sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Patrick Rothfuss - The Wise Man's Fear

The Kingkiller Chronicle (Kuninkaansurmaajan kronikka), #2

"My name is Kvothe.

I have stolen princesses back from sleeping barrow kings. I burned down the town of Trebon. I have spent the night with Felurian and left with both my sanity and my life. I was expelled from the University at a younger age than most people are allowed in. I tread paths by moonlight that others fear to speak of during day. I have talked to Gods, loved women, and written songs that make the minstrels weep.

You may have heard of me."


The man was lost. The myth remained.
Kvothe - the dragon-slayer, the renowned swordsman, the most feared, famed and notorius wizard the world has ever seen - vanished without warning and without trace. And even now, when he has been found, when darkness is rising in the corners of the world, he will not return.
But his story lives on and, for the first time, Kvothe is going to tell it...

Kun luin Tuulen nimen kolmannen kerran joululomalla, kärsivällisyyteni kohtasi loppunsa. The Wise Man's Fearin, Kuninkaansurmaajan kronikan toisen osan suomennosta saanee vielä odottaa kauan, enkä minä enää kestänyt. Minun oli vain kertakaikkiaan pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Niinpä varasin The Wise Man's Fearin kirjastosta ja viime viikon olenkin viettänyt aika tiiviisti sen seurassa. Myönnettäköön, että pelästyin hiukan sivumäärää (993), mutta onneksi kävi niin kuin arvelinkin. Kuten Tuulen nimi, myös The Wise Man's Fear tempaisi minut täydellisesti mukaansa.

The Wise Man's Fear jatkaa Kvothen, maailmansa tunnetuimman velhon ja elävän legendan elämäntarinaa. Kvothe, josta kerrotaan päätähuimaavia tarinoita maailman joka kolkassa, on nimittäin kadonnut jäljettömiin, eikä suostu palaamaan edes nyt kun hänet on löydetty. Mutta Kvothe on suostunut kertomaan tarinansa. The Wise Man's Fear jatkaa kertomusta joka alkoi Tuulen nimessä ja raottaa verhoa sankaritarujen takana.

Minä rakastan tätä tarinaa, näitä kirjoja, Kvothea. Piste. Rakastan Rothfussin kieltä, kirjojen maailmaa ja kaikkea siinä olevaa. Tuulen nimi ja The Wise Man's Fear ovat ehdottomasti lempikirjojeni listalla, enkä usko, että ne siitä liikahtavat vähään aikaan. Voisin laulaa näille kirjoille ylistyslaulua niin pitkään että kaikki kyllästyisivät. Mutta koitan nyt järjestää ajatukseni edes jotenkin järjellisiksi.

Aloitetaan Kvothesta. Kvothe... Sanotaan nyt vaikka, että olen luultavasti kaikkien aikojen pahimman päähenkilörakkauteni pauloissa. Olen aina pitänyt älykkäistä päähenkilöistä ja Kvothe todellakin on sellainen. Hän on monilahjakkuus, uskaltaisinpa sanoa jopa yleisneroksi. Enpä usko, että tässä maailmassa on kovin montaa asiaa, jota Kvothe ei kykenisi oppimaan. Mutta Kvothe ei silti ole yksi niistä ärsyttävän ylitäydellisistä päähenkilöistä, vaan myös inhimillinen. Hänkin tekee virheitä ja hänessä on vikansa, kuten meissä kaikissa. Kvotheen on helppo kiintyä ja hänen puolestaan jännittää. Luin sydän kurkussa jokaista jännittävää kohtaa, riemuitsin Kvothen onnistumisista ja hänen epäonnistumisensa vaivuttivat minut epätoivon alhoon. Siksi uskonkin trilogian viimeisen osan murskaavan minut henkisesti.

The Wise Man's Fearia lukiessani aloin nimittäin yhä paremmin tajuta, ettei kyseessä ole iloinen tarina. Kyseessä ei ole tavallinen sankaritarina, jossa sankari kohtaa mitä suurimpia vastoinkäymisiä, mutta selviytyy kaikesta voittajana ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Koska Kvothe kertoo tarinaansa itse, kehyskertomuksesta voi jo päätellä, minne tarina päättyy. Ja se ei tule päättymään suuriin saleihin, jossa Kvothea juhlitaan suurena sankarina. Ja koska haluaisin Kvothelle pelkkää hyvää, minusta tuntuu, että sydämeni särkyy viimeisessä osassa.

Maailma ja Rothfussin kieli ovat myöskin asioita, jotka vetävät minut Kvothen seuraan kerran toisensa jälkeen. Rothfussin luoma maailma on niin monimutkainen ja monikerroksinen, että sitä on mahdoton ymmärtää täydellisesti. Mutta silti siinä tuntuu olevan sisäinen logiikka, eikä se tunnu epäjohdonmukaiselta. (Ja kukapa voisi väittää ymmärtävänsä edes meidän maailmaamme täydellisesti.) Lisäksi Rothfussin kieli lumoaa minut aina uudelleen, etenkin huikaisevan kauniit musiikkikohdat saavat minut aina pidättelemään itkua.

Kvothe tosiaan on muusikko monien muiden lahjojensa ohella ja musiikki kulkee hänen tarinassaan mukana joka askeleella. Koska olen itsekin soittanut vuosikausia (ja soitan edelleenkin), pystyn eläytymään Kvothen tunteisiin musiikista ja soittamisesta. Ja musiikki on myöskin niitä syitä, miksi en halua ikinä nähdä näistä kirjoista tehtävän elokuvia. Rothfuss kuvaa niin taidokkaasti maailman kauneimpia balladeja ja kappaleita, että tiedän jo nyt, että pettyisin katkerasti jos kuulisin musiikin todellisuudessa. Eikä Kvothen tarina muutenkaan istuisi valkokankaalle laajuutensa takia.

Ja kuten niin monissa muissakin tarinoissa, myös tässä, on rakkaustarina. Mutta se on hyvin kaukana kliseisyydestä - kuten niin moni muukin asia Tuulen nimessä ja The Wise Man's Fearissa. Sillä vaikka Kvothen tarina on jollain lailla hyvin tavallinen, se tuntuu hyvin tuoreelta. Ja vaikka suhtautumiseni rakkaustarinaan onkin hiukan ristiriitainen, se on jollain lailla hyvin merkittävä osa tarinaa. Minulla on kutina, että se tulee vaikuttamaan suuresti tarinan loppuun.

Mutta vaikka olenkin kehunut Kvothea, tarinaa ja Rothfussia luultavasti enemmän kuin laki sallii, eivät kirjat silti täysin täydellisyyden yläpuolella ole. Sekä Tuulen nimi, että The Wise Man's Fear syyllistyvät nimittäin ajoittain melkoiseen hitauteen. Ja vaikka pidänkin siitä, ettei kirja etene hosuen ja lukisin Kvothesta ilomielin vaikka uudet tuhat sivua milloin vain, hiukan tiivistämisen varaa tässäkin olisi ollut. Mutta annan tämän ilomielin anteeksi.

No niin. Nyt olen saanut vuodatettua ulos aikamoisen vuoren sellaista ylistystä, etten edes uskalla ajatella. The Wise Man's Fear heitti minut jälleen Rothfussin palvomisen kurimukseen, josta olin ehtinyt jo hetkeksi aikaa toipua. Kvothen tarina, Kuninkaansurmaajan kronikka, on lempikirjojeni listan kärjessä ja siellä pysyy. Suosittelen kokeilemaan.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

6 kommenttia:

  1. Onko kyse siis eeppisestä/korkeasta fantasiasta vai enemmän urbaanifantasiasta? Onnistuit vakuuttamaan minut näistä kirjoista, joten lisäänkin molemmat nämä megalomaaniseen lukulistaani :D seuraavan kerran kun mökille menen niin pitää ottaa nämä mukaan, koska siellä, keskellä ei mitään järven rannalla, pystyn lukemaan kovan tason fantasiaa parhaiten. Ehkä siksi, ettei kaupungin jatkuva hulina häiritse keskittymistäni jatkuvasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä nämä eeppisen fantasian puolelle laskisin, vaikkei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä. Suosittelen tosiaan lämpimästi kokeilemaan näitä! :)

      Poista
  2. Oii, ihanaa että The Wise Man's Fear iski samaan tapaan kuin ykkösosa. :) Samoin kävi minulle - olen oikeastaan jo yli puoli vuotta himoinnut lukea nämä uudestaan, sillä tahtoisin palautella tarinaa mieleen ja ennen kaikkea kiinnittää uudella lukukerralla huomiota vihjeisiin ja yksityiskohtiin, joita Rothfuss on matkan varrelle pudotellut. En vain ole saanut aikaiseksi, koska haluaisin myös lukea kakkososan suomennoksen - mutta joutunen sortumaan jossain välissä, kun sitä ei vain näy eikä kuulu.. niin kuin ei sitä kolmatta osaakaan.. Aargh! Ja kyllä, eeppiseksi fantasiaksi minäkin näitä nimittäisin, vaikka sisältävätkin paljon perinteisestä poikkeavia piirteitä - mikä on tässä tapauksessa vain plussaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rothfuss ja Kirjava... Kestää kauan odottaa kumpaa vain. :D Ja niitä yksityiskohtia ja vihjeitä todellakin löytyy takuulla uusintaluennalla useita, saa nähdä jaksanko odottaa suomennosta ennen toista lukukertaa. Kolmatta osaa odotellessa... :)

      Poista
  3. Kuulostaa kiinnostavalle. ;) Jos vertaat Tuulen varjoon, kumpi voittaa? (Itse olen epätietoisesti ikuisesti yhdistänyt nämä toisiinsa, Tuulen nimen ja Tuulen varjon. x) Siis ennen kuin luin Zafonia.) Pitänee varata eka osa kirjastosta, vaikka kesäksi mökille. ;)

    (Ja odottelen innolla mielipidettäsi Marinasta. ;) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm... Sanotaan tasapeli. Tuulen varjo ja Tuulen nimi (jotka menevät muuten minullakin välillä sekaisin) ovat kuitenkin sen verran erilaisia kirjoja, että niitä ei voi verrata. Loistavia kumpainenkin. :)

      Poista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)