sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Katsaus kuluneeseen kirjavuoteen

Uusi vuosi lähestyy jälleen hirveällä vauhdilla ja pian on jälleen yksi vuosi paketissa. Hui, en meinaa uskoa, että jälleen pääsee juhlistamaan uutta vuotta! Mutta nyt kun viimeisiä päiviä viedään, on hyvä hetki palauttaa mieleen viime vuoden tärkeimpiä juttuja. Ja koska tämä on kirjablogi, niin tehdäänpä katsaus meikäläisen kuluneeseen kirjavuoteen.

Ensiksi täytyy sanoa, että 2013 oli erinomainen kirjavuosi. Sen suurimpia muutoksia on varmasti ollut ainakin tämän blogin perustaminen ja täytyy kyllä sanoa, että olen täydellisesti hurahtanut kirjabloggaukseen! Vuodet ennen tätä blogia tuntuvatkin aika kaukaisilta. ;) Kirjablogi on osoittautunut minulle mahtavaksi tavaksi pistää ylös ajatuksiani kirjoista ja vanhoihin arvosteluihin on ollut jännää palata myöhemminkin. (Tosin täytyy sanoa, että ensimmäiset bloggaukseni eivät nyt ole mitään maailman tasokkainta luettavaa...) Kiitos myös kaikille mukaan hypänneille lukijoille, teidän kommenttinne ja ajatuksenne piristävät aina meikäläisen päivää! Mutta nyt asiaan.

Tänä vuonna luettua tuli 189 kirjaa ja sivuja puolestaan kertyi 79 820. Blogi ei ollut pystyssä vielä viime vuonna, mutta itselläni on tilastoja siltäkin ajalta ja vuonna 2012 luin 184 kirjaa. Tämän vuoden tilastot olivat siis vielä hiukan komeammat. Mutta lukemista voi mitata muutenkin kuin määrillä ja seuraavaksi esittelen vuoden mieleenpainuvimmat kokemukset. (Kaikki vuoden luetut täällä.) Kirjat eivät ole parhausjärjestyksessä vaan siinä, missä järjestyksessä ne ovat tupsahtaneet mieleeni.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Ihana ja kamala kirja joka itketti, nauratti ja murskasi sydämeni. Luettu nyt jo monta kertaa. Tässä kirjassa oli "sitä jotain" ja vielä jotain enemmänkin. Rakastin tätä alusta loppuun, vaikka nyyhkytinkin viimeiset sivut. Sekava ja tunteiden vallassa kirjoitettu bloggaus tässä.








Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Yksi uusista lempikirjoistani! Kauniisti kirjoitettu, mystinen, ja jännittävä tarina kirjoista ja ihmiskohtaloista Barcelonan kaduilla. Tämä kirja lumosi minut täydellisesti. Myös muut Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuneet kirjat koskettivat, mutta tämä kaikista eniten. Bloggaus tässä.







Veronica Roth: Divergent-trilogia

Yksi ensimmäisistä sarjoista jonka olen lukenut englanniksi ja lempidystopiani nykyään. Jännittävä ja ajatuksia herättävä, kaunis sarja joka jätti jälkeensä sydäntä kaivertavan tunteen. Ehdottomasti vuoden huippuja! Bloggaukset: Divergent, Insurgent, Allegiant.


George R.R Martin: Tulen ja jään laulu

Lukaisin keväällä ennen blogin perustamista huippusuositun Tulen ja jään laulun suomennetut osat. (Valtaistuinpeli, Kuninkaiden koitos, Miekkamyrsky ja Korppien kestit.) Sarja iski julmuudestaan huolimatta upean maailmansa ja jännittävän juonensa takia. Vuoden mieleenpainuvimpia.






Eoin Colfer: Artemis Fowl-sarja

Hassua, että Artemis on ollut elämässäni vasta vuoden! Olin koko viime tammikuun nuoren mestaririkollisen lumoama ja Artemis tuntuu nykään luonnolliselta osalta kirjallista elämää. Rick Riordanin kirjojen tyylistä, hauskaa luettavaa. Erityisesti olen mieltynyt ihanan näsäviisaaseen ja nerokkaaseen Artemikseen. Bloggaukset kahdesta ensimmäisestä osasta: Artemis Fowl ja Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa.





Lisäksi lukuvuoteen mahtui myös sivistävää klassikkopuolta ja erityisesti mieleen jäivät Margaret Mitchellin Tuulen viemää, joka sai minut haaveilemaan Yhdysvaltain etelävaltioiden elämästä ja jonka päähenkilö sai minut repimään hiuksiani; Emily Bronten Humiseva harju, joka lumosi synkkyydellään; sekä Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani, jonka romanssi tempaisi minut täysin mukaansa.

Myös erinomaisia jatko-osia tuli lukaistua, mainittakoon vaikkapa Veronica Rossin Halki ikiyön, Ally Condien Perillä, Rick Riordanin Athenen merkki, Cassandra Claren Kadotettujen sielujen kaupunki.

Kirjavuosi oli siis erinomainen ja tästä on hyvä jatkaa vuoteen 2014. Lukulistalla keikkuu mitä mielenkiintoisempia ja houkuttelevampia teoksia ja myhäilen myös uutuuksien listan nähdessäni. Niin paljon hyviä kirjoja jotka odottavat lukemista!

Joten, onnellista uutta vuotta kaikille sielä ruudun toisella puolella! Kirjaneito kiittää kuluneesta vuodesta.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Holly Goldberg Sloan - Näkymätön poika

Sam Border on 17-vuotias eikä hän käy koulua. Hänellä ei ole puhelinta eikä hän tunne elokuvatähtiä. Hän elää isänsä ja veljensä kanssa pakettiautossa, joka aika ajoin siirtyy kaupungista toiseen. Isä elää pikkurikoksilla, auringon laskettua pojat etsivät ruokaa.
Sitten Sam näkee Emilyn. Emily laulaa, ei kovin hyvin, mutta heidän välilleen syntyy yhteys. Ensimmäistä kertaa veljekset tutustuvat siihen, mitä useimmat kutsuvat tavalliseksi arjeksi. Alkaa kapina lainsuojattomuudesta kohti elämää, jossa veljesten ei tarvitse olla näkymättömiä.
Näkymätön poika on unohtumaton kertomus jäljestä, jonka kohtaamiimme ihmisiin jätämme. Sitä lukee henkeään pidätellen, kunnes äkkiä havahtuu haluun lukea sitä jollekin ääneen.

Tartuin Näkymättömään poikaan ensimmäisen kerran noin vuosi sitten tarkasteltuani sitä ensin kirjakaupassa ja löydettyäni sen sitten kirjastosta. Muistan yhä kuinka se itketti ja nauratti ja tempaisi minut mukaansa ensimmäisellä lukukerralla. Kun siskoni sai tämän joululahjaksi, oli kirjaan uudestaan tarttuminen helppoa. Etenkin kun tunsin kaipaavani jotain tuttua ja turvallista minua ravistelleen Allegiantin jälkeen.  Ja Näkymätön poika oli jälleen kerran loistava lukukokemus.

Näkymätön poika kertoo tarinan 17-vuotiaasta Sam Borderista. Hän ei ole käynyt koulussa toisen luokan jälkeen ja elää täysin eristyksissä tavallisesta elämästä. Sam asuu pakettiautossa yhdessä isänsä ja veljensä Riddlen kanssa ja vaihtaa asuinpaikkaa tiuhaan. Samin isä, Clarence Border elää pikkurikoksilla eikä häntä suuremmin kiinnosta poikien hyvinvointi. Eräänä aivan tavallisena sunnuntaina musiikkia rakastava Sam menee kirkkoon ja siellä hän näkee ja kuulee Emilyn. Emily ei laula hyvin, mutta heidän välilleen syntyy yhteys. Tutustuessaan Emilyyn, Sam ja Riddle tutustuvat myös tavalliseen elämään ja tajuavat ensi kertaa, kuinka suljetussa maailmassa he ovat eläneet. Mutta poikien isä ei koskaan jää samaan paikkaan pitkäksi aikaa. Ja samalla kun pojat alkavat murtautua vapauteen elämästä, joka on tehnyt heistä näkymättömiä, aika alkaa käydä vähiin.

Näkymätön poika on ennen kaikkea vangitseva kirja. Lukija tempautuu väistämättä mukaan Samin ja Riddlen elämään ja sen lukuisiin haasteisiin. Poikien puolesta jännittää koko ajan ja kirjaa huomaa lukevansa kädet täristen pystymättä lopettamaan. (Muistelen lukeneeni kirjan ensimmäisen kerran yhdessä aamussa pyjama päällä varmaan kahteentoista saakka, kun en vain kyennyt päästämään kirjasta irti.)

Vaikka osa nappaavuudesta jaettavasta kunniasta kuuluu juonelle, myös kirjoitustyylille täytyy antaa pisteitä. Huomaa, että Sloan on työskennellyt aikaisemmin elokuvaohjaajana ja -käsikirjoittajana. Kirjassa viehättää myös kirjailijan tapa kertoa asioita monen henkilön näkökulmasta, hän-kertoja vaihtuu tiuhaan ja ääneen pääsevät Samin ja Emilyn lisäksi monet satunnaiset sivuhenkilöt. Kirjaa lukiessa välittää jokaisesta hahmosta ja Sloan myös lopettaa lähes jokaisen sivuhenkilönkin tarinan.

Kirja onkin paljolti tarina ihmiskohtaloista, joiden keskiössä ovat tietysti Sam (ja Riddle) sekä Emily. Takakannen luonnehdinta, "Näkymätön poika on unohtumaton kertomus jäljestä, jonka kohtaamiimme ihmisiin jätämme.", osuukin täydellisesti nappiin. Tarina on mielikuvituksellinen, mutta uskomattomuudessaan uskottava. Se on lumoava.

Kuten takakannesta jo voi päätellä, Samin ja Emilyn välit eivät jää vain kaverisuhteeksi. Heidän rakkaustarinassaan on kuitenkin jotain loputtoman suloista ja kaunista. Se on koskettava kertomus siitä, kuinka yksi kohtaaminen voi kääntää ihmisen elämän suunnan. Sam ja Emily, jotka tulevat täysin erilaisista oloista, opettavat toisensa katsomaan maailmaa uudella tavalla. Molemmat ovat ihania hahmoja, joita on helppo rakastaa.

Muutkin kirjan hahmot, kuten sanottua, herättävät tunteita, mutta kaikki eivät positiivisia. Erityisesti Samin ja Riddlen isä oli todella pelottava poikien puolesta sai toden teolla jännittää. Clarence Borderilla ei tosiaankaan ole kaikki päänupissa kohdallaan. Lisäksi Emilyn lukiokaveri Bobby Ellis herätti minussa halua hypätä kirjaan ja pamauttaa tätä ärsyttävää poikaa pesäpallomailalla. Bobby Ellis (jota kykenen ajattelemaan vain sukunimen kanssa) on humoristinen, surkuhupaisa ja ärsyttävä, jota ei voi olla säälimättä ja johon ei voi olla ärsyyntymättä. Voi, Bobby Ellis! Toivottavasti emme koskaan tapaa.

Poikien kohtaloa sai jännittää aivan viimeisille sivuille saakka, eikä lopussa säästynyt liikutuksen kyyneliltä. Näkymättömässä pojassa esiin tulee uskomattoman kauniilla tavalla myös veljesten keskinäinen rakkaus ja toisesta välittäminen. Ja myös se, kuinka perhe ei aina muotoudu vain verisiteistä.

Näkymätön poika oli kaunis ja koskettava kirja, jonka jollain lailla niputan yhteen Tähtiin kirjoitetun virheen ja Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea -kirjan kanssa. Jos siis on pitänyt jostakin näistä kolmesta, suosittelen lukemaan loputkin. Tässä kirjassa on "sitä jotain".

Arvosana: ♣♣♣♣♣

perjantai 27. joulukuuta 2013

Joululahjakirjoja

Ihanaa joulua vielä näin vähän myöhässä kaikille!

Kuten monet kirjojen ystävät, myös minä sain jouluna lukuisia kirjalahjoja. Niistä on kiittäminen paitsi tietysti pukkia, myös rakkaita sukulaisia, jotka viettivät meillä joulua. Ja koska runsas lukemiseni tekee kuulemma kirjalahjojen ostamisesta haastavaa (sanojat ovat kyllä varmasti oikeassa), tänä vuonna tein nerokkaan oivalluksen ja kirjoitin listan toivomistani kirjoista. Se toimi vielä odotettua paremmallakin tavalla ja sainpa muutaman yllätyskirjankin.

Kovista paketeista paljastui siis:
- Jude Fisher: Hobitti: Smaugin autioittama maa. Kuvitettu opas.
- Veronica Roth: Divergent, Insurgent ja  Allegiant, eli koko Divergent-trilogia.
- Cassandra Clare: Luukaupunki (Varjojen kaupungit, #1)
- Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
- Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Näistä Hobitti-opas, Rothin Allegiant, Sinisalo ja Mennyt maailma olivat aikasemmin lukemattomia. Allegiant löytyi myös toivelistalta ja sen ehdinkin jo ahmaista. Mietteitä täällä. Muut osat täydensivät kivasti sarjan ja ovat uudelleenluku-listalla (niistäkin olen blogissa höpötellyt, täällä ja täällä). Luukaupunki täydensi muuten jo hyllyssä komeilevan trilogian ja Hobitti-opaskin päätyy toisen samanmoisen viereen.

Yllättäjät olivat Sinisalo ja Waugh. Sinisalosta olen kuullut ja vaikuttaa mielenkiintoiselta teokselta. Mennyt maailma puolestaan löytyy Kirjallisen sivistyksen projektini -listoilta ja sen taisi lahjan antajakin tietää. ;) Ainakin se oli osoitettu "Avuksi kirjallisen sivistyksen projektiin".

Kyseinen kappaleeni on myös tuunattu, sillä antajan omistuskirjoitusta lainaten: "The cover of this edition is horrible and simply wrong. Keep it out of your sight." Pokkarin kannet oli siis osittain peitetty kirjasta tehdyn TV-sarjan kuvilla ja takakannesta oli "sensuroitu" osa.
Hauskaa, sanon minä! Mennyt maailma loikkasikin lukulistalla aimo harppauksen ylöspäin.

Kirjallinen jouluni oli siis erinomainen ja taidanpa tästä pikku hiljaa hipsiä kohti kirjahyllyä... Mitenkäs teillä muilla? Tuliko kirjahyllyyn täytettä?






torstai 26. joulukuuta 2013

Veronica Roth - Allegiant

Divergent, #3

What if your whole world was a lie?

The faction-based society that Tris Prior once believed in is shattered – fractured by violence and power struggles and scarred by loss and betrayal. So when offered a chance to explore the world past the limits she's known, Tris is ready. Perhaps beyond the fence, she and Tobias will find a simple new life together, free from complicated lies, tangled loyalties, and painful memories.

But Tris's new reality is even more alarming than the one she left behind. Old discoveries are quickly rendered meaningless. Explosive new truths change the hearts of those she loves. And once again, Tris must battle to comprehend the complexities of human nature – and of herself – while facing impossible choices about courage, allegiance, sacrifice and love.

Ylitin itseni Allegiantin ilmestyttyä lokakuussa, enkä sännännyt kirjakauppaan ostamaan sitä, vaan päätin urheasti odottaa jouluun. Lahjapaketistahan tämä kirja sitten lopulta paljastui ja tulin ahmaisseeksi Allegiantin reilussa vuorokaudessa. (Tosin itse sain koko trilogian UK-painoksina, jotka ovat meikäläisen mielestä noin miljoona kertaa kauniimmat). Kyseessä oli loistava, koskettava ja kaunis päätös upealle dystopialle.

HUOM! Tämä arvostelu spoilaa edellisiä osia, joten jos haluat lukea Divergentin ja Insurgentin autuaan tietämättömänä, suosittelen jättämään lukemisen tähän. (Tai ainakin hyppäämään seuraavan kappaleen yli. Omien tuntemusteni vuodatus on melko spoilaamatonta.) Allegiantin loppuratkaisua en kuitenkaan spoilaa. :)

Ryhmiin eli factioneihin perustunut yhteiskunta, jossa Tris on elänyt koko elämänsä on hajonnut pirstaleiksi. Valtaa pitävät nyt ryhmättömät (factionless) ja heidän johdossaan on Tobiaksen äiti, Evelyn. Kaupunki kuohuu, osa haluaisi palata vanhaan järjestelmään ja osa poistua aidan ulkopuolelle. Trisin paljastama videonauha on muuttanut kaikkien käsityksen maailmasta, eikä mikään ole enää niin kuin ennen. Tris saa kuitenkin yhdessä Tobiaksen ja ystäviensä kanssa tilaisuuden poistua kaupungista, mutta kukaan heistä ei ole valmistautunut siihen, mitä he tulevat kohtaamaan. Yhä uusia mullistavia totuuksia paljastuu ja ratkaisun hetket ovat lähellä. Onko Trisillä ja Tobiaksellla tulevaisuutta aidan ulkopuolella?

Veronica Roth osaa todella yllättää koko Divergent-trilogiallaan. Ensimmäisen osan perusteella voisi päätellä kyseessä olevan aika perusdystopia kapinoineen sun muineen, mutta jo toisessa osassa koko systeemi heittää niin sanotusti häränpyllyä. Yhtäkkiä kyseessä onkin täysin eri tarina. Juttu kääntyy ympäri myös Allegiantin alussa ja Rothin paljastukset saivat minut haukkomaan henkeäni. Koko sarja on selvästi suunniteltu hyvin, sillä jollain lailla näihin paljastuksiin tunnutaan tähdänneen koko ajan. Trilogia olikin loistava ja yhtenäinen kokonaisuus.

Sarjassa ei myöskään ole ollut havaittavissa samanlaista selkeää juonenkaarta, kuin monissa muissa sarjoissa. Joistakin sarjoistahan näkee nimittäin heti, minne juonella ja kuvioilla tähdätään, kapina tulee ilmi ensimmäisessä osassa, on vireillään toisessa ja puhkeaa kukkaan viimeisessä jne. Divergent-trilogiassa näin selkeää kuviota ei ollut. Paljastukset sekoittivat pakkaa koko ajan ja tulevaisuutta oli vaikea ennustaa. Toisaalta tämä oli piristävää ja ihanaa, mutta jollakin lailla sarja tuntui välillä nykivän paikoillaan. Sitä tultiin ja mentiin ja taisteltiin ilman sen suuremmilta tuntuvia syitä.

Rothin trilogialle täytyy kuitenkin antaa tunnustusta siitä, että se sisälsi myös ajattelemisen aihetta eli jotain muutakin kuin pelkän teiniromanssin ja jännittävän juonen. Divergentissä puhutaan paljon ihmisluonnosta ja sen pahuudesta ja hyvyydestä, menetyksestä sekä etenkin epäitsekkyydestä ja uhrauksista. Allegiantia lukiessani maistelinkin usein lauseita ja pysähdyin miettimään juuri lukemaani.

Olen myös rakastunut täydellisesti tämän sarjan romanssipuoleen. Tris ja Tobias tuntuvat kumpikin kokonaisilta ja vahvoilta henkilöiltä, eikä kummallakaan ole mitään tähtiin kirjoitetun rakkauden harhaluujoja. He rakastavat toisiaan, totta kai, mutta ovat myös tietoisia rakastamisen vaikeudesta ja ympäröivän maailman asettavista ongelmista. Ja tietenkin he ovat syötävän suloisia yhdessä.

Allegiant poikkeaa kuitenkin Divergentistä ja Insurgentista siinä, että Tobiaksesta on tehty toinen kertoja Trisin rinnalle. Mielestäni ratkaisu toimi hyvin, sillä Allegiant ei ole enää niin vahvasti pelkästään Trisin tarina. Toisaalta kaksi minä-kertojaa englanniksi luettaessa aiheutti aina välillä hiukan sekaannusta, huolimatta siitä, että luvun alussa mainittiin, kumpi kertojista on kyseessä. (Tästä voin kyllä jälleen syyttää etupäässä omaa huolimattomuuttani.)

Ja sitten loppu. Roth lopetti sarjan täysin eri lailla kuin olin kuvitellut, todella shokeeraavasti. Myönnän auliisti vollottaneeni viimeiset sivut tuskaisena, enkä vieläkään ole päässyt täysin yli kaikesta. Mutta huono loppu ei ollut, ei todellakaan. Se jatkoi samalla, yllättävällä ja omaperäisellä linjalla, kuin koko muukin sarja.

Nyt olen saanut Divergent-trilogian luettua ja vaikka Allegiant  jättikin jälkeensä kovertavan tunteen sydämeen, eikä sellaista yleisen tyytyväisyyden tunnetta kuin jotkut kirjat, kyseessä oli ehdottomasti loistava trilogia ja suosikkidystopiani. Taidanpa tästä aloittaa uudestaan Divergentin lukemisen, kun sekin paljastui paketista toissapäivänä.

Sarjalle ovat muuten ilmestyneet suomenkieliset fanisivut: http://outolintufan.weebly.com/

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Pukkikin oli tänä vuonna poikkeuksellisen antelias etenkin kovien pakettien suhteen, joten niistäkin varmaan lisää lähipäivinä. ;)

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Marie Lu - Legend

Legend, #1

What was once the western United States is now home to the Republic, a nation perpetually at war with its neighbors.

Born into an elite family in one of the Republic's wealthiest districts, fifteen-year-old June is a prodigy being groomed for success in the Republic's highest military circles.

Born into the slums, fifteen-year-old Day is the country's most wanted criminal. But his motives may not be as malicious as they seem.

From very different worlds, June and Day have no reason to cross paths - until the day June's brother, Metias, is murdered and Day becomes the prime suspect. Caught in the ultimate game of cat and mouse, Day is in a race for his family's survival, while June seeks to avenge Metias's death.

But in a shocking turn of events, the two uncover the truth of what has really brought them together, and the sinister lengths their country will go to keep its secrets.

En ollut kuullut koko Legend-trilogiasta mitään, ennen kuin luin Nina Marin bloggauksen sarjan ensimmäisestä osasta. Se sai ehdottomasti kiinnostukseni heräämään ja kun trilogia löytyi kirjaston valikoimista, pistin sen sen kummemmin ajattelematta varaukseen. Sekä Legend, että toinen osa Prodigy saapuivat noudettaviksi juuri sopivasti ennen joululomaa ja nyt olen Nina Marille nöyrän kiitollinen kirjavinkistä. Legend oli ehdottoman tasokasta nuortendystopiaa.

Legendin maalaamassa tulevaisuudenkuvassa Yhdysvallat on hajonnut kahtia. On Tasavalta (The Republic of America), jonne tarina sijoittuu ja Siirtokunnat (Colonies). Nämä kaksi ovat jatkuvassa sodassa toisiaan vastaan ja siinä missä rikkaat elelevät tyytyväisinä sotilasvallan alla, köyhät kärsivät mm. jatkuvista ruttoepidemioista.
June Iparis on 15-vuotias Tasavallan suosikki, jonka veli Metias tapetaan sairaalamurron yhteydessä. Taposta syytetään Daytä, Tasavallan nuorta ja etsityintä rikollista, jonka epäillään olleen myös murron takana. June saa tehtäväkseen jäljittää Dayn ja tuoda hänet oikeuden eteen.
Tehtävä saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun June Dayn löytäessään huomaa odotettua vaikeammaksi vihata tätä. Tavattuaan Dayn June alkaa epäillä kuulemiaan totuuksia veljensä kuolemasta ja kyseenalaistaa yhteiskunnan ratkaisuja. Tasavallalla on jotakin salattavaa, jotakin, joka voi paljastuessaan kääntää kaikki uskomukset päälaelleen. Mutta kykeneekö June luottamaan Dayhin?

Ensimmäiseksi täytyy antaa Lulle plussaa taitavasta juonenkehittelystä. Alun hitaammasta tahdista päästyä asioita alkoi paljastua koko ajan lisää, eikä niitä ollut kyennyt edes arvaamaan aiemmin. Lun ratkaisut olivat yllättäviä, mutta myös uskottavia ja äkkiä sitä tajusikin jo alkukirjassa lymyilleen vihjeen, jota ei silloin ollut tajunnut.

Pidin myös kerrontaratkaisusta. Kirja oli kerrottu vuoroin Junen ja vuoroin Dayn näkökulmasta, joka oli kyllä ehdottomasti nappivalinta. June ja Day ovat sen verran erilaisia henkilöitä erilaisista asemista, että jos tarina olisi kerrottu vain toisen näkökulmasta, siitä olisi tullut varsin yksipuolinen.

Kaiken lisäksi June ja Day olivat hyviä hahmoja, joista oli helppo pitää. Kummallakin oli aivot päänupissaan ja rohkeus tehdä ratkaisuja. Myös heidän romanssinpoikasensa oli mukavaa luettavaa, enkä joutunut tuskailemaan sen epäuskottavuutta. Siitä ei maalattu mitään maailmankaikkeuden sanelemaa ja tähtiin kirjoitettua rakkaustarinaa, jossa June ja Day olisivat olleet toistensa ainoat oikeat. Ei. Se oli melko tavallinen kahden nuoren rakkaustarina, jonka ympäristö ja puitteet tosin olivat haastavammat kuin yleensä. Kaiken kaikkiaan, Junesta ja Daystä, sekä heidän rakkaustarinastaan oli helppo pitää.

Muistelen ainakin Divergentin arvostelussani motkottaneeni siitä, kuinka dystopisen maailman syntyä ei valotettu sitten yhtään. Legendissä oli samaa vikaa, mutta taidan silti jättää motkotuksen väliin, sillä Insurgentin arvostelussa jouduin perumaan puheeni. Toivon, että myös Prodigyssä menneisyyttä valotettaisiin enemmän ja jos ei niin silloin minä motkotan.

Legendin maailmassa oli myös yksi hyvä puoli. Nimittäin se, että maailma oli olemassa myös Amerikan ulkopuolella. Hyvin useinhan näissä nuorten dystopioissa ollaan päädytty kontrolloivan yhteiskunnan vallan alle tai maailma on lähes tuhoutunut luonnonkatastrofien seurauksena. Usein uusi ja uljas maailma tuntuu silti käsittävän vain Amerikan. (Näin oli ainakin esimerkiksi Meyerin Vieraassa.) Legendissä sen sijaan taidettiin mainita Tasavallan kaupankäynti Kiinan kanssa, jos oikein muistan. Sen lukiessani mieleni teki hihkaista, wau! Maailmaa on siis Amerikan ulkopuolellakin.

Legendistä jäi siis loistava fiilis ja nyt olen iloinen siitä, että Prodigy odottelee pöydänkulmalla. Taidanpa nimittäin tarttua siihen vielä tänään.

Arvosana: ♣♣♣♣

Niin ja jos en enää palaile maisemiin ennen joulua, niin iloista ja lämmintä joulua itse kullekin! Meikäläinen ainakin odottaa kirjojen täyteisen toivelistan pohjalta pakettien availemista. ;D

torstai 12. joulukuuta 2013

Siri Kolu - Pelko ihmisessä

Petri Ensin me ajateltiin, että Pilvi on siellä kaverillaan. Sitten me kuultiin, että se oli käynyt testeissä. Sitten me kuultiin, että se oli vapaaehtoisesti jäänyt Keskukseen sairastuneiden kanssa eikä suostunut vastaanottamaan meidän viestejä eikä tahtonut nähdä meistä ketään. Mun on saatava se sieltä pois. Jokaisessa järjestelmässä on reikä, ja sen mä aion etsiä.

Pilvi Saakoa näin sanoa. Largoa minä katsoin, jo silloin, ensimmäisenä iltana. Hiljaista nuorta miestä, joka oli aina siellä, mihin katsoin. Treenattu valppaus. Hänen nopeutensa ja minun voimani.

Tuomas Papereiden, julisteiden ja banderollien aika on ohi. Me tarvitaan tiirikoita. Me tarvitaan sytytyslankaa ja rohkeaa mieltä.

Millaista on elää maailmassa joka perustuu pelkoon? P-influenssa muuttaa kaikkien elämän. Muuttaako se myös rakkaimmat vihollisiksi?

Siri Kolun Pelko ihmisessä päätyi heti lukulistalle, kun bongasin sen tulevan syksyn julkaisuista. Romaanihan perustuu Kolun muutama vuosi sitten nuorten Luetko sinä? -kampanjaan kirjoittamaan samannimiseen novelliin. Meidän luokkamme osallistui kampanjaan ja kävin kyllä senverran monta keskustelua novellin motiiveista ja metaforista, että pitihän tämäkin katsastaa. Ja huolimatta kannesta, joka on meikäläisen mielestä yksinkertaisesti ruma, kyseinen kirja oli oikein manio lukukokemus.

Pelko ihmisessä sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa maapallolla jyllää tuhoinen P-influenssa, PI. Aasiasta liikkeelle lähtenyt sairaus on levinnyt kaikkialle ja vie mukanaan noin joka neljännen ihmisen. Sairastuneet eivät kuitenkaan kuole, vaan muuttuvat kummallisella tavalla, josta ei ole paluuta. Kaikki sairaat eristetään väestöstä täydellisesti, eikä heitä nähdä enää sen jälkeen.
Pilvi on tavallinen 15-vuotias suomalaistyttö, joka on havaittuaan itsessään influessan oireet, kävellyt Keskukseen, käynyt testeissä ja lopulta kokenut muutoksen. Hänen on totuteltava uuteen kehoon ja ympäristöön.
Petri on Pilvin veli, joka koittaa koota elämänsä rippeitä siskonsa lähdettyä ja tutun ja turvallisen hajottua ympäriltä. Hänessä alkaa kuitenkin itää pakkomielle, Pilvi on saatava pois järjestelmästä, keinolla millä hyvänsä.
Tuomas on Pilvin ex-poikaystävä, joka taistelee kaikkien P-ihmisten, pihmisten, puolesta. Näiden sorretut ihmisoikeudet ja vapaudenriisto sytyttävät Tuomaksen liekkeihin. Mutta koko suunnitelman keskiössä on myös hänen kohdallaan Pilvi.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Pilvin, Petrin ja Tuomaksen näkökulmasta. Jokaisella on omat murheensa ja tapansa kertoa tarinaa ja ainakin minuun se osui ja upposi. Oikeastaan koko kirjaan oli saatu ihanan mystinen ja herkkä tunnelma ja siinä jätettiin myös paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Itse pidin siitä ja se sai minut tempautumaan tarinaan mukaan toden teolla.

Rakenteen lisäksi pidin suuresti Kolun kirjoitustyylistä. Vaihteleva puhe- ja kirjakielisyys, oivaltavat lauseet ja vertaukset, minä pidin niistä hurjasti. (Huomasin muuten älyäväni sellaisia vertauksia, joita en takuulla olisi tajunnut muutama vuosi sitten. Niin se yleissivistys karttuu.)

Myös P-influenssa on kiinnostava tapaus. Kaikkihan muistavat muutamien vuosien takaiset lintu- ja sikainfluenssat ja PI tuntuukin luonnolliselta jatkolta tälle, vaikka on paljon pelottavampi. Sen verran pelottava, että tunsin oloni hiukan epämukavaksi lukiessani tätä nuhaisena. En kuitenkaan halua paljastaa taudista enempää, sillä suuri osa kirjan viehätyksestä on sen salaperäisyydesssä ja asioiden sopivassa paljastumistahdissa.

Pelko ihmisessä ottaa myöskin kantaa hyviin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Influenssan sairastaneet ihmiset halutaan eristää täysin, heillä ei ole mitään oikeuksia ja jopa heidän läheisiään, PI-omaisia, sorretaan. Poliitikot, tavalliset ihmiset, kukaan ei tee mitään maailmassa vallitseville sekaville oloille. PI tuntuukin pelottavan todelliselta tulevaisuudennäkymältä.

Ja koska kyseessä on nuortenscifi, niin romanssihan tästäkin löytyi. Se ei kuitenkaan onneksi jyrännyt muuta juonta, vaikka aika suuressa osassa olikin. Kun kirjassa keskityttiin kolmeen henkilöön ja tuhoisan influenssan kuvaamiseen, sitä ei ehtinyt kyllästyä rakkaushaikailuihin. Enkä oikeastaan edes ärsyyntynyt kolmiodraamaan, kun sitä ei koko ajan paiskottu vasten kasvoja tai siitä ei tehty maailmankaikkeuden suurinta ongelmaa.

Vaikka kirjasta ei paljoa valittamisen aihetta keksi, yksi sana minua ärsytti koko kirjan ajan. P-influenssan sairastaneista käytetty nimitys, pihminen. Okei, sana on sinänsä ihan jees ja hauska oivallus, P-influenssa+ihminen,  mutta jotenkin siitä jäi vain vähän hassu maku suuhun. Itselleni tuli pihmisestä mieleen enemmänkin kaikille tuttu pihvi kuin tuntemattoman taudin sairastanut ihminen.

Minussa elää myös epäilys, onko tämä sittenkään yksittäinen kirja. Kuten jo aiemmin mainitsin, kirjassa oli paljon tulkinnan varaa ja loppukin oli varsin avoin. Oikeastaan kaikki tuntui vasta alkavan kirjan lopusta. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko edes välttämättä, että tästäkin tehtäisiin sarjaa. (Kuten olemme monesti nähneet, muodissa olevat trilogiat eivät sovi kaikkiin tapauksiin.) Pelko ihmisessä toimi hyvin omana, itsenäisenä, hiukan hämäränä kokonaisuutenaan, enkä halua sitä pilattavan.

Arvosana: ♣♣♣♣

maanantai 2. joulukuuta 2013

Maggie Stiefvater - The Raven Boys

The Raven Cycle, #1

Even if Blue hadn't been told her true love would die if she kissed him, she would stay away from boys. Especially the ones from the local private school. Knonwn as Raven Boys, they only mean trouble.

But this is the year that everything will change for Blue.

This is the year that she will be drawn into the strange and sinister world of the Raven Boys. And the year Blue will discover that magic does exist.

This is the year she will fall in love.

Maggie Stiefvaterin The Raven Boys oli muutaman viikon ajan tauolla muiden kirjojen kiinnostaessa enemmän, mutta kun törmäsin kirjailjan Facebook-sivulla tähän videoon, minun oli pakko tarttua kirjaan jälleen.

Blue Sargent elää Henrietta nimisessä pikkukaupungissa Virginiassa. Hänen äitinsä ystävineen ja sukulaisineen ovat meedioita, tulevaisuuden ennustajia ja korteista lukijoita. Blue on elänyt koko elämänsä ennenäkyjen keskellä ja jokainen hänen tapaamansa meedio on kertonut hänelle saman. Jos Blue suutelee todellista rakkauttaan, tämä tulee kuolemaan. Blue on siis lujasti päättänyt pysytellä erossa pojista, mutta tänä vuonna kaikki muuttuu. Blue tapaa hautausmaalla pojan, Ganseyn hengen ja hän saa tietää, että poika tulee kuolemaan seuraavan vuoden sisällä. Gansey on yksi paikallisen yksityiskoulun oppilaista joista käytetään nimeä Raven Boys.   Gansey on varma, että Henrietta on paikka, jossa maagiset voimalinjat (ley lines) risteävät, ja siksi pikkukaupungissa nukkuu maagista untaan Glendower, vanha walesilainen kuningas. Ja se joka herättää kuninkaan, saa haltuunsa mittaamattomia voimia. Tahtomattaan Blue tempautuu mukaan Ganseyn ja tämän ystävien suunnitelmiin etsiä Glendower, mutta pian hän saa huomata, että he eivät ole ainoat, jotka kuningasta etsivät...

The Raven Boys aloittaa Maggie Stiefvaterin neliosaisen Raven Cycle -sarjan. Alkukankeuden jälkeen pidin kirjasta kovasti ja nyt tietoisuuteeni onkin jysähtänyt oivallus, että sarjan jatko-osista on ilmestynyt vasta toinen, The Dream Thieves ja sekin tänä syksynä. Seuraavia osia saa siis odottaa. No jälleen yksi sarja, jonka uutisia voi seurata suurella mielenkiinnolla.

Kirjan takakansi antaa koko kuviosta paljon romanttisemman kuvan, kuin se todella onkaan. Tietysti kirjassa on romanssi, kun kyse on YA-kirjallisuudesta, mutta The Raven Boysissa siitä ei oltu tehty ainoaa kantavaa juonta. Ja koska sarja on neliosainen, romanssilla on aikaa edetä hitaasti.

Mutta minä pidin pääparista. Blue ja Gansey ovat hyvin erilaisia ja omilla jaloillaan seisovia ihmisiä, kumpikin on selvästi kykeneväinen tekemään järkeviä ratkaisuja. Tätä romanssia todella odotan, etenkin kun pakkaa sekottavat myös Ganseyn ystävät, etenkin heistä eräs.

The Raven Boysin alku oli loistava ja kiinnostava, mutta keskiosan alku (no jopas oli ajanmääre...) vähän junnasi paikallaan. Toisaalta oli hyvä, ettei Blue heti sännännyt poikien matkaan ottaen huomioon äitinsä ja ennustukset, mutta itse olisin kyllä lueskellut kirjaa tyytyväisenä, vaikka hän olisi hypännytkin kelkkaan vilkkaammin.

Kirja vakuutti myös ihanalla tavalla maagisella ideallaan ja maailmallaan. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole vampyyri, ihmissusi, kuolematon, enkeli tai mikään muukaan paranormaali olento, joihin alan kaikesta huolimatta hiukan kyllästyä. Ei. Sen sijaan The Raven Boys on kertomus magiasta, ennustuksista ja muinaisista kuninkaista. Ja minä tykkäsin kovasti.

The Raven Boys oli myös hauska kirja. Ganseyn ja kumppaneiden sanailu ja ainaiset heitot ja epäselvyydet liittyen Bluen nimeen saivat suupielet kohoamaan. Minä todella pidin kirjasta ja tulen varmasti lukemaan myös muut osat.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

NaNoWriMo - Raporttia

Jälleen kerran kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja vielä varmistukseksi niille, jotka eivät yllä olevan kuvan merkitystä tajunneet: Meikäläinen onnistui kuin onnistuikin NaNoWriMo-taipaleellaan. Kasassa on nyt 117 sivua ja 50025 sanaa. Tarina ei kylläkään tullut valmiiksi, mutta nanon tavoitteet täyttyivät.


Marraskuu oli hullu kuukausi. En ole koskaan kirjoittanut mitään noin nopeasti, en ole koskaan ollut noin aikaansaava. Nanowrimo sopi minulle kuin nenä päähän. Se pakottaa kirjoittamaan, sen kuluessa ei voi jäädä odottelemaan inspiraatiota ja ajatella kirjoittavansa "sitten joskus". Ei. Kun nanowrimo on käynnissä, sitä on pakko kirjoittaa silloinkin kun ei huvita. Kuukauteen mahtui niin loistavia, helppoja ja nautittavia kirjoituspäiviä, kuin niitä päiviä jolloin ei huvittanut, ei jaksanut, ei kiinnostanut ja teksti tuntui maailman kaikkeuden surkeimmalta tekeleeltä.

Nanowrimo sopiikin kaltaisilleni laiskureille. Niille jotka tuskailevat omaa saamattomuuttaaan. Niille jotka haluaisivat kirjoittaa, mutta aikaa ei tunnu löytyvän. (Nanowrimon opetus: kyllä sitä aikaa löytyy kun haluaa. Ja on pakko.)

Mutta nyt marraskuu ja NaNoWriMo ovat ohitse. Itse saavutin sanamäärän perjantaina, enkä ole sen jälkeen vilkaissutkaan tekstiäni. Ei ole huvittanut, en ole jaksanut, ei ole kiinnostanut. Eikä ole ollut pakko. Hahaa! Aion kyllä kirjoittaa jutun loppuun, mutta sitten joskus. Juuri nyt nautin, siitä, että saan lopettaa sen siten kun minua huvittaa.

En myöskään aio vähään aikaan kuunnella yhtä ainutta kappaletta kohtalomusiikkien listaltani. Hyvästi Game of Thronesin, Potterin, Lord of the Ringsin, City of Bonesin ja miljoonan muun leffan soundtrackit.

NaNoWriMo ei ole helppo juttu suoritettavaksi. Se vaatii aikaa, uhrauksia ja sisua. Itselläni auttoi paljon se, että kirjoitin ensimmäisen viikonlopun hurjassa vauhdissa, rykäisin heti 10k. Muutenkin koitin koko ajan pysytellä aikataulusta edellä. Ainakin omalla kohdalla tämän vaikutti toimivan. ;)

Kuukausi oli raskas mutta antoisa ja suosittelen nanoa lämpimästi kenelle tahansa. Se opettaa paljon itsestä ja kirjoittamisesta ja voi sitä voittamisen tunnetta kun nano valmistuu! Itselläni on yhä sellainen olo, että joululoma olisi alkanut ja ajatus huomisesta koulupäivästä tuntuu käsittämättömältä. Kun nano loppui, elämä alkoi. Mutta ei minua kaduta.

Silti, nyt voin taas tehdä fysiikan läksyt ja viettää sosiaalista elämää.