keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Joulukuun kooste

Marraskuun kooste täällä.

Joulukuu on tänään ohi ja huomenna alkaa vuosi 2015. Kaikissa blogeissa julkaistaan jo koko vuoden top-listoja ja tilastoja, mutta minä tulen vielä hiukan jälkijunassa. Kooste koko vuodesta ja oma top-listani ilmestyy kyllä lähipäivinä, mutta halusin kuitenkin pohdiskella erikseen myös joulukuuta. Tässäkin kuussa nimittäin luin pinon erinomaisia kirjoja, joista kaikki eivät silti varmaan vuoden top-listalle mahdu. (Tai sitten mahtuvat. En ole nimittäin vielä tehnyt sitä.)

Joulukuussa riitti hulinaa, sillä palattuani Ruotsista, piti kouluhommia väsäillä melko paljon ja koeviikkokin ehti ennen joulua vielä olla. Kaikesta onneksi selvittiin ja joululomalla olen rentoutunut täysin rinnoin. Kirjojakin on tullut luettua paljon ja suurin osa niistä on ollut erinomaisia.

Joulukuussa luin seuraavat kirjat:

R.J Palacio: Wonder
Hugh Howey: Siirros (Siilon saaga, #2)
Samantha Shannon: The Bone Season (The Bone Season, #1)
Rick Riordan: The Blood of Olympus (The Heroes of Olympus, #5)
Patrick Ness: A Monster Calls
Libba Bray: The Diviners (The Diviners, #1)
Kummallisen kirjoittajat: Opas fiktiivisen maailman luomiseen, toim. Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen
Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
John Boyne: The Absolutist
Melina Marchetta: Finnikin of the Rock (Lumatere Chronicles, #1)
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Charles Dickens: Saiturin joulu
L.M Montgomery: Anna ystävämme (Anna, #2) (Uusinta)
J.K Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Harry Potter, #7) (Uusinta)
George R.R Martin: Lohikäärmetanssi 2 (Tulen ja jään laulu, #5)
Jenna Kostet: Lautturi
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 1. Rakkaus
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 2. Sairaus
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 3. Kuolema

Yhteensä: 19 kirjaa / 7310 sivua

Kuukauden parhaaksi julistan R.J Palacion Wonderin. Kaunis, koskettava ja sydäntä lämmittävä kirja. Myös Libba Brayn The Diviners oli yksinkertaisesti ihana kirja, jota rakastin suunnattomasti ja joka sai minut pelkäämään ennen nukkumaanmenoa. Fantasiannälkääni luin Finnikin of the Rockin, joka oli ehdottomasti minun kirjani. Sain myös viimein luettua Lohikäärmetanssin loppuun ja muista ikuisuusprojekteista loppuun saatoin myös John Boynen The Absolutistin. Saiturin joulu oli paljon koskettavampi kuin muistin ja Anna ystävämme -kirjan kanssa jatkoin syyskuussa alkanutta Annojen uudelleen lukuani. Loppukuusta olen valvonut öitä ja itkenyt Jonas Gardellin loistavan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian kanssa.

Joulukuu olikin loistava lukukuukausi, etupäässä luin loistavia kirjoja, sellaisia joita rakastin tai jotka - vaikkeivat ne juuri minussa suuria tunteita herättäneetkään, tunnustan hyviksi. Tämän vuoden top-listan tekemisestä tulee vielä vaikeaa...

Marraskuussa asetin tavoitteekseni lukea sillä hetkellä keskeneräiset kirjat loppuun ennen vuodenvaihdetta. Nuo kirjat olivat Boynen The Absolutist, Adamsin Ruohometsän kansa, Martinin Lohikäärmetanssi 2 ja Palacion Wonder. Wonderin luin heti, Boynen taistelun jälkeen ja Martinin sille tuulelle päästyäni helposti. Ruohometsän kansan vein eilen takaisin kirjastoon, sillä en jaksa enää vaivata ajatuksiani sillä. Koetan mahdollisesti joskus uudelleen, mutta nyt saavat kaniinit pysyä vähän aikaa poissa.

Kirja-arvostelujen lisäksi olen blogannut lauantai-illan aatoksistani (linkki) ja fiilistellyt joulun kirjapaketteja (linkki).

Kirjapaketit postauksessa ehdin jo päivitellä kirjahyllyni mielenkiintoisia tilaratkaisuja ja tuskailla sitä kuinka sinne ei enää mahdu mitään. Tuskani kuitenkin loppui eilen, kun äiti ja isä toivat minulle kierrätyskeskuksesta uuden hyllyn vanhan systeemin päälle ja minä pääsin järjestelemään. Ja nyt kaikki mahtuvat esille. ♥ Olen vain eilisen ja tämän aamun kirjaimellisesti tanssahdellut pöydällä (jotta yllän myös ylemmille hyllyille), järjestellyt, suoristellut rivejä ja fiilistellyt elämän ihanuutta. Siskoni nappasi tilanteesta havainnollistavan kuvankin.



Mutta joulukuu alkaa nyt olla paketissa, onnellista uutta vuotta kaikille ja kiitos kuluneesta vuodesta! ♥

tiistai 30. joulukuuta 2014

Jenna Kostet - Lautturi

Kai ei ole kotoisin täältä.
Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä.
Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä.

Minusta tuntuu, että minun pitäisi selitellä tekemääni ratkaisua, mutta mitä voisin sanoa?
Minä lähdin koska kaipasin.

Ira on täällä. Hän hymyilee ja hänen naurunsa kuplii kuin vesi.
Mutta Kai näkee sen, mitä muut eivät näe ulospäin.

Lautturi on spekulatiivinen fiktio kahdesta lukiolaisesta, Kaista ja Irasta. Tulevaisuus on käden ulottuvilla, mutta todellisuus vie eri suuntaan minne unelmat haluavat johdattaa.

Lautturi on Jenna Kostetin esikoisteos, josta olen ollut varovaisen kiinnostunut luettuani Retan ja Annamin bloggaukset. Vähän ennen joulua onni potkaisi minua Kostetin ja kahden muun esikoiskirjailijan Kaikkitietämättömät kertojat -blogissa ja voitin Lautturin kirja-arvonnassa. Kiitokset kirjasta siis sinne! Eikä lyhyt kirja ehtinyt kauaa hyllyssä istuskella, sunnuntai-ilta tuntui sopivalta hetkeltä aloittaa Lautturi ja lopulta päädyin lukemaan sen yhdeltä istumalta. Kirja on ihanan lyhyt, mutta pieneen sivumäärään mahtuu paljon asiaa. Lautturi on kaunis kirja, josta pidin todella paljon.

Kai on kotoisin Tuonelan virralta, mutta haluaa kokea millaista elämä on yläpuolella, ihmisten maailmassa. Hän jättää perheensä ja joutuu kohtaamaan normaalin elämän haasteet. Lukiossa hän kohtaa Iran, joka on kaunis ja suosittu ja heidän välilleen muodostuu lopulta vahva side. Mutta vaikka nuorilla on paljon yhteistä, elämä tuntuu vetävän heitä eri suuntiin, eikä kaikki suju aina niin kuin toivoisi.

Kirjan alkuasetelma ei paljon nuortenkirjallisuutta lukeneelle kuulostaa hirveän erikoiselta. Kouluun saapuu uusi ja erilainen oppilas (joka toki tällä kertaa on poika eikä tyttö) ja kohta tytön ja pojan välillä alkaa kipinöidä. Lautturin suhteen ei kannata kuitenkaan elätellä mitään harhaluuloja, sillä jos odotat vain uutta Houkutusta, tulet pettymään. Lautturi on nimittäin jotain paljon enemmän ja minä pidin lukemastani hurjasti.

Ensinnäkin, kirja on hyvin lyhyt, eikä aloita sarjaa tai trilogiaa. Kaiken venyttäminen pitkiksi sarjoiksi on nykyään muotia ja vaikka maailmassa on paljon todella hyviä sarjoja, totuus on, että joskus pitäisi osata vain lopettaa siihen yhteen. (Esimerkiksi vaikka Kiersten Whiten Paranormaali-trilogia...) Oli siis hyvin piristävää tarttua kirjaan, jonka tiesi vain voivansa lukea kannesta kanteen ilman sitoutumista moniin jatko-osiin. Lautturi kun toimii loistavasti tällaisenaan, eikä tarina jää kesken, vaikkei loppu maailman suljetuin olekaan.

Kirja ei myöskään etene kliseisesti hahmojen tai juonen suhteen. Et siis joudu lukemaan sitä samaa juonta uudelleen väänneltynä, vaan kirja menee monessa kohtaa eri suuntaan kun voisi odottaa. Esimerkiksi Kain ja Iran välinen suhde etenee hitaasti, he jopa tapaavat vasta kun kirja on todella alkanut.

Lautturissa vuorottelevatkin sekä Kain, että Iran kertojanäänet. Kertojat erottuvat toisistaan, vaikka ovatkin minä-muotoisia, eikä sekoittamisen vaaraa ole. Mielestäni ratkaisu toimi hyvin, vaikka pidin Kain luvuista enemmän. Jokin hänen äänessään oli kutsuvampaa kuin Iran.

Pidin paljon myös kirjan kielestä. Etenkin Kain osuudet ovat hyvin kauniita ja Lautturi on mielestäni hyvä osoitus siitä, kuinka kirja voi olla kielellisestikin hyvä, vaikka onkin nuortenkirja. En todellakaan tarkoita sanoa, että yleensä nuortenkirjat olisivat kielellisesti kammottavaa luettavaa, mutta totuus on kuitenkin se, ettei se monissa kirjoissa ole pääasia. Monissa nuortenkirjoissa keskitytään enemmän juoneen kuin kieleen, eikä se mielestäni aina ole vika, sillä eihän kaikkia kirjoja ole tarkoitettu luettavaksi sen vuoksi. Lautturissa kuitenkin pääsee fiilistelemään kauniita lauseita ja myös Iran rakastama runous kulkee mukana hienosti.

Myös kirjan maailma lumosi minut. Tuonelan virta saattaa ajatuksena kuulostaa jopa pelottavalta, mutta Lautturissa se ei tunnu siltä. Kai on nähnyt lukemattomien sielujen virtaavaan joessa eteenpäin, eikä hän pelkää kuolemaa. Päinvastoin, Kai kokee kuoleman rauhallisena ja lohdullisena, hyvin toisenlaisena kuin me. Kostet on toteuttanut onnistuneesti myös koulumaailman ja esimerkiksi koulukiusaaminen tulee hyvin esille. Kirjan mielenkiintoisin osa olikin minusta Kain sopeutuminen tavalliseen arkeen ja hänen niin erilaiset näkemyksensä monista asioista. Kai ei ymmärrä esimerkiksi lukion oppilaiden välistä rankkaa hierarkiaa, kuka on suosittu ja kuka ei, sillä hän tietää kaikkien sielujen olevan viimekädessä tasavertaisia.

Kuten jo olen monta kertaa maininnut, Lautturi on hyvin lyhyt kirja. Se toimii sellaisena kuin se on, mutta jotenkin olisin kaivannut vielä jotain vähän enemmän. Vaikka tempo kirjassa on rauhallinen, kaikki on silti niin nopeasti ohi. Toisaalta Lautturin ihanuus on juuri sen lyhyydessä ja kauneudessa ja harvat kirjat oikeasti paranevat venyttämällä. En oikein tiedä kuinka suhtautuisin tähän asiaan.

Lautturin loppu on kuitenkin hyvin kaunis ja jättää lukijan sisälle hiukan tyhjän olon. Pidin paljon siitä, kuinka kaikki saatettiin päätökseen ja minulle loppu oli juuri täydellinen.

Kaiken kaikkiaan pidin Lautturista todella paljon. Vaikka olin siitä paljon hyvää kuullutkin, se yllätti silti. Kirja jonka en ajatellut riisuvan minua aseista, mutta niin se sitten vain teki. Lautturi on hyvä ja vaikuttava esikoiskirja ja jään mielenkiinnolla seuraamaan, josko Jenna Kostet kirjoittaisi jotain lisää. Tästä nimittäin pidin ja paljon.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Lautturi
Kirjailija: Jenna Kostet
Kustantaja: Robustos
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 199
Luettavaksi: omasta hyllystä (arvontavoitto)

maanantai 29. joulukuuta 2014

George R.R Martin - Lohikäärmetanssi 2

Lohikäärmetanssi 2 on viides osa Tulen ja jään laulu -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista. (Mukaan lukien Lohikäärmetanssi 1). Ensimmäinen osa on Valtaistuinpeli.

Rautavaltaistuimelle riittää tunkua, vaikka valtaistuinpelin nappuloita poistuu pelistä kovaa vauhtia. Tyrion Lannister haluaa kuitenkin päästä mahdollisimman kauas hovista ja etenkin kuningattaresta. Westeros jää taakse, ja Tyrion saa kokea, millaista on olla etsintäkuulutettu kääpiö vieraalla maalla.

Muurilla Yövartion ylikomentaja Nietos on vaikeiden valintojen edessä. Yövartio ei ota osaa Valtakunnan politiikkaan, mutta Stannis joukkoineen häärää ympärillä kuninkaan elkein. Muukalaisten uhka voimistuu ja työsarkaa olisi loputtomasti, mutta vihollisia on Muurin molemmin puolin, eikä omista joukoistakaan tiedä, keneen voi luottaa. Ainoastaan talven tulo on varmaa. "Ja joukossa on monia, jotka eivät näe kevättä."

Orjakauppiaanlahdella Daenerys Targaryen puolestaan oppii, ettei ole helppoa olla kasvavien lohikäärmeiden äiti, varsinkaan yksinhuoltajana. Sulhastarjokkaita kyllä riittäisi, mutta onko kukaan heistä luottamuksen arvoinen? Lohikäärmetanssin tahti kiihtyy, ja askelkuviot käyvät monimutkaisiksi. Kompurointiin ei ole varaa, eikä pysähtyä saa. "Jos katson taakseni, olen hukassa."


Viimeinkin se on luettu. Lohikäärmetanssi 2 on lojunut hyllyssäni lukemattomana ilmestymisestään saakka. Kirja ilmestyi elokuussa ja aloitin lukemisen vasta lokakuun alussa. Siitä lähtien olen lukenut sivun silloin tällöin, mutta etupäässä kirja on maannut pöydälläni koskemattomana. En tiedä miksei kirja vain tuntunut kiinnostavan minua, ehkäpä osasyy on siinä, että edellisissä osissa tarina on tuntunut leviävän yhtä aikaa vähän joka suuntaan, enkä jaksanut ruveta lukemaan viittäsataa sivua siitä, kuka ehkä saa rautavaltaistuimen omakseen parin kirjan jälkeen. Jouluna sain kuitenkin lahjaksi Tulen ja jään laulun edellisiä osia (joulun kirjapaketteja) ja kun katselin vaikuttavan näköistä kirjarivistöäni alkoi Lohikäärmetanssi kakkonenkin houkutella.

Sinänsä tuntuu väärältä puhua Lohikäärmetanssin kahdesta niteestä erillisinä teoksina, sillä eiväthän ne sitä ole. Olin kuitenkin kärsimätön ja luin ykkösen heti sen ilmestymisen aikoihin, joten ei tässä nyt auta muu. Pyrin kuitenkin ajattelemaan Lohikäärmetanssia kokonaisuutena, vaikkakin monet yksityiskohdat ykkösosasta ovat jo päässeet unohtumaan.

Tulen ja jään laulu on eeppistä fantasiaa eeppisimmillään ja kaikki tietävät mikä tuppaa olemaan fantasian helmasynti. Ne kymmenen osaa pitkät sarjat, joiden jokainen osa on tuhat sivua pitkä ja jossa on miljoona eri hahmoa ja sata sivujuonta ja lukijaparka saa koettaa pysytellä perässä. Tulen ja jään laulussa toteutuu jokainen noista kohdista ja vieläpä potenssiin kymmenen. Valtaistuinpelissä kirjan asetelma saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mutta odottakaahan kun pääsette Korppien kesteihin. Siinä juoni leviää yhtä aikaa joka suuntaan ja jo ennestäänkin mutkikkaat kuviot kiertyvät umpisolmuun. Kertojahahmoja tulee yhtäkkiä monta lisää ja aikaisemmin huomiotta jätettyjä alueita, kuten Dorne tulee yhtäkkiä rytinällä kuvioihin mukaan. Valtaistuinpelissä, Kuninkaiden koitoksessa ja Miekkamyrskyssä tuntuu vielä olevan yksittäisen osankin sisällä jonkinlainen punainen lanka, mutta Korppien kestit ja Lohikäärmetanssi 1 (tiedän, pitäisi ajatella Tanssia kokonaisuutena) tuntuivat vain mutkistavan kaikkea ja pohjustavan jossain kaukana häämöttävää sarjan loppuratkaisua. Myönnän ajatelleeni, että Martin on tullut haukanneeksi vähän turhan ison palan. Sarjalta tuntui katoavan suunta.

Nyt olen helpottunut. Korppien kestit ja Lohikäärmetanssi ovat pitkiä ja välillä melko sekaviakin osia, jotka kattavat samaa ajan jaksoa eri näkökulmista. (Tosin tässä Lohikäärmetanssi kakkosessa mennään jo vähän eteenpäin.) Lukijan on siis vaikea muodostaa ehjää kokonaiskuvaa kaikesta ja sitä tuntuu vain harhailevan eksyksissä loputtomassa hahmoviidakossa. Lohikäärmetanssi kakkosessa uusi suunta tuntuu kuitenkin löytyvän ja minä huokaisen helpotuksesta. Onhan Martinin valitsema suunta mutkikas, mutta herran pieksut miten kiinnostava. Miekkamyrskyä lukiessa en olisi ikinä arvannut mihin suuntaan tässä sarjassa vielä mennään. En halua spoilata ketään, mutta sanonpahan vain että voi pojat.

Tässä Lohikäärmetanssin toisessa osassa otetaan taas mukaan edellisessä osassa lomalla olleita näkökulmahenkilöitä, kuten Jaime ja Cersei. Jaimen osa on todella pieni, mitä hiukan harmittelin, mutta eräs epämääräiseksi jäänyt hahmokohtalo selviää ja odotan innolla minne hänen tarinansa seuraavassa osassa jatkuu. Cersei taas on inhokkihahmoni sarjassa ja Korppien kesteissä vihasin hänen lukujaan yksinkertaisesti hänen persoonansa takia. Tässä kirjassa Cersein osa on kuitenkin pienempi ja tavattoman mielenkiintoinen. Myös Theonin osa saa kiinnostavia käänteitä. Jäin kuitenkin kaipaamaan Sansaa, joka tuntuu olleen pimennossa pari viimeistä osaa, eikä häntä pettymyksekseni ollut tässäkään osassa. Toivottavasti hän palaa kuvioihin seuraavassa osassa!

Lohikäärmetanssissa painopiste tuntuukin olevan Daeneryksessä ja Tyrionissa ja siinä mitä Kapeanmeren toisella puolella tapahtuu. Tyrion ei jostain syystä ole Lohikäärmetanssissa jaksanut kiinnostaa minua niin kuin ennen, vaikka kyseessä onkin loistava hahmo. Daeneryksen tarina sen sijaan saa paljon uusia puolia, kun lohikäärmeet eivät olekaan niin helposti hallittavissa. Pidin paljon siitä, mihin suuntaan hänen tarinansa on nyt menossa.

Martin on totta kai tunnettu siitä, millä vauhdilla hän lahtaa hahmojaan. Parin viimeisen osan ajan olen kuitenkin ehtinyt tuudittautua pieneen turvallisuuden tunteeseen, sillä kunnon shokkikuolemia ei ole muistaakseni ollut Miekkamyrskyn jälkeen. (Ja sen kirjan muistavat takuulla kaikki.) Mutta tämä. Mutta tämän. Sydämeni on revitty irti rinnastani, sillä en voi uskoa, että Martin teki sen mitä teki. Elättelen jotain hullua toivoa, että kaikki voisi vielä päätyä parhain päin, mutta epäilen sitä.

Kaiken kaikkiaan pidin Lohikäärmetanssista paljon, vaikkei se suosikkini sarjasta olekaan. Ajoittain se on hiukan tylsä, mutta niin ovat kaikki osat Tulen ja jään laulussa. Kirja palautti innostustani sarjaa kohtaan, enkä malttaisi odottaa, että saan Talven tuulet näppeihini. (Etenkin kun kirjan viimeiset luvut lupailevat hyvää ja jännittävää osaa...) Kirjaa saanee kuitenkin odottaa yli vuoden verran vaikka lukisi englanniksikin, joten ehkäpä kolmen vuoden kuluttua pitelen Talven tuulia käsissäni... Minä odotan.

Arvosana: ♣♣♣♣½ 
Teos: Lohikäärmetanssi 2
Alkuperäisteos: A Dance with Dragons
Kirjailija: George R.R Martin
Kääntäjä: Satu Hlinovsky
Sarja: Tulen ja jään laulu, #5
Kustantaja: Kirjava
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäisteos 2011)
Sivuja: 449 (liitteiden kanssa 508)
Luettavaksi: omasta hyllystä

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulun kirjapaketit

Joulu tuli ja meni. Loppiaiseen astihan sen kyllä sanotaan kestävän, mutta ainakin minun kohdallani tapaninpäivän jälkeen kaikki alkaa olla ohi. Joulu on kiva, mutta ei sitäkään loputtomiin jaksa.

Olin kuitenkin ilmeisesti ollut kiltti tänä vuonna, sillä pukki ja läheiset muistivat minua monella lahjalla (suorastaan pelottavan monella). Melkein kaikki olivat kirjoja, kuten olin toivonutkin. Enkä minä oikeastaan mitään muuta tarvitsekaan. ;) Ajattelinkin jakaa nämä kirjaisat lahjat kanssanne, sillä ainakin minusta on mukava lukea, mitä muut ovat hyllyjensä täytteeksi löytäneet tai saaneet.

Kokonaisuudessaan kirjoja kerääntyi aikamoinen määrä ja viime päivät ovat tuoneet mukanaan mitä mielenkiintoisimpia hyllyratkaisuja... Siskollani on hyvä visuaalinen hahmotuskyky ja hänen avustuksellaan olen koonnut hyllyistäni aikamoisia palapelejä.
Eniten kirjoja pinossa on George R.R Martinilta, Tulen ja jään laulu -kokoelmani on enää Korppien kestejä vajaa. Miekkamyrskyt sain vanhemmilta, Valtaistuinpelin mummalta, samoin Kuninkaiden koitoksen. (Itse asiassa sain kyllä Azkabanin vangin kahteen otteeseen, toisen kävin sitten vaihtamassa tähän.) Mutta ah, nuo näyttävät niin hienoilta yhdessä.
 
 
Maija-siskoni yllätti minut antamalla minulle kirjalahjat toivelistojen ulkopuolelta. Ally Condien Atlantian lukemista odotan innolla, sillä vaikka hänen Tarkoitettu-trilogiassaan oli puutteensa, pidin kovasti Condien kirjoitustyylistä. Haluan siis ehdottomasti antaa kirjalle mahdollisuuden! Tarun sormusten herrasta taas olen jo pitkään halunnut lukea uudelleen ja nyt sain ihkaoman ja ehjän kappaleen. (Kotihyllyn yksilöstä kun alkaa selkämys revetä...) Tolkienin kirjoitustyyli on mielestäni turhan puuduttava, mutta tarina itsessään hieno ja haluan kokeilla miltä toinen lukukerta maistuisi. Tuossa ihanassa kirpputorilöydössä on muuten jopa kartta tallella!
 
 
Liisalta, toiselta siskoltani sain Azkabanin vangin ja nyt Harry Potterini eivät enää ole häpeällisesti yhtä kirjaa vajaita. Azkabanin vanki on muutenkin aina ollut suosikkejani Pottereista.
 
 
Sain myös lisäyksiä Oscar Wilde -kokoelmaani, jollaisen toivon jonain päivänä omistavani. Dorian Grayn muotokuva on luultavasti paras koko vuonna lukemani kirja ja luin kirjan heti uudelleen kun se paketista paljastui. The Happy Prince and other stories on satukokoelma, johon olen jo suomeksi tutustunut, mutta tuo pieni läpyskä on hurmaava ja aion ehdottomasti palata satujen pariin alkukielellä. Viimeinen Wilde on minulla paraikaa kesken ja se murskaa sydäntäni palasiksi. De Profundis on Wilden omaelämäkerrallinen kirje, jonka hän kirjoitti rakastetulleen vankilassa ollessaan. (Wilde siis tuomittiin 1800-luvun lopulla kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön homoseksuaalisuutensa vuoksi.) Kirja/kirje on aika rankkaa luettavaa, sillä Wilden katkeruuden todella aistii, eikä hänen huumorintajustaan ole jälkeäkään.
 
 
Kirjojen lisäksi haluan esitellä vielä pari kirjallista lahjaa. Mummalta sain tuon todella kätevän lukulampun, jonka voi kiinnittää itse kirjaan tai hyllynreunaan. Kokeilin sitä jo serkuilla kun siskoni halusi nukkua ja minä syvennyin vielä Dorian Grayn muotokuvaan. Mukava sinihohteinen valo loi aika kammottavan tunnelman, kun olin juuri sopivasti koko kirjan karmeimmassa osiossa :D Tädiltäni taas sain tämän tajuttoman hienon paidan, jossa on Zafón-lainaus. Zafón-lainaus! Oi että.
 
 
 
Tällaista siis, varsin mainio saalis ainakin minusta. Oliko teillä kirjaisa joulu? Hyvää uutta vuotta myös kaikille jo näin etukäteen, palailen kyllä maisemiin ennen sitä, ainakin Martinin Lohikäärmetanssi kakkosen merkeissä. 

lauantai 27. joulukuuta 2014

J.K. Rowling - Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Tämä bloggaus sisältää merkittäviä spoilereita koko kirjasarjasta, Kuoleman varjelukset mukaan lukien.


Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä: hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?

Nyt ne on sitten luettu. Harry Potter, se minulle kaikista rakkain kirjasarja on jälleen saatettu päätökseen. Etukäteen arvelin itkeväni itseni uneen koska Harryn seikkailut ovat ohi, eikä lisää Pottereita enää ole, mutta itse asiassa, toisin kävi. Olen lukenut Potterit loppuun niin monta kertaa, että olen viimein tajunnut sen, etteivät ne oikeastaan lopu koskaan. Aina voi aloittaa alusta, eikä Harry katoa sydämestä mihinkään.

Kuoleman varjelukset on aina ollut ehdottomia suosikkejani koko sarjasta. Tämän olen varmasti lukenut lähemmäs kymmenen kertaa, ehkäpä useiten kaikista Pottereista. Kirjan lukeminen oli siis todella helppoa, kun oikeasti muisti lauseita ulkoa ja luvun nimestä muisti heti kaiken mitä tuli tapahtumaan. Ehkäpä muistin vielä vähän liiankin hyvin, kirja ei nimittäin vienyt koko ajan mukanaan samalla tavalla kuin jotkut aikaisemmat osat. En syytä kirjaa vain itseäni, joko olen tosiaan lukenut tämän liian monta kertaa tai sitten en vain koko ajan ollut Potter-tuulella. Ja olihan Kuoleman varjelukset edelleenkin upeaa luettavaa.

Kuoleman varjelukset on myös Pottereista synkin. Turvalliset ja tunnelmalliset ajat Tylypahkassa ovat takana, Dumbledore on kuollut ja Harry on omillaan jäljittämässä hirnyrkkejä yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa. Harryllä ei ole tarkkaa tietoa edes siitä, mitä jäljellä olevat hirnyrkit ovat, puhumattakaan siitä, missä ne ovat. Hahmoja kuolee, eikä toivoa tunnu olevan.

Juuri poistuminen Tylypahkasta ja Dumbledoren tuomasta turvasta tekeekin tästä viimeisestä Potterista erilaisen muihin verrattuna. Edelliset kirjat ovat edenneet kouluvuoden rutiinien puitteissa, mutta Kuoleman varjeluksissa telttaillaan milloin missäkin metsässä ja jouluaattokin tulee yllätyksenä. Vaikka Tylypahkaa välillä onkin ikävä, olen aina pitänyt Rowlingin ratkaisusta, enkä oikeastaan käsitä, miten mitään olisi voitu ratkaista jos Harry olisi ollut Tylypahkan muurien suojassa. (Tai no, suojassa ja suojassa, sillä eihän Tylypahkassakaan asiat ole hyvin kun Kuoleman varjeluksista puhutaan.)

Mutta vaikka kirja onkin taas synkempi kuin edeltäjänsä, Rowlingin huumori ei onneksi katoa minnekään. Kaiken kauheuden keskellä on myös hauskoja hetkiä, jotka saavat minut nauramaan yhä edelleen. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka kohtaus, jossa Oljo (♥) pamauttaa Mundungusta paistinpannulla päähän. Yhä edelleen ratkean nauramaan ja Oljo on muutenkin tässä viimeisessä kirjassa lähellä sydäntäni.

Kuoleman varjelukset onkin mielestäni kerrassaan loistava päätösosa. Yhä vieläkin hämmästelen sitä, kuinka taidokkaasti Rowling solmii irtonaiset langanpätkät yhteen ja salaisuudet paljastetaan. Kaikki on onnistuttu kursimaan kasaan, eikä mikään ole jäänyt ainakaan minua häiritsemään. Tämä kirja on minusta mainio esimerkki siitä, kuinka sarjat tulee lopettaa. Esimerkiksi hahmoja kuolee sopivasti, niin ettei loppu ole liian ruusuinen, mutta pääkolmikko selviää ja loppu on kuitenkin onnellinen.

Totta kai näin lukemisen jälkeen on aina helppo analysoida sitä kuinka hahmoja kuolee hyvä määrä, mutta lukiessa tunnelmat ovat totta kai aivan toiset. Minähän olen aina suhtautunut kirjoihin tosi tunteellisesti ja Pottereissa on lisäksi vielä aivan oma nostalgiakertoimensa nostamassa panoksia. Rakkaiden hahmojen kuolemat eivät siis vieläkään ole helppoja paikkoja.

Henkilökohtaisesti minua on aina koskettanut eniten Fredin kuolema, sillä muistan hyvin sen ensimmäisen lukukerran, kun en vain voinut uskoa, että Rowling oli mennyt tappamaan hänet. Siriuksen kuolema kouraisi vieläkin syvemmältä, mutta silti Fredin menetys oli mielestäni epäreilu ja julma. Eikä se helppoa ollut tälläkään kertaa, vaikkakin on pakko sanoa, että minusta tuntuu, että alan myös viimein tulla sinuiksi rakkaiden hahmojen menetyksien kanssa.

Ehkäpä minulla on nyt menossa jokin prosessi, jossa hyväksyn viimein niiden hahmojen kuolemat, jotka repivät minut aivan hajalle kun ala-astella näitä ensimmäisen kerran luin. Puhuin tästä jo Feeniksin killan bloggauksessani (linkki), mutta jotenkin en enää tunne sitä samaa vihaa maailmaa kohtaan, kuin ennen. Olen surullinen, mutta kykenen hyväksymään nuo kuolemat. Ehkäpä nämä monet lukukerrat ovat viimein takoneet päähäni sen, että vaikka kuinka itkisi, kukaan heistä ei herää eloon.

Eniten kyyneleitä vuodatan kuitenkin kohdassa, jossa Harry käyttää elpymyskiveä. Jotenkin se, että Harry pääsee viimeinkin puhumaan vanhempiensa kanssa on jotain uskomattoman liikuttavaa, vaikkakin Lily ja James palaavat vain hetkeksi. Eikä asiaa tietenkään yhtään auta se, että Lilyn ja Jamesin ohella palaavat Sirius ja Remus. Sirius on kaikkien aikojen lempihahmojani, jonka kuoleman kanssa minulla tosiaan on pitkä historia. Remus taas on kuollut juuri pari sivua aikaisemmin ja hänellä on vielä orvoksi jäänyt poikavauva... Ei siinä voi tehdä muuta kuin parkua.

Muistan kun olin katsomassa Kuoleman varjelukset 2 -elokuvaa elokuvissa ja päästiin Harryn ja Voldemortin viimeiseen taisteluun. Muistan huokailleeni kaiken kohtalokkuudelle, sillä minun päässäni tuo viimeinen taistelu on aina tapahtunut auringonpaisteessa, hyvä ettei perhosia ole lennellyt ympärillä. Luulin nimittäin oikeasti, että Harry kuoli Kielletyssä metsässä ja kun hän sitten palasikin, tiesin, ettei Rowling voi tappaa häntä. (Tunnelmahan olisi lässähtänyt aivan totaalisesti, ei hahmo voi herätä kuolleista vain kuollakseen uudelleen.) Tuota viimeistä kaksintaistelua lukiessani olin siis jo aivan voittotunnelmissa, etenkin kun Molly Weasley oli juuri hetki sitten tappanut Bellatrixin. (Inhokkihahmoni Pottereissa. Tappoi Siriuksen, tappoi Dobbyn, tappoi Tonksin...) En muutenkaan pitänyt Kuoleman varjelukset 2 -elokuvasta kun näin sen ensimmäisen kerran, mielestäni liikaa asioita oli muutettu ja juuri tuota Harryn ja Voldemortin välistä taistelua suurenneltu liikaa. Nykyään kyseinen leffa on kuitenkin suosikkini Potter-filmatisoinneista ja itken loppupuolen ajan yleensä melko lailla tauotta... Niin ne mielipiteet muutuvat.

Krhm. Jospa yritetään kursia tämä järjettömän pitkä vuodatus kasaan.

Kuten tästä tekstistä ja kaikista Potter-aiheisista postauksistani voi päätellä, Potterit ovat minulle edelleenkin tavattoman rakas kirjasarja. Niistä on vaikea puhua ilman tuhatsivuista nostalgiaryöppyä, enkä kykene suhtautumaan sarjaan objektiivisesti. Potterit ovat yksinkertaisesti liian lähellä sydäntäni, jotta voisin arvostella niitä kriittisesti, enkä edes halua tehdä sitä. Jään yhä edelleen odottamaan, josko Rowling joskus päättäisi kirjoittaa kahdeksannen Potterin tai saisin kirjeen Tylypahkaan. Tulen varmasti vielä palaamaan taikamaailmaan, sillä ilmankaan en osaa olla. Harry Potterit elävät edelleen sydämessä.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Deathly Hallows
Kirjailja: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari-Jatta
Sarja: Harry Potter, #7
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008 (alkuperäisteos 2007)
Sivuja: 828
Luettavaksi: omasta hyllystä

tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulu!

Huomenna se koittaa. Paketit ovat kuusen alla ja kaikki alkaa olla valmista. Joulu on taas täällä! Minä suuntaan huomenissa vielä Turkuun viettämään joulun mummolassa ja joulupäivänä sukulointi jatkuu serkuilla. Katoan siis maisemista loppuviikoksi, mutta palailen sitten viimeisen Potterin ja (toivottavasti) lahjakirjojen merkeissä.

Haluankin toivottaa teille kaikille ihanaa, iloista, tunnelmallista, rauhallista ja toivottavasti myös kirjaisaa joulua! ♥ Syökää paljon hyvää jouluruokaa ja nauttikaa siitä ettei tarvitse tehdä mitään.
 




L.M Montgomery - Anna ystävämme

Anna ystävämme on toinen osa Montgomeryn Anna-sarjassa, joten tämä postaus saatta sisältää pieniä juonipaljastuksia edellisestä osasta, Annan nuoruusvuodet.

"Anna painoi leukansa ristissä oleviin käsiinsä ja katseli hohtavaa, villanpehmeätä pilviryhmää, joka suuren valkean vuoren tavoin kohosi suoraan herra Harrisonin talon yläpuolella. Hän oli pian kaukana kiehtovissa maailmoissa, missä eräs nuori vasta leivottu opettajatar teki suurenmoista työtä, ohjaili tulevien valtionmiesten kohtaloita ja innoitti nuoret miehet yleviin, korkeihin tavoitteisiin...

--

Annalla oli ruusunhohteinen mielikuva siitä, mitä opettajatar saa aikaan, jos hän vain valitsee oikeat keinot, ja hän oli juuri siirtynyt neljäkymmentä vuotta ajassa eteenpäin keskelle viehtättävää näytelmää, jossa eräs kuuluisa ja etevä mies - pääministeri tai vähintään korkeakoulun rehtori - kumartui syvään hänen kurttuisan kätensä yli ja vakuutti liikuttuneena, että juuri hän, opettaja, oli aikoinaan herättänyt oppilaansa uinuvan kunnianhimon ja että hänen menestyksensä pohjautui niihin hyviin opetuksiin, joita häneen kauan sitten oli istutettu Avonlean koulussa."
-L.M Montgomery: Anna ystävämme, s. 5-6

Joulun aikoihin minun tekee hyvin usein mieleni lukea tyttökirjoja. Jouluhan on noin yleisesti hyvin nostalgista aikaa ainakin minulle ja tyttökirjat tuovat monia muistoja mieleen. Olen myös saanut useita joululahjaksi ja lukenut aattoiltana sohvannurkkaan käpertyen... Lauantai-iltana päätinkin sitten jatkaa syyskuussa alkanutta Anna-kirjojen uudelleenlukuani, joka on täydellisesti jäänyt viime kuukausina muiden kirjojen alle.

Anna ystävämme on sarjan toinen osa ja kertoo Annan elämästä, kun tämä on 16-18-vuotias ja opettajattarena Avonlean koulussa. Anna on lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, toisaalta vastuullinen opettajatar, mutta toisaalta vielä melkein lapsi ja täynnä nuoruuden hupsutuksia. Elämää Vihervaarassa värittävät Marillan hoivaansa ottamat sukulaislapset, Davy ja Dora, joista ensiksi mainittu saa kylmähermoisimmankin kasvattajan pään pyörälle. Avonlean nuoret perustavat uudistusseuran parantamaan kylän oloja ja sattumuksia riittää niin kuin Anna Shirleyn elämässä aina.

Anna ystävämme ei koskaan ole ollut suosikkini sarjassa. Muistan silloin varmaan lähemmäs kymmenen vuotta sitten, kun luin kirjoja ensimmäistä kertaa, että juuri Anna ystävämme jämähdytti lukemiseni paikoilleen pitkäksi aikaa, kun ensimmäiset luvut ja Annan ja herra Harrisonin lehmäskandaali eivät jaksaneet kiinnostaa tippaakaan. Lopulta jatkoin kirjan lukemista vain koska halusin kuollakseni päästä viidenteen Anna-kirjaan, Anna omassa kodissaan. Olin nimittäin jo pienenä kiinnostunut kirjojen avioliittokuvioista ja halusin tietää kenen kanssa Anna lopulta menee naimisiin... Lopulta myös Anna ystävämme alkoi viedä mukanaan, mutta en siltikään ole koskaan pitänyt tästä yhtä paljon kuin muista Annoista.

Tämä lukukerta muutti kuitenkin mieltäni hiukan. En edelleenkän pidä tätä suosikkinani, mutten myöskään tylsänä osana. Ehkä odotin pienenä vain sitä jossain kaukaisuudessa siintävää Annan suurta romanssia ja pitkästyin arkisempiin tapahtumiin. Ja kyllähän tässäkin osassa alkaa olla jo viitteitä tulevasta, Anna alkaa nähdä Gilbertin eri tavalla ja Dianakin kihlautuu kirjan loppupuolella.

Montgomeryn vahvuus on kuitenkin edelleen juuri arkisten tapausten ja niiden koomisuuden kuvauksessa. Hän tavoittaa loistavasti samaistuttavat tapaukset, joissa ihmiset valittavat kummallisista asioista tai saavat päähänsä jotain aivan älyvapaata. Annalle totta kai sattuu ja tapahtuu myöskin koko ajan, milloin hän tipahtaa kanakopin katon läpi, erehtyy pisamavoide- ja väripurkeissa tai sekoittaa omansa ja naapurin lehmän mielenkiintoisin seurauksin. Annan ihana elämänasenne ja mielikuvitus suorastaan tulvivat kirjan sivuilta ja myönnän ihailevani Annaa mielettömästi. Anna-kirjojen lukemisen jälkeen toivoisin aina itsekin löytäväni hippusen Annan elämäniloa.

Anna-kirjojen lukeminen onkin minulle todellista rentoutumisterapiaa, saan nauttia Vihervaaran elämästä ja Annan elämänasenteesta ja uppoutua nostalgisiin muistoihin. Nyt koetan vain olla pitämättä kolmen kuukauden taukoa tämän ja Annan unelmavuosien välillä... Tuskinpa tulee tapahtumaan, Annan unelmavuodet kun on yksi ehdottomasti rakkaimmista Anna-kirjoista.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Anna ystävämme
Alkuperäisteos: Anne of Avonlea
Kirjailija: L.M Montgomery
Kääntäjä: Hilja Vesala
Sarja: Anna, #2
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1973 (alkuperäisteos 1909, ensimmäinen suomennos 1921
Sivuja: 261
Luettavaksi: omasta hyllystä

maanantai 22. joulukuuta 2014

Charles Dickens - Saiturin joulu

Vanha itsekäs saituri Ebenezer Scrooge saa eräänä jouluyönä vieraakseen menneen, nykyisen ja tulevan joulun henget. Henget saavat Scroogen avaamaan silmänsä, ja hän muuttuu lempeäksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, joka haluaa tuoda joulun myös lähimmäisten sydämiin.

Charles Dickensin vuonna 1834 kirjoittama kertomus on edelleen yksi maailman tunnetuimmista joulutarinoista, joka yhdessä P.J Lynchin loistavan kuvituksen kanssa levittää rakkauden ja hyvän tahdon sanomaa.

Kaikki blogissani toukokuun jälkeen pyörineet ovat varmasti törmänneet Charles Dickensiin jossakin postauksessa. Olen tänä vuonna sivistyslistojeni innoittamana tutustunut herran tuotantoon ja ollut hyvin innostunut. Kaksi kaupunkia on ehdoton suosikkini häneltä, kirja jota rakastan hyvin suuresti ja jonka tahdon ehdottomasti lukea uudelleen pian.

Mutta vaikka Dickensiin varsinaisesti vasta tänä vuonna tutustuinkin, olen melko varma, että olen lukenut juuri Saiturin joulun (suomennettu myös mm. nimillä Joulutarina ja Joululaulu) joskus menneinä vuosina. Se kun on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista joulutarinoista. Saimme juuri tämän kyseisen painoksen joululahjaksi serkuiltamme monta vuotta sitten ja pieni Kirjaneito, varmaankin perheestä ainoana luki tämän, eikä ymmärtänyt puoliakaan Dickensin koukeroisesta kielestä. (Olin mielenkiintoinen lapsi, luin joskus kymmenenvuotiaana mökillä Shakespearea kun ei ollut muutakaan tekemistä...) Muistoni olivat siis aika ristiriitaiset, sillä muistan kyllä aina pitäneeni tarinanin ideasta. Nyt ei kuitenkaan ole enää mitään epäilyksiä siitä mitä mieltä olen, sillä Saiturin joulusta taisi tulla kakkossuosikkini Dickensiltä heti Kahden kaupungin jälkeen.

Tarinan varmasti tietävät kaikki. Kolme joulun henkeä jotka avaavat saiturin silmät ja saavat puhallettua tähän joulumielen. Itarasta ja ilkeästä ukosta tulee antelias ihminen joka pyrkii parantamaan myös muiden elämää. Lukiessa ei siis tule yllätyksiä vastaan, eikä juonen tietäminen tällaisessa tarinassa edes haittaa. Kertomus koskettaa silti. Itse asiassa olin jopa yllättynyt siitä, kuinka tuneelliseksi Saiturin joulu minut saikaan. Ebenezer Scroogen kurja lapsuus ja nykyisyydessä hänen köyhän kirjanpitäjänsä elämä saivat minut lähes kyyneliin. Dickens osoittaa tarinallaan myös sen, kuinka raha ei tuo onnea. Scrooge on rikas, muttei onnellinen, kirjanpitäjä köyhä, mutta rakastettu.

Dickensin kerronta on tavalliseen tapaan rönsyilevää ja keskittymistä vaativaa, mutta Saiturin joulussa kuitenkin todella helposti lähestyttävää. Dickens on lämminsydäminen ja humoristinen kertoja ja sai ainakin minut nauramaan, esimerkiksi kuvatessaan Scroogen iloluontoista sisarenpoikaa seuraavasti: "Mikäli sattuisitte jonkin epätodennäköisen tapahtumaketjun seurauksena tuntemaan jonkun, jolla on vielä Scroogen sisarenpoikaakin mojovampi nauru, voin todeta vain, että siihen ihmiseen tahtoisin minäkin tutustua. Esitelkää hänet minulle, niin minä lupaan vaalia tuttavuuttamme."

Oman osansa lukukokemukseeni toi myös tämän painoksen kaunis ja upea kuvitus. P.J Lynch on tehnyt mainiota työtä ja herättänyt tarinan henkiin. Lisäksi Saiturin joulu on kaikessa komeudessaan todella lyhyt kertomus, jonka lukaisee helposti yhdeltä istumalta.

Eikä tämä turhaan ole yksi maailman kuuluisimmista joulutarinoista. Saiturin joulu on koskettava ja hauska kertomus, joka lämmittää sydäntä. Suosittelen lämpimästi, itse taidan ottaa perinteeksi lukea tämän joka joulu!

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Saiturin joulu
Alkuperäisteos: A Christmas Carol
Kirjailija: Charles Dickens
Suomentaja: Antti Autio
Kuvitus: P.J Lynch
Kustantaja: Kirjalito
Julkaisuvuosi: 2008 (alkuperäisteos 1834, ensimmäinen suomennos 1878)
Sivuja: 159
Luettavaksi: omasta hyllystä

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotitalonsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää saman tien haluavansa omakseen. Hetkeäkään epäröimättä hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.

Hänen ja peikon välille solmiutuu maaginen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa luokseen, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi. Eikä hän tiedä elävänsä hetkeä, jolloin alistettu luonto on juuri iskemäisillään takaisin.



Nyt kun joulu mukavasti lähestyy (enää kolme yötä!), sain viimein otettua itseäni niskasta kiinni ja luettua Johanna Sinisalon Finlandiankin voittaneen esikoisromaanin Ennen päivänlaskua ei voi. Sain kirjan tädiltäni viime vuonna joululahjaksi ja minun on pitänyt lukea se koko vuoden ajan. Näin sopivasti ennen joulua päätin viimein tarttua tuumasta toimeen, sillä olisihan se ollut hiukan noloa jos tämä olisi vielä vuoden päästäkin lojunut lukemattomana hyllyssä. Syytän lukemattomuudesta muuten osittain tämän kirjan ulkomuotoa, väri ei kiinnitä huomiota joten kirja sulautuu muiden joukkoon hyllyssä aina välillä yksinkertaisesti unohdan omistavani tämän.

Ennen kirjaan tarttumista olin kuullut siitä paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Paljon hyvää, mutta myös paljon negatiivisia mielipiteitä. Lähdin siis lukemaan hyvin ristiriitaisin odotuksin ja lopussa kävi niin kuin aavistelinkin. Pidin kyllä, mutten rakastanut. Tässä oli omat vakuuttavat ansionsa, mutta myös heikkouksia.

Ideahan kirjassa on ainakin minun mielestäni aivan loistava. Se yhdistelee sopivassa suhteessa suomalaista kansanperinnettä, fantasiaa ja vaihtoehtohistoriaa. Kirjan universumissa peikkojen olemassaolo on tieteellisesti todistettu, joskin otukset ovat edelleenkin arvoituksellisia. Myyttien rinnalla kulkee sujuvasti myös nykytiede.

Kirjan kieli ja tunnelma veivät mukanaan. Sinisalon kieli on vangitsevaa ja tuo tarinan todella iholle. Mikaelin ja peikon suhde jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa, se on luotaantyöntävä ja kummallinen, mutta kiehtoo silti. Kirjan luettuaan ei ole ihan varma siitä, mitä pitäisi ajatella ja huomaan yhä vieläkin pohtivani sitä. Kirjassa tulee kiinnostavasti esille ihmisen ja luonnon välinen suhde, kumpi oikeasti hallitseekaan toista? Kaikki on konkretisoitu Mikaelin ja peikon välisessä suhteessa, eikä kirjan luettuaan ole enää varma.

Ennen päivänlaskua ei voi on mielestäni jaksotettu kiinnostaviin ja mukavan lyhyisiin lukuihin. Se on todella nopealukuinen, sivuja on alle kolmesataa ja niistäkin varmaan kolmasosa tyhjää. Monien näkökulmien väliin on liitetty pätkiä uutisartikkeleistä, saduista ja tietokirjoista. (Todellisuudessa fiktiota, mutta naamioitu taitavasti faktaksi.) Ideana toimiva, mutta mielestäni informatiivista osuutta oli liikaa. Olin paljon kiinnostuneempi kirjan varsinaisista tapahtumista ja siksi lukeminen tuntuikin välillä jämähtävän paikoilleen.

Olen lukenut hyvin ristiriitaisia mielipiteitä kirjan lopusta, mutta itse pidin siitä kovasti. Kirja loppuu novellimaisen avoimesti, mutta tuntuu silti suljetulta. Mikael ja Pessi (peikko) saavat jatkaa elämäänsä kirjan päätyttyä, enkä minä olisi kaivannut kaiken selittävää ratkaisua.

Olen pohdiskellut kirjaa mieleni perukoilla nyt noin päivän ajan, enkä ole vieläkään ihan varma siitä mitä mieltä olen. Kirja oli hyvä ja ymmärrän miksi monet rakastavat sitä ja miksi se voitti Finlandiansa. En kuitenkaan ole varma siitä kuinka paljon kirjasta pidin... Joskus tähtien antaminen on vaikeaa.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000
Sivuja: 268
Luettavaksi: omasta hyllystä

lauantai 20. joulukuuta 2014

Melina Marchetta - Finnikin of the Rock

Lumatere Chronicles, #1

Finnikin's kingdom has been left in ruins

The royal family has been slaughtered at the hands of a murderous impostor, and the exiles roam the land. When Finnikin encounters Evanjalin, an enigmatic young woman who claims the heir to the throne still lives, his only choice is to trust her. In spite of his doubts and with the future of his people at stake, Finnikin must return to Lumatere and rid his kingdom of its brutal curse.

Vielä pari päivää sitten minulla oli hieno suunnitelma lukea kaikki keskeneräiset kirjat loppuun. Osittain tuossa onnistuinkin, The Absolutist on nyt viimein luettu. En kuitenkaan ehtinyt kunnolla jatkaa Lohikäärmetanssi kakkosen tai Ruohometsän kansan pariin, ennen kuin odottamani varaus, Finnikin of the Rock saapui noudettavaksi ja se oli sitten siinä.

Kymmenen vuotta sitten Finnikinin kotimaa, Lumatere tuhoutui. Kuningasperhe teurastettiin, valtaistuimelle nousi kuninkaan petturiserkku, ihmisiä tapettiin ja ylipapitar poltettiin roviolla. Kuollessaan papitar kirosi Lumateren valtakunnan ja sulki sen, niin ettei rajan yli pääse enää kumpaankaan suuntaan. Osa kansasta ehti paeta, osa jäi. Nyt Lumateren kansalaiset elävät maanpakolaisina naapurimaissa ja leireissä tekevät tuhojaan köyhyys, ruoan puute ja sairaudet. 

Finnikin on kuninkaan vartion päälikön, kunnioitetun Trevanionin poika. Hän vietti lapsuutensa leikkien kuningasperheen lasten kanssa ja haaveillen tulevaisuudesta isänsä jalanjäljissä. Tuo kaikki riistettiin häneltä tuona Lumateren historian kauheimpana aikana, jolloin hänen isänsä vangittiin ja hänen rakastettu äitipuolensa kuoli synnyttäessään Finnikinin siskopuolta. Finnikin on elänyt nuoruusvuotensa kuninkaan ensimmäisen miehen, Sir Topherin seurassa, kulkenut leiristä toiseen ja haaveillut jonain päivänä saattavansa kansansa kotiin.

Toivo alkaa elää Finnikinin ja lopulta koko kansan sydämessä, kun Evanjalin, valloittava nuori nainen ja jumalattaren temppelin noviisi saapuu kertomaan heille unistaan, jotka kertovat kruununprinssi Balthazarin mahdollisesti selvinneen tuhosta. Finnikinin on uskallettava luottaa tyttöön ja saattaa kansansa kotiin.

Oletko etsimässä hyvää, nuorille suunnattua eeppistä fantasiaa? Tässä sinulle sellainen. Oi Finnikin of the Rock. Kuinka olinkaan kaivannut jotain tällaista.

Taisin The Bone Seasonin bloggauksessani mainita ikävöineeni hyvän fantasian lukemista ja nyt vasta tajusin kuinka paljon. Etenkin tällaista eeppistä, kokonaan omaan maailmaansa sijoittuvaa ihanan paksua sarjan aloitusta, jossa saan tutustua kokonaan uusiin hahmoihin ja juonikuvioihin maailmasta puhumattakaan ja seurata kartasta kun päähenkilöt matkaavat maailman halki. Dystopia on kivaa luettavaa, mutta pohjimmiltani minä haluan lukea kuningaskunnista, miekkataisteluista ja taikuudesta. Kaipasin myös jotain vähemmän masentavaa ja enemmän suoraviivaista kuin Martinin Tulen ja jään laulu ja Finnikin of the Rock oli kerrassaan täydellinen valinta.

Sillä kuinka paljon tästä kirjasta pidinkään! Etenkin juonen ja maailman osalta Finnikin of the Rock on juuri sellaista mitä toivoin, sopivan omaperäinen, mutta kuitenkin tarpeeksi eeppisen fantasian tyypillisiä piirteitä sisältävä, niin että genrestä pitävänä nautin suuresti. Juuri sopivasti romantiikkaa, miekkailua, maailmanrakennusta, hauskoja kohtia ja tunteet pintaan saavia ihmiskohtaloita. Kyllä kiitos!

Olin nimittäin jo melkein kyynelten partaalla sadan sivun kieppeillä, kun käytiin läpi Lumateressa tapahtunutta tuhoa, josta puhutaan nimellä "five days of unspeakable". Kauheita asioita on tapahtunut
ja vielä lisää tulee tapahtumaan. Voi sitä tunteiden määrää! Pidin paljon myös hahmoista ja ehdottomat suosikkini olivat Finnikin ja Evanjalin. Lisäksi heidän välilleen rakentuva romanssi oli ihanaa luettavaa.

Finnikin of the Rock myös etenee todella nopeasti ja sarja näyttääkin rakentuvan hiukan erilailla kun etukäteen aavistelin. Jos et siis halua lukea satoja sivua metsässä kävelyä, niin kannattaa tarttua tähän. Tapahtumia kun nimittäin riittää. Isoilta käänteiltäkään ei säästyjä ja sain kyllä loppupuolella lukea lauseita pariin kertaan. Ei nimittäin olekaan selvää kuka on kuollut, kuka hengissä ja kuka oikeasti on kuka. (Olipa hämmentävä lause.)

Mutta vaikka varsinainen juoni ei paljoa pysähdellytkään, kirjaan mahtui aika paljon kohtauksia, jossa istustellaan pöydän ääressä ja kerrotaan mitä silloin kymmenen vuotta sitten todella tapahtuikaan. Hahmoja on paljon ja totuus epäselvä, joten kyllä selvennys tietenkin on paikallaan. Nyt kaikki info oli kuitenkin usein lätkäisty yhteen lukuun ja meinasi vähän tulla ähky.

Pienistä vioista huolimatta pidin Finnikin of the Rockista kuitenkin valtavasti. Mainio fantasiatrilogian aloitus, en malttaisi odottaa, että saan näppini kiinni seuraavaan. (Pakko muuten mainita, kerrankin olen koukuttunut sarjaan, jonka kaikki osat ovat ilmestyneet. Kerrankin! Viime kerrasta on nimittäin aikaa... Nyt ei tarvitse odotella vuoden verran seuraavaa osaa!)

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Finnkin of the Rock
Kirjailija: Melina Marchetta
Sarja: Lumatere Chrociles, #1
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2008 (tämä painos 2014)
Sivuja: 507
Luettavaksi: kirjastolaina

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

John Boyne - The Absolutist

September 1919: Twenty-year-old Tristan Sadler takes a train from London to Norwich to deliver a clutch of letters to Marian Bancroft. Tristan fought alongside Marian's brother Will during the Great War. They trained together. They fought together.

But in 1917, Will laid down his guns on the battlefield and declared himself a conscientious objector, an act which brought shame and dishonour on the Bancroft family.

The letters, however, are not the real reason for Tristan's visit. he golds a secret deep within him. One that he is desperate to unburden himself of to Marian, if he can only find the courage. Whatever happens, this meeting will change his life - forever.


En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen jonkun kirjan lukemisesta. Enkä niinkään siitä lukemisesta, vaan siitä, että sain tämän loppuun. Aloitin The Absolutistin marraskuun alussa, luin vähän yli puolenvälin ja sitten alkoi takuta ja pahasti. Eilen otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja luin kirjan loppuun. Puolitoista kuukautta tämän kanssa taistelin, mutta voitin lopulta. Viimeinen sivu on käännetty.

Sanon jo heti alkuun, että The Absolutist on hieno ja koskettava kirja. Minulla ei kuitenkaan vain oikein kohdannut tämän kanssa, johtuen syistä jotka ruodin kohta. Haluan sanoa tämän, sillä minusta tuntuu, että kyseessä on henkilökohtainen ongelma ja monet muut pitäisivät tästä kirjasta paljonkin. Mutta The Absolutist... ei vain toiminut minun kohdallani.

Syyskuussa 1919 Tristan Sadler matkustaa Norwichiin tapaamaan Marian Bancroftia toimittaakseen tälle tämän sodassa kuolleen veljen kirjeet. Tristan ja Will Bancroft taistelivat yhdessä ensimmäisessä maailmansodassa ja olivat ystäviä harjoitusleiriltä saakka. 1917 Will kuitenkin julistautui aseistakieltäytyjäksi ja hänet teloitettiin pelkurina. Kirjeet eivät kuitenkaan ole ainoa syy Tristanin paluuseen, sillä hän on tullut kertomaan Marianille totuuden siitä mitä tapahtui. Salaisuuden, jonka on haudannut syvälle sisimpäänsä.

The Absolutist on hyvin surullinen kirja. Takakannenkin perusteella sitä voi odottaa, mutta tosiasiassa kaikki on vielä kymmenen kertaa traagisempaa. Kirja käsittelee paljon ystävyyttä, rakkautta, julmuutta, pelkuruutta ja oikeaa ja väärää, eikä mene helpoimpien tarinoiden kautta. Ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudat tulevat lähelle, eikä kirja ole mukavaa luettavaa. Mielestäni kirja onnistuu siinä mikä on sen tarkoitus - se herättää ajatuksia ja jättää lukijan surulliseksi.

Kirja on kerrottu kahdesta aikatasosta. Toinen kertoo Tristanin matkasta Norwichiin tapaamaan Willin perhettä ja toinen itse sodasta ja siitä, mitä todella tapahtui Tristanin ja Willin välillä. Molempien aikojen tapahtumat ovat tärkeitä, mutta itse jaksotus ei minun kohdallani toiminut. Kirja on nimittäin jaettu noin seitsemänkymmenen sivun osiin, joista joka toinen on toisesta ajasta ja joka toinen toisesta. Minulle ne kuitenkin olivat yhtaikaa liian pitkiä ja liian lyhyitä.

Kirjaa ei ole jaettu osien lisäksi erillisiin lukuihin, joten vaikka väleissä oli välilyöntejä, osat olivat minulle liian pitkiä. Toisaalta taas ajan vaihtuminen töksähti aina paikalle liian pian. Juuri kun kirja alkoi viedä, niin vaihdettiin paikkaa ja minun piti taas päästä uudelleen mukaan. Olin koko ajan kiinnostuneempi siitä toisesta ajasta, kuin mistä sillä hetkellä puhuttiin.

Kirja ei siis missään vaiheessa vienyt pahemmin mukanaan. Itse lukeminen oli kyllä varsin tuskatonta, mutta kun tuossa puolenvälin kieppeillä jumituin, niin lukeminen ei houkutellut yhtään. The Absolutist tuntui aina tuijottavan minua syyttävästi ja pyytävän lukemaan, kun huitelin tyytyväisenä muiden kirjojen parissa. Olen vain tajuttoman iloinen, kun voin heittää tämän kirjaston palautusluukusta sisään, surullista kyllä.

Johtuen varmaan osittain tuosta kuukauden mittaisesta paussista, en myöskään erityisemmin kiintynyt henkilöihin. Kukaan ei ole kovinkaan mukava tai hyvä, eikä se ole kirjan tarkoituskaan. Silti, The Absolutist on kirja, josta saa varmasti eniten irti, kun itkee silmät päästään maailman epäreiluutta kun traaginen totuus paljastuu.

Loppuratkaisu on nimittäin kauneudessaan hyvin traaginen ja julma. Se ei kuitenkaan tullut täysin puun takaa ainakaan minulle, arvasin nimittäin mitä Willin kuolemaan liittyi. Joten vaikka se sydämeeni sattuikin, niin ei yllätyksenä niin kuin varmaan oli tarkoitus.

Huolimatta tästä kaikesta valituksesta, The Absolutist ei kuitenkaan ole huono kirja. Minulla ja John Boynella ei vain tunnu osuvan kemiat kohdalleen, olen nimittäin aikaisemmin lukenut hänen varmaankin kuuluisimman romaaninsa, Poika raidallisessa pyjamassa, joka ei myöskään aivan lumonnut minua. Joten kiitos ja kumarrus, jatkan seuraavien kirjojen pariin ja John Boyne ja minä tuskin enää tapaamme.

Jos The Absolutist kuitenkin alkoi kiinnostaa juonikuvauksen tai muun perusteella, suosittelen kokeilemaan. Kuka ties sinä pidät tästä enemmän kuin minä.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: The Absolutist
Kirjailja: John Boyne
Kustantaja: Black Swan
Julkaisuvuosi: 2012 (ensimmäinen painos 2011)
Sivuja: 427
Luettavaksi: kirjastolaina

The Absolutist on julkaistu suomeksi 2013 Bazarin kustantamana nimellä Kuudes mies.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

Vianne Rochert on asettunut tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquenetin kylään ja perustanut suloisen suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä. Käsintehdyt makeiset ja maailmaa nähneen naisen elämänilo saavat monen purkamaan sydäntään mieluummin kaakaokupin ääressä kuin kalseassa kirkossa. Mutta pääsiäisen pakanallinen suklaafestivaali on kylän papille sentään liikaa! Paastoava kirkonmies päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä.  

Eilen illalla olin aivan tajuttoman väsynyt. Koeviikolla olen usein energiat aika pohjamudissa, kokeet ovat keskittymistä vaativia ja kertaavat kaksoistunnit pitkiä. Minun ei siis tehnyt mieli lukea mitään keskeneräisistä kirjoistani, vaan halusin vain rentoutua jonkin kevyen ja viihdyttävän kirjan parissa. Onneksi olin tullut napanneeksi kirjastosta mukaani Pienen suklaapuodin ja aloitin kirjan ennen nukkumaanmenoa. Eikä sen lukemisessa kauaa mennytkään, tänään sain jo kirjan loppuun. Enkä tiedä oliko se Pieni suklaapuoti vai koeviikon loppuminen vai molemmat, mutta enää ei ole yhtään väsynyt olo.

Pieni suklaapuoti on nopealukuinen, kevyt kirja joka saa hyvälle tuulelle. Olen viimeaikoina lukenut paljon englanniksi, joten jo kirjan lukeminen suomeksi tuntui varmaan niin nopealta. Ei englanniksi lukeminen ole minulle enää merkittävästi hitaampaa kuin suomeksi lukeminen, mutta hiukan työläämpää ja keskittymistä vaativampaa kuitenkin. Pienen suklaapuodin lukeminen oli siis mahdottoman helppoa, sivut sen kuin vain kääntyivät.

Minä en odottanut Pienen suklaapuodin olevan kovinkaan omalaatuinen vaan aika ennalta-arvattava. Sain kuitenkin huomata olevani väärässä. Kirja ei todellakaan etene aivan perinteisimpien kaavojen mukaan, vaikka tietenkin joitakin pikkuasioita pystyykin aavistamaan. Lisäksi täytyy jo nyt mainita kirjan erikoislaatuinen, rauhaa huokuva tunnelma joka vie mukanaan. Jos olet väsynyt ainaisiin toiminnantäyteisiin kirjoihin, mutta et halua lähteä haukottelemaan Dickensin parissa, niin Pieni suklaapuoti voi olla hyvä vaihtoehto. Mainio välipalakirja!

Juonen perusteella odotin tämän olevan myös kimallusta ja siirappia henkivä rakkaustarina, jossa joku komea nuorimies ihastuu konvehtien äärellä häärivään Vianneen. Sain kuitenkin yllättyä, sillä kuten jo aikaisemmin mainitsin, Pieni suklaapuoti ei etene aivan samalla vanhalla tyylillä. Romantiikan (jota kyllä kirjassa hippunen on) sijaan tässä olikin myös taikaa! Ei kuitenkaan harmaapartaisia velhoja manaamassa demoneita esiin, vaan enneminkin korteista ennustamista ja muita pieniä kikkoja. Minä nautin Pienessä suklaapuodissa juuri taikaosuudesta paljon, se toi kirjaan juuri kivasti sitä jotain.

Myös kirjan ihanan kuvaukset milloin mistäkin suklaakovehdista, kakusta tai kaakaosta saivat kyllä veden herahtamaan kielelle ja minun olikin pakko ostaa tuo kuvassakin näkyvä suklaapatukka... Menisin mielelläni käymään Viannen puodissa!

Kirjalle on kirjoitettu kaksi jatko-osaa, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan, jotka tulen kyllä varmaan tulevaisuudessa lukaisemaan. Jos en muutoin, niin ehkä ensi koeviikolla. Haluan myös ehdottomasti nähdä tästä tehdyn elokuvan, jossa on mm. Johnny Depp.

Aivan pohjiani myöten en Pientä suklaapuotia kuitenkaan rakastanut, se oli nopeasti ohi eikä varmaan jää erityisemmin pyörimään päähän. Vaikkakin suloista ja viihdyttävää luettavaa, ei mitään erityistä.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Pieni suklaapuoti
Alkuperäisteos: Chocolat
Kirjailija: Joanne Harris
Kääntäjä: Arja Gothoni
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2013 (ensimmäinen painos 1999, alkuperäisteos 1998)
Sivuja: 413 (Seven-pokkari)
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Libba Bray - The Diviners

The Diviners, #1

Evie O’Neill has been exiled from her boring old hometown and shipped off to the bustling streets of New York City—and she is pos-i-tute-ly ecstatic. It’s 1926, and New York is filled with speakeasies, Ziegfeld girls, and rakish pickpockets. The only catch is that she has to live with her uncle Will and his unhealthy obsession with the occult.

Evie worries he’ll discover her darkest secret: a supernatural power that has only brought her trouble so far. But when the police find a murdered girl branded with a cryptic symbol and Will is called to the scene, Evie realizes her gift could help catch a serial killer.

As Evie jumps headlong into a dance with a murderer, other stories unfold in the city that never sleeps. A young man named Memphis is caught between two worlds. A chorus girl named Theta is running from her past. A student named Jericho hides a shocking secret.
And unknown to all, something dark and evil has awakened.

Minulla on uusi lempikirja. En tiedä mitä tästäkään arvostelusta tulee, sillä minulla ei oikeasti ole mitään negatiivista sanottavaa. Maailmassa pitäisi olla enemmän tällaisia kirjoja.

Olin kuullut The Divinersista paljon hyvää ennen kirjaan tarttumista, mutta silti lähdin tähän odottamatta paljon mitään. Luultavasti hyvä asia, tähtitieteelliset odotukset kun usein tuppaavat johtamaan jonkinasteiseen pettymykseen. Jo ensimmäisen luvun jälkeen olin kuitenkin kirjan lumoissa ja helpottunut siitä, että tartuin tähän viimeisellä mahdollisella hetkellä. Tajusin nimittäin eilen, että kirjan eräpäivä on maanantaina ja koska tähän on yksi varaus, sitä ei voi uusia. Onneksi ehdin lukea tämän!

New York 1926. 17-vuotias Evie O'Neill on lähetetty muutamaksi kuukaudeksi asumaan enonsa Willin luokse, jotta hänen kotikaupungissaan aiheuttamansa kohun pöly ehtisi laskeutua. Evie lähtee New Yorkiin pää täynnä kevytkenkäisiä unelmia, mutta ei osaa aavistaa, mihin tulee vielä nenänsä pistäneeksi. Kun New Yorkin kaduilta löytyy kammottavalla tavalla murhattu nuori nainen, poliisi pyytää apuun Evien enoa. Will-eno on pakkomielteisen kiinnostunut yliluonnollisesta ja pitää New Yorkissa aiheesta kertovaa museota. Murhatun naisen ruumiiseen piirretyt merkit ja viereen jätetty salaperäinen viesti antavat ymmärtää, että murhaaja ei ole kuka tahansa, ja että lisää on tulossa. Eviellä taas on jo vuosia ollut salaperäinen kyky nähdä ihmisten muistoihin koskettamalla näille kuuluvia esineitä. Eikä hän ole ainoa. Poika nimeltä Memphis on nähnyt samaa unta vuosikaudet ja nykyään yhä useammin. Monilla on salaperäisiä kykyjä, joita he pitävät salassa. Varoitussanat, myrsky on tulossa, kaikuvat kaduilla. Keitä, tai mitä ovat Divinersit? Entä mikä on kaduilla vaaniva pimeä voima?

Jos etsit sopivan karmivaa kirjaa, jossa on mukana huumoria, romantiikkaa, yliluonnollisia elementtejä ja iloinen 20-luku on mieleesi, tässä on sinulle luettavaa. The Diviners on mainio yhdistelmä kaikkea tuota, kirja jota on vaikea laskea käsistään, kirja joka saa nauramaan ja pelkäämään. Yksi tunnelmaltaan vangitsevampia kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut.

Iloinen 20-luku ja jazz-ajan kimallus on aina kiehtonut minua. Tuo Kultahatun aikakausi, jolloin järjestetiin suuria juhlia joissa sampanja virtasi kieltolaista huolimatta, jolloin naiset leikkasivat hiuksensa polkkatukaksi ja hameenhelmat lyhenivät. Tuo niin romanttiselta kuulostava aikakausi, jossa on salaperäistä viehättävyyttä. Iloinen 20-luku maailmansotien välissä. Olen lukenut 20-lukuun liittyen juuri Kultahatun, sekä osan Anna Godbersenin Jazztyttö peilaa -sarjasta. Kumpikaan ei valloittanut sydäntäni, enkä tainut koskaan edes lopettaa Godbersenin sarjaa. The Diviners antoi minulle kuitenkin juuri sitä mitä halusinkin, ihanan kuvan 20-luvusta, juhlia, lyhyitä hiuksia, helminauhoja... Erityisesti ihanan päähenkilön muodossa. Myös kirjan kieli ja päähenkilöiden puhetapa loivat mukavan 20-luvun tunnelman (tai sellaiseksi ainakin minä sen koin). Päähenkilö Evie sanoo aina pos-i-tute-ly (juuri noin tavutettuna) ja luonnehtii asioita seuraavasti, "This is the cat's meow--And the orchestra is the berries." Jotenkin hurmaavaa.

Evie onkin ihana ja valloittava päähenkilö. Hän on hiukan hemmoteltu, melkoisen itsekäs ja alussa varsin kevytkenkäinen pikkukana. Hänessä on kuitenkin jotain vastustamatonta, hän ei teeskentele pyhimystä eikä hänestä voi olla pitämättä. Evie on typerä ja uhkarohkea, mutta kykenee kuitenkin toimimaan hankalissakin tilanteissa. Voi miten minä hänestä pidinkään! Lisäksi hän on hurmaavan sanavalmis ja sai minut nauramaan useaan otteeseen.

Evien sanavalmius tulee esille etenkin hänen tavattuaan Sam Lloydin, joka ryöstää Evien rahat heidän ensitapaamisensa aikana Penn Stationin asemalla. Evien ja Samin välinen sanailu on nimittäin hervottoman hauskaa luettavaa, kun Sam pyrkii hurmaamaan päähenkilömme ja Evie heittelee nasevia vastauksia. Tässä esimerkki joka sai minut purskahtamaan nauruun:

“Cash or check?” he [Sam] said cheekily. Even the dullest Ohio girls knew that bit of lingo: Kiss now or kiss later?
"Bank’s closed, pal.”

Evien ja Samin välille viritelläänkin romanssia, mutta myös alustavaa kolmiodraamaa on näkyvissä. En olen kolmiodraaman ylin ystävä, mutta The Divinersissa se on niin sivuosassa, etten jaksanut vaivata sillä päätäni. En varsinaisesti inhoa draaman ketään osapuolta, mutta kannatan ehdottomasti Samia, edellä mainituista syistä.

Hahmot tässä kirjassa olivat noin yleensäkin kultaa. Eviestä ja Samista oli jo puhetta, mutta muitakin hahmoja on isossa osassa. Kaikkiin kiintyy enkä edes tajunnut kuinka paljon, kunnes luulin yhden kuolleen kirjan loppupuolella.

Kaiken hupaisuuden ja kimalteen alla The Diviners onkin usein todella pelottava. Murhien tekijä selviää jo heti ensimmäisessä luvussa, mikä vain tekee kaikesta pahempaa. Kyseessä on nimittäin maanpäälle palannut sarjamurhaajahaamu, Naughty John. Saatta ehkä tällalailla tokaistuna kuulostaa huvittavalta, mutta ei todellakaan ole sitä. Bray kertoo aina luvun kunkin uhrin näkökulmasta, sen kun tämä kuulee askelten lähestyvän ja Naughty Johnin viheltelyn. Hän näyttää uhrien pakokauhun, kun nämä tajuavat, etteivät pääse karkuun. Minä luin kirjaa sydän hakaten ja järkyttävän peloissani. Etenkin pelkäsin päähenkilöiden puolesta, mutta ei kyllä tehnyt mieli vilkaista sängyn allekaan. Eilen illalla minun olikin pakko lukea Fangirlistä lopun iloisia hattarakohtauksia, että pystyin menemään nukkumaan. Hyi.

The Diviners aloittaa samannimisen sarjan, jonka toisen osan, Lair of Dreams, pitäisi ilmestyä huhtikuussa. Lienee turhaa sanoa, että odotan sitä kuin kuuta nousevaa ja alkan varmaan laskea päiviä, että pääsen sukeltamaan sen maailmaan. Rakastin nimittäin The Divinersia alusta loppuun koko sydämeni pohjasta. En halua viedä sitä takaisin kirjastoon. Tahdon tämän omaksi.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: The Diviners
Kirjailija: Libba Bray
Sarja: The Diviners, #1
Kustantaja: Little Brown Ome
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 578
Luettavaksi: kirjastolaina

lauantai 13. joulukuuta 2014

Lauantai-illan ajatuksia ja kuvia

Joulu lähestyy kauheaa vauhtia. Joulukalenterin luukuista yli puolet on nyt avattu ja koulupäiviä on jäljellä enää viisi. Syksy on mennyt yhdessä hujauksessa, takana on paljon lukemista, paljon naurua, hiukan stressiä, Ruotsin-matka ja paljon muuta. Lukioajastakin on puolet takana ja sitä on vaikea uskoa. Minne se aika katoaa? Lomaa odotellessa pitäisi vielä tsempata ja valmistautua vuoden viimeiseen koeviikkoon. Enkun koe meni onneksi hyvin (tai siltä ainakin tuntui), hissassa ollaan ja puolessa välissä aluetta ja psykologiaa en jaksa vielä tänään ajatella. Enkä varmaan mitään muutakaan järkevää, eiköhän jätetä loput kouluhommat sunnuntaille.

Tampereella koettiin kuitenkin tänään ilon hetkiä, kun pitkän mustan kuravellikauden jälkeen saatiin taas lunta! Tuskinpa tuo tuossa kauaa pysyy, mutta ainakin vähän aikaa näyttää nätiltä. Kirjastoon oli tänään mukava kävellä.

 
Otin tänään myös itseäni niskasta kiinni, imuroin huoneeni ja laitoin vähän joulukoristeita esille. Kuvassa näkyvä seimiasetelma on ollut minulla ihan pienestä saakka. Se pitää aina järjestää täsmälleen samalla tavalla ja olen vähän liiankin tarkka siitä kuka siihen saa koskea. Ei nimittäin kukaan muu kuin minä. Hahmot ovat posliinista ja mieleeni on vähän liiankin tarkasti syöpynyt se, kun siskoni tiputti pienenä paimenen niin että se halkesi kahtia. Kuumaliimallahan siitä selvittiin, mutta traumat ovat ikuisia.


Kirjoja on edelleen kesken aikamoinen pino, mutta tällä hetkellä luennassa on Libba Brayn The Diviners, josta olen tähän saakka pitänyt suunnattomasti. Mainio yhdistelmä sekä iloista 20-lukua juhlineen, salakapakoineen, kimalluksineen, että yliluonnollisia elementtejä ja karmivaa jännitystä.


Mitä teidän lauantai-iltaanne kuuluu? Onko maassa lunta ja joulukoristeet esillä? Kirjoja kesken?

perjantai 12. joulukuuta 2014

Patrick Ness - A Monster Calls

An extraordinary novel of love, loss and hope

Conor has the same dream every night, ever since his mother first fell ill, ever since she started the treatments that don't quite seem to be working. But tonight is different. Tonight, when he wakes, there is a visitor at his window. It's ancient, elemental, a force of nature. And it wants the most dangerous thing of all from Conor.

It wants the truth.

A Monster Calls, samoin kuin jokainen Patrick Nessin kirjoittama kirja, on ollut lukulistallani siitä asti kun luin elo-syyskuussa hänen Chaos Walking -trilogiansa ja rakastuin. Juuri tästä kirjasta olin lisäksi kuullut todella paljon hyvää, oikeastaan pelkästään ylistäviä kommentteja ja olin siten todella innokas tarttuessani kirjaan. Odotukseni olivat tähtitieteellisen korkealla, näin jälkiviisaasti ajatellen jopa liian korkealla. A Monster Calls oli erinomainen kirja ja tuskinpa mikään olisi voinut täyttää kaikkia odotuksiani.

A Monster Calls perustuu ennenaikaisesti kuolleen kirjailija Siobhan Dowdin ideaan, jota hän ei ehtinut kirjoittaa valmiiksi. Patrick Nessiltä kysyttiin, haluaisiko hän kirjoittaa kirjan Dowdin muistiinpanojen pohjalta ja Ness suostui. Kuten hän kuitenkin esipuheessaan toteaa, hän ei ole yrittänyt jäljitellä Dowdin kirjoitustyyliä, vaan kirjoittanut omanlaisensa kirjan. Ness asetti itselleen vain yhden kriteerin, hän halusi kirjoittaa kirjan josta Siobhan Dowd olisi pitänyt. En tiedä Dowdista, mutta minä ainakin pidin.

13-vuotias Conor on nähnyt samaa painajaista siitä saakka kun hänen äitinsä sairastui. Hän ei puhu unesta kenellekään, se on hänen suurin salaisuutensa. Eräänä yönä Conorin huoneen ikkunaan ikkunaan kuitenkin koputtaa hirviö. Hirviö joka sanoo kertovansa Conorille kolme tarinaa, joiden jälkeen Conorin on kerrottava hänelle totuus.

Lyhyesti sanottuna, Patrick Ness on loistava kirjailija. Olen niin iloinen, että olen tutustunut hänen tuotantoonsa ja olen varma, että tulen vielä palaamaan sen pariin monta kertaa. Jokin Nessin kirjoitustyylissä vie täydellisesti mukanaan ja hänellä tuntuu olevan niin paljon sanottavaa asioista ja elämästä yleensäkin. Nessillä on myös hyvin omanlaisensa kertojanääni, joka iskee ainakin minuun. Toisin kuin Chaos Walking -trilogia, A Monster Calls on kuitenkin kirjoitettu kirjakielellä, joten jos joku koki bloggauksissanikin mainitsemani trilogian puhekielisyyden häiritsevänä, ei kannata vielä luopua toivosta. Kyyneleittäkään ei tunnuta selviävän, tai ainakin minä huomaan saavani itkukohtauksia Nessin kirjoja lukiessani. Myös tämän kirjan loppu sai kyyneleeni todella virtaamaan kaikella kauneudellaan ja surullisuudellaan.

Tarina itsessään on myös aivan loistava. Aluksi sitä on hiukan eksyksissä kirjan ideasta, mutta lopussa kaikesta piirtyy selkeä kuva. A Monster Calls on tarina surusta ja luopumisesta ja asioiden hyväksymisestä. Conorin on tultava sinuiksi sekä itsensä, että äitinsä sairauden kanssa. Kirja on paikoin todella kipeää luettavaa ja Conorin kokemuksiin on helppo samaistua.

Erityisesti sydäntäni koskettivat Conorin ja hirviön väliset keskustelut. Hirviö on nähnyt paljon ja tietää vielä enemmän, eikä nimestään huolimatta ole oikeasti paha. Myös hirviön kertomat kolme tarinaa olivat hyvin liikuttavia ja hienolla tavalla kieroja. Suhtaudun usein vähän nurjasti kirjojen keskellä oleviin pitkiin tarinatuokioihin, sillä olen yleensä paljon kiinnostuneempi varsinaisesta juonesta. A Monster Calls onnistui kuitenkin pitämään huomioni yllä koko ajan. Tarinat olivat sopivan mittaisia ja yksinkertaisesti loistavia, tai ainakin sopivat minun makuuni.

A Monster Calls on hyvin lyhyt kirja, vain reilut 200 sivua. Kirjan tuntui lukaisevan yhdessä hujauksessa ja se loppui nopeasti. En missään nimessä lähtisi venyttämään tätä, sillä A Monster Callsia ei ole tarkoitettu pitkäksi kirjaksi. Kaikki tuntui kuitenkin olevan ohi kovin nopeasti ja viimeisiä sivuja kääntäessäni olo oli aika tyhjä. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Voi olla, että odotin kirjalta hiukan liikoja, mutta en aivan rakastanut tätä. Toisaalta, mitä kauemmin kirjaa ajattelen, sitä paremmalta se alkaa tuntua. Haluaisin pitää tästä vielä enemmän ja jonain päivänä ehkä vielä pidänkin. Nyt mennään neljällä tähdellä.

Suosittelen kirjaa silti ehdottomasti, se on kaiken hypetyksensä arvoinen!

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: A Monster Calls
Kirjailija: Patrick Ness
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 237
Luettavaksi: omasta hyllystä

torstai 11. joulukuuta 2014

Rick Riordan - The Blood of Olympus

The Blood of Olympus on viimeinen osa The Heroes of Olympus (suom. Olympoksen sankarit) -sarjassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

The only thing scarier than a hungry demigod is a hungry earth mother...

Despite surviving their many deadly quests, Percy Jackson, Annabeth and the rest of the crew are no closer to defeating the all-powerful Earth Mother, Gaia. Now her army of giants has risen and they're stronger than ever.

They must be stopped before the Feast of Spes, when Gaia will sacrifice two demigods in Athens. She needs their blood - the blood of Olympus - in order to awaken.

But how can a handful of young demigods hope to battle against Gaia's legion of giants. In spite of the terrible danger that awaits them in Athens, they have no choice.

Beacuse if Gaia wakes, it is game over. For them all.

Percy Jackson on lopullisesti ohi. Haluan itkeä. Tekisi mieleni lukea kaikki Percyt uudelleen, sillä olo on aika tyhjä. Olen lukenut näitä monta vuotta ja viettänyt monta hauskaa hetkeä sarjan parissa. Jotenkin sarjan lopettaminen on usein vaikeaa, sillä monen kirjan aikana henkilöihin kiintyy aivan eri tavalla kuin jos kirjoja on vain yksi. Nyt on kuitenkin sanottava hyvästit.

Gaian heräämiseen on enää reilu viikko. Seitsemän ennustuksen puolijumalat, Percy, Annabeth, Leo, Jason, Piper, Frank ja Hazel ovat nyt kaikista suurimman haasteen edessä. Heidän on ehdittävä Ateenaan ennen kuin Gaia herää, pysäytettävä tämän jättiläiset ja varmistettava, että Gaia vajoaa takaisin uneen. Myös ennustus kasaa tummia pilviä sankareiden ylle, sillä sen mukaan yhden on kuoltava jotta Gaia saadaan tuhottua.

Samaan aikaan kun Argo II:sen miehistö seilaa kohti Kreikkaa ja koettaa löytää tapoja kiertää ennustus, Nico ja Reyna ovat palaamassa Puoliveristen leiriin mukanaan Athenen patsas. Estääkseen sodan kreikkalaisten ja roomalaisten puolijumalien välillä patsas on palautettava, mutta ehtivätkö he ajoissa? Jokaisella puolijumalalla on vielä omatkin ongelmansa mietittävänä ja loppu häämöttää...

Aloitan nyt heti masentavalla osuudella, sillä minun on pakko sanoa, että The Blood of Olympus ei ole suosikkini sarjassa. Olympoksen sankarien parhaat osat ovat ehdottomasti olleet 2-4 ja sille on ainakin omasta mielestäni selkeä syy. Niissä on Percy. Ensimmäisessä osassa hän on kadonnut ja tässä viimeisessä... no jaa.

Kyllähän Percy Jackson tässä viimeisessäkin osassa on, mutta aivan sivuroolissa. Hänellä ei ole edes omia lukujaan, vaan kertojina ovat vain Jason, Piper, Leo, Nico ja Reyna. Ja kuten oheisesta listasta voi päätellä, myöskään Annabethilla ei ole omaa osuutta. Huokaus. Monet teistä varmaankin tuntevat tuskani. Percy on ehdoton lempihahmoni ja hänen osuutensa ovat olleet ehdottomia suosikkejani. Kukapa ei pitäisi Percyn mahtavasta ja oudosta huumorintajusta ja lukuisista muista hyvistä ominaisuuksista? Percyä on saanut seurata ihan ensimmäisestä Percy Jackson -kirjasta lähtien jolloin hän oli vasta 12-vuotias. Nyt hän on seitsemäntoista. Percyn ja Annabethin näkökulmien puuttuessa kaipailin myös näiden kahden välistä suhdetta eli kotoisammin sanottuna Percabeth-kohtauksia. (En vain pääse yli tuon paritusnimen mahtavuudesta.) Kyllähän jotain pieniä vilauksia heistä on, mutta ei tarpeeksi minulle. Olisin halunnut nähdä tapahtumia myös heidän silmiensä läpi...

Mutta vaikka Percyä olikin ikävä, en loppujen lopuksi kärsinyt siitä niin paljon kuin edeltävä kappale antaa ymmärtää. Opin pitämään esimerkiksi Jasonista aivan uudella tavalla, eikä Reynakaan tuntunut enää niin kuivakalta tapaukselta. Leo Valdez taas on aina omaa luokkaansa ja piristi päivääni moneen otteeseen. Pidin todella paljon myös Nicon osuuksista.

Nico ei ole ollut suosikkini aikaisemmin, mutta tässä viimeisessä kirjassa hänen kehitystään hahmona on ilo seurata. Edellisessä kirjassahan Riordan paljasti Nicon vuosia kestäneen ihastuksen Percyyn. Tässä viimeisessä kirjassa käsitelläänkin paljon Nicon tunteita ja hänen tulemistaan sinuiksi itsensä kanssa. Hänen osuutensa ovat paikoin kipeääkin luettavaa, mutta lopussa hymyilyttää.

The Blood of Olympusia lukiessani tajusinkin kuinka minulla on ollut ikävä Riordanin kirjoitustyyliä. Kirja sai minut nauramaan useaan otteeseen ja välillä minun teki mieleni tanssahdella ympäri huonetta. Sankareidemme kahjot heitot taistelutilanteissa, sekopäiset jumalat ja yllättävät ratkaisut jaksavat aina viihdyttää. Minulla on kirjassa monta lempikohtaa jotka saivat minut hyvin onnelliseksi.

Juoni etenee tutulla kaavalla kohti eeppistä lopputaistelua, joka ei kyllä valitettavasti ole niin eeppinen mitä odotin. Pelätty Gaia ei lopulta ollut niin ihmeellinen ja muutenkin suurimmat paukut tuntuivat jo olleen takana päin. Ei siis ylletty samaan loistavuuteen, kuin Percy Jacksonit päättävässä Jumalten sodassa. Koko sarjan ajan niskaan hengittänyt ennustuskin tuntui ratkeavan vähän turhan helposti.

Itse loppu oli kyllä kovasti mieleeni, sillä vaikka osa minusta olisi halunnut lukea viisikymmentä sivua pitkän epilogin, loppujen lopuksi olin tyytyväinen siihen mihin Riordan tarinansa päätti. Ikävä tulee, mutta siitä päästään yli.

Eivätkä Riordanin kirjat onneksi tähän ole loppumassa. Ensi lokakuussa pitäisi ilmestyä uuden sarjan avausosa: Magnus Chase and the Gods of Asgard: The Sword of Summer. Riordan jatkaa siis samalla konseptilla, mutta kun Egypti ja Kreikka on nyt käsitelty (Kanen aikakirjat ja Percy Jackson), niin on skandinaavisen mytologian vuoro. Minä jään ainakin odottamaan innolla, sillä Magnus Chase. Annabeth Chase. Ei ole yhteensattuma.

The Blood of Olympus oli taas kerran mainiota luettavaa, mutta ei Riordanin parasta kuitenkaan. Mielestäni kaikkea potentiaalia ei käytetty, mutta sarja saatiin kuitenkin mukavasti pakettiin.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: The Blood of Olympus
Kirjailja: Rick Riordan
Sarja: The Heroes of Olympus, #5
Kustantaja: Puffin
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 514
Luettavaksi: kirjastolaina

Suomennoksen ilmestymisajaksi on ilmoitettu maaliskuu 2015. Nimi on Olympoksen veri ja kustantaja Otava.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Samantha Shannon - The Bone Season

The Bone Season, #1

Even a dreamer can start a revolution

Nineteen-year-old Paige Mahoney works in the criminal underworld of Scion London. Her job: to scout for information by breaking into people's minds. For Paige is a dreamwalker, a clairvoyant and, in the world of Scion, she commits treason simply by breathing...

The Bone Season oli yksi tämän syksyn kirjaostoksiani, kirja, josta en tiennyt oikeastaan mitään ja jonka hairahduin ostamaan hyväntuulisena kauniin kannen perusteella. Nyttemmin olen kuullut kirjasta paljon hyvää ja ylistäviä kehujakin, joten odotukseni olivat varsin korkealla kun aloitin kirjan lukemisen perjantai-iltana. Näin parin päivän jälkeen on sitten kirja luettu enkä ole ihan varma mitä minun tulisi ajatella. Pidin tästä tavallaan todella paljon, mutta välillä kliseisyys tökki. Toisaalta taas esimerkiksi kirjan maailma tuntui aika omaperäiseltä. Katsotaan onnistunko avaamaan ristiriitaisia ajatuksiani.

On vuosi 2059 ja suurin osa maailman suurkaupungeista on Scioniksi kutsutun viranomaisvallan alla. Scion on kaikkea kontrolloiva järjestelmä joka pyrkii estämään clairvoyantien (selvännäkijöiden) toiminnan. Clairvoyantit ovat ihmisiä, jotka kykenevät olemaan yhteydessä etteriin eli henkimaailmaan. Paige Mahoney on yksi heistä ja osa Scion Lontoon alamaailmaa Jaxon Hallin jengissä. Hän on dreamwalker, yksi harvinaisimmista clairvoyanteista, sillä hän kykenee irtautumaan omasta ruumiistaan ja murtautumaan toisten mieliin. Clairvoyantina oleminen on kuitenkin jo itsessään rikos ja Paigen elämä, vaikkakin jengin suojissa, on jatkuvaa piilottelua ja pelkoa. Eräänä päivänä pahin lopulta tapahtuu, Paige tekee jotain ja jää kiinni. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu, on jotain, mitä hän ei olisi ikinä osannut kuvitella. Onko Scion koko totuus?

Aluksi täytyy sanoa, että vaikka suhtaudunkin The Bone Seasoniin hiukan kriittisesti, nautin sen lukemisesta. Siitä on vierähtänyt liikaa aikaa, kun olen lukenut uutta fantasiasarjaa ja tutustunut kokonaan uuteen maailmaan. Dystopia on ollut pinnalla pari viime vuotta ja vaikka siitäkin genrestä pidän, pikku hiljaa alkaa kaikki tuntua jo loppuun kulutetulta. Nälkäpelin jälkeen kun on joka paikka tursunnut jos jonkinlaista masentavaa tulevaisuudenkuvaa, aivan kuin Twilightin jälkeen joka kirjasta löytyi kuolematon komistus poikaystäväksi. Fantasia on kuitenkin minulle se genreistä varmaan rakkain ja oli ihanaa palata sen pariin.

Aivan perinteistä fantasiaa The Bone Season ei kuitenkaan ole. Se sijoittuu tulevaisuuteen ja mukana on myös vaihtoehtohistoriallisia elementtejä. Aluksi sitä on kuitenkin aika pihalla kaiken uuden termistön kanssa ja vaikka koetin lukea kaiken supertarkasti, jotain meni aina välillä pakostakin ohi. Nyt kirjan luettuani en vieläkään väitä olevani Shannonin maailman asiantuntija, mutta alan olla jo kartalla. Lisäksi minusta osa fantasian lukemisen viehättävyydestä on juuri se tietty epätietoisuus etenkin alussa. Ei ole kaikesta kartalla heti, kirjaan pitää syventyä kunnolla. Fantasiakirjoille pitää aina antaa hetki aikaa. Shannonin maailma tuntui myös omaperäiseltä, tai ainakin tutut ainekset oli saatu sekoitettua niin, että tuloksena oli jotain oikeasti uutta. Minut tämä ainakin vakuutti.

Maailman omaperäisyys ei kuitenkaan toistu samanlaisena juonessa. Jos on lukenut yhtä paljon kuin minä (pidän itseäni nyt aika harjaantuneena nuortenkirjallisuduen lukijana), sitä oppii näkemään toistuvia elementtejä, odottamaan tiettyjä asioita tapahtuviksi ja The Bone Seasonin kanssa oli näin. Jokainen joka on yhtään lukenut urbaania fantasiaa tai paranormaalia romantiikka, tietää että kun esitellään hyvännäköinen mies jolla on erikoisen väriset silmät, romanssi on taattu. Aina tällainen tietty ennalta-arvattavuus ei minua haittaa, mutta kun The Bone Seasonin romanssi ei erityisemmin hurmannut minua, niin alkoi ärsyttää.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Kirjan painopiste ei todellakaan ole romanssipuolessa ja hyvä niin. Sarjasta on minun käsittääkseni tulossa kuusi- tai seitsenosainen tai jotain sinne päin, joten kuolematonta rakkautta ei tarvitse vielä julistaa. Mutta kun äh. Minusta Paige ja tämän tuleva rakastettu (mitään kovinkaan merkittävää kun ei vielä tässä tapahdu), eivät vain tuntuneet kuuluvan yhteen. Näen, miksi heitä koitettiin usuttaa yhteen, mutta minusta heidän välillään ei ollut mitään jännitettä. En myöskään erityisemmin pitänyt sulhasehdokkaasta. Liian stereotypinen, ah niin komea sankari, joka vaikuttaa ilkeältä, mutta on tosiasiassa traagisen menneisyytensä arpeuttama ja tahtoo vain suojella päähenkilöämme. Blaah.

Ajoittain kirja tuntui myös seisovan paikoillaan. Juoni on kyllä vetävä, mutta välillä oli pieniä suvantovaiheita, joissa jännitys hellitti. Toisaalta luin kirjaa kyllä tosi nopeaan tahtiin ja välillä se vei täydellisesti mennessään. Alussa olinkin todella innoissani kirjasta, mutta valitettavasti jouduin vähän pettymään kun loppuun päästiin, vaikka koko ajan elättelinkin toivoa vielä vähän paremmasta. Yleisesti alku olikin minusta parempi kuin loppu ja kirjassa olisi ollut potentiaalia enempäänkin, mutta nyt vähän lässähti liikoihin takaumiin ja laimeaan romanssinalkuun.

Aion kuitenkin lukea myöhemmätkin osat, sillä etenkin jos sarjasta tulee pitkä, tässä voi olla vielä potentiaalia parempaan. Olisinkin halunnut pitää The Bone Seasonista enemmänkin, mutta nyt jäi vain keskiverroksi.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: The Bone Season
Kirjailja: Samantha Shannon
Sarja: The Bone Season, #1
Kustantaja: Bloomsbury UK
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 474
Luettavaksi: omasta hyllystä