perjantai 31. tammikuuta 2014

Hugh Howey - Siilo

Siilon saaga, #1

Mikä on velvollisuutesi siilossa
Pitää yllä järjestystä.
Mitä suojelet ennen kaikkea?
Elämää ja isien perintöä.
Mitä se vaatii?
Uhrauksia.

Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa. Maailma on saastunut elinkelvottomaksi ja ulkoilma on myrkyllistä hengittää. Ihmiset elävät siilossa ankarien sääntöjen ja rajoitusten armoilla. Mutta jotkut uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja unelmoida.
Yksi heistä on Jules.
Hän on valmis paljastamaan siilon salaisuudet.

Siilo tuntuu olevan pienoinen ilmiö tällä hetkellä. Sitä luetaan useissa kirjablogeissa ja olenkin lukenut Siilosta niin monta ylistävää arvostelua, että minun oli pakko tarkastaa myös henkilökohtaisesti mistä on kyse. Enkä kyllä katunut. Siilo on laadukasta ja paikoin todella ahdistavaakin scifiä. Dystopiaa parhaimmillaan.

Ilma on maapallolla saastunut elinkelvottomaksi ja se mitä ihmiskunnasta on jäljellä, asuu valtavassa siilossa maan alla. Ulos ei ole asiaa myrkylliseksi saastuneen ilman takia ja siilon asukkaita sitovat tarkoin määritellyt säännöt jotka kontrolloivat lähes kaikkea elämässä. Itsenäisiä ajattelijoita, unelmoijia ja kyseenalaistajia ei katsota hyvällä. Mutta kun Jules saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä, hän huomaa päätyneensä huolestuttavien tosiseikkojen äärelle. On aika paljastaa siilon salaisuudet.

Huh. Sanonpahan vain. Huh. Siilo oli todella koukuttavaa, paikoitellen ahdistavaa, koko ajan jännittävää ja usein pelottavaa scifiä. En halunnut lukea tätä kirjaa illalla ennen nukkumaan menoa. En niinkään pelottavuuden, vaan ennemminkin ahdistavan tunnelman ja tulevaisuudenkuvan takia. Ei, illalla luin mielummin jotain Just One Dayn kaltaista suloista hömppää, kuin tätä.

Erityisesti miljöö nousi siksi minua inhottavaksi seikaksi. Ajatus siitä, että asuisi valtavassa, yli satakerroksisessa siilossa maan alla ilman pääsyä ulkoilmaan tuntuu ahdistavalta. Liikaa kierreportaita ja metalliseiniä. Mielummin välttäisin tämän tulevaisuuden vision. Mutta silti Siilon miljöö on kammottavuudessan kiehtova ja kaikki kirjan aikana tehdyt paljastukset huomioon ottaen aika uskottavakin. Erityisesti Siilon kerrojärjestelmä eri tasoineen oli mielenkiintoinen, joskin hämmennyin alkukirjassa siitä, ensimmäinen taso on ylhäällä ja siitä eteenpäin mennään alas. Toisin päin kuin kerrostaloissa siis ja olin muutaman sivun aika sekaisin tämän jutun takia.

Juoni, kuten sanottua, on erittäin koukuttava ja kun kirjaa kerran alkoi lukea, oli irtipäästäminen vaikeaa. Siilo oli jaettu lyhyisiin kappaleisiin ja cliffhanger luvun lopussa oli varsin yleinen ilmiö. Howeylle täytyykin antaa tunnustusta koukuttavan tekstin kirjoittamisesta, sillä etenkin kirjan alkupuoli oli upeaa ja jännittävyydessään hiuksianostattavaa. Sitten kun salaisuudet alkoivat selvitä ja jännitys alkoi keskittyä ennemmän erilaisiin taisteluihin ja uhkarohkeisiin operaatioihin, se hiukan herpaantui.

Siilo olikin todella toimintapainotteinen. Hahmoja lakoaa kuin heinää, niin että minun herkästi kiintyvä sydämeni oli särkyä pariin otteeseen. (Miksi kaikki ihanat sivuhahmot kuolevat joka kirjassa ja vielä aina silloin kun heille olisi tapahtumassa jotain hyvää?) Taistelua tuppaa joka nurkalta ja elämän ja kuoleman kamppailuja on useita. Välissä on kyllä hyviä mietteitäkin, mutta minä olisin ehkä toivonut tähän vielä hiukan syvällisempääkin puolta. Mutta toisaalta Siilon vetävyys liittyy juuri nopeatempoiseen juoneen ja toiminnan täyteisiin sivuihin. Tuskin minä olisi jaksanut lukea viittäsataa sivua ihmisen pahuuden pohdiskelua.

Lisäksi miellyin päähenkilöön Julietteen eli lyhyemmin Julesiin. Jules on kypsä aikuinen, aikamoinen rämäpää ja uskaltaa kyseenalaistaa asioita. Häntä oli helppo tsempata ja hänelle toivoi mielellään kaikkea hyvää.

Siilo osoittautui kyllä kaiken hehkutuksensa arvoiseksi. Jännittävää, hiuksianostattavaa ja aika ahdistavaa dystopiaa. Onneksi en ollut hakemassa teiniromanssia. Ja onneksi Siilo aloittaa samannimisen trilogian. Toisen osan pitäisikin ilmestyä jo ensi syksynä ja se on lukulistalla ehdottomasti.

Arvosana: ♣♣♣♣½  

torstai 30. tammikuuta 2014

Gayle Forman - Just One Day

Just One Day, #1

Allyson Healey's life is exactly like her suitcase—packed, planned, ordered. Then on the last day of her three-week post-graduation European tour, she meets Willem. A free-spirited, roving actor, Willem is everything she’s not, and when he invites her to abandon her plans and come to Paris with him, Allyson says yes. This uncharacteristic decision leads to a day of risk and romance, liberation and intimacy: 24 hours that will transform Allyson’s life.

Muistan katselleeni Just One Day:tä joskus kirjakaupassa ja kun se sitten osui silmään kirjastonhyllyltä, nappasin sen hetken mielijohteesta mukaani. Muun hiukan raskaamman lukemisen ohella on joskus ihana lukea suloisia, kauniita, höpsöjä ja romanttisia kirjoja jotka saavat arjen huolet unohtumaan. Mutta vaikka Just One Day oli myös edellämainittuja, se oli myös jotain enemmän. Kirja yllätti minut todella useaan otteeseen ja astui suoraan sydämeeni.

Allyson Healey on juuri lukiosta valmistunut amerikkalaistyttö joka on saanut vanhemmiltaan valmistujaislahjaksi nuorten kiertomatkan Euroopassa. Matka on juuri loppunut, kun Allyson tapaa Willemin, nuoren hollantilaispojan joka tuntuu olevan kaikkea sitä mitä hän ei ole. Siinä missä Allysonin elämä on järjestetty tarkkojen aikataulujen ja suunnitelmien mukaan, Willem kiertää Eurooppaa ja kulkee sinne minne jalat häntä johdattavat. Kun Willem pyytää Allysonia muuttamaan suunnitelmiaan ja tulemaan kanssaan Pariisiin, Allyson päätyy kuin päätyy kuin päätyykin myöntävään vastaukseen. Heillä on vain yksi päivä, mutta se yksi päivä voi muuttaa kaiken.

Just One Day saattaa juonikuvauksen ja kannen perusteella vaikuttaa hyvinkin tavalliselta ja yllätyksettömältä lajityyppinsä edustajalta. Mutta vaikka sainkin kirjalta sen mitä olin hakemassa, suloisen lukukokemuksen ja romanttisen tarinan, sain myös jotain muuta. Just One Day kirja jossa on kaunista kieltä ja kauniita ajatuksia.

Tempauduin mukaan jo ensimmäisestä kappaleesta. Hiukan lyhentäen lainattuna:

"To be or not to be: thats the question. That'ts from Hamlet's - maybe Shakespeare's - most famous soliloquy. But what if Shakespeare - and Hamlet - were asking the wrong question? What if the real question is not wheter to be, byt how to be?"

Tuohon sisältyy oikeastaan kirjan tärkein ajatus. Just One Day  on paitsi kertomus yhden päivän merkityksestä, myös itsensä löytämisestä. Allyson on hukassa itsensä kanssa. Kuka hän on? Mitä hänen vanhempansa haluaisivat hänen olevan? Kuka hän itse haluaisi olla, vai tietääkö hän sitä edes? Willem näyttää hänelle toisenlaisen tavan olla ja ajatella, yksi päivä Pariisissa on kuin toisesta maailmasta.

Allyson olikin erittäin samaistuttava hahmo. Osa hänen ajatuksistaan ja tunteistaan tuntui niin tutuilta, että minulle tulikin välillä se kummallinen tunne, että kirjailija olisi lukenut minun ajatuksiani. Allyson aina ollut kiltti ja tehnyt vanhempiensa tahdon mukaan. Hänen äitinsä suunnittelee hänen elämäänsä ja kohtelee häntä välillä kuin neljäsluokkalaista, vaikka tyttö on menossa collegeen. Tsemppasinkin Allysonia koko sydämestäni joka sivulla. Mutta vaikka samaistuinkin osaan hänen ajatuksistaan vahvasti, voin onneksi sanoa, että minulla on miljoona kertaa mukavampi äiti.

Miellyin myös kirjan kieleen ja sen luomaan tunnelmaan. Olen lukenut Gayle Formanilta aiemmin hänen ainoan suomennetun romaaninsa, Jos vielä jään ja molempien kirjojen tunnelmissa on jotain samaa. Jotenkin rakastan Formanin tapaa kertoa elämän maagisuudesta ja herättää ajatuksia. Just One Day oli inspiroiva kirja.

Juonessakin oli muutama yllättävä elementti. Esimerkiksi jossain sadan sivun kieppeillä tapahtui ainakin itselle aika puskista tullut käänne ja tarina lähtikin aika eri suuntaan kuin olin ajatellut. Lisäksi pidin hurjasti koko kirjan ajan mukana kulkevaa Shakespearen tuotantoa ja sainkin pienen innoituksen lähteä lukemaan hänen näytelmiään. Tekisi melkein mieli kokeilla alkukielellä.

Just One Dayn tarina jatkuu vielä toisessa kirjassa, Just One Year. Ja vaikka olenkin jatkon suhteen hiukan ristiriitaisella mielellä (avoimesta lopusta huolimatta Just One Day olisi mielestäni pärjännyt myös yksikseen) täytyy se kuitenkin lukea, koska haluan kuollakseni tietää, kuinka kaikessa lopulta käy. Mutta etenkin alussa Just One Day toi mieleeni hyvin vahvasti Jennifer E. Smithin kirjan Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Keskivaiheilla mielikuva karisi hiukan, mutta jotenkin samanlaiset fiilikset näistä jäi.

Just One Day jätti minut surumielisen toiveikkaaksi. Alkupuolisko hymyilytti, kaksi nuorta, Pariisi ja yksi päivä. Niin kaunista, hupsua ja romanttista. Keskivaiheilla elin vahvasti mukana Allysonin tunteissa ja tunsin jokaisen voiton ja tappion omissa nahoissani. Loppupuolella hymyilin jälleen ja jäin onnellisen hämmentyneeksi, kyseleväksi toiveikkaaksi ja hiukan surulliseksi. Just One Day oli kaunis ja surullinen, mutta toiveikas hyvänmielen kirja.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

P.S Tähtiin kirjoitettu virhe saa leffaversionsa ensi kesänä ja eilen saatiin ensimmäinen traileri nähtäväksi. Näyttää kertakaikkisen ihanalta!

maanantai 27. tammikuuta 2014

Carlos Ruiz Zafón - Marina

Livahdettuaan eräänä päivänä sisäoppilaitoksesta harhailemaan Barcelonan kaduille Óscar Drai tutustuu Marinaan ja tämän erakkomaiseen isään. Óscar rakastuu Marinaan korviaan myöten, mutta tytöllä ja tämän isällä on synkkä salaisuus.

Marina vie Óscarin vanhalle hautausmaalle, jonka nimettömällä haudalla vierailee säännöllisesti salaperäinen, mustiin verhoutunut nainen. Nuoret seuraavat naista, joka johdattaa heidät Barcelonan unohdettuihin kortteleihin ja historiaan hautautuneen mysteerin jäljille. Óscarin ja Marinan yksitoikkoinen elämä muuttuu vaaralliseksi seikkailuksi.

Rakastuin Carlos Ruiz Zafóniin viime marraskuussa kaiken nanoiluni keskellä luettuani Tuulen varjon, joka hurmasi minut täydellisesti ja jonka huumassa elin seuraavat päivät. Kaikki Zafónin kirjat pomppasivat heti lukulistalle ja niinpä lainasinkin Marinan kirjastosta bongattuani sen hyllystä.

Marina kertoo tarinan Óscarista, joka Barcelonan kaduilla harhaillessaan tutustuu sattumalta Marina nimiseen tyttöön ja tämän isään. Isä ja tytär asuvat hylätyllä asuntoalueella vanhassa kartanossa ja Óscar alkaa viettää heidän luonaan yhä enemmän aikaa. Mutta tummat pilvet kerääntyvät taivaalle, kun Marina johdattaa Óscarin vahalle hautausmaalle, mysteerin äärelle. Nimettömällä haudalla vierailee säännöllisesti mustiin pukeutunut nainen, jota Marina ja Óscar alkavat pahaa aavistamatta seurata. Nainen johdattaa heitä pitkin Barcelonan katuja ja historia alkaa jälleen kuiskia salaisuuksiaan. Mutta salaisuudet voivat olla vaarallisia.

Minulle jäi Marinasta hiukan ristiriitaiset tunteet. Kirja oli hyvä, sitä en kiistä, en missään nimessä, mutta Zafónin mittapuulla... no jaa. Tuulen varjo edustaa minulle nykyään sellaista täydellisyyttä, jonka ohitse on vaikea kivuta. Ehkäpä olisin nauttinut kirjasta hiukan enemmän ilman niin suuria odotuksia.

Zafón mainitsee itse esipuheessaan Marinan olevan eräänlainen välimaastoon sijoittuva kirja. Marina, joka siis ilmestyi espanjaksi 90-luvulla ennen Tuulen varjoa, oli Zafónin viimeinen nuortenkirja ja sen jälkeen herra siirtyi kirjoittamaan aikuisille. Ihan nuortenkirjaksi minä en tätä kuitenkaan luokittelisi, mutta en samalla lailla aikuisten romaaniksikaan, kuten Tuulen varjo on. Marina on vaikea kirja tässä tapauksessa.

Marinassa on kuitenkin paljon samoja elementtejä, mitä myöhemmin ilmestyneissä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvissa kirjoissa. On historian peittoon hautautunut mysteeri, surullisia ihmiskohtaloita ja edellä mainittujen linkittyminen päähenkilön elämään. Ja mikäpä siinä. Minuun kyseinen konsepti ainakin uppoaa erinomaisesti, joten miksipäs ei.

Barcelonan kadut kutsuvat viekoittelevalla tavalla myös Marinassa. Zafónin kirjojen lukeminen tuntuu vain pahentavan matkakuumettani ja kirjailijalla on upea taito maalata Barcelonan synkeät ja vähemmän synkeät kadut elävinä lukijan kasvojen eteen.

Zafónin kieli tekeekin herran kirjojen lukemisesta juuri niin lumoavaa. Zafón osaa kuvailla asioita upeasti ja kielen rytmi välittyy käännöksenkin läpi hienosti. Myönnän olevani kateellinen. Lisäksi hauskuutan itseäni kahdelta espanjan kurssilta mukaan tarttuneella huimalla kielenosaamisella ja äännän kaikki nimet mahdollisimman espanjalaisittain päässäni.

Marina oli pituutensa ja nappavuutensa ansiosta todella nopealukuinen. Aloitin aamulla, lueskelin päivän mittaan ja illalla sain luettua. Oikeastaan lyhyys nousi minun kohdallani jopa pieneksi ongelmaksi. Jotenkin Marina tuntui etenevän niin kauhean nopeasti. En tarkoita, että kirjaa olisi pitänyt venyttää, ei se siitä olisi parantunut, Marina oli lyhyt tarina. Mutta silti... Minulle jäi tunne, että Marina olisi kaivannut vähän lihaa luittensa ympärille.

Kaiken kaikkiaan pidin Marinasta, mutta Tuulen varjon tasolle se ei noussut. Tuttuja Zafónin elementtejä ja traagisia kohtaloita. Pidin, mutta ei hurmannut samalla lailla kuin herran muut kirjat.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Patrick Rothfuss - The Wise Man's Fear

The Kingkiller Chronicle (Kuninkaansurmaajan kronikka), #2

"My name is Kvothe.

I have stolen princesses back from sleeping barrow kings. I burned down the town of Trebon. I have spent the night with Felurian and left with both my sanity and my life. I was expelled from the University at a younger age than most people are allowed in. I tread paths by moonlight that others fear to speak of during day. I have talked to Gods, loved women, and written songs that make the minstrels weep.

You may have heard of me."


The man was lost. The myth remained.
Kvothe - the dragon-slayer, the renowned swordsman, the most feared, famed and notorius wizard the world has ever seen - vanished without warning and without trace. And even now, when he has been found, when darkness is rising in the corners of the world, he will not return.
But his story lives on and, for the first time, Kvothe is going to tell it...

Kun luin Tuulen nimen kolmannen kerran joululomalla, kärsivällisyyteni kohtasi loppunsa. The Wise Man's Fearin, Kuninkaansurmaajan kronikan toisen osan suomennosta saanee vielä odottaa kauan, enkä minä enää kestänyt. Minun oli vain kertakaikkiaan pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Niinpä varasin The Wise Man's Fearin kirjastosta ja viime viikon olenkin viettänyt aika tiiviisti sen seurassa. Myönnettäköön, että pelästyin hiukan sivumäärää (993), mutta onneksi kävi niin kuin arvelinkin. Kuten Tuulen nimi, myös The Wise Man's Fear tempaisi minut täydellisesti mukaansa.

The Wise Man's Fear jatkaa Kvothen, maailmansa tunnetuimman velhon ja elävän legendan elämäntarinaa. Kvothe, josta kerrotaan päätähuimaavia tarinoita maailman joka kolkassa, on nimittäin kadonnut jäljettömiin, eikä suostu palaamaan edes nyt kun hänet on löydetty. Mutta Kvothe on suostunut kertomaan tarinansa. The Wise Man's Fear jatkaa kertomusta joka alkoi Tuulen nimessä ja raottaa verhoa sankaritarujen takana.

Minä rakastan tätä tarinaa, näitä kirjoja, Kvothea. Piste. Rakastan Rothfussin kieltä, kirjojen maailmaa ja kaikkea siinä olevaa. Tuulen nimi ja The Wise Man's Fear ovat ehdottomasti lempikirjojeni listalla, enkä usko, että ne siitä liikahtavat vähään aikaan. Voisin laulaa näille kirjoille ylistyslaulua niin pitkään että kaikki kyllästyisivät. Mutta koitan nyt järjestää ajatukseni edes jotenkin järjellisiksi.

Aloitetaan Kvothesta. Kvothe... Sanotaan nyt vaikka, että olen luultavasti kaikkien aikojen pahimman päähenkilörakkauteni pauloissa. Olen aina pitänyt älykkäistä päähenkilöistä ja Kvothe todellakin on sellainen. Hän on monilahjakkuus, uskaltaisinpa sanoa jopa yleisneroksi. Enpä usko, että tässä maailmassa on kovin montaa asiaa, jota Kvothe ei kykenisi oppimaan. Mutta Kvothe ei silti ole yksi niistä ärsyttävän ylitäydellisistä päähenkilöistä, vaan myös inhimillinen. Hänkin tekee virheitä ja hänessä on vikansa, kuten meissä kaikissa. Kvotheen on helppo kiintyä ja hänen puolestaan jännittää. Luin sydän kurkussa jokaista jännittävää kohtaa, riemuitsin Kvothen onnistumisista ja hänen epäonnistumisensa vaivuttivat minut epätoivon alhoon. Siksi uskonkin trilogian viimeisen osan murskaavan minut henkisesti.

The Wise Man's Fearia lukiessani aloin nimittäin yhä paremmin tajuta, ettei kyseessä ole iloinen tarina. Kyseessä ei ole tavallinen sankaritarina, jossa sankari kohtaa mitä suurimpia vastoinkäymisiä, mutta selviytyy kaikesta voittajana ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Koska Kvothe kertoo tarinaansa itse, kehyskertomuksesta voi jo päätellä, minne tarina päättyy. Ja se ei tule päättymään suuriin saleihin, jossa Kvothea juhlitaan suurena sankarina. Ja koska haluaisin Kvothelle pelkkää hyvää, minusta tuntuu, että sydämeni särkyy viimeisessä osassa.

Maailma ja Rothfussin kieli ovat myöskin asioita, jotka vetävät minut Kvothen seuraan kerran toisensa jälkeen. Rothfussin luoma maailma on niin monimutkainen ja monikerroksinen, että sitä on mahdoton ymmärtää täydellisesti. Mutta silti siinä tuntuu olevan sisäinen logiikka, eikä se tunnu epäjohdonmukaiselta. (Ja kukapa voisi väittää ymmärtävänsä edes meidän maailmaamme täydellisesti.) Lisäksi Rothfussin kieli lumoaa minut aina uudelleen, etenkin huikaisevan kauniit musiikkikohdat saavat minut aina pidättelemään itkua.

Kvothe tosiaan on muusikko monien muiden lahjojensa ohella ja musiikki kulkee hänen tarinassaan mukana joka askeleella. Koska olen itsekin soittanut vuosikausia (ja soitan edelleenkin), pystyn eläytymään Kvothen tunteisiin musiikista ja soittamisesta. Ja musiikki on myöskin niitä syitä, miksi en halua ikinä nähdä näistä kirjoista tehtävän elokuvia. Rothfuss kuvaa niin taidokkaasti maailman kauneimpia balladeja ja kappaleita, että tiedän jo nyt, että pettyisin katkerasti jos kuulisin musiikin todellisuudessa. Eikä Kvothen tarina muutenkaan istuisi valkokankaalle laajuutensa takia.

Ja kuten niin monissa muissakin tarinoissa, myös tässä, on rakkaustarina. Mutta se on hyvin kaukana kliseisyydestä - kuten niin moni muukin asia Tuulen nimessä ja The Wise Man's Fearissa. Sillä vaikka Kvothen tarina on jollain lailla hyvin tavallinen, se tuntuu hyvin tuoreelta. Ja vaikka suhtautumiseni rakkaustarinaan onkin hiukan ristiriitainen, se on jollain lailla hyvin merkittävä osa tarinaa. Minulla on kutina, että se tulee vaikuttamaan suuresti tarinan loppuun.

Mutta vaikka olenkin kehunut Kvothea, tarinaa ja Rothfussia luultavasti enemmän kuin laki sallii, eivät kirjat silti täysin täydellisyyden yläpuolella ole. Sekä Tuulen nimi, että The Wise Man's Fear syyllistyvät nimittäin ajoittain melkoiseen hitauteen. Ja vaikka pidänkin siitä, ettei kirja etene hosuen ja lukisin Kvothesta ilomielin vaikka uudet tuhat sivua milloin vain, hiukan tiivistämisen varaa tässäkin olisi ollut. Mutta annan tämän ilomielin anteeksi.

No niin. Nyt olen saanut vuodatettua ulos aikamoisen vuoren sellaista ylistystä, etten edes uskalla ajatella. The Wise Man's Fear heitti minut jälleen Rothfussin palvomisen kurimukseen, josta olin ehtinyt jo hetkeksi aikaa toipua. Kvothen tarina, Kuninkaansurmaajan kronikka, on lempikirjojeni listan kärjessä ja siellä pysyy. Suosittelen kokeilemaan.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Haaste ja tunnustus

 
Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Mari antoi minulle tämän ihanan kukkatunnustuksen muutaman haastekysymyksen kera. Iso kiitos!
Nina Marin kysymykset:
 
Millaista musiikkia kuuntelet ja milloin?
No johan tuli paha kysymys heti alkuun. Musiikkia kuuntelen päivittäin, yleensä Spotifysta muun netissä surffailun ohella. Olen huono selittämään tyylilajeista, mutta jonkin sortin pop/rock linjalla menen. Mikään heavy metal ei iske.Lempibändejäni ovat Imagine Dragons, ja Pentatonix (Pentatonix tosin laulaa etupäässä covereita, mutta a capella jyrää.) Kuuntelen enemmän biisejä kuin artisteja. Myös klassinen kuuluu soittolistoihin. Fiiliksen mukaan. :)
 
Mistä sait idean (kirja)blogin aloittamiseen?
Olin seuraillut kirjablogeja jo aika kauan ennen omani aloittamista ja vähitellen aloin hautoa päässäni ajatusta myös oman perustamisesta. Kirjat kun ovat minulle tärkeitä ja niistä riittää takullaa blogattavaa. Lopulta sitten tartuin härkää sarvista ja pistin tämän pystyyn.
 
Kuinka usein olet internetissä ja liittyvätkö istuntosi yleensä jollain tavalla kirjoihin?
Liian usein. :D En omista älypuhelinta (enkä totta puhuen edes halua), joten netissä pyöriminen tapahtuu kotona omalla läppärillä. Ja yleensä kirjat ovat jollain lailla läsnä, joko väsään jotain tänne blogiin, varailen kirjaston nettisivuilta kirjoja tai hengailen Risingilla.
 
Seuraatko uutisia säännöllisesti?
Enpä voi sanoa voivani. Meille ei tule lehteä kotiin, eikä minun tule säännöllisesti selattua nettiversioita. Silloin kun joku meille irtonumeron ostaa, se tulee kyllä luettua. Pitäisi petrata tässä.
 
Missä toivot olevasi viiden vuoden kuluttua?
Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päädyin siihen tulokseen, että olen 21-vuotias. Apua! Kuulostaa niin kaukaiselta, mutta ööömmm. Lukiokin on jo käyty tuohon mennessä, joten sanotaan, että opiskelen jossain kivassa yliopistossa. Näillä näkymillä valitsisin luultavasti historian pääaineeksi. Ja toivottavasti olen oppinut juomaan teetä. :D

Kirjoitatko omia tarinoita?
Kyllä, epäsäännöllisesti ja fiilispohjalta. Yleensä ne tuppaavat paisumaan ja jäämään tauolle kun alun innokkuus on karannut. Marraskuussa osallistuin kuitenkin NaNoWriMoon ja fiiliksistäni voi lukea täällä ja täällä. (Yllätin itseni voittamalla, mutta tarina pitäisi silti kirjoittaa loppuun, koska se venähtikin pidemmäksi.)

 Millainen on paras lukuympäristö?
Rauhallinen paikka, muuten ei niin väliä. Oma sänky tai sohvannurkka ovat varmaan ne yleisimmät lukupaikat. Mökillä on ihanaa lukea aurinkoisella terassilla tai riippumatossa. Tai miksei myös laiturilla.

Onko sinulle helppoa heittäytyä mukaan kirjan maailmaan?
Lopulta kaikki on tietysti kiinni kirjasta, mutta yleisesti kyllä. Koukutun todella helposti lukemaani ja elän aika vahvasti kirjoissa mukana. Kun oikein innostun, en tahtoisi muusta puhuakaan. Olen myös melko tunteellinen lukija,  itken aika usein lukiessani, muistan turhankin monta kertaa jolloin olen valehtelematta itkenyt kuin vesiputous.

 Kenen päähenkilön kenkiin haluaisit astua ja minkä kirjan seikkailun haluaisit itse kokea?

Tämä on paha kysymys. Todella paha. :D En varmaan kenenkään fantasiasankarin saappaisiin, heillä kun on aina iso rypäs ongelmia ja usein turvaton ympäristökin. Sen sijaan monen kirjan maailmaan astuisin mielelläni. (Tylypahka, here we come!) Mutta nyt kun täytyy valita, otan Montgomeryn Runotytöt. Ensinnäkin Emilian elämä on varsin rauhallista, elämän pieniä sattumuksia ja suruja totta kai, mutta maailma ei ole kuolemassa. Toisekseen, Prinssi Edwardin saari kuulostaa ihanalta paikalta ja tyttökirjojen aikakausi on ihana. Kävelisin mielelläni Korkean Johnin metsikössä, kirjoittaisin runoja, kokisin leimahduksia, sekä tietenkin tutustuisin Ilseen, Perryyn ja Teddyyn. Kyllä, Emilian elämän minä varastaisin.  

Mikä on ensimmäinen kirja, minkä muistat itse lukeneesi?
Hmmm... En muista ensimmäisiä, tai ainakaan järjestystä, mutta Montgomeryn Annan nuoruusvuodet tulee ensimmäisenä mieleen. (Vaikka luinkin sen varmaan jo kakkosluokan puolella.) Rakastuin tyttökirjoihin sen kautta ne ovat muutenkin olleet minulle hurjan tärkeitä. Annan nuoruusvuodet on varmasti merkittävin kirja jonka pienenä luin.

Sitten omat kysymykseni:
  • Millainen on blogisi nimen tausta? Mistä keksit juuri kyseisen nimen ja miksi valitsit sen?
  • Minne haluaisit matkustaa? Mikä on unelmamatkakohteesi?
  • Mikä on kaikkien aikojen lempikirjasi?
  • Oudoin tapasi?
  • Jos et olisi syntynyt ihmiseksi, mikä eläin olisit?
  • Mitkä viisi asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle ja miksi?
  • Mitä kieliä osaat ja kuinka hyvin? Mitä kieliä haluaisit osata?
  • Jos joku kirja ei miellytä, jätäkö sen kesken vai luetko sen sitkeästi loppuun?
  • Kuunteletko musiikkia lukemisen yhteydessä ja jos kuuntelet, millä perusteella valitset kappaleen?
  • Oletko enemmän kesä vai talvi ihmisiä?
Herranjestas näitä kysymyksiä oli vaikeaa keksiä... No, sainpahan jotain väkerrettyä! :D

Haastan seuraavat blogit ja blogaajat:

Noanna / Noannan kirjablogi
Reta / Todella vaiheessa
The Big Bad Wolf / Sanokaa vain sudeksi
Niina T. / Yöpöydän kirjat
Anna J. / Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Toivottavasti haaste/tunnustus ei ole vielä ehtinyt teille, otatte sen vastaan ja pistätte eteenpäin! :)

maanantai 13. tammikuuta 2014

Deborah Harkness - Lumottu

All Souls Trilogy, #1

Diana Bishop on nuori historiantutkija ja tunnetun noitasuvun jälkeläinen. Sukuun kohdistuneiden vainojen vuoksi hän tutkii alkemiaa puhtaasti tieteen keinoin, mutta joutuu pyörtämään päätöksensä löytäessään salaperäisen kadonneeksi luullun käsikirjoituksen.

Dianan lisäksi valtaväestöön sulautuu laaja olentojen eli noitien, demonien ja vampyyrien joukko, joita maaginen kirja vetää puoleensa. Vahvoin loitsuin suojattu käsikirjoitus kätkee arvokasta tietoa kaikkien luotujen syntyperästä ja jopa kuolemattomuuden salaisuuden…

Asia kiinnostaa myös perinnöllisyystieteilijä Matthew Clairmontia, joka siviiliammattinsa lisäksi on 1500-vuotias vampyyri ja intohimoinen darwinisti. Yhdessä he tempautuvat aikarajat ylittävään seikkailuun, joka vie vainoajiaan pakenevan parin aina Ranskasta Yhdysvaltoihin ja menneisyyden Englantiin. Dianan ja Matthewin välistä kiellettyä vetovoimaa ei väkevinkään magia pysty tukahduttamaan, mutta ovatko sen seuraukset niin tuhoisia kuin raivostuneet olennot uskovat?

Muistan kuulleeni ja lukeneeni jotain juttuja Deborah Harknessin Lumotusta muutama vuosi sitten, mutta jotenkin kirja painui silti unholaan, enkä muistanut sitä ollenkaan ennen kuin luin rosalesin bloggauksen ennen joulua. Silloin Lumottu herätti uudelleen utelaisuuteni ja lainasin sen viimein kirjastosta. Silti se hautautui muun kirjapinon alle, kunnes viikonloppuna sain äkillisen innostuksen sen lukemiseen. Eilinen hujahtikin etupäässä Lumotun maailmaan uppoutuneena, sillä sen verran koukuttavaksi kirja osoittautui.

Diana Bishop on tunnetun noitasuvun jälkeläinen, mutta on päätynyt tutkimaan alkemian historiaa puhtaasti tieteellisin keinoin. Hän hautautuu kirjastoon Oxfordissa ja välttelee magiaa parhaansa mukaan, kunnes saa sattumalta käsiinsä lumotun käsikirjoituksen. Dianaa ei magia voisi vähempää kiinnostaa, mutta muita käsikirjoitus kiinnostaa senkin edestä. Pian hän huomaakin saaneensa kannoilleen joukon noitia, demoneja ja vampyyreja, tavallisessa maailmassa ihmisten huomaamatta asuvia olentoja. Yksi käsikirjoituksesta kiinnostuneista on Matthew Clairmont, paitsi professori Oxfordissa, myös 1500-vuotias vampyyri. Yhdessä he tempautuvat tutkimaan käsikirjoituksen arvoitusta, vaikka pian alkaa tuntua siltä, että kyse on enemmästäkin. Kirja kätkee synkkiä ja tarkoin varjeltuja salaisuuksia, jotka kiinnostavat monia. Pystyykö Diana pitämään magian tai Matthew'n erossa maailmastaan?

Kirja tempaisi minut mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta lumoten eritoten maailmallaan ja miljööllään. Harknessin luoma yliluonnollinen maailma on jälleen yksi niistä melko "tavallisista" aineksista koottu kokonaisuus joihin välillä tuntee jo kyllästyvänsä, mutta jokin siinä silti viehätti. Ihmisten seassa elävät noidat, vampyyrit ja demonit oli saatu tuntumaan jotenkin raikkaalta kokonaisuudelta. Vampyyrit muistuttavat melko paljon Twilightin vastaavia jos jätetään kimallus pois, mutta esimerkiksi demonit olivat jotain aivan muuta kuin odotin. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavallista älykkäämpiä ja astelevat kapealla hulluuden ja nerouden rajalla. (Unohtakaa siis Varjojen kaupunkien limanuljaskat.) Entä noidat sitten...ihania, juuri sellaisia, mistä pidän. Yliluonnollisia voimia on erilaisia ja niiden yhdistelmä on erilainen joka noidalla. On niin ennenäkyjä, taikajuomia, loitsuja kuin tuulen nostatuksiakin. Ja kun nuo kaikki yhdistää, kokonaisuudesta tulee jotenkin sykähdyttävä ja vangitseva.

Myös historia on Lumotussa näkyvässä osassa. Diana on historian tutkija ja paitsi se, myös Matthewn menneisyys aikaansaa kiehtovia historiapätkiä. Deborah Harkness on itsekin historian professori ja sen huomaa tekstiä lukiessa. Teksti on asiantuntevaa ja faktat ainakin minun silmääni kaikki kohdillaan. Historiasta kertovat usein varsin pitkätkin kohdat saattavat osasta tuntua pitkästyttäviltä, mutta minä rakastin niitä. Historia on aina ollut lempiaineeni ja minusta oli ihanaa uppoutua kuulemaan pikkutietoja alkemiasta, Charles Darwinista ja temppeliherroista.

Itse asiassa Dianan elämä tuntuu sellaiselta johon voisin mielelläni astahtaa. Historian tutkija? Rasti kyllä-ruutuun. Oxford? Oi kyllä! Kylläkylläkyllä. Noita? Tarvitseeko tällaisia edes kysyä, tottakai meikäläinen haluaa nostattaa tuulia ja lennättää voita ajatuksen voimalla jääkaapista pöydälle.

Ja romanssihan tässäkin kirjassa on, kuten takakannestakin jo voi päätellä. Mutta vaikka kyseessä on vampyyriromanssi ja tähtiin kirjoitettu rakkaus, jotenkin minä silti symppasin Dianaa ja Matthewta. Kyseessä olivat kaksi aikuista ihmistä, eikä ensimmäiseksi poikaystäväkseen vampyyrin valinnut teinityttö ja hänen kimaltava poikaystävänsä. (Myönnetään, käytän aivan liikaa Twilight-vertauksia.) Kummallakin heistä on myös menneisyys, eikä Matthew ole istunut 1500 vuotta pimeässä kellarissa Dianaa odottaen. Ja vaikka romanssista leivotaan todellista ikuista rakkautta, sekään ei minua haitannut. Olen romanttinen sielu, mutta Lumottuun tällainen tähtiin kirjoitettu rakkaus tuntui todella istuvan ja sillä oli selvästikin myös joku juonellinen tarkoitus. Mutta muuten rakkaustarina on kyllä juuri niin kliseinen kuin osaa odottaakin.

Kirjassa jäi kuitenkin ajoittain ärsyttämään kieli, mutten osaa sanoa johtuiko se suomennoksesta vai Harknessin alkuperäisestä tekstistä. Jotenkin se tuntui ajoittain kovin lapselliselta ja kohottelin kulmiani muutamalle pikkujutulle. Lisäksi suomennoksessa oli poikkeuksellisen paljon painovirheitä, mitkä ärsyttävät aina.

Juoni oli kuitenkin todella nappaava ja ahmaisinkin Lumotun reilussa päivässä sivumäärästä huolimatta. Kuitenkin, koska kirja oli paksu ja asiaa paljon, se jäi ehkä hiukan tasapaksuksi. Asiaa tapahtui, tapahtui lisää ja siirryttin seuraavaan paikkaan ja tapahtumaan. Pidinkin ehkä eniten alkupuolesta, jolloin Diana ja Matthew tutustuivat toisiinsa ja miljöönä toimi ihana Oxford. (Oih, ne pitkät ajat jotka hengailtiin kirjastossa ja Dianan soutulenkit sumuisella joella!) Mutta vaikka Dianasta pidänkin, aloin välillä hiukan ärsyyntyä hänen unenlahjoihinsa. Jotenkin puolet kirjasta tuntui käsittelevän sitä, kuinka hän meni nukkumaan, heräsi aamulla ja haukotteli. Muutama kerta vähemmänkin olisi riittänyt.

Lumottu aloittaa All Souls -trilogian, jonka myöhemmät osat haluan kyllä ehdottomasti lukea. Toisen osan (Shadow of Night) suomennoksesta ei kuitenkaan ole mitään tietoa, joten luulenpa, että sarjan lopun joutuu lukemaan englanniksi. Varasinkin Shadow of Nightin jo kirjastosta, mutten ole vielä menettänyt toivoani. Toivottavasti trilogia käännettäisiin loppuun saakka.

Lumotusta jäi päälimmäisenä mieleen tunnelma ja lumoavat pikku yksityiskohdat, sekä ihana maailma ja miljöö. Erityisesti Dianan perheen eläväinen talo sukuhaamuineen oli lumoava. Lisäksi myös sivuilla vilahtava suomalainen pahisnoita Satu Järvinen jaksoi hymyilyttää. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin pienetkin maininnat Suomesta ja suomalaisista käännöskirjallisuudessa saavat minut naurahtamaan. Mutta Lumotusta jäi todella hyvä maku suuhun ja loppu jäi sen verran jännittävään kohtaan, että seuraavatkin osat pitää lukea.

Arvosana: ♣♣♣♣

lauantai 11. tammikuuta 2014

Hannu Rajaniemi - Kvanttivaras

Kvanttivaras-trilogia, #1

Häikäisevä, monitahoinen tieteisooppera

Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…

Kvanttivaras on säkenöivä romaani tulevaisuuden aurinkokunnasta, jossa Marsin kaupungit liikkuvat, muistot ovat jaettavissa ja aika on kirjaimellisesti rahaa. Se on kansainvälinen menestysteos ja tieteiskirjallisuuden tuleva klassikko.


Kvanttivaras herätti kiinnostukseni ihan vain sattumalta ja päätinkin lainata sen ihan silkasta uteliaisuudesta. Asiaan vaikutti varmasti myöskin kirjan upea kansi ja kiehtova nimi. Kvanttivaras vain kuulostaa niin tajuttoman mielenkiintoiselta. Kirjaa on kehuttu monessa paikassa paljon, eikä syyttä. Mutta vaikka Kvanttivaras oli ehdottomasti tasokasta ja kiinnostavaa scifiä, minusta tuntuu, että olisin silti odottanut vielä enemmän. Jotenkin tämä ei vain lumonnut minua täysin toivomallani tavalla.

Jean le Flambeur on huijari ja mestarivaras, joka maksaa nyt yhdestä virheestään virtuaalisessa vankilassa pelaten loputtomia pelejä muita vankeja ja itsensä kopioita vastaan. Yllättäen varas pääsee kuitenkin vapaaksi, kun Mieli niminen nainen auttaa hänet pakoon. Pian kuitenkin selviää, etteivät Mielen motiivit ole täysin puhtaat, vaan Jean le Flambeur saa maksaa vapaudestaan palveluksella. Mutta mestarivarkaan menneisyys on yhä pimennossa ja ennen kuin hän voi suorittaa Mielen määräämän tehtävän, hänen on selvitettävä, kuka oikeastaan on Jean le Flambeur.

Kvanttivaras on kirja, jonka perusjuonesta tuntuu olevan mahdoton laatia järjellistä esittelyä. Koko tarina on niin monilla juonenkäänteillä ja mielikuvituksellisilla scifielementeillä varustettu kokonaisuus, että näin kirjan luettuani tunnen yhä olevani hiukan pihalla. Alkukirja vilisee dilemmavankiloita, arkontteja, tsaddikeja, zokuja, gevuloteja ja herra ties mitä muita keksintöjä, niin ettei perässä tahdo  pysyä. Onneksi sitä alkoi pikku hiljaa hahmottaa Rajaniemen maailmaa ja tajutakin jotain asioita. En kyllä vieläkään tunne olevani täysin perillä asioista, mutta toisaalta kysymys kuuluukin, täytyykö minun olla? Ei kirjasta tarvitse aina ymmärtää jokaista seikkaa. Niin kauan kun se tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta ja loogiselta, lukijan saa jättää hiukan hämmentyneeksi.

Ja Kvanttivaras tosiaankin vaikutti loogiselta ja järkevältä kokonaisuudelta. Rajaniemi on opiskellut paljon matematiikkaa ja fysiikkaa ja sen huomaa. Vaikka keksinnöt tuntuvatkin nykyimaailmassa mahdottomilta ja hurjilta, niissä on kuitenkin järkeä. Ja koska kyseessä on scifi, niiden ei tarvitse olla mahdollisia nykymaailmassa.

Aloinkin loppuviimeksi viehättyä Rajaniemen maailmasta toden teolla. Ajatus kaupungeista Marsissa, muistojen jakamisesta, ajan ostamisesta, virtuaalivankiloista ja ties mistä elektroniparvia ampuvista aseista lumosi minut. Odotankin innolla saavani tietää siitä lisää seuraavassa osassa.

Olen aina pitänyt kirjoissa paitsi älykkäistä päähenkilöistä, myös varkaista. (Kuka heitä voisi vastustaa, kysyn minä? ) Ehkäpä sen takia viehätyinkin myös Kvanttivarkaan päähenkilöstä, Jean le Flambeurista. Hänellä riittää paitsi hauskoja heittoja ja älykkäitä suunnitelmia, myös sopivaa hulluutta niiden toteuttamiseen. Hän ei ole liian kiltti, muttei myöskään liian ilkeä. Muutenkin Kvanttivarkaassa oli osittain hyvin vakavankin tunnelmansa lisäksi myös hauskat hetkensä ja sitä oli kirjoitettu myös pilke silmäkulmassa.

Näin loppuviimeksi tuntuu vaikealta vetää yhteen ajatuksiani Kvanttivarkaasta. Jotenkin olisin odottanut siltä vielä vähän enemmänkin. Jotain sellaista tajunnanräjäyttävää ja oivaltavaa lukukokemusta, joka valitettavasti jäi puuttumaan. Mutta silti minulle jäi tunne, että kirja oli hyvä. Jäin hiukan sekaviin tunnelmiin, johon voi vaikuttaa myös se, että luin kirjaa epätasaisessa vauhdissa muiden kirjojen osalla. Ehkäpä Kvanttivaras olisi vaatinut vielä hiukan enemmän paneutumista ja keskittymistä. Kuitenkin, Kvanttivaras oli aivot solmuun vääntävä, jännittävä ja jopa hauska kirja, jota voi suositella scifin ystäville. Pitääpä kipittää hakemaan Fraktaaliruhtinas kirjastosta.

Arvosana: ♣♣♣♣