sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Chris Bradford - Soturin tie

Nuori samurai, #1

Elokuu 1611
12-vuotias Jack Fletcher ja hänen isänsä haaksirikkoutuvat hurjassa myrskyssä Japanin rannikolla.
Huppupäiset ninjat hyökkäävät laivalle, mutta nuorukainen pelastuu kuin ihmeen kaupalla.
Samuraimestari Masamoto Takeshi ottaa isänsä menettäneen Jackin suojiinsa, mutta pojan koettelemukset vieraalla maaperällä ovat vasta alussa.
Jack aloittaa vaativan opintien miekan mestariksi. Jokainen vastoinkäyminen kuitenkin lujittaa pojan taitoja ja ymmärrystä. Ennen pitkää Jack kohtaa myös miehen, joka surmasi hänen isänsä...

Nuori samurai: Soturin tie johdattaa lukijan vauhdikkaalla mutta viisaalla tavalla itämaisten kamppailulajien ja japanilaisen kulttuurin pariin – taustalla vaikuttavaa filosofiaa unohtamatta.

Luin koko kolmiosaisen Nuori samurai -sarjan pari vuotta sitten, jolloin se lumosi ja koukutti minut täydellisesti. Eilisellä kirjastoreissulla sarjan ensimmäinen osa, Soturin tie osui sattumalta silmiini ja päätin lainata sen uudelleen uteliaana virkistämään muistojani tästä sarjasta.

12-vuotias Jack Fletcher on ollut merillä yli kaksi vuotta. Hän on luotsi-isänsä kanssa Aleksandria-laivalla matkalla Japaniin, tarunhohtoiseen maahan jonka vain harvat ovat nähneet. Laivanmiehistöstäkään sitä ei tule näkemään moni, sillä kun Aleksandria haaksirikkoutuu Japanin rannikolle, huppupäiset ninjat hyökkäävät jättäen jälkeensä vain ruumiita. Jack kuitenkin pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja päätyy arvostetun samuraimestari Masamoto Takeshin ottopojaksi. Jackin onkin opittava paitsi japanin kieli ja tavat, myös aloitettava opinnot miekan mestariksi ja samuraiksi. Opinnot Niten Ichi Ryun arvostetussa koulussa ovat vaativia, mutta vaara vaanii myös koulun ulkopuolella. Oliko ninjojen hyökkäys Aleksandrialle sittenkään vain tavallinen ryöstöretki? Jackillä vaikuttaa olevan hallussaan jotain, jonka vuoksi Dokukan Ryu, Lohikäärmeensilmä, pelätty ninja on valmis hyökkäämään yhä uudestaan...

Vaikka pidinkin Soturin tiestä myös tällä toisella lukukerralla, minun on valitettavasti todettava, että kirja oli parempi silloin joskus. Kokemusta eivät himmentäneet hämärät muistikuvat juonesta, vaan minusta tuntuu, että olen kasvanut tästä hiukan ohi. Nuortenkirjoissa usein jyräävä yksinkertainen kieli häiritsi, samoin kun tietyt kliseet. Silti minun on helppo ymmärtää, miksi aikoinani huumaannuin täydellisesti Nuori samurai -sarjasta.

Vaikka kieli oli perushyvää, siinä kuten jo sanottua, oli muutamia elementtejä, joista en pitänyt. Yksi oli muutamaan otteeseen esiintyneet ärsyttävät luvun lopetukset huutomerkkiin, esimerkiksi "Jack huomasi tuijottavansa suoraan Dokukan Ruyn silmiin!"  tai vastaavat. Tuo pieni huutomerkki ärsytti minua suunnattomasti otteeseen. Jostain syystä se sai minussa aikaan tunteen, että minun olisi pitänyt henkäistä kauhusta ja hämmästyksestä. En vain ollut koskaan tarpeeksi järkyttynyt ja huutomerkki jättikin jälkeensä huvittuneen ärtymyksen.

Vaikka juonen kliseisyydet eivät minua yleensä kauheasti haittaa, huomasin muutamissa paikoissa pyöritteleväni silmiäni Soturin tien käänteille. Totta kai Jack saa heti vaikutusvaltaisen vihamiehen koulussaan. Totta kai Jack voittaa tämän ja tuon kilpailun. Huoh. Silti mukana oli myös paljon uskottavia juttuja, kuten Jackin ongelmat sopeutua japanilaiseen kulttuuriin ja tämän kasvattiveljen Yamoton kateus uutta tulokasta kohtaan.

Soturin tiessä pidinkin paljon juuri japanilaisen kulttuurin kuvauksesta. Kulttuurin hienoudet ja kohteliaisuussäännöt tulivat esille hienosti ja ainakin minulle syntyi vaikutelma, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin. Myös samurain koulutuksen eri osa-alueet: miekkailu, jousiammunta, aseeton kamppailu ja meditaatio esiteltiin mielenkiintoisesti ja luinkin aina innolla Jackin ja tämän ystävien oppitunneista kertovat osuudet.

Vaikka Soturin tie ei lumonnutkaan kuten ensimmäisellä kerralla, jätti se kuitenkin hyvän maun suuhun ja luulen, että luon uudestaan myös muut osat.

Arvosana: ♣♣♣

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Cassandra Clare - Clockwork Prince

The Infernal Devices, #2

Love and lies can corrupt even the purest heart

In the magical underworld of Victorian London, Tessa Gray finds her heart drawn more and more to Jem, while her longing for Will, despite his dark moods, continues to unsettle her. But something is changing Will - the wall he has built around himself is crumbling. Could finding the Magister free Will from his secrets and give Tessa the answers to who she is and what she was born to do? As their search for the truth leads the three friends into peril, Tessa's heart is increasingly torn, especially when one of their owns betrays them?

Clockwork Prince on toinen osa Cassandra Claren Infernal Devices -trilogiasta, joka sijoittuu Varjojen kaupungeista tuttuun yliluonnolliseen varjonmetsästäjien maailmaan, tosin 1800-luvun Lontooseen Varjojen kaupungeista tutun modernin New Yorkin sijaan. Lukuun ottamatta muutamaa ärsyttävää seikkaa pidin Clockwork Princestä oikein paljon.

Lontoon Instituutissa eletään haastavia aikoja. Tessan veljen osoittauduttua petturiksi ja viattomana pidetyn ihmismiehen, Axel Mortamainin paljastuttua kaiken pahan takana olleeksi Magisteriksi, Charlotte Branwell on vaarassa menettää Instituutin johdon Benedict Lightwoodille. Charlotte saakin kaksi viikkoa aikaa löytää Mortmainin, jonka pirullisena suunnitelmana on tuhota varjonmetsästäjät lopullisesti. Mortmainin etsimiseen on olemassa myös henkilökohtaisempia syitä, sillä miehellä tuntuu olevan hallussaan Tessan menneisyyden ja syntyperän salaisuus. Mutta samalla kun Instituutin väki etsii kiihkeästi Magisteria, Tessa huomaa, ettei myöskään hänen rakkauselämänsä ole yksinkertaista. Hän alkaa tuntea yhä enemmän vetoa Jemiin, vaikka elätteleekin samalla lämpimiä tunteita Williä, Jemin parabataita ja veljen veroista ystävää kohtaan. Will, joka ei paljasta itsestään mitään, ja kätkeytyy töykeyden taakse, alkaa myös muuttua. Tämän puolustuksen muurit alkavat pikku hiljaa murentua ja salaperäinen menneisyys paljastua. Ja kun vaikuttaa siltä, että yhtenäiseksi luullusta joukosta löytyykin petturi, kasassa on mahdottomalta tuntuva ongelmien vyyhti.

Clockwork Prince vahvisti ensimmäisessä osassa saamani aavistuksen todeksi. Will/Tessa/Jem kolmiodraama on nyt totisinta totta. Itse suhtaudun aika nyreästi kolmiodraamoihin, tai varsinkin sellaisiin, jossa tytön ympärillä pyörii kaksi täydellistä poikaa, joista saamaton päähenkiö ei osaa valita, vaan päättääkin rakastaa molempia. Argh. Inhoan niitä. Tässä kirjassa kolmiodraama ei ole vielä aivan tuolla asteella, sillä siinä missä edellinen kirja oli etupäässä Tessan haikailua Willin perään, tyttö alkaa nyt tajua tunteensa myös Jemiä kohtaan. Ja vaikken kolmiodraamoista erityisemmin perustakaan, Cassandra Clare onnistui vetämään minut mukaan kolmikon kärsimyksiin, ehkäpä eniten siksi, että pidän tavattomasti sekä Willistä, että Jemistä ja soisin molempien tulevan onnellisiksi. Toivon vain, ettei ratkaisuosassa Clockwork Princessissä päädytä siihen, että Tessa valitsee molemmat.

Nyt kun sain tunteeni purettua kolmiodraamaan liittyen, voinkin siirtyä puhumaan maailmasta ja hahmoista.

Varjojen kaupungeista tuttu varjonmetsästäjien ihana maailma taipui myös Clockwork Princessä luontevasti osaksi viktoriaanista Englantia. Nyt olen myös vihdoin alkanut tottua siihen, etteivät Tessa, Jem ja Will hyppää metroon vaan hevosvaunuihin ja Tessa juoksentelee ympäri nummia ja Lontoon katuja pitkissä hameissa. Myös hahmoista sai enemmän otetta kun ensimmäisessä osassa ja omiksi suosikeikseni nousivat kuten jo sanottua, Jem ja Will. Jemistä, josta kaikessa kiltteydessään ja edellisessä kirjassa paljastuneessa kuolemaan johtavasta riippuvuudesta demonimyrkkyyn, on mahdotonta olla pitämättä. Will puolestaan, no, Willistä tulee yhä mieleen Jace. Ensimmäisessä kirjassa tuo ärsytti minua paljon, sillä eihän Jacea, herranen aika sentään, voi korvata. Nyt hahmosta kuitenkin on paljastunut uusia puolia ja tämän menneisyyden ja motiivien tullessa paremmin esille alan ajatella häntä enemmän Willinä, kuin sinä muka-Jacena.

Juoni nappasi minut myöskin mukaansa, joskin jotkut selvästi traagisiksi tarkoitetut paljastukset enemmänkin naurattivat. (Erityisesti eräs Williin liittyvä vuosisadan huijaus herätti ristiriitaisia tunteita.) Toivottavasti saan kuitenki viimeisen osan Clockwork Princessin pian käsiini kirjaston varausjonosta, sillä etenkin totuuus Tessan syntyperästä saa minut uteliaaksi. Odotan myös mielenkiinnolla, miten Clare aikoo ratkaista pääkolmikon ongelmat, sillä itse en ainakaan kykene löytämään kovinkaan montaa mukavaa ratkaisua kyseisiin pulmiin. Clockwork Prince jättikin kaikesta huolimatta hyvän maun suuhun ja kuten sanottua, toivottavasti kirjaston varausjonoon saadaan vauhtia.

Arvosana: ♣♣♣♣

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Theo Lawrence - Salatun voiman kaupunki

Mystic City, #1

Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta?

Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.
Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain.
Väkevä, mukaansatempaava tarina aloittaa uuden nuorten aikuisten romaanisarjan, joka on täynnä kiellettyä intohimoa, synkkiä petoksia ja vavisuttavia mystisiä voimia. Sarjan aloitusosa on otettu kaikkialla maailmassa innostuneesti vastaan, ja sen oikeudet on myyty jo kahdeksaan maahan.

Juuri näin sopivasti koeviikolla sain kirjastosta viestin, että varauksessani ollut Salatun voiman kaupunki oli saapunut lainattavakseni. Ja vaikka minun olisi pitänyt lukea kokeisiin, tartuin kuitenkin tähän Mystic City -sarjan ensimmäiseen osaan.

On vuosi X Manhattanilla, New Yorkissa. Vesi on noussut ja Keskuspuisto kadonnut. Luhistuvien pilvenpiirtäjien huipulla asuvat ja hallitsevat rikkaat ja ylhäiset. Alhaalla kanaalien varsilla asuvat muut, köyhät, sekä salaperäiset mystikot, joiden voimasta kaupunki saa energiansa. Aria Rose on vaikutusvaltaisen Rosen suvun nuorin vesa, joka on juuri kihlautunut Thomas Fosterin, isänsä poliittisen kilpailijan ja Rosen nyt entisen vihollissuvun pojan kanssa. Mutta onko Aria sittenkään rakastunut poikaan? Ainakaan hänellä ei ole mitään muistikuvaa aluksi kiellettynä rakkautena syntyneen suhteen alkutaipaleesta. Häitä valmistellaan kuitenkin jo suurella riemulla, kun Aria tapaa Hunterin, komean ja salaperäisen mystikon alakaupungista. Hunter tuntuu tietävän Arian menneisyydestä jotain tärkeää ja alhaalla vieraillessaan Aria alkaa myös kyseenalaista ylhäistön aatteita.

Theo Lawrence maalaa kirjassaan esiin jälleen yhden kiinnostavan tulevaisuudennäkymän. Ajatus kahtia jakautuneesta kaupungista, vedennousua korkealle paenneista rikkaista ja alas heivatuista köyhistä onkin hyvin realistisen tuntuinen. Voisiko noin oikeasti tapahtua? Myös rikkaat seurapiirit tyhjänpäiväisine "minkä mekon laitan tänään" -huolineen on hyvin kuvattu. Lawrencen tekniikkakin on vakuuttavaa, pääsylippuna toimivat sormenjäljet ja kaikkialle raahataan mukana TouchMe -laitetta, puhelimen ja iPadin edistyneempää yhdistelmää.

Vaikka Salaperäisen voiman kaupunki luokitellaankin scifiksi, mukana oli mystikkojen myötä myös fantasiaelementtejä. Mystikot ovat ihmisiä, joilla on mahtavia voimia, kuten kyky parantaa tai kävellä seinien läpi. Ylhäistö haluaakin käyttää heidän energiaansa hyväkseen ja pitää kaupungin sen avulla toiminnassa. Mystikkoja pelätään, vaikka he joutuvatkin käymään voimanpoistoissa säännöllisesti. Itse olisin ollut kiinnostut kuulemaan enemmän siitä, mistä mystikot ovat alunperin saapuneet, sillä heidän voimassan ei tuntunut olevan mitään tieteellistä lähdettä.

Juoni oli nopeatempoinen ja kiinnostava, mutta kirjan suurta rakkaustarinaa leimasi minusta ennalta-arvattavuus. Arian muistinmenetys, kihlaus Thomasin kanssa ja lukuisat muut vihjeet saivat minut arvaamaan takakannen, prologin ja ensimmäisen luvun jälkeen, mikä oli homman nimi. Ja koska tarina keskittyi paljon Arian muistinmenetyksen ratkaisemiseen, mieleni teki useaan otteseen takoa järkeä päähenkilömme päähän. Sen sijaan muiden henkilöiden todellisten puolien paljastuminen oli nerokasta ja ainakin minulle tuli aina täysin puskasta kuka lopulta olikaan kenen puolella.

Salatun voiman kaupungista jäi kuitenkin ehdottoman hyvä fiilis ja jännittävä loppuratkaisu takaa sen, että jään odottamaan jatkoa suurella mielenkiinnolla.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Eoin Colfer - Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa

Artemis Fowl, #2

”TIESIN ETTÄ HÄNESTÄ KUULLAAN VIELÄ. VARMASTI.”

Hiidet ovat hankkineet energianlähteekseen ihmisten keksimiä, mutta maan alla kiellettyjä kapistuksia. Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan HAL:in komisario Holly Short on aiempien tapahtumien valossa varma, että 13-vuotias suurrikollinen Artemis Fowl on salakuljetuksen takana. Hänet on viipymättä kaapattava kuulusteluihin. Hollyn aikeista tietämätön Artemis sillä välin on saanut röyhkeän lunnasvaatimuksen, jonka mukaan hänen kauan kadoksissa ollutta isäänsä pidetään vankina kaukana kylmässä pohjoisessa. Ratkaistakseen jäätävän haasteen Artemis aikoo hankkia yllättävän liittolaisen...


Artemis Fowlit näyttävät saaneen minut koukkuunsa myös toisella kierroksella. Sarjan toinen osa Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa jatkaa ansiokkaasti ensimmäisessä osassa alkanutta tarinaa.

On kulunut noin vuosi Artemis Fowlin ja keijukansan kohtaamisesta ja välikohtauksesta joka köyhdytti keijuja ison kultakasan verran. Artemis onkin HALlin valvovan silmän alla, vaikka Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnalla on myös muita tehtäviä. B'wa Kellin hiisitriadi vaikuttaa koonneen voimiaan ja salakuljettavan yhä enemmän tavaroita maanpinnalta. Onko kapinan takana sittenkin joku älykkäämpi taho? Menninkäiskomisario Holly Shortin aavistukset kohdistuvan keneenkäs muuhunkaan kuin Artemis Fowliin. Myöskään Artemis ei elä ongelmatonta elämää, sillä hän vastaanottaa lunnasvaatimuksen, jossa väitetään, että yli kaksi vuotta sitten kadonnut Artemis Fowl I, päähenkilömme isä, on elossa ja vankina jossain päin Venäjää. Artemiksen on pyydettävä apua yllättävältä taholta.

Artemis Fowleista kertoo paljon se, että minua alkoi naurattaa jo ensimmäisellä sivulla. Colfer on tehnyt nuoresta rikollisestaan hurmaavan hahmon, veitsenterävällä älyllä varustetun, pikkuvanhan ja ahneen teinipojan, josta paljastuu kuitenkin koko ajan uusia puolia.

Myös muut hahmot hurmaavat. Itsevarma ja rohkea komisario Holly Short pystyy yllättämään jopa lapsineron itsensä. Helposti kimmanstuva komentaja Root ja HALin tekniikasta vastaava itserakas kentauri Foaly sekoittavat pakkaa mukavasti, unohtamatta tietenkään Artemiksen uskollista henkivartijaa Butleria ja kieroa kääpiövarasta, Mulch Diggumsia.

Juonikuviot tempaavatkin mukaansa myös tässä toisessa osassa. Artemis Fowlin äly johdattaa joukkion mahdottomilta tuntuvien tehtävien läpi, mutta yllätyksiltäkään ei vältytä. Itse rakastan Artemiksen riskialttiista mutta nerokkaista suunnitelmista lukemista, eikä Tehtävä pohjoisessa muodostunut siis pettymykseksi. Toisessa osassa on myös mielenkiintoista seurata Artemiksen kehitystä. Ennen niin oman älynsä ja ylivertaisuudensa lumoissa olleesta pojasta alkaa paljastua uusia puolia, ehkä peli ei sittenkään ole vielä menetetty.

Heti kun huomenna alkavasta koeviikosta on selvitty, kipitän varmasti tuota pikaa kirjastoon noutamaan sarjan kolmannen osan: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi.

Arvosana: ♣♣♣♣

maanantai 9. syyskuuta 2013

Eoin Colfer - Artemis Fowl

Artemis Fowl, #1

”Pysy loitolla, ihminen. Et tiedä minkä kanssa olet tekemisissä.”

Vain 12-vuotias Artemis Fowl on tunnetun rikollissuvun nuorin vesa. Kun Artemis kaappaa rohkean menninkäiskomisario Holly Shortin panttivangikseen, maan alla asustavien keijujen, maahisten ja peikkojen yhteisrintama uhittelee päihittävänsä kevyesti nokkelan pojankoltiaisen. 
Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonta HAL huomaa kuitenkin pian kohdanneensa hämmästyttävän älykkään vastustajan. Artemis uskoo päässeensä käsiksi maanalaisiin rikkauksiin, mutta juuri silloin HAL muuttaakin pelin sääntöjä...
Artemis Fowl on kirja, joka käynnisti hurjan hullunmyllyn hyvissä ajoin ennen ilmestymistään. Kaikkien aikojen vauhdikkaimman ja hauskimman fantasiaseikkailun menestys yllätti täydellisesti niin kirjailija Eoin Colferin kuin kustantajat ja elokuvatuottajat. Lukijat eri puolilla maailmaa ovat ihastuneet Artemis Fowlin seikkailuihin, joista kuulemme lähivuosina vielä paljon enemmän.
 

Artemis Fowlin uudelleen lukemiseen tarjoutui eilen illalla mainio tilaisuus, kun kirpparikierroksella olleet äitini ja siskoni toivat minulle tuliaisiksi sarjan kaksi ensimmäistä osaa; Artemis Fowl ja Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa. Tartuinkin siis heti Artemis Fowl -sarjan loistavaan ensimmäiseen osaan ja kirja osoittautui yhtä koukuttavaksi kuin ensimmäiselläkin kerralla, lukemista ei olisi malttanut lopettaa millään.

Vain 12-vuotias Artemis on Fowlin rikollissuvun nuorin vesa, joka on päättänyt ryhtyä uhkarohkeaan hankkeeseen palauttaakseen sukunsa varallisuuden. Artemis aikoo varastaa keijujen kullan. Nuori rikollisnero sieppaakin pahaa aavistamattoman menninkäiskomisario Holly Shortin ja vaatii tästä lunnaita. Hollyn sieppauksella onkin toivottu vaikutus, se saa HALin, Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan ryhtymään välitömästi toimenpiteisiin. Kehittyneen tekniikkansa ansiosta ylivoimalla pelaamaan tottunut HAL saa kuitenkin pian huomata, ettei Artemis Fowl ole rutiineilla peitottavissa. Voittaakseen nuoren neron HALin on turvauduttava vilunkipeliin, mutta onko Artemis sittenkin aavistanut tämänkin?

Artemis Fowlin lukeminen toiseen kertaan virkisti muistoja myös ensimmäisestä lukukerrasta ja sitä edeltäneistä ajoista. Erityisen selvästi muistin ennakkoluulot, joita minulla tätä kirjaa kohtaan joskus oli. Tiedä sitten mistä olivat alunperin kummuneet, mutta turhia ne joka tapauksessa ovat olleet. Artemis Fowl on loistava kirja joka toimii toisellakin lukukerralla.

Erityisesti minua viehättivät kirjassa seuraavat seikat: Colferin luoma maailma, Artemis Fowl itse, sekä huumori. Aloittakaamme maailmasta.

Colferin näkemys keijuista on sellainen, mihin en ole oikeastaan missään muualla törmännyt. Keijut eivät muistuta perinteisiä kukissa asuvia perhossiivillä varustettuja barbeja, tai pelottavan  kauniita juonittelijoitakaan. Sen sijaan keijut ovat melko lailla ihmisten kaltaisia, tosin pienikokoisempia ja he asuvat syvällä maan alla, jonne ihminen on ne ajanut. Keijuja on kuitenkin monia lajeja, mennikäisistä hiisiin ja kentaureista kääpiöihin. (Minulla, jolla on pinttyneitä mielikuvia juurikin kentaureusta ja kääpiöistä kesti kyllä jonkin aikaa tottua Colferin näkemyksiin, jotka eroavat varsin paljon Narnia/Taru sormusten herrasta tyylisistä taruolennoista.) Ja vaikka keijuilla on käytössään taikuutta, tekiniikka on syrjäyttänyt sitä paljolti. Tekniikastakin oli mahtavaa lukea ja esimerkiki biopommien sekä iiriskameroiden voisin kuvitella vetoavan myös poikalukijoihin. Mutta asiasta toiseen, vuorossa itse Artemis Fowl.

Taisin jossain aiemmassa arvistelussani jo mainita mieltymykseni älykkäisiin päähenkilöihin. No, Artemis Fowl on älykkäiden suosikkipäähenkilöideni listan kärkipäässä, suorastaan palvonnan kohteena. Itse rakastin lukea Artemiksen superälykkäistä suunnitelmista, joita muistan ensimmäisellä lukukerralla olleen mahdoton arvata. (Ja oikeastaan jouduin miettimään kunnolla, että edes ymmärsin kaikki käänteet :D.) Artemis Fowl on nero kaikessa mihin ryhtyy, on kyseessä sitten Mona Lisan jäljennös, sifonian sävellys tai nerokas varkaus. Oikeastaan nuoren rikollisneron ainoa heikkous on fyysisessä voimassa, mutta sitä varten Artemiksella on uskollinen ystävänsä ja henkivartijansa Butler.

Sitten vielä huumorista. Colfer lukeutuu mahtavassa huumorissaan samaan kastiin Rick Riordanin kanssa. Hahmojen älyttömät tokaisut, sekä älyvapaat juonenkäänteet ja fantasiaelementit takaavat sen, ettei naurua puutu tätä kirjaa lukiessa.

Juoni ei kuten jo mainittua päästänyt otteestaan tällä toisellakaan lukukerralla ja olen varma, että tulen lukemaan myös muut Artemis Fowlit uudenpaan otteeseen. (Ja odotteleehan tuossa kirjapinossa myös Colferin suomennettu uutuus W.A.R.P, Salamurhaajan oppipoika. Hmmm...)

Arvosana: ♣♣♣♣

maanantai 2. syyskuuta 2013

Stephenie Meyer - Vieras

Sieluiksi kutsutut näkymättömät viholliset ovat valloittaneet maapallon. Pienet tunkeilijat ovat asettuneet asumaan ihmisten pään sisään vieden ruumiilta heidän omat sielunsa. Suurin osa ihmiskuntaa on jo tuhoutunut, kun yksi viimeisimmistä jäljellä olevista ihmisistä, Melanie Stryder, napataan.

Vaeltajaa, jolle annetaan Melanien vartalo, on varoitettu ihmisenä elämisen haasteista, tunnekuohuista ja elävistä muistoista. Uudessa kehossaan hän joutuu kuitenkin kohtaamaan odottamattomia vaikeuksia: hänen vartalonsa entinen omistaja kieltäytyy luovuttamasta mieltään tunkeilijalle ja haihtumasta pois.

Vaeltaja yrittää selailla Melanien ajatuksia toivoen pääsevänsä maapallolla vielä sinnittelevän ihmisten vastarintaliikkeen jäljille. Melanie kuitenkin täyttää päänsä kuvilla miehestä, jota hän rakastaa ja joka yhä elää jossakin piileskellen. Vaeltaja ei enää voi erottaa itseään ruumiinsa haluista, joten hänkin alkaa kaivata miestä, joka sielujen pitäisi oikeastaan tuhota. Melaniesta ja Vaeltajasta tulee tahtomattaan liittolaiset, kun he lähtevät vaaroja uhmaten etsimään miestä, jota he kumpikin rakastavat.


Aivan ensimmäiseksi haluan sanoa varoituksen tai vinkin sanan (riippuu mistä vinkkelistä katsoo). Huolimatta sanoista Stephenie ja Meyer, Vieras on hyvin erilainen kuin Twilight. Ja koska itse en Twilightista pahemmin perusta, Vieras oli positiivinen yllätys. Jos siis olet Twilight fani, varaudu yllätyksiin, mutta jos et ole, varaudu positiivisiin yllätyksiin.

Maapallomme ovat valloittaneet pienet tunkeutujat, joita kutsutaan sieluiksi. Sielut ovat loisia, jotka eivät pysty elämään ilman isäntäruumista, joten ne ovat asettuneet ihmisruumiisiin vieden ihmisten oman sielun. Lähes kaikki ihmiset on jo kaapattu, mutta yhä on muutamia, jotka taistelevat vastaan.Yksi heistä on Melanie Stryder, joka kuitenkin napataan ja häneen asetetaan Vaeltajaksi kutsuttu sielu. Mutta Melanie on erilainen, hän ei suostu luovuttamaan tai katoamaan. Tyttö alkaakin ajatella Jaredia, miestä jota hän rakastaa, estääkseen Vaeltajaa selvittämästä viimeisten ihmisten piilopaikkaa. Melanien tunteet alkavat vaikuttaa myös Vaeltajaan, ja sielukin alkaa kaivata miestä. Lopulta Melainiesta ja sielusta tulee liittolaiset, kun he alkavat etsiä miestä, jota he kumpikin rakastavat.

Vieras lumosi minut heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Kieli, (joka näin sivumennen sanoen ei mielestäni koskaan ollut se mihin Twilight kaatui) on sujuvaa ja mukaansa tempaavaa. Kirjan keskivaiheilla on kyllä myös tylsempi vaihe, mutta itselläni sivut kääntyivät silti nopeassa tahdissa, koska halusin kuollakseni tietää, kuinka tarinassa lopulta kävisi.

Erityisen kiinnostavana pidin Melanien ja Vaeltajan päänsisäistä dialogia. Vihamielisesti alkanut suhde kääntyy lopulta lujaksi ystäävyydeksi ja liittolaisuudeksi. Asiasta ei myöskään anneta liian mukavaa kuvaa, Melanie ja Vaeltaja käyvät taistelua ruumiin hallinnasta, ja vaikka Vaeltaja tekee omia ratkaisujaan, Melanie kertoo oman mielipiteensä hyvin ponnekkaasti. Rakkaussotkutkin tulevat astetta mielenkiintoisemmaksi, sillä vaikka Melanie asuukin Vaeltajan takaraivossa, hän saattaa olla tälle mustasukkainen, aivan kuten kenelle tahansa muullekin.

Enempää en oikeastaan raaski paljastaa, sillä suuri osa Vieraan koukuttavuudesta ja voimasta liittyy jännittävään juoneen ja loppuratkaisuun. Kirja nosti pariin otteeseen kyyneleet silmiin, mutta loppu oli ainakin tälle lukijalle mieluinen. Vieraan jatko-osista liikkuu myös  jonkin verran huhuja, mutta henkilökohtaisesti toivon tämän jäävän tähän. Vieras oli hyvä sellaisenaan, eikä kaipaa enempää, varsinkaan väen vängällä tehtyjä kökköjä jatko-osia. (Tähän ovat monet uusista nuortentrilogioista sortuneet.) Kirjasta on tehty myös tänä keväänä ilmestynyt samanniminen elokuva, jonka haluaisinkin nyt kirjan luettuani nähdä.

Arvosana: ♣♣♣♣