maanantai 24. helmikuuta 2014

John Green & David Levithan - Will Grayson, Will Grayson

One cold night, in a most unlikely corner of Chicago, two teens—both named Will Grayson—are about to cross paths. As their worlds collide and intertwine, the Will Graysons find their lives going in new and unexpected directions, building toward romantic turns-of-heart and the epic production of history’s most fabulous high school musical.

Syitä miksi tartuin kirjaan Will Grayson, Will Grayson on monia. Numero yksi, John Green. Ja John Green koska Tähtiin kirjoitettu virhe. Ei siitä sen enempää. Lisäksi Reta bloggasi tästä joulukuussa ja kiinnostukseni heräsi juurikin koska John Green. Niinpä varasin tämän kirjastosta ja hotkaisinkin reilussa päivässä. Sillä voi kuinka minä tästä kirjasta pidinkään.

Will Grayson, Will Grayson kertoo kahdesta teinipojasta, jota ei yhdistä mikään muu kuin sama nimi ennen kuin he sattuman kautta tapaavat. Tuo maailman epätodennäköisimmältä tuntunut tapaaminen alkaa kuitenkin muuttaa poikien elämää tai ennemminkin kummankin suhtautumista siihen. Will Grayson, Will Grayson on tarina elämästä, sen haastavuudesta, välittämisestä, sen osoittamisen vaikeudesta ja itsensä etsimisestä.

Jotenkin tämä kirja iski minua suoraan sydämeen. John Green ja David Levithan ovat onnistuneet kertomaan itkettävän ja naurattavan tarinan tavallisen epätavallisista asioista. Tempauduin mukaan kahden Will Graysonin tarinaan nopeasti enkä olisi malttanut päästää irti. Olisin halunnut tämän kirjan jatkuvan vielä.

Kirja on jaettu kahtia kahden eri Will Graysonin kertomiin lukuihin ja on selvää, että luvut on kirjoittanut eri kirjailija. John Greenillä on oma tyylinsä ja David Levithanilla omansa. Silmiinpistävimpänä erona oli kirjoitusasu, Levithanin Willin luvut oli kirjoitettu kokoaan ilman isoja alkukirjaimia. Kirjan päähenkilöinä ovatkin oikeastaan Will Grayson ja will grayson. Silti tyylit istuvat hyvin yhteen ja juuri niiden erilaisuus maalaa kahdesta Will Graysonista itsenäiset ja erilaiset kuvat. Kummastakin Willistä olisi luultavasti saanut aikaan oman kirjansakin, mutta yhdistämällä siitä on saatu vielä parempi.

Willit ovatkin keskenään hyvin erinlaisia. Will isolla W:llä ei ole sinut oman elämänsä kanssa. Hän on homoystäväänsä Tinyä puolustettuaan lentänyt ulos kaveripiiristään. Lisäksi hän koittaa epätoivoisesti elää kahden säännön mukaan, 1. Älä välitä liikaa 2. Ole hiljaa. will grayson taas on masentunut, eikä voisi välittää elämästä kovinkaan paljoa vähempää. Hänen elämänsä kohokohdat muodostavat päivittäiset keskustelut nettiystävä isaacin kanssa. Heidän elämänsä alkavat kuitenkin kääntyä uusille urille, kun Willin ystävän Tinyn kirjoittama musikaali, Tiny Dancer päätetään esittää ja willin elämän tärkein henkilö isaac haluaa tavata kasvotusten. Asiat lähtevät uusille urille.

Minä itkin ja nauroin Will Grayson, Will Graysonin parissa. Kirja sai minut hymyilemään onnesta ja sydämeni kirvelemään myötätunnosta. Will ja will, kaksi niin erinlaista ja samanlaista poikaa, jotka joutuvat päivästä toiseen kohtaamaan väistämättömän. Elämän. Onko eläminen vain yritys ja erehdys, vai tuleeko erehdyksen jälkeen vielä jotain muuta?  Will Grayson, Will Grayson. Olen vieläkin hiukan kummallisessa mielentilassa tästä kirjasta johtuen.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

lauantai 22. helmikuuta 2014

Marie Lu - Prodigy

Legend, #2

Injured and on the run, it has been seven days since June and Day barely escaped Los Angeles and the Republic with their lives. Day is believed dead having lost his own brother to an execution squad who thought they were assassinating him. June is now the Republic's most wanted traitor. Desperate for help, they turn to the Patriots - a vigilante rebel group sworn to bring down the Republic. But can they trust them or have they unwittingly become pawns in the most terrifying of political games?

Luin Marie Lun Legend-sarjan ensimmäisen osan, Legendin jo ennen joulua ja aloitin Prodigynkin heti perään, mutta jotenkin sen lukeminen jämähti paikoilleen pariksi kuukaudeksi. Syytän Allegiantia joka joulun paketeista paljastuessaan sysäsi kaikki muut kirjat syrjään. Kun sitten olin lukenut Allegiantin, en pystynyt viikkoon lukemaan mitään uutta, sillä minun täytyi toipua henkisesti ja päästä siitä yli. Jotenkin Prodigy sitten vain jäi kaiken muun kirjallisuuden alle ennen kuin torstaina sain äkillisen inspiraation jatkaa. Haluaisinkin pyytää anteeksi. Prodigy ei nimittäin ansainnut sitä julmaa syrjään sysäämistä, jonka sille tein. Ei. Prodigy oli aivan erinomainen jatko-osa joka lunasti Legendin asettamat korkeat odotukset.

June on auttanut Dayn, Tasavallan etsityimmän rikollisen karkuun ja sysännyt syrjään kaiken minkä parissa on kasvanut ja mihin uskonut. Nyt June on puolestaan etsitty petturi ja olosuhteet ajavat nuoret liitoutumaan, kapinallisliikeen, Patriotin kanssa. Pian June ja Day huomaavat olevansa erottamaton osa vaarallista suunnitelmaa, jonka päämääränä on kukistaa Tasavalta ja tuoda Siirtokunnille voitto pitkään jatkuneessa sodassa joka on halkaissut Yhdysvallat kahtia. Mutta kun panokset kovenevat, keneen voi luottaa ja mihin pitäisi uskoa?

Huhhuh. Sanotaan se nyt heti alkuun. Prodigy oli loistava jatko-osa. Loistava trilogian toinen osa. En joutunut ärsyyntymään henkilöiden ratkaisuihin tai rakkauden ryppyihin. Prodigyssä asiat olivat niin kuin niiden pitikin.

Annakin Marie Lulle erityistunnustuksen juurikin romassipuolesta. Prodigy taitaa olla aikoihin ensimmäinen trilogioille tyypillinen ryppyjä rakkaudessa -osa, joka ei oikeastaan ärsyttänyt minua missään vaiheessa. Yleensä nimittäin hermostun kahden toisilleen täydellisen ihmisen tyhjänpäiväisiin riitoihin ja kuvoihin pahimmassa tapauksessa ilmaantuvaan kolmiodraamaan. Tiedän kyllä, ettei romanssi jossa koko ajan tanssittaisiin kukkaniityllä olisi mistään kotoisin, mutta silti. Prodigyssä en kuitenkaan joutunut tuskastumaan.

Rakkaudessa on toki ryppyjä, mutta ne ovat aiheellisia. June ja Day ovat tunteneet toisensa vasta vain vähän aikaa ja sekin aika on kulunut useimmiten yrityksiin pysyä hengissä. He haluaisivat olla toistensa kanssa, mutta maailma tuntuu olevan sitä vastaan ja epäilykset vaanivat myös heidän omissa mielissään. June ja Day ovat käyneet läpi paljon ja antaneet toisilleen anteeksi vielä enemmän. Prodigy on tarina siitä, kuinka voi välittää paljon, mutta päätyä silti sanomaan väärät sanat ja tekemään väärät ratkaisut. Ärsyyntymisen sijaan olinkin useammin melkein tippa linssissä.

Lisäksi Lu hämmästytti jälleen nopeatempoisella ja älykkäällä juonellaan. Koko ajan selvisi lisää asioita ja kirjan parissa sai todella jännittää. Myös kirjassa suuressa osassa oleva poliittinen juonittelu osui ja upposi.

Muistelen Legendin arvostelussani maininneeni historian vähyydestä ja siitä kuinka se ärsytti minua. No, kuten vähän arvelinkin, joudun perumaan puheeni. Prodigyssä Tasavallan ja Siirtokuntien menneisyyttä, sodan syitä ja maailmalla tapahtuneita järkyttäviä muutoksia valotetaan hurjasti. Ainakin minun makuuni Lu onnistui kehittelemään uskottavan mielenkiintoisen dystopisen maailman. Erityismaininta täytyy antaa vielä siitä, että dystopinen maailma on olemassa myös Amerikan ulkopuolella. Maailmaanhan tunnetusti mahtuu muutakin ja Prodigyssä se myös tuodaan ilmi. Kiitän.

Ja sitten loppu. Voi mihin paikkaan Lu kirjan päättikään! En malta odottaa että pääsen viimeisen osan kimppuun, vaikka veikkaankin sen tuovan mukanaan kyyneliä. Tuntuu nimittäin aika mahdottomalta löytää tilanteeseen mitään mukavaa ratkaisuja. Lisäksi uskoni onnellisiin loppuihin on viime aikoina tullut rytinällä alas. Kyyneleet olivatkin lopussa lähellä.

Olen erittäin iloinen, että olen tullut tarttuneeksi tähän sarjaan. Prodigy oli laadukasta nuortendystopiaa ja sitä oli ilo lukea. Champion, kunpa saisin sinut pian käsiini!

Arvosana: ♣♣♣♣½

P.S Marie Lu on parhaillaan kirjoittamassa uutta sarjaa nimeltään Young Elites. Kirjailija itse luonnehtii sarjaa seuraavasti: think X-Men meets Assassin’s Creed 2 meets Game of Thrones. Ja kun katsoo vielä kirjailijan jakamia inspiraatiokuvia... Sanoisin, että olen myyty.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Maggie Stiefvater - The Dream Thieves

The Raven Cycle, #2

Blue didn't mean to fall for the Raven Boys, but she has - and the more her life entwines with theirs, the more dangerous it becomes.

Ronan  is the most dangerous of all.

He's the haunted one, the darkest, the most raven.

His dreams invade reality and confuse what is true.

With magig growing stronger around them, now is a time to be wary. Before everything unravels... Friendships will be tested. Someone will get hurt.

And a kiss will be shared.

Joulukuussa luin Maggie Stiefvaterin neliosaisen The Raven Cycle -sarjan aloitus osan The Raven Boys. Kirja osoittautuikin todella mielenkiintoiseksi ja pistin myös toisen osan varaukseen. Nyt sainkin The Dream Thievesin viimein luettua ja wau. Sarja sen kuin paranee!

Magia vahvistuu vahvistumistaan Henrietan pikkukaupungissa. Energialinja, (ley line) on nyt herätetty, mutta Bluen ja poikien etsintä on vasta alussa.  Missä Glendower, muinainen walesilainen kuningas, nukkuu maagista untaan? Etsinnät käyvätkin yhä vaarallisemmiksi. Glendowerin jäljillä ovat monet muutkin ja magia vahvistuu myös Bluen lähipiirissä. Mikä on Ronanin, pojista synkimmän, suurin salaisuus? Entä mitä on tapahtumassa Adamille? Lisäksi Blueta piinaa ennustus, jonka mukaan hän tulee tappamaan tosirakkautensa jos suutelee tätä. Voiko hän itse vaikuttaa tulevaisuuteen, joka tuntuu olevan ennalta kirjoitettu? Painajaiset heräävät henkiin, aika kulkee kummallisia polkuja ja mikään ei ole turvallista.

Minusta koko Raven Cycle -sarjasta annetaan hiukan vääristynyt kuva takakansien perusteella. Niissä kaikki tuntuu pyörivän pelkän ennustuksen ja romanssin ympärillä, vaikka itse kirja ei sitä tee, ei todellakaan. Raven Cycle ei ole sarja, jossa tyttö tapaa pojan, rakastuu salamana ja koittaa selviytyä kun kohtalo heittää tielle esteitä. Ei. Raven Cycle on sarja, jossa tyttö tutustuu poikalaumaan ja magiasta tulee todellista. Raven Cycle on kirjasarja ja The Dream Thieves on kirja, jossa kaveriporukka etsii muinaista kuningasta ja koittaa pysyä hengissä kun magia kasvaa yhä vahvemmaksi. Romanssi on mutka matkassa. Etsintä ei ole mutka romanssin matkassa.

Romanssi oli kuitenkin ainakin minun makuuni sopiva lisä ja kaikki ennustukset huomioon ottaen jännitän todella, miten kaikessa lopulta käykään. Lisäksi se saa edetä rauhallisessa ja järkevässä temmossa kun sarjasta tulee neliosainen.

Myös kirjan maailma lumosi minut tässä toisessa osassa. Magiassa ja koko konseptissa oli tuoreelta tuntuvia piirteitä, kaikki ei tuntunut vain samojen elementtien uudelleen kierrättämiseltä. (Vaikka toki sitäkin oli, eihän mikään kirja täysin uniikki tapaus ole.) The Dream Thievesiä lukiessa sai päästää ajoittain ihailevia huokauksia ja taputtaa innoissaan kaikille jännitäville elementeille joita paljastui.

Alan pitää myöskin kirjan hahmoista koko ajan enemmän. Raven Cycle ei ole pelkästään Bluen tarina, tyttö on vain yksi kertojahahmoista. Kirjassa pääsevät ääneen niin Gansey, Ronan ja Adamkin. Ainakin minuun makuuni kerronta toimi hyvin ja kaikista hahmoista sai tarkemman kuvan. Mutta ongelmatonta kenenkään elämä ole, välillä huomasin miettiväni kuinka monta ongelmatapausta yhteen kaveriporukkaan voi mahtua. Silti kenenkään ongelmat eivät tuntuneet väkisin väännetyiltä, vain aidoilta ja johdonmukaisilta.

Pidän myös erittäin paljon siitä, että Stiefvater on päättänyt tehnyt sarjasta neliosaisen. Silloin tapahtumien tempo pysyy sopivana ja kirjat ovat selkeämmin omia kokonaisuuksiaan. Trilogioiden toisissa osissahan on usein juuri se ongelma, että ne ovat eräänlaisia väliinputoajia pohjustuksen ja loppurytinöiden välillä. Mutta The Dream Thieves onnistui olemaan oma, vahva kokonaisuutensa.

The Dream Thieves oli mahtavaa luettavaa ja pidin siitä jopa enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Tarina eteni sopivalla tempolla, juonessa oli yllättäviä käänteitä ja maailmassakin tuoreilta tuntuvia piirteitä. Maltan tuskin odottaa, miten kaikki lopulta päättyykään. Olenkin nyt todella havahtunut siihen tosiseikkaan, että The Dream Thieves ilmestyi vasta viime syksynä, joten seuraavaa osaa saa odotella varsin kauan. Mutta hyvää kannattaa odottaa, kuten sanotaan.

Arvosana: ♣♣♣♣½

lauantai 8. helmikuuta 2014

Gayle Forman - Just One Year

Just One Day, #2

Before you find out how their story ends, remember how it began....

 
When he opens his eyes, Willem doesn’t know where in the world he is—Prague or Dubrovnik or back in Amsterdam. All he knows is that he is once again alone, and that he needs to find a girl named Lulu. They shared one magical day in Paris, and something about that day—that girl—makes Willem wonder if they aren’t fated to be together. He travels all over the world, from Mexico to India, hoping to reconnect with her. But as months go by and Lulu remains elusive, Willem starts to question if the hand of fate is as strong as he’d thought. . . .

The romantic, emotional companion to Just One Day, this is a story of the choices we make and the accidents that happen—and the happiness we can find when the two intersect.


Kun luin Gayle Formanin ihanan kirjan, Just One Dayn pari viikkoa sitten, tiesin, että minun olisi saatava käsiini myös toinen osa, Just One Year. Just One Day oli ihanaa luettavaa ja suhtauduinkin hiukan varauksellisesti tähän toiseen osaan. Ja se oli luultavasti ihan hyvä. Ei Just One Year huono ollut, ei ollenkaan, mutta jotenkin en vain saanut muodostettua siihen samanlaista sidettä kuin ensimmäiseen osaan.

Just One Year on eräänlainen jatko-osa tai toinen näkökulma Just One Dayn kertomaan tarinaan. Sen kertojana on Willem, hollantilaispoika, jonka kanssa Allyson vietti yhden unohtumattoman päivän koluten Pariisin katuja. Päivä sai kuitenkin karun päätöksen Willemin oltua aamulla poissa ja Just One Year kertookin Willemin seuraavasta vuodesta. Mitä todella tapahtui tuona aamuna? Ja mitä Willem teki sen jälkeen? Entä voiko yksi päivä, yksi ihminen ja yksi tapaaminen kääntää elämän ylösalaisin?

Oikeastaan Just One Year ei ole jatko-osa sen perinteisesssä merkityksessä. Se ei jatku siitä, mihin Just One Day päättyi, vaan kertoo rinnakkaisen tarinan, toisen ihmisen tarinan ja näkökulman Just One Dayn tapahtumiin tähdäten lopulta samaan kohtaukseen. Tavallaan pidin siitä, tavallaan en.

Minusta on loppujen lopuksi ihan hyvä, että Willemin ja Allysonin tarina ei jatku sen pidemmälle mitä Just One Dayssä päästiin. Tarina on hyvä sellaisenaan ja avoin loppu sopii siihen kuin nakuutettu. Mutta toisaalta... Olisin niin kovin halunnut tietää. Lisäksi se, että kirjan tapahtumat ovat vain toinen näkökulma syövät juonen merkitystä ja jännitystä. Just One Dayssä sai jännittää sitä, kuinka lopulta käykään, Just One Yearissa juonen suuremmat käänteet tietää jo ja jännittää saikin enemmän kuinka pitkälle tarinassa päästään. Mutta jännittävä ja hurja juoni ei ole näiden kirjojen tärkein ominaisuus.

Kuten Just One Daykin, myös Just One Year on kertomus itsensä löytämisestä ja yhden päivän maagisuudesta. Allysonin tapaaminen on kääntänyt Willemin elämässä uuden lehden ja tämän kipeä menneisyys ja kipeämpi sydän alkavat pikku hiljaa parantua. Willem särki Allysonin sydämen, mutta avasi samalla tämän elämässä uuden oven. Allyson paransi Willemin sydämen, mutta jätti tämän elämän tyhjäksi. Willem uskoo elämässä tapahtuviin "onnettomuuksiin" (accidents), kummallisiin sattumuksiin, eräänlaiseen kohtaloon. Willemin ja Allysonin kohtaus oli onnettomuus, mutta mitä tapahtuu sen jälkeen? Willem ei tiedä edes Allysonin oikeaa nimeä, kuinka hän voisi siis löytää tämän?

Jollain lailla minä en kuitenkaan kiintynyt tähän kirjaan samalla lailla kuin ensimmäiseen. Minusta tuntuu, että päähenkilönvaihdoksella on siinä suuri osa. Siinä missä samaistuin Allysoniin voimakkaasti, Willem jäi minulle etäisemmäksi. Pidin hänestä ja symppasin häntä, mutta en ollut hänen kanssaan aivan samalla aaltopituudella. Silti tätä oli ilo lukea.

Kuten Just One Day, myös Just One Year sisältää hienoja ajatuksia ja kaunista pohdintaa elämästä, sen arvaamattomuudesta, tarkoituksista ja maagisuudesta. Taisipa pari kyyneltäkin vierähtää lukiessa. Olenkin Gayle Formanin kirjoissa pitänyt erityisesti hänen surullisen kauniista tavastaan kuvata asioita ja elämää. Olen iloinen, että tulin lukeneeksi nämä, vaikka Just One Year ei aivan Just One Dayn tasolle noussutkaan. (Kansikin oli ensimmäisessä osassa kauniimpi...)

Arvosana: ♣♣♣♣

perjantai 7. helmikuuta 2014

Eoin Colfer - Siipimies

Lähtölaukaus Conor Broekhartin lentäjänuralle tapahtuu Pariisin maailmannäyttelyssä 1878. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän viettää Irlannin rannikon edustalla Salteesaarten kuningaskunnassa, jossa hänen isänsä Declan palvelee kuninkaan vartiostossa.

Conorin neuvokkaasti pelastamasta kuninkaan tyttärestä tulee hänen sydämensä toiveiden kohde, mutta salassa valmisteltu vallankaappaushanke kääntää kohtalon poikaa vastaan. Asioista liikaa tietävä Conor teljetään väärällä nimellä vankilaan. Kahden vuoden päästä hänellä on kuitenkin käsissään suunnitelma, joka muuttaa kaikkien salteesaarelaisten elämän.

Röyhkeää vallankaappausta hautova marsalkka Bonvilain tajuaa saaneensa pojasta vakavasti otettavan vastustajan: vain 16-vuotias Conor aikoo pelastaa perheensä pahansuovan vallananastajan kynsistä. Pian Salteen asukkaat huomaavat salaperäisen ”Siipimiehen” liitävän saarten yllä...


Muistaakseni joku kaverini suositteli Siipimiestä minulle jokunen vuosi sitten, mutta silloin se jäi syystä tai toisesta lukematta. Muutama viikko sitten kirjaa kuitenkin arvuuteltiin Rising Shadow'n Arvaa mikä kirja -ketjussa ja kiinnostukseni heräsi. Kun se sitten osui silmään kirjastosta, nappasin kirjan mukaani enkä katunut. Siipimies oli taattua Colferin laatua, hauskaa ja ihanaa luettavaa, joskin siinä oli mukana myös synkempää puolta.

Siipimies kertoo vaihtoehtoiseen historiaan sijoittuvan tarinan Conorista, pojasta joka syntyy kaasupallon korissa ja jolla on pakottava intohimo lentämiseen. Conor vanhempineen asuu Salteen saarella, pienessä itsenäisessä saarivaltiossa Irlannin edustalla. Conorin ennen niin iloinen elämä saa kuitenkin kauhean käänteen kun poika joutuu todistamaan väkivaltaista vallankaappausta ja päätyy lopulta vankilaan saakka. Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä menetetty.

Minä todella pidin Siipimiehestä. Eoin Colfer on vakuuttava laatutakuu, kirjan parissa sai nauraa useaan otteeseen, mutta myös vakavampia sävyjä oli mukana. Siipimies oli useaan otteeseen aidosti surullinen ja elinkin sen tunnelmissa vahvasti mukana.

Etenkin kirjan alkupuoliskon lähestyessä loppuaan tirautin pari hyvin katkeraa kyyneltä. Siipimies on niitä kirjoja, jotka saavat kiroamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta, niitä kirjoja joita lukiessa tahtoo murjoa pahikset maanrakoon ja antaa päähenkilölle lohduttavan halauksen. Sydämeeni todellakin sattui kun luin Conorin vastoinkäymisistä.

Luultavasti osasyy tunteelliseen suhtautumiseeni kumpusikin Conorista itsestään. Colferilla on taito kirjoittaa tavattoman sympaattisia hahmoja joihin kiintyy helposti. Ei sillä, Conorissakin on vikansa ja hänestä jäikin hyvin inhimillinen vaikutelma. Lisäksi Conor on älykäs, huumorintajuinen ja hauska. Kaikki ominaisuuksia, joista pidän kirjan henkilöhahmoissa niin kovin paljon.

Colferin huumori pääsee myös tässä kirjassa esiin, etenkin alkupuolella ennen kuin juoni vakavoituu. Colfer tuntuu kirjoittavan pilke silmäkulmassa, arjessa sattuu kummallisia sattumuksia ja päähenkilöt toteavat hupsuja asioita. Colfer on todella elementissään hauskoja juttuja kirjoittaessaan.

Tarina tosiaan vakavoitui keskivaiheilla ja Siipimies toikin toisinaan mieleeni erittäin vahvasti Alexandre Dumasin Monte Criston kreivin. Nuori ja lahjakas poika päätyy syyttömänä vankilaan ja hänen palatessaan alkaa tapahtua. Vaikka Siipimies sisältääkin scifi- ja miksei hiukan steampunk-elementtejäkin eikä pyöri niin suuresti koston, vaan ennemminkin lentämisen ympärillä, jotain samaa näissä on.

Lentäminen onkin kirjassa suuressa roolissa. Ja vaikken kauheasti lentokoneista perustakaan (korkeat paikat ovat vähän epämiellyttäviä meikäläisestä) lentämiskuvaukset ja etenkin vanhanaikaisten lentokoneiden ja kaasupallojen kuvaukset ihastuttivat. Kirjan maailma olikin ihana, saari keskellä merta, miekkailutunnit, lentäminen... Pidin kaikesta.

Siipimies olikin ihanaa luettavaa, kirja nosti hymyn huulille, mutta myös surun kyyneleet silmiin. Colfer ei pettänyt ja suosittelen tätä lämpimästi. Oikestaan Siipimies oli jopa parempi kuin Artemis Fowlit. (Iso kohteliaisuus!)

Arvosana: ♣♣♣♣½