sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

George R.R Martin - Miekkamyrsky

Tulen ja jään laulu, #3

Vanha susi on poissa, nuori on mennyt etelään pelaamaan valtaistuinpeliä, ja jäljellä on vain aaveita.
Miekkamyrsky jatkaa kertomusta Seitsemän kuningaskunnan kohtalon hetkistä. Muurin takana valtavat ihmisjoukot ovat liikkeellä kannoillaan uhka, jollaista etelässä ei osata enää edes kuvitella. Toisaalla lohikäärmeiden äiti, maanpaossa oleva Daenerys Myrskysyntyinen, hakee omaa rooliaan kuningattarena jonka tehtävä on vallata synnyinmaansa takaisin.

Kaiken keskipisteessä on kuninkaiden koitoksen pirstoma Westerosin valtakunta. Sota on jättänyt jälkensä myös sen asukkaisiin, eivätkä monet haavoista koskaan parane. Aatelissukujen välienselvittely jatkuu, ja uusia liittoja solmitaan yhtä nopeasti kuin vanhoja särjetään. ”Olen oppinut, ettei rakkaus ole aina viisas. Se voi johtaa meidät mielettömiin tekoihin, mutta me seuraamme sydäntämme… minne se sitten ikinä meidät viekin.”


Tulen ja jään laulun kolmas osa, Miekkamyrsky julkaistiin sivumääränsä takia kahtena niteenä, mutta seuraava teksti käsittelee kumpaakin. Miekkamyrsky on yhtenäinen teos ja uskon että saan sanottavani paremmin sanotuksi kun höpisen kummastakin.

Huhhuh. Vaikka luin Miekkamyrskyn jo toiseen otteeseen, olen vieläkin hiukan shokissa kaikesta siitä mitä tässä kirjassa tapahtuu. Paksuudestaan huolimatta Miekkamyrsky on tiivis ja juoni etenee huikaisevaa tempoa eteenpäin. Tämä kolmas osa on hengästyttävä teos ja tähänastinen suosikkini sarjassa.

Martin todellakin räjäyttää lukijan odotukset ja toiveet tässä kirjassa. Henkilöitä poistuu pelistä vauhdilla etenkin toisen niteen aikana ja minunlaiseni henkilöihin kiintyvä lukija on hätää kärsimässä. Etenkin eräs hyvin kuuluisa kohtaus jonka TV-sarjaakin seuranneet takuulla tietävät sai kyyneleet virtaamaan myös toisella lukukerralla. Nostan Martinille hattua kaikesta tästä.

 Kuolemat vauhdittavat sarjaa ja kääntävät olosuhteiden suunnan hyvin äkkiä. Lukija ei voi luottaa mihinkään eikä kehenkään, vaikka näin jälkiviisaana voisikin päätellä miksi juuri kyseiset hahmot eivät olleet tärkeitä ja saivat kuolla. Juonenkehittely on nerokasta, kammottavalla tavalla nerokasta ja vaatii kylmiä hermoja. Itse en kykenisi lahtaamaan hahmoja tällä lailla. Eivätkä juonta vauhdita pelkästään kuolemat, elossa olevat hahmot ajautuvat hekin niin mehukkaisiin tilanteisiin että odotan innolla miten Martin sarjansa jonain kauniina päivänä päättää.

Sen lisäksi että Martin onnistui hämmästyttämään minua kirjallaan, hän onnistui myös muuttamaan mielipiteeni erään hahmon suhteen. Muistan inhonneeni Jaime Lannisteria ensimmäisellä lukukerralla Miekkamyrskyyn saakka, jolloin hänestä tuli yksi kertojahahmoista. Miekkamyrskyssä käänsinkin sitten kelkkani ja nykyään Jaime on yksi suosikkihahmoistani, vaikken Lannistereja noin muuten kannatakaan. Tosin Tyrion Lannister on sen verran mehukas hahmo ettei hänestä voi olla pitämättä edes hiukan.

Miekkamyrsky yksinkertaisesti loistava kirja. Tulen ja jään laulu on eeppinen saaga, maailma on uskomattoman rikas, henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia ja juoni tihenee tässä osassa hengästyttävään tahtiin. Näistä ei vain yksinkertaisesti voi saada tarpeekseen.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Sarjan viidennen osan, Lohikäärmetanssin ensimmäinen nide (kirja siis julkaistaan kahdessa palasessa kuten Miekkamyrskykin) on muuten nyt kaupoissa. Minäkin olen käynyt kiikuttamassa kotiin oman kappaleeni ja tartun siihen heti kunhan saan Korppien kestit luetuksi uudelleen. Enpä malttaisi odottaa.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Angie Sage - Tuli

Septimus Heap, #7

Humoristisen fantasiasarjan päätähuimaava päätösosa!
Parasvelho-oppilas Septimus ja kruunajaisiinsa valmistautuva Jenna joutuvat 14-vuotiaan elämänsä hankalimpiin haasteisiin.
Marcellus Pye on palannut Linnan pääalkemistiksi. Hänen tulee sytyttää kaupungin kolkkoja onkaloita lämmittävä tuli ja tuhota pimeän magian viimeisiä voimia edustava kaksinaamainen sormus sen hehkussa. Tähän Marcellus tarvitsee avukseen parasvelho Marcia Overstrandin tähtioppilasta Septimusta, jonka puolestaan on päätettävä, kallistuako taikuuden vaiko alkemian vietäväksi.
Heapien velhoperheen isä Silas tekee kammottavan virheen, kun kaksi hänen valvonnastaan karkaavaa veljeään varastaa riivatun sormuksen. Esine on houkuteltava takaisin, ja syötiksi joutuvat niin pahuuden oppipoika Merrin kuin sormuksen tuholoitsun taitava prinsessa Jenna.

Tuli ei ehkä ollut tämän kevään kaikkein kuumeisesti odottamieni uutuuksien joukossa, mutta melko lähellä kuitenkin. Olen viettänyt tämän humoristisen ja lämpimän fantasiasarjan kanssa monta hauskaa hetkeä ja tämä viimeinen Heap oli ehdottomasti lukulistalla. Lisäksi lukuprosessia vauhditti myös 10-vuotiaan pikkusiskoni jatkuva hoputtaminen, Septimus Heap on nimittäin hänen lempisarjojaan ja kirja onkin nyt jo mennyt seuraavaan osoitteeseen luettavaksi.

Tuli ei vain täyttänyt odotuksiani, vaan ylitti ne. Odotin tältä Heapien tapaan tasokasta ja hymyilyttävää lukukokemusta, mutta Tuli osoittautui kerrassaan loistavaksi kirjaksi. Se oli upea päätösosa joka solmi yhteen edellisten osien irtonaiset langanpätkät, pysyi kiinnostavana koko ajan ja oli täynnä Septimus Heapeissa rakastamaani lämmintä kerrontaa ja huumoria mahtavaa taikamaailmaa unohtamatta.

Kuten monissa kirjoissa, myös Septimus Heapeissa olen viehtynyt tavattomasti omaperäisestä ja uskottavasta taikamaailmasta. Luulenpa että erilaiset maailmat ja taikuus tai huikea tekniikka ovat niitä syitä, miksi pidän fantasian ja scifin lukemisesta. Haluan häikäistyä kirjailijan mielikuvituksesta ja upota kokoaan erilaiseen todellisuuteen. Septimus Heap onkin erinomainen fantasiasarja. Kirjan maailma on monikerroksinen ja ehdottoman maaginen. On velhotorni, parasvelho, noitia, alkemiakammio, Manuskriptio, loitsuja ja paljon paljon muuta. Joka kirjassa paljastuu lisää kiehtovan taikamaailman palasia.

Pidän tavattoman paljon myös Sagen kertojanäänestä. Se on lempeä ja kirjat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Näiden kirjojen parissa saa nauraa. Septimus Heapit ovat ihania kirjoja, höpsöjä, hauskoja ja suloisia, mutta jännittävät tapahtumat pitävät mielenkiintoa yllä.

Näitä kirjoja voisikin varovasti verrata ensimmäisiin Pottereihin. Taikamaailmassa tai juonessa ei varsinaisesti ole niin samankaltaisia asioita, samanlaisuus on ennemin tunnelmassa. Näissä kirjoissa on Pottereiden tapaan taikamaailman lumoa ja lempeää huumoria.

Erityiskumarruksen annan kuitenkin juuri tästä viimeisestä osasta. Tuli oli ehdottoman loistava päätösosa, kirjailija lopetti kaikki juonikuvionsa ansiokkaasti, lukijaa ei jäänyt häiritsemään mikään irtonainen yksityiskohta. Kirjassa palautellaan uusien juonikuvioiden lisäksi mieleen sarjan edellisten osien tapahtumia ja viedään loppuun kaikki ensimmäisistä kirjoista lähtien kehitellyt suuremmat kuviot. Olenkin hiukan surullinen siitä, ettei uusia Heapeja voi enää odotella ilmestyväksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan eikä tämä sarja tästä enää venyttämällä paranisi, mutta jäähyväiset ovat haikeat. Septimus Heap, me jäämme kaipaamaan sinua!

Arvosana: ♣♣♣♣

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Jenny Downham - You Against Me

You want this to be a love story?

If someone hurts your sister and you're any kind of man, you seek revenge, right?
When Mikey's sister claims a boy assaulted her, his world begins to fall apart.

If your brother's accused of a terrible crime and says he didn't do it, you defend him, don't you?
When Ellies brother is charged with the offence, her world begins to unravel.

When Mikey and Ellie meet, two worlds collide.

You Against Me osoittautui kirjaksi, joka ryöväsi sunnuntain ajatukseni ja valvotti minua myöhään, ironista kyllä, koska olin tunnollinen ja pistin kirjan pois nukkuakseni. Nukkumisen sijaan valvoinkin sitten seuraavat neljäkymmentäviisi minuuttia miettien miten kaikessa lopulta käy. Siinä ajassa olisin luultavasti saanut kirjan loppuun. Sen sijaan nukuin huonosti ja jouduin vielä aamulla kiirehtimään kouluun koska kirja oli kuitenkin pakko lopettaa. Varoitan, että tämä on koukuttava kirja.

You Against Me on tarina Elliesta ja Mikeystä jotka tapaavat vaikeissa olosuhteissa. Mikeyn sisar Karyn on nostanut raiskaussyytteen Ellien veljeä Tomia vastaan. Mikey on valmis repimään Tomin palasiksi, mutta Ellie puolustaa veljeään joka vakuuttaa syyttömyyttään. Molempien lojaliteetit joutuvat koetukselle, kun oikeuskäsittely lähestyy ja sotkuinen totuus alkaa selvitä. Mitä todella tapahtui tuona yönä jolloin Karyn McKenzie oli Ellien kotona? Entä erottaako totuus Mikeyn ja Ellien vai tuoko se heidät yhteen?

You Against Me oli suloinen ja kaunis, mutta kipeä ja surullinen kirja. Vaikka se pohjimmiltaan on melko tavallinen nuortenkirjojen rakkaustarina, romanssin tausta oli sen verran omaperäinen ja vaikea että kirja oli muutakin kuin hömppää. Silti mukana on hyvin perinteinen romanssi.

Meillä on Poika joka on elämässään ollut monen tytön kanssa, mutta ei ole koskaan sanonut kenellekkään "Minä rakastan sinua", vaikka onkin sisimmässään ajattelevainen ja herkkä. Mutta Poika tapaa Tytön, joka on täysin erilainen kuin kaikki muut tätä ennen. Poika alkaa ajatella eri tavalla, kiinnostuu tähdistä, tutkimattomista metsäpoluista ja loppu on historiaa. Ei sinänsä mitään uutta, mutta minä pidän tällaisista tarinoista.

Minusta on mukavaa lukea, kuinka kaksi ihmistä löytää toisensa. Minusta on mukavaa lukea tarinoita jotka saavat minut uskomaan elämän maagisuuteen. Eikä You Against Me ole nuortenkirjana helpoimmasta päästä. (Eikä Mikey niin kliseinen mitä kärjistykseni antaa ymmärtää.)

Rakkaustarinan lisäksi kirjassa nousee suureen rooliin perhe, sen väliset siteet ja lojaliteetit. Kuinka hyvin perheenjäsenet oikeasti tuntevat toisensa? Entä oikeuttaako rakkaus valehtelemaan toisen puolesta silläkin uhalla että joku toinen kärsii siitä? Totuuden todella valjetessa toinen päähenkilöistä joutuu vaikean valinnan eteen. Mikä on oikein, kertoa totuus vai suojella läheistään?

Lisäksi pidin kovasti sekä Mikeystä että Elliestä, joiden ajatukset ja tunteet tulevat hyvin lähelle lukijaa. Mikey joutuu alkoholisoituneen äitinsä takia pyörittämään arkea, huolehtimaan pikkusiskoistaan ja käymään töissä. Ellie taas on elänyt idyllistä perhe-elämää, mutta Tomin oikeusjutun vuoksi monet asiat perheessä sotkeutuvat ja palapelin palat järjestäytyvät uudelleen.

You Against Me oli myös erittäin koukuttava, kuten aikaisemmin tulikin jo mainittua. Lisäksi se on melkoisen helppoa englantia. Joten jos englanniksi lukemisen aloittaminen houkuttelee, tästä voi olla hyvä lähteä liikkeelle.

Päälimmäisenä mieleen jäi kuitenkin kirjan surumielinen ja kaunis tunnelma. You Against Me on kirja jota lukiessa voi hymyillä vaikka tuntisi itsensä sisimmässään surulliseksi. Se on kirja rakkaudesta ja vaikeista valinnoista.

Arvosana: ♣♣♣♣

tiistai 18. maaliskuuta 2014

George R.R Martin - Kuninkaiden koitos

Tulen ja jään laulu, #2

Maineikas fantasiasarja jatkuuValkoinen korppi tuo viestin kesän päättymisestä. Talven varalle varustautuminen ei kuitenkaan ole Seitsemän kuningaskunnan asukkaiden suurin huolenaihe, sillä valtakunta on sisällissodan vallassa.

Valtaistuinpelin panokset kovenevat, ja häviäjiä on paljon. Aivan liian moni on kiinnostunut rautavaltaistuimesta, eikä ihmishenki ole paljonkaan arvoinen, kun kuninkaat ottavat toisistaan mittaa. ”Ellet kykene suojelemaan itseäsi, kuole ja väisty niiden tieltä, jotka siihen pystyvät. Tätä maailmaa hallitsevat terävät miekat ja vahvat käsivarret.”

Kuninkaiden koitos jatkaa kertomusta Starkin perheen vaiheista myllerryksen keskellä. Elämä on taistelua henkiin jäämisestä, mutta petosten ja koston kierteeseen kietoutuu myös tarinoita ystävyydestä, velvollisuudesta ja rakkaudesta.


Olen koukuttunut tähän sarjaan uudelleen. Aivan kuten ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli, myös Kuninkaiden koitos kahlitsi minut kiinni tarinaansa, vaikkei tämä toinen osa henkilökohtainen suosikkini sarjastani olekaan. Vauhdittaapa lukemismotiiveja myös se, että Lohikäärmetanssin, sarjan viidennen osan ensimmäisen niteen pitäisi ilmestyä aivan lähiviikkoina enkä salli itseni lukea sitä ennen kuin uusintakierros on loppuun saatettu.

Kuninkaiden koitos jatkaa Tulen ja jään laulun massiivista ja eeppistä tarinaa ansiokkaasti. Mukaan tulee lisää hahmoja, juonessa on mutkikkaita käänteitä ja panokset kovenevat. Kuolemilta ei vältytä ja maailman rikkaus ansaitsee hatunnoston.

Kirja on myös selvästi synkempi kuin edeltäjänsä. Valtaistuinpelissä valtakunta oli vasta ajautumassa vaikeuksiin ja tapahtumat kehittyivät kohti vääjäämätöntä sekasortoa. Kuninkaiden koitoksessa valtakunta on sisällissodan hajottama, ihmiset valitsevat puoliaan ja punovat juoniaan. Suurilta voitoilta ja suurilta häviöiltä ei voida välttyä kun liian monta ihmistä yrittää samalle valtaistuimelle.

Ensimmäisellä lukukerralla muistan pitäneeni Kuninkaiden koitosta loistavuudestaan huolimatta paikoitellen varsin tylsänä. Toisella lukukerralla tilanne oli yllättävästi tasaantunut. Luulen tämän johtuvan siitä, että tiesin mitä tuleman piti. Jaksoinkin keskittyä paremmin myös niiden ei niin kiinnostavien hahmojen lukuihin, kun en kokoajan joutunut pelkäämään suosikkieni puolesta. Esimerkiksi Rautasaarista kertovat luvut jaksoivat kiinnostaa aivan erilailla. Innostuin myös tarkistelemaan takaosan hakemistosta tekstin seassa vilahdelleita nimiä ja fiilistelemään maailman taustatietoja. Kun ei koko ajan tarvinnut keskittyä siihen mitä kenellekin tapahtuu, kirja avautui aivan uudella tavalla. Suosittelen lämpimästi toista lukukertaa tämän sarjan parissa!

Maailman fiilistelyn lisäksi kiinnyin myös epäviisaasti suosikkihahmoihini yhä enemmän ja vihasin inhokkejani yhä suuremmalla vimmalla. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa kuningas Joffrey. Joka kerran kun kyseisen nuoren herran nimi mainittiin, olisin halunnut suolistaa hänet omin käsin. Joffrey on kerrassaan kammottava ilmestys jota kohtaan ei voi tuntea kuin inhoa. Kuolisi pois niin olisin iloinen. Vastavuoroisesti  kannatin suosikkejani yhä kasvavalla kiintymyksellä josta saan vielä maksaa kun Lohikäärmetanssiin asti päästään. Martinin tuntien kaikki eivät kuitenkaan selviä hengissä.

Kuninkaiden koitos oli taattua Tulen ja jään laulun laatua, vaikkei Valtaistuinpelille aivan pärjännytkään. Nyt olen jo hyvässä vauhdissa Miekkamyrskyn parissa ja fiilistely sen kuin kasvaa - se kun oli ensimmäisellä lukukerralla jopa Tulen ja jään laulun mittapuulla upea ja oma suosikkini sarjasta.

Arvosana: ♣♣♣♣½

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Haaste: Muumikirjat ja minä

Reta Todella vaiheessa -blogista haastoi minut, kiitokset sinne! Haaste on alunperin lähtöisin Opuscolo-blogista.

Haasteen säännöt:

  - Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
 - Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
 - Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Mennään asiaan pitemmittä puheitta.

Minun on pakko myöntää, että kokemukseni Muumikirjojen maailmasta ovat oikeastaan surkuteltavan vähäiset, en ole tullut niitä kovinkaan montaa vuosien varrella, vaikka ne sen varmasti ansaitsisivat.

Minulle Muumit ovatkin enimmäkseen tuttuja TV-sarjan kautta, kuten varmasti aika monelle muullekin. Pienenä tuijoteltiin mummolassa Muumeja VHS-kaseteilta ja myönnän katsovani niitä toisinaan vieläkin. Kukapa ei haluaisi joskus paeta Muumilaaksoon?

Sadan prosentin varmuudella muistankin lukeneeni vain yhden Muumikirjan, Muumipapan urotyöt. Taisin lukea sen joskus ala-asteella ja minulla on siitä yllättävän vahvoja muistoja. Muistan paikan jossa sitä luin ja valaistuksen viimeisten sivujen lukuhetkellä. Lisäksi muistan paloja tapahtumista, sekä Tove Janssonin upean kuvituksen. Erityisesti alla oleva kuva on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Muutenkin muistan juuri kyseisen kohtauksen jossa Muumimamma pelastetaan merestä - olin jo pienenä suuri romantikko ja mielestäni Muumipappa oli kohtauksessa mitä ritarillisin. On mahdollista että luin tämän jopa kaksi kertaa, sen verran syvästi Muumipapan urotyöt vaikutti pieneen mieleeni. Näin jälkeenpäin ajatellen se taitaakin olla yksi lapsuuteni vaikuttavimmista lukukokemuksista.


lähde: http://www.pinterest.com/viuvau/muumit/ 
Muiden Muumikirjojen lukemisesta minulla ei ole mitään muistikuvia. On toki mahdollista, että olen jonkun niistä tullut vuosien varrella lukeneeksi, mutta pidän sitä melko epätodennäköisenä. En tiedä miksi, mutta jotenkin en koskaan innostunut lukemaan Muumikirjoja enenpää. Luultavasti ajauduin tuossa ikävaiheessa noin vuodeksi etupäässä vain Harry Pottereiden polulle ja oli pitkään sokea kaikelle muulle kirjallisuudelle. Ja sitten tuli mukaan muu fantasia ja scifi, joiden koukusta en ole vieläkään päässyt irti, enkä tiedä haluaisinkokaan.

Oikeastaan minua harmittaa, etten ole tullut Muumikirjoihin tätä paremmin tutustuneeksi. Onneksi ei kuitenkaa ole vielä liian myöhäistä! Ehkä tempaudun vaikkapa kesälomalla muumien maailmaan. Kysynkin teiltä mitkä ovat omia suosikkejanne Muumikirjojen joukosta? Suositelkaa minulle parhaita.

Haastan seuraavat bloggaajat:

Annami / Anna minun lukea enemmän
rosales / Kirjamaailma
Krista / Lukutoukan kulttuuriblogi

Toivottavasti haaste ei ole vielä ehtinyt teille!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Rick Riordan - The House of Hades

The Heroes of Olympus (Olympoksen sankarit), #4

The stakes have never been higher. If Percy Jackson and Annabeth fail in their quest, there'll be hell on earth. Literally.

Wondering the deadly realm of Tartarus, every step leads them further into danger. And, if by some miracle they make it to the Doors of Death, there's a legion of bloodthirsy monsters waiting fo them.

Meanwhile, Hazel and the crew of Argo II have a choice: to stop a war or sve their friends. Whichever road they take, one thing is certain - in the Underworld, evil is inescapable.

Kaikki Olympoksen sankarit -sarjaa lukeneet muistavat varmaan edellisen osan ,Athenen merkin (The Mark of Athene) lopun järkyttävän cliffhangerin. En varmastikaan ole ainoa joka ei jaksanut odottaa sarjan viimeisimmän osan, The House of Hadesin suomentamista (valaiskaa muuten toki jos tiedätte milloin se tulee, itse en voi kuin arvailla), ja tarttui tähän englanniksi. Nyt minun tekee lähinnä vain mieli juosta ympäri asuntoa, taputtaa villisti ja nyyhkiä viimeisen osan perään. The House of Hades onnistui nimittäin herättämään hiukan uinuneen Percy-fanityttöni varsin tehokkaasti.

Seitsemän ennustukseen peruuttamattomasti sidotut seitsemän puolijumalaa ovat tähänastisen elämänsä kovimman haasteen edessä. Gaia on heräämässä ja maailmanloppu häämöttää horisontissa. Percyn ja Annabethin jouduttua Tartaroksen syövereihin muut joutuvatkin kovan valinnan eteen. Lähtevätkö he lähestulkoon mahdottomalle retkelle pelastaakseen ystävänsä, vai koittavatko he estää kreikkalaisten ja roomalaisten puolijumalien välille puhkeamassa olevan sodan. Samaan aikaan Percyn ja Annabethin on lähdettävä vaaralliselle matkalle Tartatuksen halki kohti Kuoleman ovia, jotta poispääsy Tartaroksesta olisi mitenkään mahdollinen.

The House of Hades on Riordanin tuttuun tyylin toiminnantäyteinen ja hauska. Hahmot loistavat kukin tahollaan ja antiikin tarusto on tuotu upeasti nykypäivään. Riordania lukeneelle se ei kuitenkaan tuo yllätyksiä, hyvässä ja pahassa.

Kaikki Riordanin kirjat tuntuvat etenevän suuripiirtein samaan tyyliin. Puolijumalilla on edessään mahdottomalta tuntuva tehtävä joka on suoritettava suurinpiirtein viikossa tai maailma tuhoutuu. Matkalla jututetaan jumalia, tapetaan hirviöitä ja selvitään lukuisista täpäristä tilanteista. Kohtalo painaa raskaana niskaan, jonkun kuolemaa ennustetaan ja pahisten suunnitelmista nähdään unia. Mukana on tottakai myös riordanilaiseen tapaan loistavaa huumoria. Siispä The House of Hades ei tuonut mukanaan suuria yllätyksiä, mutta toki mukaan oli ujutettu myös nerokkaita ja yllättäviä käänteitä. Ja toisaalta, minuun kyseinen konsepti ainakin tuntuu uppoavan. Riordaniin tarttuessaan tietää mitä odottaa, enkä muista pettyneeni kovinkaan usein.

Silti House of Hadesin suurin vahvuus ei mielestäni keskittynyt niinkään juoneen vaan hahmoihin. Kirja on jaettu usean eri kertojan lukuihin ja ääneen pääsevätkin kaikki ennustuksen puolijumalat. Olen ehkä aikaisemmissa Olympoksen sankareissa kaihonnut vanhoja Percy Jacksoneiden aikoja jolloin koko kirjan ajan sai nauttia Percyn hurmaavasta kertojanäänestä, mutta The House of Hades käänsi pääni. Jokainen seitsemästä on tärkeä osa kokonaisuutta ja jokaisen ääni on tärkeä. Lisäksi jokainen hahmo kehittyy upeasti tarinan aikana. Olenkin vihdoin kiintynyt jokaiseen ryhmän jäseneen, tosin toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Hahmot olivatkin yksi suurimmista osasyistä fanityttöilyyn.

Hahmoista ja fanityttöilystä puhuttaessa täytyy toki ottaa esiin myös kirjan romanssit. Olen romantikko ja muutenkin kirja oli täynnä niin suloisia kohtia että huomasin hymyileväni hömelösti kesken lukemisen. Etenkin Percy ja Annabeth (eli Percabeth :D) sulattavat sydämeni, onhan heidän kehitystään on saanut seurata ihan ensimmäisestä kirjasta alkaen. Ja koska Percy nyt noin yleisestikin on sydämenmurskaaja... Jos tälle pariskunnalle tapahtuu enää yhtään mitään kamalaa, Riordan saa maksaa.

Vaikka en spoilerisisältöisistä jutuista puhukaan, minun on silti mainittava edes näin epämääräisesti pari juttua. The House of Hades sisältää nimittäin pari wau-käännettä/paljastusta. Inhoan kirjoittaa näin epämääräisesti, mutta etenkin eräs Nicoon liittyvä paljastus sai minut nostamaan hattua Riordanille. Nico Haadeksen poika ja yksi koko sarjan surullisimmista hahmoista ja vaikkei hän nyt ykkössuosikkejani olekaan, hänessä on sitä jotain joka saa lukijan tuntemaan myötätuntoa. Ja kyseinen paljastus... Voi pojat. Nico-kuvion lisäksi myös eräs Leoon liittyvä juonikuvio sai minut tanssimaan villiä voitontanssia. Voi pojat.

Nyt olen toivottavasti saanut sylkäistyä fanityttöilyni jotenkin luettavaan muotoon. Olympoksen sankarien viimeisen osan joka on pahaenteisesti nimeltään The Blood of Olympus, pitäisi ilmestyä englanniksi ensi syksynä enkä tiedä kuinka malttaisin odottaa. Silti olo on hiukan haikea, sillä kyseessä on viimeinen Percy Jackson. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta silti. Lisäksi pelkään lempihahmojeni puolesta. Blood of Olympos, missä kuhnailet?

Arvosana: ♣♣♣♣½

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

George R.R Martin - Valtaistuinpeli

Tulen ja jään laulu, #1

Tulen ja jään laulu alkaaVuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn.

Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa. 


Martin-fanien seurassa odotetaan nyt kuumeisesti Lohikäärmetanssia, Tulen ja jään laulun viidettä osaa jonka pitäisi ilmestyä suomeksi vihdoinkin tänä keväänä. Itsekin kuulun tuohon joukkoon ja päätin tässä odotellessa aloittaa uusintakierroksen ja palauttaa mieleen viimekeväiset muistot. Muuten tulen nimittäin olemaan täysin pihalla Lohikäärmetanssissa, sillä kun Tulen ja jään laulusta puhutaan, suuressa osassa ovat takuulla edellisten kirjojenkin tapahtumat, hahmot ja nimistöt. Muistojen virkistäminen on siis takuulla hyvä idea.

Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli osoittautuikin toisella lukukerralla aivan yhtä lumoavaksi ja nappaavaksi lukukokemukseksi kuin ensimmäisellä, ellei jopa paremmaksi. Vaikka tiesikin jo mitä tulisi tapahtumaan, jännittävyys ja minuun vetoava eeppisyys säilyttivät vetovoimansa.

Erityisesti minuun sarjassa vetoavatkin Martinin luoma upea maailma ja ei niin mustavalkoinen hyvä-paha -asetelma. Tulen ja jään laulussa ei ole yhtä sankaria, jonka harteille on laskettu maailman pelastaminen ja joka kulkee sädekehä päänsä yllä loistaen haasteesta toisen ollen kaikin tavoin kunniakas. Sen sijaan Tulen ja jään laulussa on kyse enemmänkin vallasta, sen tavoittelusta, yrityksestä pitää se ja ihmisistä jotka joutuvat tahtomattaan mukaan juonittelun sotkuisiin verkkoihin.

Tulen ja jään laulussa onkin paljon hahmoja. Kertojaääniäkin on useita ja tarina seuraa samojen tapahtumien eri puolia, mikä on ehdottomasti loistava ratkaisu. Ensinnäkin Tulen ja jään laulu on niin massiivinen teos jossa tapahtuu paljon ja kaikkialla, ettei yhden tai kolmenkaan kertojan panos olisi ollut tarpeeksi. Lisäksi tapahtumat näytetään useampien kuin yksien lasien läpi ja lukijalle tulee erittäin vaikeaksi päättää kenen puolella seisoo. Kukaan hahmoista ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha. Toki muutama selkeä inhokki löytyy nopeasti ja minä olen oman puoleni valinnut, mutta se ei ollut helppoa.

Kumarran kunnioittavasti Martinille myös upeasta maailmasta, kirjailija on tehnyt sarjaan liittyvän taustatyönsä kunnolla. On karttoja, sukujen vaakunoita ja valtavia nimilistoja. Lukijalle kymmenet nimeltä mainittavat ei niin tärkeät sivuhenkilöt, kuten sepät sumenevat yhdeksi sumuiseksi massaksi, mutta Martin tuntuu tietävän mistä puhuu. Ei ole hatusta vedettyjä ja seuraavalla sivulle nimeä vaihtavia epämääräisiä hörhöjä. Lukija voi luottaa kaiken loogisuuteen vaikka ei jokaista yksityiskohtaa muistaisikaan. Ja näin toisella lukukerralla jaksoin paneutua paremmin kaikkiin sukujen historioihin ja pieniin yksityiskohtiin joiden yli luisteli ensimmäisellä kerralla huolimattomammin jännittäen ketkä selviävät hengissä.

Tulen ja jään laulu onkin varsin tunnettu hahmojen kuolleisuudesta. Martin on säälimätön, ne, joilla ei ole koko sarjan suuressa juonenkaaressa suurta merkitystä, heittävät todennäköisesti veivinsä. Jos siis olet hahmoihin herkästi kiintyvää tyyppiä (kuten allekirjoittanut) annan ystävänneuvon. Älä kiinny kehenkään. Tai jos kuitenkin tulet tehneeksi niin (kuten minä, huoh) varaudu shokkeihin ja tuskaan.

Toinen lukukerta olikin hyvin mielenkiintoinen juuri tästä syystä. Tiesin ketkä tulisivat kuolemaan, mutta se ei valitettavasti tehnyt asioista yhtään helpompia. Hahmot tuntuivatkin vanhoilta tutuilta ja heidän turmioon kulkemistaan oli välillä aika tuskallista seurata. Teki mieli huutaa: "Ei! Älä tee sitä idiootti! Et luota siihen syylään! Mene kotiin ja kokoa joukkosi!", mutta eipä se kauheasti auttanut. Olisi mennyt muutamalla kaverilla paremmin kun olisivat kuunnelleet.

Mutta huolimatta tulevista tapahtumista Valtaistuinpelin alku oli mukavaa luettavaa. Ne nostalgiset tunteet kun kaikki ovat vielä hengissä, perheet kasassa, kaupungit ja linnat ehjiä ja ihmiset terveitä. Pääsin rikkomaan sydämeni uudelleen.

Valtaistuinpeli ja Tulen ja jään lalu eivät ole mitään kevyttä tai valoista fantasiaa. Väkivaltaa ja raakuuksia on paljon, eikä kovinkaan monen kohtalo ole onnellinen. Pidän siitä, ettei kaikki etene sovitulla kaavalla ja ole liian ruusuista, mutta tästäkin varoituksen sana. En tarkoita sanoa, että Tulen ja jään laulu olisi jotenkin kammottavaa luettavaa, mutta kannattaa tietää mihin tarttuu.

Raskaamman ja eeppisen fantasian lukijoille tätä voi sen sijaan vilpittömästi suositella. Valtaistuinpeli on loistava teos joka toimii kaikissa suhteissa ja upea avaus upealle sarjalle.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Stephen Chbosky - Elämäni seinäruusuna

Charlie on lukion ensimmäisellä luokalla. Hän on ikäistään älykkäämpi, mutta ujo ja sisäänpäin kääntynyt, mikä tekee uusiin ihmisiin tutustumisesta vaikeaa. Charlie on seinäruusu, joka haluaisi heittäytyä mukaan elämään, mutta oman pään vangiksi on helppo jäädä. Väistämättä Charlien on kuitenkin kohdattava tuntematon maailma: ensimmäiset treffit, suudelmat ja bileet, uudet ystävät, seksi, huumeet ja The Rocky Horror Picture Show. Ne maagiset hetket, kun äärettömyyden tunteeseen riittää ajokortti ja täydellinen kokoelmakasetti. Mutta vaikka seinän vierustalta näkee kaiken tarkasti, Charlie ei voi jäädä sivustakatsojaksi loppuelämäkseen. Joskus on otettava selvää, miltä elämä tuntuu keskellä tanssilattiaa.Elämäni seinäruusuna on kirpeä kasvutarina ja syvällisen herkkä kuvaus vuoristoradasta, jota myös aikuistumiseksi kutsutaan.

Tartuin tähän kirjaan paristakin syystä. Ensimmäinen on se, että siskoni rakastaa tätä kirjaa ja on ylistänyt sitä minulle aina kun mahdollista. Lisäksi siskoni myös omistaa tämän opuksen, joten kirja oli myös helposti saatavilla. Toinen syy on se, että Elämäni seinäruusuna on yksi niitä harvoja tapauksia, joista olen nähnyt elokuvan, mutten ole lukenut kirjaa. Ja koska elokuva oli ihana, kaunis ja rankka piti kirjakin katsastaa.

Elämäni seinäruusuna ei ole mukava kirja. Se on surullinen, kaunis ja myös hauska. Mutta ei mukava. Sen kanssa voi nauraa vitseille ja itkeä samaan aikaan, koska vitsit ja olosuhteet ovat kauhealla tavalla koomisia. Ja koska niin monissa lauseissa piilee totuus. Se on kirja joka jää kaihertamaan sydämen pohjaan ja joka ei oikein jätä lukijaa rauhaan.

Kirjan keskiössä on Charlie, syrjäänvetäytyvä teinipoika, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Kirja koostuu päiväkirjan tapaan kirjoitetuista kirjeistä, joita Charlie lähettää lukijalle. Kirja seuraa Charlien kasvua kohti aikuisuutta lukuisten ongelmien lävitse.

Charlie onkin uskomattoman sympaattinen hahmo johon kiintyy helposti. Hän on ehkä sisäänpäin kääntynyt, mutta uskomattoman ihana ihminen, joka kuuntelee ja näkee enemmän kuin useimmat. Charlie seuraa asioita ja ajattelee. Jos Charlie saisi päättää, kaikki ihmiset olisivat onnellisia. Minä todella vilpittömästi pidin Charliesta ja olisin toivonut hänelle pelkkää hyvää.

Siksi kirjaa ei ollut koko ajan mukavaa lukea, sillä Charlie joutuu kamppailemaan psyykisten ongelmiensa lisäksi myös lähipiirinsä ongelmien kanssa. Hän on herkkänä usein väärinymmärretty ja sopeutuvaisena usein alistuva. Charlien vuoksi lukijan sydämeen sattuu.

Charlien lisäksi myös muihin hahmoihin kiintyi tai jos ei kiintynyt, heitä kykeni kuitenkin ymmärtämään. Henkilöt tuntuivat eläviltä, he olivat ihmisiä eivätkä paperinukkeja. Erityisesti mieleen jäivät Charlien uudet ystävät, Sam ja Patrick. Sam ja Patrick, jotka ovat sisaruksia ja Charlieta paria vuotta vanhempia, ottavat  tämän mukaan porukkaansa. Heidän maailmassaan Charlie ei ole vain outo friikki. Minusta oli ihanaa lukea näiden kolmen epätavallisesta ja lukusia vaikeuksia kohtaavasta ystävyydestä. Luultavasti alitajunnassani vaikuttaa myös elokuva, jossa pidin pääkolmikosta tavattomasti.

Vaikka Elämäni seinäruusuna ei ole juonellisesti nopeatempoinen, se on silti erittäin nappaava. Charlien kertojanääni kaappaa mukaansa ja liimaa lukijan kirjan sivuille. Huomasin eläväni mukana kirjan tapahtumissa, tarina sykki samassa tahdissa sydämeni kanssa. Kirjan lukemista ei hidastanut edes se, että, kuten sanottua, olin nähnyt elokuvan ja tiesin siis minne tarina tulisi päättymään.

Elämäni seinäruusuna oli hyvin vaikuttava kirja joka jäi kummittelemaan takaraivooni seuraavaksi päiväksi. Se on surullinen tarina, mutta myös toiveikas. Se kertoo vaikeista asioista, kuinka suru ja uskomattomat vaikeudet muuttavat ihmistä, milloin mihinkin suuntaan. Se kertoo siitä, kuinka kaikesta voi selvitä, mutta kuinka polku perille ei aina kulje suorinta tietä.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Deborah Harkness - Shadow of Night

All Souls Trilogy, #2

Historian Diana Bishop, descended from a line of powerful witches, and long-lived vampire Matthew Clairmont have broken the laws dividing creatures. When Diana discovered a significant alchemical manuscript in the Bodleian Library,she sparked a struggle in which she became bound to Matthew. Now the fragile coexistence of witches, daemons, vampires and humans is dangerously threatened.

Seeking safety, Diana and Matthew travel back in time to London, 1590. But they soon realise that the past may not provide a haven. Reclaiming his former identity as poet and spy for Queen Elizabeth, the vampire falls back in with a group of radicals known as the School of Night. Many are unruly daemons, the creative minds of the age, including playwright Christopher Marlowe and mathematician Thomas Harriot.

Together Matthew and Diana scour Tudor London for the elusive manuscript Ashmole 782, and search for the witch who will teach Diana how to control her remarkable powers...


Luin Deborah Harkinsin All Souls -trilogian ensimmäisen osan, Discovery of Witches, suomennettuna tammikuussa. (Lumottu). Kiinnostuin sarjasta todella ja kun seuraavien osien suomennoksista ei ole tullut mitään tietoa (Lumottu ilmestyi 2012) päätin tarttua toiseen osaan englanniksi. Ja vaikka All Souls ei nyt mikään lempitrilogiani ole, oli Shadow of Night lukemisen arvoinen.

Diana ja tämän rakastettu Matthew ovat paenneet menneisyyteen, Lontooseen vuoteen 1590. He ovat päätyneet rikkomaan neuvoston asettamia lakeja, vampyyrin ja noidan ei ole sallittua rakastua. Dianan törmättyä sattumalta kirjastossa salaperäiseen, maagiseen mutta vaurioituneeseen käsikirjoitukseen, myös muu maailma on järkkynyt. Käsikirjoitus saattaa sisältää kaikkien lajien salaisuudet, meinneisyyden ja tulevaisuuden. Myös Dianan epätavallisen voimakkaat taikavoimat alkavat herätä ja kaksikolla onkin menneisyydessä kaksi tärkeää tehtävää. Etsiä käsikirjoitus kun se vielä on vahingoittumaton, ja löytää Dianalle opettaja. Mutta ovatko he turvassa edes menneisyydessä?

Minun on vaikea eritellä tunteitani tähän kirjaan liittyen. En odottanut tältä kirjalta liikoja, enkä liikoja saanutkaan. Shadow of Night eteni melko lailla käsikädessä arvausteni ja oletusteni kanssa, en pettynyt, mutten myöskään yllättynyt iloisesti. Silti tässä toisaalta hyvin kliseisessä sarjassa on myös jotain tuoreen tuntuista.

Kuten jo ensimmäisen osan arvostelussani taisin mainita, minä pidän Harknessin luomasta maailmasta. Vampyyrit eivät erityisesti säväytä, mutta noidat ja demonit sitäkin enemmän. Noidat ovat hurmaavia, magiaa räiskyviä, jotain Pottereiden velhokoulun ja eeppisen fantasian vanhojen tietäjien välimaastoa. Noidat ovat maagisia, mutta tavallisia. Jos minä saisin olla noita, olisin tuollainen. Ja demonit, jotain noitien ja ihmisten välimaastosta. Hulluuden ja nerouden välimaastosta. Kaukana hirviömäisista limanuljaskoista. Kun kaikki lajit on vielä vedetty yhteen hurmaavaksi, kipinöiväksi kokonaisuudeksi, minä voin taputtaa käsiäni innostuneena. Oi, Harknessin maailmasta minä pidän.

Sitten on romanssi, jonka suhteen olen ristiriitainen. Se on kliseinen, ikuinen, tähtiin kirjoitettu rakkaus, jolle saa välillä pyöritellä silmiään, mutta silti. Minusta on ihan mukavaa lukea välillä myös kliseisiä rakkaustarinoita, sydämessäni on heikko kohta suurille rakkaudentunnustuksille. Myönnän tällaisten romanssien heikkouden, mutten silti voi olla huokalematta niille ihastuneesti. Matthew ja Diana ovat sentään aikuisia ihmisiä eikä tässä ole kolmiodraamaa. Pahemminkin siis voisi olla.

Juoni, kuten sanottua eteni suurin piirtein niin kuin oletinkin. Silti kirjassa jaksoi pysyä mukana ja kaikkia menneisyyden juttuja tai tulevaisuuden ennustuksia en osannut arvata. Odotankin innolla miten tämä tulee päättymään, tai koska en jaksa uskoa lopun olevan mitenkään erityisen ennalta-arvaamaton, miten sinne päädytään. Matkaan jäi kutkuttavia mutkia myös viimeista osaa varten.

Shadow of Night oli viihdyttävää luettavaa, mutta ei mitenkään mielettömän erikoinen. Saattoi johtua englanniksi lukemisestakin, mutta en päässyt tähän sisään aivan samalla lailla kuin Lumottuun. Odotan kuitenkin innolla heinäkuussa ilmestyvää viimeistä osaa, Book of Lifea ja toivon, että sarja suomennettaisiin loppuun. Kyllähän näitä mielellään lukee.

Arvosana: ♣♣♣½