lauantai 30. marraskuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki

Barcelonan Unohdettujen kirjojen hautausmaa kuiskii jälleen salaisuuksiaan

Joulun alla vuonna 1957 ankaran ja ajan nakertama hahmo ilmestyy Semperen ja pojan kirjakauppaan. Uhkaavasti käyttäytyvä muukalainen vaatii saada ostaa lahjaksi yhden kaupan arvokkaimmista niteistä. Miehen mentyä Daniel lukee omistuskirjoituksen: Fermín Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen. Mitä suurta salaisuutta Semperejen ystävä kantaa?

Sain Taivasten vangin luettua jo noin viikko sitten,  mutta tulen höpisemään tästä vasta nyt, sillä kiireet ovat pitäneet minut poissa koneen ääreltä.

Taivasten vanki kuuluu Zafónin Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvaan itsenäisten teosten sarjaan. Vaikka Taivasten vanki onkin luettavissa myös itsenäisenä teoksena, minä suosittelisin lukemaan Tuulen varjon ennen sitä. Taivasten vanki nimittäin sijoittuu aikaan noin kaksi vuotta Tuulen varjon tapahtumien jälkeen ja spoilaa siten kyseisen kirjan loppuratkaisua.

Joulu on lähestymässä ja Semperen ja pojan kirjakauppa täyttyy jouluvalmisteluista, kun kirjakauppaan ilmestyy salaperäinen vieras. Rampa mies ostaa kaupan arvokkaimman niteen ja pyytää Daniel Sempereä toimittamaan sen Fermín Romero de Torresille, Semperen perheen ystävälle. Danielille alkaa selvitä, että Fermín kantaa mukanaan lukuisia salaisuuksia, jotka vaikuttavat merkittävästi moniin asioihin, jotka hän on luullut tietävänsä.

Taivasten vanki on paljolti Fermín Romero de Torresin tarina. Vaikka kertoja ja päähenkilö on yhä Daniel, yli puolet kirjasta kuvaa Fermín elämän käänteitä vankilassa ja sen jälkeisessä ajassa. Se on myös paluu Tuulen varjon ja Enkelipelin hahmojen pariin, sen sivuilla vilahtavat niin Daniel Sempere kuin David Martínkin.

Taivasten vanki ei ole ollenkaan niin pelottava kuin Tuulen varjo tai Enkelipeli. Siinä missä aiemmat osat keskittyvät siihen, että päähenkilöiden elämissä alkaa tapahtua kummallisia asioita, Taivasten vanki kertoo etupäässä vain menneisyydessä tapahtuneista asioista. Ehkäpä siksi kirja ei liimannut minua tarinaansa aivan samalla tasolla kuin kaksi edellistä kirjaa.

Kirja on kuitenkin jälleen erinomainen osoitus Zafónin kauniista kielestä. Tätäkin lukiessa hidastelin ja maistelin lauseita ja etenkin aivan alkua luin yhä uudelleen ja uudelleen. Zafónin kieli suorastaan hypnotisoi minut joka kerta. Siihen huomaa takertuvansa ja kietoutuvansa, sen kautta elää kirjan tapahtumia sekä jännittää ja pelkää päähenkilöiden puolesta. Hänen kirjojaan lukiessa on vaikea muistaa, että hahmot todella ovat vain fiktiivisiä.

Daniel Sempere, joka on tuttu jo Tuulen varjosta, muodostuu myös Taivasten vangissa mahdottoman sympaattiseksi kaveriksi. Hänen puolestaan suree ja riemuitsee, hänen kanssaan on luonnollista taittaa se matka Barcelonan salaperäisille kujille, jolle Zafón lukijaansa kuljettaa. Minä vain pidän hänestä suunnattomasti.

Muistelen lukeneeni jostain, että Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvasta sarjasta on tuleva neliosainen. Taivasten vangin luettuani ajatus tuntuu luonnolliselta, sillä tähän astisista kolmesta kirjasta Taivasten vanki tuntui eniten jatko-osalta. Siinä palataan vanhojen tuttujen pariin ja kirjan loppukin sanoo selvästi, ettei koko tarinaa ole vielä kerrottu. Tavallaan oli ihanaa palata tuttuun ympäristöön, mutta toisaalta pidin Tuulen varjossa ja Enkelipelissä paljonkin niiden itsenäisyydestä. Ne tuntuivat seisovan varmemmin omilla jaloillaan kuin Taivasten vanki.

Vaikka Taivasten vanki olikin loistava, se ei mielestäni ollut aivan yhtä hyvä kuin aiemmat kirjat. Jotain tuntui jäävän puuttumaan. Jotain salaperäistä ja pelottavaa, jotain, minkä yhdistän Tuulen varjoon ja Enkelipeliin. Mutta huono kirja ei ollut, ei missään nimessä. Ei vain aivan yhtä hyvä.

Arvosana: ♣♣♣♣½

P.S Nanowrimo loppuu tänään ja minulla on tarkoituksena tulla piakkoin höpisemään myös siitä. ;)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

L.M Montgomery - Annan jäähyväiset


Viisaita ja hätkähdyttäviä kertomuksia totuuden löytämisestä, tuntemisesta ja puhumisesta.
Sekä siitä että oikeita ratkaisuja on harvoin vain yksi.

 

Aviorikokset, laittomuudet, kostonhimo ja kuolema eivät ole teemoja, jotka perinteisesti yhdistetään romanttisten tyttökirjojen luojan L.M. Montgomeryn tuotantoon. Tummat sävyt värittävät kuitenkin Anna-sarjan viimeistä teosta, joka toimitettiin kustantajalle kirjailijan kuolinpäivänä.
Kirja kuvaa laajasti Prinssi Edwardin saaren elämää ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin ja sen tarinat kurkistavat Blythen perheen elämään ulkopuolisin silmin. Merkittävän osan muodostavat myös Annan ja hänen poikansa Walterin runot, jotka herättävät vilkasta keskustelua Kotikunnaan salissa. Annan jäähyväiset sisältää 15 novellia ja 41 runoa, jotka vangitsevat perheen intiimejä hetkiä ja tuovat heistä esiin uusia ja jopa hämmentäviä puolia.

Yhä uudet lukijat 1920-luvulta lähtien ovat tutustuneet Annan viattomaan, kujeita ja aurinkoa täynnä olevaan elämään. Heille kaikille Annan jäähyväiset antaa uuden näkökulman, josta tarkastella Montgomeryn tuotantoa. Kirjaa ei ole julkaistu kokonaisuudessaan koskaan ennen. Ja juuri se mikä hämmensi kirjailijan aikalaisia, saattaa kovasti kiehtoa nykylukijoita. Mitä Montgomery halusi kirjansa kertovan tai kyseenalaistavan?


Törmäsin Annan jäähyväisiin ensimmäistä kertaa noin kaksi vuotta sitten. Koska Montgomeryn Anna ja Runotyttö-sarjat kuuluvat suosikkeihini, oli minun totta kai heti napattava se mukaani. En ole aivan varma sainko kirjaa silloin loppuun saakka, mutta nyt kun olen jälleen lukenut Anna-kirjoja uudestaan, päätin tarttua uudestaan myös tähän.

Annan jäähyväiset eroaa suuresti Montgomeryn tunnetuista tyttökirjoista. Se sisältää synkempiä teemoja ja koostuu kokonaan runoista ja novelleista. Kirja keskittyy kuvaamaan Blythen perheen elämää ulkopuolisten silmin ja tutut nimet ja hahmot vilisevät useissa kohdissa. Englanninkielisen alkuperäisteoksen nimi onkin The Blythes Are Quoted. Kirjassa selvitetäänkin ulkopuolisten suhtautumista Blythen idylliseen perheeseen.

Annan jäähyväiset on jaettu kahteen osaan, aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa ja aikaan sen jälkeen. Sodan jälkeinen osa avaakin hiukan Blythen perheen lasten tulevaisuutta ja naimisiin päätymistä ja joskin ratkaisut olivatkin pääteltävissä jo Kotikunnaaan Rillasta, minä Montgomeryn fanina hykertelin kuitenkin tyytyväisenä. (Tosin olin lopulta aivan sekaisin, sillä Montgomery on näemmä päättänyt nimetä Annan ja Gilbertin lapsenlapset Blythen perheessä jo käytetyillä nimillä...)

Vaikka Annan jäähyväiset sisältääkin tummempia puolia kuin muut Montgomeryltä lukemani teokset (en ole Montgomeryn asiantuntija ja lukemistoni rajoittuu Montgomeryn tyttökirjoihin) siinä on kuitenkin myös paljon ihastuttavia tyttökirjojen puolia. Montgomeryä lukiessani olen aina nauttinut kirjailijan kyvystä kuvata arkisia sattumia ja kyläjuoruja, sekä kummallisia sukutarinoita. Niitä sisältääkin myös Montgomeryn viimeinen teos, Annan jäähyväiset.

Vaikka novellien lukemisesta suuresti nautinkin, uskon ensimmäisen lukuyritykseni kaatuneen runo-osuuksiin. En tunnustaudu runoihmiseksi ja minulla harvoin on kärsivällisyyttä lukea runoutta, enkä Annan jäähyväisissäkään erityisemmin nauttinut niistä osuuksista. Sen sijaan minusta oli hauska lukea runojen jälkeisiä vuoropuheluita Blythen perheenjäsenten kesken, sillä kirjassa Anna luki perheelleen omia ja myöhemmin myös Walterin runoja, joista he sitten keskustelivat.

Eräs pienenpieni seikka minua kuitenkin jäi Annan jäähyväisissä kaihertamaan ja se liittyi suomennokseen. En tosiaan englannikielistä teosta tunne, mutta suomennoksessa Annan lapset käyttivät useaan otteeseen äidistään sanaa mamma. Kyseiseen lempinimeen en ole törmännyt missään muussa Anna-kirjassa, enkä suoraan sanottuna pidä siitä ollenkaan. Jotenkin lempinimi ei yhtään istunut omiin mielikuviini Blythen perheestä ja hyppäsikin ärsyttävästi silmille aina kun sen sivulla huomasin.

Annan jäähyväiset ei tosiaan ollut mikään sokerillakuorrutettu jatko-osa Anna-sarjalle, mutta silti ehdottomasti lukemisen arvoinen ja ajatuksia herättävä teos. En suosittele Annan jäähyväisiä henkilölle joka ei ole Montgomeryä ennen lukenut, mutta Anna-fanit haastan kokeilemaan tätä.
Arvosana: ♣♣♣½

torstai 21. marraskuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

1900-luvun alun levoton ja viettelevä Barcelona on täynnä kirjojen ja kirjallisuuden magiaa

Sinettilakan vaakunassa on enkeli siivet levällään, ja kuoressa David Martínin nimi. Salaperäinen pariisilaiskustantaja Andreas Corelli toistaa kirjeessään vuosi sitten esittämänsä tarjouksen. Hän lupaa tehdä nuoresta kirjailijasta rikkaan ja kuolemattoman. Onnettomat olosuhteet ja epätoivoinen rakkaus saavat Davidin hyväksymään Corellin tarjouksen – mutta hinta on kovin mahdollinen.
David johdatetaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, joka kuiskii hänelle salaisuuksiaan. Myös lukija on vietelty.
Lumoava kirjallinen mysteeri, ylistyslaulu Barcelonalle, rakkaustarina, kauhukertomus ja huima maailmanmenestys – tätä kaikkea on huikean Tuulen varjo -romaanin paha sisarpuoli.

Itsekurin yrityksistä huolimatta löysin itseni lukemasta kaikki nanolta, koululta ja harrastuksilta jäävät vapaat hetket Enkelipeliä. Onneksi olen vielä hyvin aikataulussa, sillä nyt olen menttänyt Zafónille täydellisesti sydämeni. Enkelipeli jätti minut sekavaan, kyselevään ja mietteliääseen mielentilaan. Se oli hyvä, erittäin hyvä ja ansaitsee tulla luetuksi uudelleenkin.

Kirja on toinen itsenäinen osa Zafónin Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvassa sarjassa. Sen voi siis vallan hyvin lukea jopa ennen Tuulen varjoa, sillä Enkelipeli sijoittuu jopa aikaan ennen sitä.

Enkelipelin pääosassa on David Martín, epäonninen nuori kirjailija, jolle salaperäinen pariisilaiskustantaja Andreas Corelli esittää tarjouksen. Eikä Martín voi kieltäytyä  siitä. Pian hänen elämässään alkaa kuitenkin tapahtua kummallisia, selityksettömiä asioita ja nuori kirjailija alkaa epäillä hänelle kerrottua totuutta. Mistä hänen saamassaan tarjouksessa todella onkaan kyse? Pikku hiljaa tarina kiihtyy ja kiihtyy, muttuen yhä monimutkaisemmaksi, salaperäisemmäksi ja pelottavammaksi.

Enkelipeli ei varsinaisesti ole mukava kirja. Se on pelottava, hauska, kaunis, jännittävä ja mystinen. Sitä lukee henki kurkussa ja jatkuvien pahojen aavistusten vaivaamana. Se todella tempaa mukaansa, aivan kuten Tuulen varjokin.

Enkelipeli on kuitenkin synkempi ja pelottavampi kuin Tuulen varjo. Sisarensa tavoin silläkin on rauhallinen alku, joka pikku hiljaa tiivistyy ja muuttuu kauhunomaiseksi dekkariksi, jossa päähenkilö kamppailee menneisyyden mysteerien kanssa samalla kun nykypäivässä tapahtuu kummallisia asioita.

Erityisesti kiinnyin kirjassa päähenkilö David Martíniin. Elämä kuitenkin paiskoi häntä aika säälittä ja vuodatinkin välillä katkeria kyyneliä hänen vuokseen ja vihasin maailmaa.

Olen myös totaalisen rakastunut Zafónin kieleen. Jouduinkin usein tieten tahtoen hidastamaan lukemistani, sillä minulla on paha tapa nopeasti lukiessani hyppiä kappaleiden ja kuvailujen yli. Zafónia lukiessani en kuitenkaan tahdo skipata niitä, sillä ne ovat oivaltavia ja uskomattoman kauniita pätkiä.

Enkelipeli jää lopulta hiukan avoimeksi ja monin tavoin tulkittavaksi. Lukijaa jää vaivaamaan kysymys, mitä todella onkaan tapahtunut? (Tai ainakin minua jäi, en tiedä kuinka fiksuja te muut lukijat olette olleet.) Siksi haluankin lukea Enkelipelin joskus vielä uudempaan kertaan ja paneutua uudestaan miettimään Martínin tarinaa.

Ja eikun Taivasten vankia lukemaan!

Arvosana: ♣♣♣♣♣

lauantai 16. marraskuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo

... olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti jo ennen kuin olin syntynytkään.

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän.

Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä.

Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänen omassa elämässään.



Tuulen varjo on kirja, jota ei tunnollisen nanoilijan kannata aloittaa. Kirja tappoi aamun kirjoitusyritykseni, lähetti minut kirjastoon rohmuamaan lisää Zafónin kirjoja ja vaivutti itsetuntoni epätoivon kuilun pohjalle. Oma tekele tuntuu tämän rinnalla maanmatoiselta. Nyt olen kuitenkin saanut ajatuksiani selvitettyä hiukan ja enne kuin pakotan itseni kirjoittamaan, tulen julistamaan teillekin Tuulen varjon sanomaa.

Tarina alkaa, kun kirjakauppias johdattaa poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, salaiseen paikaan Barcelonan sydämessä. Kirjalabyrintin keskeltä kymmenenvuotias Daniel löytää Tuulen varjon, kirjan joka tempaisee hänet täydellisesti mukaansa ja muuttaa hänen elämänsä. Etsiessään lisää kirjailija Julián Caraxin teoksia, Daniel päätyykin selvittämään Caraxin elämäntarinaa, jota ovat värittäneet rakkaus, petokset ja väkivalta. Kaikki eivät katso kuitenkaan hyvällä pojan, ja Danielin kasvaessa, miehen yrityksiä. Joku yrittää järjestelmällisesti tuhota kaikki Caraxin kirjoittamat teokset ja pian Daniel huomaa kirjailijan salaperäisen elämän kietoutuvan erottamattomasti omaansa.

Tuulen varjo lumosi minut ensilauseestaan lähtien. Isä johdattaa nuorta poikaansa Barcelonan sumuisten ja syksyisten katujen halki, Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tempauduin täydellisesti mukaan tarinaan, jota värittivät lukemattomat kirjojen labyrintit, rakkaus, petokset ja epätoivo.

Erityisesti viehätyinkin kirjaihmisenä juuri Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, paikkaan, jonne ihmisten jo unohtamat kirjat päätyvät odottamaan, että joku noutaisi ne luokseen. Näin mielessäni valtavat kirjahyllyt, haistoin vanhan paperin ja painomusteen.

Nyt haluan kuollakseni matkustaa Barcelonaan ja vielä enemmän, haluan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle.

Tuulen varjoa voisikin vinkata erinomaiseksi matkalukemiseksi Barcelonaan suuntaavalle, sillä kirja keskittyy paljon eri paikkojen, joista varmasti suuri osa on myös todellisia, kuvaamiseen.

Myös kirjan juoni oli paitsi henkeäsalpaava, myös aika pelottava. Mystisen ja rauhallisen alun jälkeen kirja muuttuu lähes dekkariksi, jossa selvitetään Caraxin arvoitusta palanen kerrallaan. Zafón hallitseekin erinomaisesti taidon paljastaa asioita oikeassa järjestyksessä ja juuri oikeassa määrin. Ja vaikka ihan alussa jo arvasinkin tietyn Caraxiin liittyvän mysteerin, aloin epäillä itseäni useissa kohdissa ja lopulta olinkin ihan sekaisin, enkä tiennyt mihin uskoa. Tuulen varjo saa kuitenkin useita aika pelottavia sävyjä kirjan mittaan ja jos on samanlainen omaan varjoaan pelkäävä ihminen kuin minä, en suosittele tämän lukemista illalla ennen nukkumaan menoa.

Tuulen varjo liimasi minut kiinni sivuihin ja elin täydellisesti henkilöiden mukana peläten ja surren näiden puolesta. Tuulen varjo onkin paljolti myös surullisten ihmiskohtaloiden kirja, eikä Julián Caraxin menneisyys ole ruusuista luettavaa. Erityisesti loppua luin henkikurkussa, mutta muuten en siitä sano mitään, sillä Tuulen varjo on niitä kirjoja, jotka kannataa lukea spoilaantumatta.

Joten, jos joku ei tästä ylistysryöpystä vielä napannut tärkeintä pointtia, se tulee tässä: Rakastin Tuulen varjoa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja se pääseekin ehdottomasti paitsi suosikkieni listalle, myös parhaimpien lukemieni kirjojen listalle.

Suosittelen kokeilemaan.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

perjantai 15. marraskuuta 2013

Maggie Stiefvater - The Scorpio Races

It happens at the start of every November: the Scorpio Races. Riders attempt to keep hold of their water horses long enough to make it to the finish line.

Some riders live.
Others die.

At age nineteen, Sean Kendrick is the returning champion. He is a young man of few words, and if he has any fears, he keeps them buried deep, where no one else can see them.

Puck Connolly is different. She never meant to ride in the Scorpio Races. But fate hasn't given her much of a chance. So she enters the competition — the first girl ever to do so. She is in no way prepared for what is going to happen.


Maggie Stiefvaterin The Scorpio Races -kirjan bongasin ensimmäisen kerran Olipa kerran kirjablogista. Stiefvaterilta olen aikaisemmin lukenut suomennetun Väristys-trilogian, josta pidin kovasti ja niinpä päätin tarttua myös Scorpio Racesiin. Kirja oli mukava lukukokemus, mutta kokonaisuutena se jätti silti hiukan mitäänsanomattoman vaikutelman.

Scorpio Races sijoittuu syrjäiselle Thisbyn saarelle, jossa käydään joka marraskuussa vaarallinen ratsastuskilpailu, Scorpio Races. Siinä kilpailijat ratsastavat verenhimoisilla capaill uisce -vesihevosilla, mutta marraskuinen meri houkuttelee hevosia ja kisat päättyvät useiden osalta verisesti. Voittajalle on luvassa valtava rahapotti sekä mainetta ja kunniaa.

Sean Kendrick on kisojen konkari, hän on voittanut ne kaiken kaikkiaan neljä kertaa. Hän aikookin jälleen kerran osallistua kisaan Corrilla, hevosella, jonka hän jonain päivänä toivoisi saavansa omakseen. Kate "Puck" Connolly joutuu kisaan vahingossa, mutta mukana painavat myös perhesyyt. Puck on ensimmäinen tyttö joka on koskaan ilmoittautunut kisaan ja saa siksi niskaansa paljon rapaa ja pilkaa.  Seanin ja Puckin tutustuessa toisiinsa, myös kisat lähestyvät huimaa vauhtia. Eikä voittajia voi olla kuin yksi.

Päälimmäiset ajatukset kirjasta ovat positiiviset. Vesihevosia ei kovinkaan paljon fantasiakirjoissa vilise. Olinkin erityisen kiinnostunut itse kisoista ja siihen littyvistä rituaaleista ja harjoittelusta. Myös capaill uisce hevoset osoittautuivat loputtoman mielenkiintoisiksi ja niistä lukisin mielelläni lisääkin.

Saaristo ja mökkeily ihmisenä viehätyin myös Thisbyn saaren kuvauksesta. Saari jossain kaukana merellä, eristyksissä muusta maailmasta jossa ulkopuolisesta maailmasta puhutaankin etupäässä vain mantereena (mainland.) Saari oli kokonaan oma yhteisönsä ja keskuksensa ja sen elämää värittivät totta kai vesihevoset, joita ei tunnu olevan missään muualla, kuin juuri kyseisen saaren ympäristössä. Minusta olikin mukavaa lukea, kuinka luonnollisesti saarelaiset suhtautuivat vesihevosiin, niiden olemassa oloa ei sen kummemmin pohdittu, vaan niihin suhtauduttiin asenteella: "Ne ovat aina olleet täällä."

Pidin myös Seanista ja Puckista kovasti. Puck on villi punapää, joka ei pelkää haastaa ennakkoluuloja. Sean puolestaan on hiljainen ja vakava mies, joka ei puhu, jos ei välttämättä tarvitse. Heitä yhdistää kuitenkin välitön rakkaus hevosiin ja rakastinkin lukea Seanin ja Puckin yhteisiä kohtauksia.

No, kuten arvata saattaa, romanssilta ei tässäkään vältytty. The Scorpio Racesissa se ei kuitenkaan ole pääosassa, vaan ennemminkin sivujuonena kisojen taustalla. Itse pidin siitä. Seanin ja Puckin suhde eteni myös mukavan rauhallisessa tempossa, ilman ikuisia rakkaudenvaloja.

Vaikka kirjasta, kovasti pidinkin, kokonaiskuva jäi silti hiukan mitäänsanomattomaksi. Osa saattoi tietysti johtua omasta huolimattomasta vieraan kielen lukemisestani, mutta siltikin The Scorpio Racesista jäi hiukan laimea vaikutelma. Olihan se "ihan kiva".

Arvosana: ♣♣♣

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Cassandra Clare - Clockwork Princess

The Infernal Devices, #3

Danger and betrayal, secrets and enchantment in the breathtaking conclusion to the Infernal Devices trilogy

Tessa Gray should be happy - aren't all the brides happy? Yet as she prepares for her wedding, a net of shadows begins to tighten around the Shadowhunters of the London Institute. A new demon appears, one linked by blood and secrecy to Mortamain, the man who plans to use his army of pitiless automations, the Infernal Devices, to destroy the Shadowhunters. Mortamain needs only the last item to complete his plan. He needs Tessa. And Jem and Will, the boys who lay equal claim to Tessa's heart, will do anything to save her.

Näin nanoilun keskelläkin löysin aikaa Clockwork Princessille, joka saapui viimein noudettavaksi kirjastosta. Nyt Infernal Devices sarja on luettu ja olo on tyhjä. Saan odottaa toukokuulle, ennen kuin Mortal Instruments - sarjan viimeinen osa, City of Heavenly Fire ilmestyy. Juuri nyt mielellä jyskyttääkin yksi ainoa ajatus, tahtoo lisää näitä! Tahtoo lisää varjonmetsästäjiä!

Varjonmetsästäjät Lontoon Instituutissa ovat yhä suuremmissa vaikeuksissa. Heidän vihollisensa Mortmain, on saanut suunnitelmansa valmiiksi lukuunottamatta viimeistä puuttuvaa palasta. Puutuva palanen on Tessa, tyttö, jolla on hämärä menneisyys ja poikkeuksellisia voimia. Tessan sydän puolestaan on haljeta kahtia Jemin ja Willin, kahden varjonmetsästäjäpojan vuoksi. Mutta ongelmat vaanivat myös sydämen ulkopuolella. Jemin hitaasti tappava sairaus on kiihtymässä ja lääke täytyy löytää nopeasti. Ja mitä Mortmain edes haluaa Tessasta?

Clockwork Princess oli ehdottomasti sarjan paras osa. Clarella näyttää olevan lopettamisen taito hallussaan, sillä myös Varjojen kaupupunkien viimeinen osa oli ehdottomasti sarjan paras. Nyt odottelemme siis City of Heavenly Fireä suurella mielenkiinnolla.

Siinä missä muistan Clockwork angelia lukiessani suhtautuneeni henkilökaartiin aika nihkeästi, olen tehnyt täyskäännöksen. Kuten myös Varjojen kaupungit, myös Infernal Devices on täynnä ihania henkilöhahmoja ja pariskuntia. Omiksi suosikeikseni nousivat Will, jossa kyllä edelleen on hyvin Jacemaisia piirteitä, sekä Gabriel Lightwood ja Willin sisar Cecily Herondale. Jem on tottakai myös ihana, mutta kun puhutaan kolmiodraamasta, olen Willin puolella. (Hän näki Tessan ensin!!)

Myönnän kironneeni myös kolmiodraamaa aika-ajoin, mutta Clockwork Princessissä se pysyy sentään järkevissä mittasuhteissa. Tessa ei ole niitä ärsyttäviä tyttöjä, jotka eivät kykene tekemään minkäänlaisia päätöksiä ja Jem ja Will eivät ole toistensa vihollisia, vaan parhaita ystäviä, suorastaan velejksiä. Clare ratkaisikin kolmiodraaman mielestäni varsin oivasti, vaikka aivan loppuun suhtaudunkin hiukan ristiriitaisesti.

Myös steampunk-elementit istuvat varjonmetsästäjien maailmaan erinomaisesti, kuten olen tainnut joskus mainitakin. Huh, Claren mielikuvitus on kyllä laukannut ja Mortmainin suunnitelma Infernal Devices -konearmaijansa kanssa on suorastaan pirullisen nerokas.

Silti koko Infernal Devices sarjan mielenkiintoisin osa on kuitenkin mielestäni sen yhteys Varjojen kaupunkeihin. Sarjassahan seikkailevat Varjojen kaupungeista tuttujen hahmojen esi-isät ja jo pelkästään siitä saattoi tehdä tiettyjä johtopäätöksiä loppuratkaisuun liittyen. Odotan City of Heavenly Firea mielenkiinnolla myös tästä syystä. Varjojen kaupunkien myöhemmät osat sisältävätkin erittäin paljon yhteyksiä Infernal Devicesiin ja onpa Cassandra Clare paljastanut viimeisestä osasta jopa seuraavan lauseen: "Clary, I want you to meet Tessa Gray." Iiik!!! Tutkinkin myös kirjan loppuun liitettyä sukupuuta suurella mielenkiinnolla pitkän aikaa.

Clockwork Princess koukutti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja vierähtipä pari kyyneltäkin tätä lukiessa. Joten, City of Heavenly Fire, me odotamme!

Arvosana: ♣♣♣♣½