta 2013

David Eddings - Kohtalon täyttymys

Belgarionin taru, #4

"Enää hän ei pelännyt. Valon Lapsi odotti miekka kädessään hetkeä, jona ennustus veisi hänet kuolemanvakavaan taisteluun Pimeyden jumalaa vastaan..."
Pyhä Aldurin Kivi on vallattu takaisin ja Garion kruunattu kuninkaaksi Riva Rautakouran perillisenä.

Ikivanha ennustus ei kuitenkaan ole vielä toteutunut: Garion tietää että lopullinen taistelu Pimeyden jumalaa vastaa on väistämätön, silloin ratkaistaan Kiven herruus ja maailmojen kohtalo. Niin on määrätty, mutta sisimmässään nuori kuningas tuntee kalvavan epäilyn: voiko ihminen voittaa kuolemattoman jumalan?

Kohtalon täyttymys on viides ja viimeinen osa Belgarionin tarua, loistavaa fantasiaeeposta, joka kertoo nuoren pojan seikkailujen tiestä maailmassa, jossa peri-inhimillinen ja yliluonnollinen elävät luontevasti rinnakkain.

No niin. Nyt olen viimein saanut loppuun Belgarionin tarun viimeisen osan, jonka lukukokemusta ei himmentänyt lainkaan tosiseikka, että olen lukenut kirjan jo aikaisemmin. Päin vastoin, oli rattoisaa palata jälleen tuttuun maailmaan ja tuttujen hahmojen seuraan, seuraamaan Garion matkan päätymistä. (Tokihan Belgarionin tarua seuraa viellä jatkosarja Mallorean taru, mutta minulle Belgarionin taru tulee aina olemaan se aito ja oikea.)

Garion on edellisessä osassa Rivan kuningattaressa, saanut tietää olevansa Rivan sammuneeksi luulleen kuningassuvun viimeinen vesa, ja Rivan, ankeahkon Tuultensaaren kunigas. Hänellä on myös elintärkeä osa ikivanhassa ennustuksessa. Garionin on taisteltava Torakia, Pimeää jumalaa vastaan saattaakseen maailman oikealle raiteelle. Garion onkin paennut Rivasta Belgarath-velhon ja viekkaan ystävänsä Silkin kanssa hoitaakseen tehtävänsä vähin äänin ja käytännöllisesti. Idästä on kuitenkin nousemassa Torakin ohella myös sota, eikä länsi voi olla vastaamatta. Ce'Nedra, Garionin oikullinen kihlattu on noussut lännen armeijan keulakuvaksi ja marssii nyt kohti itsemurhalta vaikuttavaa taistelua, jonka ainoa päämäärä on pelata aikaa Garionille. Tapahtumat etenevät kohti lopullista ratkaisua.

Kohtalon täyttymys on hyvä päätösosa. Tapahtumat etenevät luonnollisella painollaan kohti odotettua ratkaisua, eikä lukijaa petetä. Tapahtumia kerrotaan kahdesta näkökulmasta, toisaalla tarkastellaan Garionin, Belgarahtin ja Silkin yksinäistä vaellusta kohti Malloreaa ja Torakin nukkumapaikkaa. Toisaalla taas seurataan Ce'Nedran ja muun armeijan marssia itää ja taistelua kohti. Vaikka lukija tietääkin todellisen ratkaisun tapahtuvan Garionin ja Torakin kohdatessa, itse ainakin pidin Ce'Nedran osuutta mielenkiintoisempana. Garionin matkalla on etupäässä pieniä sattumuksia, ja näin inhottavaa teinislangia käyttäen, Garionin angstausta. Vaikka on täysin luonnollista ja uskottavaa, ettei poika ole kulkemassa taisteluun jumalaa vastaan kevyin mielin, välillä masennusryöpyn lukeminen kyllästyttää. Onneksi kirjan muut hahmotkin kommentoivat Garionin mielialaa. :) Hahmot ihastuttivat minua muutenkin, etenkin Ce'Nedra, veikeä mutta viisas Belgarath sekä monet muut ovat nousseet suuriksi suosikeiksi.

Belgarionin tarun viimeinen osa sisältää vielä lisää palasia Eddingsin kiehtovaan maailmaan. Kirjassa huomiota saavat Torakia palvovat angarakit, sekä pohjoisessa asuvat, pahoja henkiä palvovat morindit. Angarakeja on sivuttu paljon jo edellisissä kirjoissa, joten minua kiehtoivat kirjassa etenkin morindit, ja huomasin suorastaan ahmivani sivuja Garionin ja heidän kohtaamisista. Eddingsillä on taito luoda eri kansoille ja kulttureille kiehtovia, muttei liian monimutkaisia ominaispiirteitä.

Kirjan loppuratkaisu on uskottava ja itse pidin siitä kovasti. Kovin ennalta-arvaamaton se ei kyllä ole, ja muistelen muutenkin Belgarionin tarua ensimmäistä kertaa lukiessani arvanneeni monia asioita ennakolta. Itse en ole tästä ikinä häiriintynyt, sillä voitonriemun tunne, kun tajuaa olleensa oikeassa, on vailla vertaa. Jo toisen kerran, kiitän Eddingsiä ihanista hetkistä Garionin ja kumppaneiden matkassa.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Helena Waris - Uniin piirretty polku

Pohjankontu, #1

Aistivoimainen esikoisromaani, rakkaustarina ja fantasiaseikkailu muinaissuomalaisissa maisemissa
Sisarukset Arni, Troi ja Aile ovat lapsina joutuneet eroon toisistaan valtavan aallon heittäminä, valtavan palon pelottamina.
Arni odottaa muita vielä vuosien jälkeen lumisten tuntureiden juurella, yksin, pimeydessä. Troista on tullut ukkosmies, matkaaja, joka väsymättä etsii taivasta, jossa tähdet olisivat taas oikeilla paikoillaan. Ja Aile, noidaksi haukuttu, ulkopuoliseksi katsottu, kohtaa kylän metsässä sielunkumppaninsa, jonka kanssa lähtee etsimään oikeaa kotiaan.
Sisarukset eivät muista toisiaan, mutta matkaavat toisiaan kohti, suojanaan vanhat mahdit ja ihmiset, joita he rakastavat.

Uniin piirretty polku edustaa sellaista fantasian lajia, jota jokaisen suomalaisen tulisi lukea joskus. Muinaissuomalaiset legendat jäävät minultakin aivan liian vähälle tarkastelulle, ja se olikin yksi syistä, jotka saivat tarttumaan tähän kirjaan.

Aile elää lähes tavanomaista elämää sitäkin tavallisemmassa kylässä, mutta tytön mustat hiukset ja orvon tausta saavat kyläläiset kyräilemään häntä epäilevästi. Ailea kiinnostaa kylän työntäyteistä elämää enemmän metsissä juoksentelu ja haaveilu. Yhdellä monista retkistään hän tapaa Dain, ja heillä on yhteys ensihetkestä alkaen. Ailen menneisyyden salaisuudet alkavat valottua, ja Dain ja Ailen on aika lähteä pitkälle matkalle etsimään Pohjankontua, muinaista maata, jossa Ailen juuret piilevät.
Toisaalla, Tuultensaarilla elää Troi, Talviyö, Viimakatse, Ailen kadotettu veli. Troin kasvattiveljen Kietin uiskoveneen kokka karahtaa toisen, kaukaisemman kylän rantaan, jossa Kiet tapaa rakkaansa Neithan, mutta muinainen rituaali viittaisi tytön kuuluvan ennemminkin Troille.
Arni, kolmas sisarus puolestaan elää kaukana muista, keskellä pitkää talvea ja odottaa. Sisarusten toisistaan eronneet polut alkavat edetä kohti uutta ristämistä.

Uniin piirretty polku sai minut otteeseensa heti ensikosketuksesta alkaen. Muinaissuomalainen maisema tuntui aidolta, hyvin toteutetulta ja mietityltä. Kirjaa lukiessa Riimukorvet, kokkolinnut ja vanhat mahdit alkoivat tuntua maailman luonnollisimmalta asialta. Pidinkin juuri maailmaa kirjan vahvimpana puolena.

Juoni pysyi mielenkiintoisena koko ajan, mutta etenkin Dain ja Ailen rakkaustarina eteni mielestäni turhan nopeasti. Itsestäni sekunnissa syntynyt maaginen sielunkumppanuus ja toisen tunnistaminen tuntuivat epäaidoilta. Sen sijaan miellyin enemmän kirjassa esiintyvään toiseen, traagisempaan rakkaustarinaan, jonka osapuolia ovat Troi, Neitha, Kiet sekä Terihan, Vornanmutkan, naisnoitien asuttaman paikan nuori noita.

Ihan niin hyväksi Uniin piirretty polku ei valitettavasti noussut, kuin olin odottanut, mutta nyt kun olen lukenut myös trilogian toisen osan, Sudenlapset, alan pitää sarjasta paljon, ja suosittelen siis tarttumaan myös Uniin piirrettyyn polkuun.

Arvosana: ♣♣♣½

perjantai 16. elokuuta 2013

David Eddings - Rivan kuningatar

Belgarionin taru, #4

Rivan kuningatar on viisiosaisen Belgarionin tarun neljäs osa, joka jatkaa kiehtovaa seikkailufantasiaa hyvän ja pahan taistelusta nuoren pojan silmin nähtynä.
Kirjan alkaessa Garion matkakumppaneineen pakenee tuhoutuneesta velholinnakkeesta ja lähtee pitkälle ja näännyttävälle erämaataipaleelle. Vaarojen täytteisen matkan aikana Garion ja oikukas prinsessa Ce'Nedra alkavat oivaltaa perintöosaansa ja huomaavat, että on olemassa taikuuttakin väkevämpiä voimia!

Belgarionin taru on hyppy toiseen todellisuuteen, joka on lumonnut jo miljoonat lukijat kautta maailman.

Rivan kuningatar hautautui kertaalleen jo luettuna muiden lukuprojektien alle, kunnes sain sen lopetettua eilen illalla. Heti muutaman lauseen luettuani uppouduinkin jälleen täydellisesti Eddingsin ja Belgarionin tarun maailmaan.

Garionin ja kumppaneiden matkassa on saavutettu tärkeä virstanpylväs; Zedarin varastama Aldurin kivi on saatu takaisin. Matkakumppaneiden jännittävät vaiheet eivät kuitenkaan ole vielä ohi. Ensin heidän on paettava Cthol Murgosista, vihollistensa murgojen maasta, josta kivi on pelastettu. Sieltä matka kulkee Algarian, hevosten selässä viihtyvän kansan ja käytännöllisten sendarien asuttaman Sendarian halki aina Rivaan saakka. Ce'Nedran on täytettävä velvollisuutensa, ja myös Garionin elämässä tapahtuu suuria muutoksia.

Itse olen aina pitänyt juuri Rivan kuningattaresta Ennustusten ajan ohella paljon. Yksi suurimmista syistä on varmasti se, että Rivan kuningattaressa monet ensimmäisestä osasta elätteleväni aavistukset saivat vahvistuksen. Kirjaa lukiessa tulikin jopa uudelleen luettaessa muutamassa paikassa taianomaisen voitokas olo.

 Pidän paljon myös kirjan juonesta, Belgarionin taru lähestyy loppuaan, ja  tapahtumat alkavat edetä sen mukaisesti. Garionkin alkaa ymmärtää, että kasassa on paljon suurempi kuvio, kuin pelkän Kiven etsintä.

Rivan kuningattaressa matkataan jälleen uuteen maahan, Rivaan. Valtakunta sijaitsee Tuultensaarella keskellä Läntistämerta, kolkkona ja ankeana. Rivan kansan ikiaikainen tehtävä on ollut suojella Aldurin kiveä, joten ulkoasu on sen mukainen. Harmaat rivalaisviitat peittävät kuitenkin alleen salattua kauneutta ja taidetta. Itse miellyin rivalaisiin heti, ja he ovat looginen, hyvä lisä Eddingsin kategoriaan.

Suurempaan osaan kirjassa, etenkin sen loppupuolella, nousee myös uppiniskainen Ce'Nedra. Itse olen aina pitänyt hahmosta, joten olin tietysti ilahtunut. Itsepäinen prinsessa ei niele kaikkea purematta, mutta huomaa vastusteluistaan huolimatta olevansa tärkeässä osassa, vaikkei sitä itse valinnutkaan. Garion on tietysti sympaattisena hahmona myös lähellä sydäntäni. Ja tietysti romantiikan hippunenkin lämmittää mukavasti.

Erityisesti minua viehättää Belgarionin tarussa kuitenkin Eddingsin lämmin kerronta. Hahmoja ja tapahtumia kuvataan pilke silmäkulmassa, ja etenkin Garionista nousee elävän hyväsydäminen ja kömpelö, mutta piilevää rohkeutta omaava kuva.

Belgarionin tarun parissa viettää mielellään aikaa, enkä epäile ollenkaan, ettenkö tarttuisi piakkoin myös viimeiseen osaan uudempaan kertaan!

Arvosana: ♣♣♣♣

tiistai 13. elokuuta 2013

Kerstin Gier - Safiirinsini

Rakkaus ei katso aikaa, #2

RAKKAUTTA HALKI AIKOJEN
Menneisyyteen rakastuminen ei ehkä ole lainkaan hyvä ajatus. Sen huomaa 16-vuotias Gwendolyn, jonka elämä on ollut yhtä vuoristorataa sen jälkeen, kun hänestä tuli perheensä aikamatkaaja. Gwendolynillä ja Gideonilla on kuitenkin muita ongelmia, kuten vaikkapa maailman pelastaminen. Tai se, kuinka oppia tanssimaan menuettia. Kumpikaan ei ole aivan yksinkertaista!
Kaiken lisäksi Gideon alkaa käyttäytyä arvoituksellisesti. Gwendolyn ei ole enää varma, mistä kaikessa on kyse, mutta hän aikoo ottaa siitä selvää. Muutoin halki aikojen kulkevasta rakkaudesta ei tule yhtään mitään.

Rakkaus ei katso aikaa -trilogian ensimmäinen osa Rubiininpuna osoittautui suloiseksi hyvänmielen kirjaksi. Toinen osa, Safiirinsini, jatkaa samalla linjalla.

Gwendolyn ei ole vieläkään ehtinyt tottua hänelle sysättyyn aikamatkaajan mantteliin. Menneisyydessä on paljon opittavaa. Kaikkien tehtäviensä keskellä Gwendolyniä yritetään opettaa hallitsemaan historian käytöstapoja, joista hänellä ei ole mitään kokemusta. Kaiken lisäksi Gwendolyn on ennustuksessa mainittu viimeinen aikamatkaaja, ja tärkeässä osassa aikamatkaajien muodostamassa Kahdentoista kehässä. Mutta onko kaikki, mitä Gwendolynille kerrotaan, sittenkään totuus? Ongelmia tunteiden saralla aiheuttaa myös Gideon, Gwendolynin komea aikamatkaajapari.

Ensimmäinen Safiirinsinestä mieleenjäävä asia on sympaattinen päähenkilö. Gwendolyn on hurmaava tyttö, rohkea ja tunteellinen, sekä hauska. Kirjasta jääkin positiivinen tunnelma Gwendolynin höpsön suloisen kertojanäänen ansiosta. Hän katsoo asioita omasta näkökulmastaan, erittäin hauskasti. Kirjan parissa viettää monta hauskaa hetkeä, eikä Gwendolynistä malttaisi päästää irti. Muista hahmoista mieleen jäi erityisesti Gwendolynin ystävä Leslie. Gideon ei häikässyt Safiirinsinessä kuten Rubiininpunassa, toisessa osassa hänen itserakas luonteensa oli menettänyt hiukan terävyyttään.

Juoni etenee kirjassa nopeasti pysyen kiinnostavana, mutta välillä aikamatkustus itsessään hämmensi. Menneisyydessä pompittiin jatkuvasti, ja ainakin minua hämmensivät useat seikat. Muun muassa Gierin selitys aikamatkustuksen teoriasta jäi mielestäni vajaaksi, ja Gwendolynin tulkitessa menneisyydessä milloin kenenkin jättämiä viestejä, olisi täysi ymmärrys vaatinut ainakin minulta paljon enemmän ajatustoimintaa. Silti pidän sarjan maailmasta ja tavasta matkustaa menneisyyteen, joskin toivoisin siihen perehdyttävän vielä enemmän.

Gwendolynin menneisyydestä ja aikamatkaajien salaseurasta selviää tässä kirjassa enemmän, mutta suuret paljastukset on selvästi jätetty viimeiseen osaan. Itselläni on ainakin muutama aavistus tulevasta... Safiirnsinestä jäi hyvä maku suuhun, ja seuraava osa Smaragdinvihreä (oletettu julkaisuaika 2014), päätyi ehdottomasti lukulistalle.

Arvosana: ♣♣♣♣

maanantai 12. elokuuta 2013

Rick Riordan - Athenen merkki

Olympoksen sankarit, #3


Huippusuositun sarjan kolmannessa osassa Percy Jackson seikkailee jälleen Annabethin rinnalla.
Juuri kun Annabeth on saanut Hera-jumalattaren järjestämän eron jälkeen vihdoin tavata Percyn, roomalaisten puolijumalien leiri näyttää valmistautuvan sotaan. Annabethia huolestuttaa myös äidin antama lahja, jossa vaaditaan häntä seuraamaan Athenen merkkiä ja kostamaan tämän puolesta. Ei mikään mitätön toive, kun Percy ja Annabeth yrittävät samalla etsiä ja sulkea Kuoleman oven vanhalla mantereella.
Eniten Annabeth kuitenkin pelkää, että Percy on muuttunut roomalaisten leirissä. Että hän ei enää välitä ystävistään. Vaikka Annabeth sodan ja viisauden jumalattaren tyttärenä on syntynyt johtamaan joukkoja, hän kaipaa kipeästi omaa Leväaivoa rinnalleen.

Luin Athenen merkkiä egnlanniksi (Mark of Athena) noin puoleenväliin viime talvena. Sitten typeryyttäni spoilasin kirjan lopun itseltäni lukemalla neljännen osan takakannen, eikä kirjan vaivalloisempi lukeminen englanniksi jaksanut enää kiinnostaa. Silti suomennos oli ehdottomasti lukulistalla, ja kyllähän tuo kannatti, Athenen merkki oli hauska lukukokemus, joka tosin loppui odotetulla tavalla.

Athenen merkissä ennustuksen seitsemän puolijumalaa tapaavat viimein toisensa. Annabeth, Leo, Jason ja Piper ovat lentäneet Puoliveristen leiristä roomalaisten puolijumalien leiriin Leon valmistamalla sotalaivalla, Argo II: lla. Siellä he tapaavat Percyn, Hazelin ja Frankin, mutta roomalaiset eivät suhtaudu uusiin tulokkaisiin rauhallisesti. Annabethiakaan ei paina vain mahdottomalta tuntuva etsintäretki: tehtävä sulkea Kuoleman ovi ja estää Gaian herääminen, tai roomalaisten ja kreikkalaisten puolijumalien välillä häämöttävä sota. Athene on antanut tyttärelleen tehtävän, tämän on seurattava Athenen merkkiä ja oikaistava muinainen vääryys. Eikä leirien välinen erimielisyys vaikuta hyvällä tavalla myöskään jumaliin...

Aina Riordanin kirjaan tarttuessaan muistaa muutaman sivun jälkeen, miksi niistä pitikään niin paljon. Syy on nimittäin huumori, Riordan on yksi hauskimmista kirjailijoista joita tiedän. Kirjat ovat täynnä hauskoja sattumia ja hervotonta huumoria. Seuraavaa käännettäkin on usein vaikea arvata. Kuitenkin Athenen merkkiä myös englanniksi lukeneena kaikki käännökset ja sutkaukset eivät tunnu aivan niin hauskoilta, suomennos ei aina tavoittanut kaikkia kielen hienouksia.

Athenen merkki etenne samanlaisella usean kertojahahmon rakeenteella, kuin muutkin Olympoksen sankarit -sarjan kirjat. Tässä kirjassa ääneen pääsevät Percy, Annabeth, Leo ja Piper. Vaikka nykyiseen rakenteeseen onkin jo tottunut, pidin ehkä enemmän Percy Jackson -sarjan minäkertojasta. Toisaalta Olympoksen sankareissa on mukava lukea asioista myös muiden kuin Percyn nälökulmasta. Olympoksen sankareissa annetaankin suuri rooli myös muille kuin Percylle.

Olympoksen sankareissa ja Percy Jacksoneissa kiinnostavinta on kuitenkin lukea erilaisista antiikin hirviöistä ja jumaltaruista. Riordan on tuonut tarinat luontevasti keskelle nykypäivää, ja erityisesti modernit jumalat ovat aina viehättäneet minua. Tuntuu luonnolliselta, etteivät jumalatkaan ole selvinneet vuosituhansista muuttumatta. Liituraitapukuinen Haades, prätkäjengin jäseneltä vaikuttava Ares? Oi kyllä! Olympoksen sankarit ja Percy Jacksonit ovat myös sivistäviä, luultavasti olen saanut 80% prosenttia antiikin tarujen tuntemuksestani Riordania lukemalla.

Juoni ei päästä otteestaan hetkeksikään, ja loppuratkaisu jätti kyllä kiihkeän odotuksen tunteen seuraavaan osaan. House of Hades ilmestyy englanniksi lokakuussa. Ehkäpä pääsisin silloin loppuun asti spoilaantumatta.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Cassandra Clare - Kadotettujen sielujen kaupunki

Varjojen kaupungit, #5


Rakkaus. Veri. Petos. Kosto. Miten paljon Clary on valmis maksamaan pelastaakseen poikaystävänsä?
Kun Clary Fray saa vihdoin tavata poikaystävänsä Jacen, hän huomaa kauhukseen, että Lilith-demoni on kietonut Jacen ja Claryn ilkeän veljen Sebastianin kohtalot yhteen, ja että Jacesta on tullut pahuuden palvelija.
Clary on valmis tekemään mitä tahansa rakkaansa puolesta, hän on valmis jopa kuolemaan - mutta voiko hän lunastaa Jacen hengen antamalla tämän sielun joutua kadotukseen?

Vihdoinkin sain näppeihini Varjojen kaupungit -sarjan viidennen ja toiseksi viimeisen osan. Edellisen osan kutkuttavan jännittävän lopun jälkeen odotin tätä kuin kuuta nousevaa. Nyt Kadotettujen sielujen kaupunki on luettu ja odotus sarjan päättävää osaa, City of Heavenly Fire -kirjaa kohtaan sen kuin kasvaa. (Sivumennen sanoen pahoittelen Varjojen kaupungeista postattavien arvostelujen epäjärjestelmällisyyttä, mutta minun täytyi nyt päästä löpisemään viidennestä osasta. )

Kadotettujen sielujen kaupunki käynnistyy New Yorkista kaksi viikkoa edellisen kirjan (Langenneiden enkelten kaupunki) lopun jälkeen. Jace Wayland on kadonnut kuin tuhka tuuleen, eivätkä etsinnät tuota tulosta. Pian käy kuitenkin selväksi, että Jacesta on tullut Sebastianin, Claryn pahan veljen palvelija Lilith-demonin liitettyä poikien kohtalot yhteen. Clary, tämän paras ystävä Simon, Jacen ottosisarukset Isabelle ja Alec, velho Magnus Bane, sekä monet muut ovat valmiita tekemään kaikkensa saadakseen Jacen, oikean Jacen takaisin. Mutta onko Jacen ja Sebastianin välistä sidettä mahdollista purkaa, ja jos on, niin millä hinnalla? Entä mikä on Sebastianin lopullinen suunnitelma?

Kadotettujen sielujen kaupunki on oivallinen esimerkki Claren mahtavasta huumorista. Huumorin nasevuus on ollut monesti hiukan taka-alalla edellisissä kirjoissa, mutta tässä kirjassa sitä on ja paljon. Huomasin hykerteleväni monessa kohdassa hahmojen järjettömyyksille, ja huumorin pilke piristää mukavasti muuten aika synkkää tarinaa.

Juoni on jännittävä ja vetävä, itse pidin siitä paljon. Kadotettujen sielujen kaupunki ei junnaa missään vaiheessa paikallaan, koko ajan tapahtuu ja monen henkilön näkökulmasta. Clare osaakin vaihtaa näkökulmaa juonikkaasti, juuri kun jotain jännittävää tapahtuu varmistaen siten lukijan koukuttumisen.

Hahmot olivat ihania, kuten aina. Tällä hetkellä sarjassa ei taida olla pahiksia lukuun ottamatta ainuttakaan hahmoa, josta en pitäisi. Jace on tietysti ikuinen suosikki ja erityisesti minua viehätti ja inhotti tässä kirjassa Jacen pahisvastine. Clare oli kuvannut hahmon hyvin, niin että lukija ymmräsi aina kumpi Jace on kyseessä. Myös Sebastian jäi mieleen oivallisena pahishahmona.

Kadotettujen sielujen kaupunki on täynnä romatiikkaa. Jacen ja Claryn lisäksi pariskuntia on niin paljon, että romanttisia hetkiä on miltei liian paljon (muttei kuitenkaan ihan liikaa). Myös Jacen ja Claryn suhde tuntui välillä rasittavalta, sillä kirjassa korostui Claryn kärvistely ja haikailu Jacen perään.

Kokonaisuutena kirjasta jäi hyvä maku suuhun, ja loppuratkaisu sai sormet syyhyämään seuraavaa osaa. City of Hevanly Firen oletettu ilmestymisaika on maaliskuussa 2014. Kukapa tietää, ehkäpä tartun kirjaan jo silloin, enkä jää odottamaan suomennosta...

Arvosana: ♣♣♣♣

torstai 8. elokuuta 2013

Annukka Salama - Piraijakuiskaaja

Faunoidit, #2

"Rufus ja Unna. Ihan kuin joku King Kong ja Naomi Watts."
Oletko koskaan miettinyt miltä tuntuisi, jos puolet kyvyistäsi tulisi satunnaisesti valitulta eläimeltä? Unna on ketterä kuin orava. Vauhdikas skeittarimimmi lautaili sarjan avausosassa suoraan lukijoiden sydämiin. Kakkososassa faunoidijengi tuulettaa Kalifornian auringossa, jossa Joonea kuumottavat soljuvat kitarasoundit ja paikallisen studion tarjoama levytysdiili. Jännitettä ilmaan tuovat myös aaltoja kesyttävä salaperäinen sisaruspari ja Unnan taustojen jäljitykseen liittyvät riskit: maailman viimeinen tulielementin edustaja ja planeetan ainoa faunoidinaaras ovat arka yhdistelmä, joka kiinnostaa muitakin kuin metsästäjiä. Parin rakkaustarina tuntuu olevan kirjoitettu tähtiin, mutta tekeekö se siitä ikuisen?
Piraijakuiskaajan kyydissä tunteet ovat kuumia, vaahtopäät korkeita ja metsästäjien moraali kylmäävän matala. Sekä sydän että surffilauta heittävät volttia Unnan ja faunoidijengin ihmeellisiä tapahtumia vilisevällä lomalla!

Piraijakuiskaajaa odotin suurella innolla Faunoidit-sarjan ensimmäisen osan, Käärmeenlumoojan, jätettyä jälkeensä mahtavan, nauruntäyteisen lukukokemuksen. Enkä pettynyt.

Sarjan toisessa osassa faunoidijengin on matkustettava Yhdysvaltoihin. Syynä on sekä Joonen bändin levytysdiili, että Unnan menneisyyden selvittäminen. Maailman ainoan faunoidinaaraan vanhempia ei tunnu löytyvän, mutta ratkaisu saattaa piillä toisella mantereella, USA:ssa. Siispä koko jengi Ronnia ja Vikkeä myöten matkustavat Kaliforniaan. Siellä he paitsi vierailevat voimaeläinvirastossa, myös tutustuvat Nemoon ja Edeniin, surffausta rakastaviin sisaruksiin. Eivätkä metsästäjät ole ainoita, jotka ovat kiinnostuneita Unnasta. Myös Unnan ja Rufuksen rakkaustarina joutuu koetukselle.

Täytyy myöntää, että hieman pelkäsin kirjan lukemista. Käärmeenlumoojan oltua, no, lumoava, pelkäsin tason laskua. Sain kuitenkin (jälleen kerran) huomata ennakkoluulot turhiksi. Huoh, oppisikohan sitä koskaan? Vaikkei Piraijakuiskaaja ollut mielestäni aivan yhtä hyvä kuin Käärmeenlumooja, kirja ei ollut pettymys, ei todellakaan.

Faunoidi-jengin huumori puree yhtä lailla, tämä on varmasti sarja, jonka kanssa olen nauranut eniten. Uudet tuttavuudet Eden ja Nemo kiinnostivat vanhojen hahmojen rinnalla. Silti Piraijakuiskaajassa oli havaittavissa inhoamaani toisen osan kuviota: pääparin rakkaustarinan probleemia. Itse ärsyynnyn tästä kuviosta lähes välittömästi, mutta onneksi Piraijakuiskaajassa oli muutakin juonta.

Loppuratkaisu oli päätähuimaavan jännittävä ja yllättäväkin, aika haikea. Salaisuuksien paljastuminen, sekä hahmojen tarinoiden juonenkäänteet saavat odottamaan seuraavaa osaa kuumeisesti. Kolmannen osan, Harakanloukun oletettu julkaisuajankohta on keväällä 2014.

Arvosana: ♣♣♣♣

Elina Rouhiainen - Uhanalainen

Susiraja, #2

Kaksi hahmoa taistelee revenneen taivaan alla. Saatan vain katsoa vierestä, kun he käyvät toisiinsa kiinni yhä uudestaan ja uudestaan.
Kallion kasvatti Raisa ei Kainuun korven Hukkavaaraan muuttaessaan osannut aavistaa, miten paljon hänen maailmansa muuttuisi. Paettuaan susirajan vaaroilta takaisin Helsinkiin Raisa on yrittänyt keskittyä kaiken tapahtuneen unohtamiseen.
Mutta suuri rakkaus, Mikael, ei ole niin vain unohdettavissa. Eikä Hukkavaara ole vielä paljastanut läheskään kaikkia salaisuuksiaan.
Sudet kutsuvat. On pakko palata takaisin, vaikka se tarkoittaa ajautumista keskellä repivää taistelua. Jos ei edes omiin tunteisiinsa voi luottaa – keneen voi?

Vihdoin ja viimein sain luettua tämän muiden lukuprojektien alle hautautuneen Susiraja-sarjan toisen osan, jonka ensimmäinen osa, Kesytön, koukutti minut täydellisesti viime syksynä. Uhanalainen osoittautuikin laadukkaaksi jatko-osaksi, vaikka alku syyllistyi lievään tylsyyteen.

Uhanalainen käynnistyy Helsingissä, jonne Raisa on palannut hyvästejä jättämättä. Elämä taidelukiossa ja kämppäkaveruus yhdessä Nikon kanssa rullavat, mutta Hukkavaara ei jätä Raisaa rauhaan. Mikaelin ilmestyessä yllättäen Raisan ovelle, selviää, ettei Hukkavaarassa ole kaikki kohdallaan. Raisan ja Nikon on palattava takaisin, mutta entistä Hukkavaaraa ei enää ole. Taistelu häämöttää horisontissa ja salaisuudet alkavat paljastua. Eivätkä Raisan ja Mikaelin välitkään ole kitkattomat.

Uhanalainen osoittautui yllättäväksi ja piristäväksi toiseksi osaksi. Hyvin usein paranormaalin romantiikan sarjojen toiset osat ovat "ryppyjä rakkaudessa" -kuviollaan kovin samankaltaisia, mutta Uhanalaisessa oli piristäviä piirteitä. Raisa ja Mikael eivät säntää heti toistensa kaulaan, yksi katse ei pyyhi pois muuta maailmaa tai menneitä. Rakkaus ei aina voita kaikkia esteitä, päinvastoin. Esteet voivat voittaa rakkauden.

Aloinkin pitää Raisasta enemmän tässä toisessa osassa, sillä hän haluaa elää myös omaa elämäänsä, eikä pyhittää kaikkea Mikaelille. Mikael onkin minusta edelleen aika ärsyttävä kaikessa suojelunhalussaan ja urheudessaan, mutta kirjassa nostettiin herkullisesti esiin edellisessä kirjassa piiloon jääneitä hahmoja. Erityisesti Jennistä, Mikaelin barbia muistuttavasta ex-tyttöystävästä löytyi paljon uusia puolia.

Juoni pysyi tasaisen kiinnostavana koko kirjan ajan, kunhan alkukankeudesta päästiin. Uhanalaista luki jännityksen vallassa odottaen innoissaan seuraavaa paljastusta. Salaisuuksiin ei myöskään pettynyt, ja upea ja yllättävä loppuratkaisu sai odottamaan vesi kielellä seuraavaa osaa. Susiraja on laadukasta suomalaista fantasiaa, jota voi vilpittömästi suositella paranormaalin romantiikan ystäville.

Arvosana: ♣♣♣♣