maanantai 28. huhtikuuta 2014

Kirjahankintoja

Viimeisen kuukauden aikana olen ostanut melkein yhtä paljon kirjoja kuin viimevuonna yhteensä. Tiesin, että tämä päivä koittaisi, että jonain päivänä kirjojen ostamisesta tulisi liian kivaa. Kaikki taisi alkaa noin kuukausi sitten ostamastani Lohikäärmetanssista jonka jälkeen jo valmiiksi tursuilevan kirjahyllyn täyttämisestä on tullut minulle turhankin suurin hupi. (No en minä nyt konkurssin partaalla onneksi ole...)

Uudet hyllyn kaunistajat. ♥ 
Lohikäärmetanssi 1 oli kyllä täysin suunniteltu ostos joten omatuntoni ei soimaa minua. (Ikään kuin se näistä muistakaan...) Olin odottanut sitä pitkään, yhden suosikkisarjan uusin osa. Kuka minua voi syyttää?

Mutta sitten. Lohikäärmetanssin jälkeen päädyin ostamaan Nina Marin kehujen perusteella Susan Een Angelfallin  josta tuli heti yksi uusista lempikirjoistani. Siispä piti ostaa se toinenkin osa. (World After)  Näistäkään en itseäni soimaa, pikemminkin kiitän etten kävellyt onneni ohi. Niin nätit kannetkin näissä.

Näiden kirjojen jälkeen homma alkoi kuitenkin lähteä lapasesta. Tuulen nimen ostoa olen harkinnut pitkään, ja Will Grayson, Will Graysonkin on käynyt mielessä. Lopulta yksi asia johti toiseen.

Olin Akateemisessa kirjakaupassa aikomuksenani ostaa Tuulen nimi, mutta sitä ei ollut varastossa ja myyjät tilasivat minulle kustantajalta. Samalla reissulla se Will Grayson, Will Grayson sitten osui silmään. Luin kirjan helmikuussa ja pidin siitä hirveästi. Hipelöin kirjaa ja olin jo panemassa sitä takaisin, mutta päätin vielä lukaista ensimmäisen sivun muistojen virkistämiseksi. Silloin aloin hymyillä John Greenin tekstille ja keskinkertaisesta päivästä tuli parempi viiden lauseen jälkeen. Minä en päättänyt ostaa Will Grayson, Will Grayson -kirjaa, se tarttui mukaan koska halusi. Ja koskan uskon olevani onnellisempi sen kanssa.

Mistä pääsemmekin viimeiseen, eli Tuulen nimeen. Olin miettinyt kirjan ostamista kauan ja laatinut jopa mielensisäisen listan, miksi minun pitäisi ostaa kirja.

1. Olen lukenut kirjan kolme kertaa ja se on edelleen loistava. Tiedän mihin investoin.
2. Kirjassa on aivan ihana kansi.
3. Haluan tukea Kirjavaa joka pienenä kustantamona julkaisee sekä Tulen ja jään laulua ja Rothfussia.
4. Haluan ostaa toisen osan suomennoksen sitten kun se ilmestyy, joten ensimmäinenkin pitää olla.
5. Rakastan tätä kirjaa.

Tämä kansi. Onko parempaa?
Viides syy jyrää kaikki muut. Luen kirjaa nyt neljättä kertaa ja rakastan sitä jos mahdollista, vieläkin enemmän. Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, lue. Ei niin kliseistä eeppistä fantasiaa, ihana päähenkilö, upea maailma, juoni ja idea loistavat ja musiikkikohdat saavat minut itkemään. Suhtaudun tähän kirjaan erittäin tunteellisesti, vielä neljännellä kerrallakin jännitän Kvothen puolesta, tunnen hänen tuskansa omassa sydämessäni ja hänen onnistumisensa tekevät minut onnelliseksi. Lempikohtieni tuttuus saa oloni tuntemaan niin kotoisaksi että hymyilyttää. Tässä kirjassa on niin paljon asioita joista kirjoissa pidän.

Minä rakastan tätä kirjaa niin kuin kirjaa voi rakastaa. Tuulen nimellä on aivan erityinen paikka sydämessäni mm. Harry Potterien rinnalla. (Ja kun laitan tämän samalle jalustalle Pottereiden kanssa, se tarkoittaa paljon. Paljon. Pottereita olen rakastanut vieläkin kauemmin ja suuremmalla vimmalla.)

No niin. Sen sijaan, että olisin tyynesti esitellyt kirjaostokseni, päädyinkin ylistämään Tuulen nimeä runollisesti ja tippa linssissä. Huoh. Sanonpahan vain, jos yhtään kiinnostaa (ja vaikkei kiinnostaisikaan) lukekaa tuo. Älkääkä pistäkö sivuun ensimmäisen 60 sivun aikana jos ei niin iske.  Alku on hidas, mutta sitten alkaa tapahtua. Lukekaa!

Kaikki kirjat on jo luettu blogin puolella, laitan linkit tähän.

George R.R Martin: Lohikäärmetanssi 1 (Tulen ja jään laulu, #5)
Susan Ee: Angelfall (Penryn and the End of Days, #1)
Susan Ee: World After (Penryn and the End of Days, #2)
John Greeen & David Levithan: Will Grayson, Will Grayson
Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (Kuninkaansurmaajan kronikka, #1)

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Synttäriä pukkaa!

Otsikkohan sen taitaa jo kertoa. Eilen, 26.4 Kirjaneidon tornihuone ehti täyttää vuoden! Ja koska en eilen ehtinyt, synttäripostaus on vuorossa tänään. (Syy miksi en ehtinyt: juhlistimme kavereiden kanssa maaliskuista syntymäpäivääni vähän myöhässä.)


Jotkut osaavat ostaa minulla lahjoja. Hyviä
erikoispähkinöitä ja lukematon Green. :3 
Vuosi tuntuu hullun pitkältä mutta myös hullun lyhyeltä ajalta. Toisaalta tuntuu hassulta että blogi on todellakin pysynyt hengissä ja vieläpä melkoisen hyvässä hapessa 365 päivää. Samalla tuntuu kuitenkin hullulta, etten todella ole raapustellut tänne kuin vasta sen vuoden. Olen nimittäin jo niin tottunut kirjoittelemaan lukemisistani, että ihmetelen miten osasin olla ilmankaan. Voisinkin näin synttäreiden kunniaksi muistella mistä kaikki oikein lähtikään liikkelle ja mitä vuoden aikana on tapahtunut.

Olin miettinyt kirjablogin perustamista ennen viime huhtikuuta jo jonkin aikaa. Se vain tuntui itselle läheiseltä aiheelta josta jaksaisin blogata ja josta uskoisin olevan iloa muillekin, meikäläinen kun viihtyy mielellään kirjallisten seikkailujen parissa. Lopulta vain tein blogin hetkellisenä päähänpistona ja rohkeuden hetkenä, enkä ole katunut. Kirjabloggaaminen on antanut minulle paljon, olen saanut kirjojen herättämät ajatukset ylös ja löytänyt muiden blogien kautta myös paljon uusia kirjavinkkejä.

Suurin osa bloggauksista on ollut tavallisia kirja-arvosteluja, mutta mukaan on mahtunut muutama haaste, joululahjakirjojen esittelyä ja katsaus kirjavuoteen 2013. Näin vuoden mittaisen taipaleen kunniaksi voisin listata bogiajan suosituimmat tekstit.

1. George R.R Martin: Valtaistuinpeli (Tulen ja jään laulu, #1) (linkki)
2. Markus Zusak: Kirjavaras (linkki)
3. Rick Riordan: The House of Hades (Heroes of Olympus, #4) (linkki)
4. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (linkki)
5. Hugh Howey: Siilo (Siilo, #1) (linkki)
6. Veronica Roth: Allegiant (Divergent, #1) (linkki)
7. George R.R Martin: Kuninkaiden koitos (Tulen ja jään laulu, #2) (linkki)
8. Rick Riordan: Athenen merkki (Olympoksen sankarit, #3) (linkki)
9. Gayle Forman: Just One Year (linkki)
10. Rick Yancey: Viides aalto (linkki)

Varsin kummallisilla hakusanoillakin tänne on päädytty, en tiedä ovatko "jace waylandin miekkaa" tai "hannu-pekka björkmania" googlettaneet löytäneet etsimäänsä, mutta muut toivottavasti. Suurin osa hakusanoista ainakin on "kirjaneidon tornihuone" tai kirjaneito jotakin muuta.

Olen myös velkaa valtavan suuren kiitoksen teille lukijoille! 58 lukijaa on paljon enemmän kuin osasin odottaa ja ilman teitä blogi olisi varmasti jo kuollut.Vaikka lukemista en varmasti tule koskaan lopettamaan, kirjoista kirjoittaminen saattaisi helposti jäädä ilman teitä. Kommenttinne ja se että siellä ruudun toisella puolella joku oikeasti lukee mitä raapustaan estää minua laiskistumasta. Olen nauttinut valtavasti kommenteistanne, lyhyistä ja pitkistä, ihan jokaisesta. Kiitos! ♥

Näin yhden vuoden kunniaksi on muuten erinomainen tilaisuus antaa palautetta! Kertokaa minulle jos on jotain blogiin liittyvää kommenttia, jotain josta haluaisitte kuulla enemmän tai jotain jonka toivoisitte minun tekevän toisin. Nyt on se hetki!

Toivottavasti tämä ei jää viimeiseksi vuosipäiväpostaukseksi, ainakaan vielä en ole katoamassa minnekään. ;)

-Kirjaneito

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Cornelia Funke - Reckless: Veljeni peloton

Reckless, #2

Kun koiperhosen kuva lopulta erkanee lihastasi ja lentää tiehensä, sinä kuolet. Ehkä sinulle jää aikaa pari minuuttia, ehkä tunti... mutta pelastusta ei ole.

Jacob on etsinyt keinoa karistaa yltään keijujen kirous, jonka ottamalla hän pelasti pikkuveljensä hengen. Turhaan - hänellä on vain muutama kuukausi elinaikaa. Jacobin palattava Peilimaailmaan kertomaan huonot uutiset Ketulle.

Sitten he kuulevat tarun jousipyssystä, joka voi tappaa tuhansia tai parantaa yhden - jos sen nuolen ampuu läpi sydämen. Jacobin ja Ketun on löydettävä ase ennen kuin muut aarteenmetsästäjät pääsevät se jäljille.

Veljeni peloton on jatkoa kirjalle Reckless - Kiveen kadonnut.

Reckless - Veljeni peloton, oli yksi niistä kirjoista jotka valikoituivat lomalukemisekseni mökille. Edellisen osan lukemisesta oli aikaa, enkä suhtautunut kirjaan erityisen suurin odotuksin. Veljeni peloton onnistui kuitenkin yllättämään minut positiivisesti.

Seuraava teksti spoilaa rankasti sarjan edellistä osaa (tai ainakin sitä mitä kirjasta muistan.) Jos et ole lukenut Reckless-sarjaa, etkä halua spoilaantua, suosittelen jättämään lukemisen tähän. Toisen osan juonesta en kerro enempää kuin takakansi.

 Jälleen kerran lähdin lukemaan kirjaa niistä loistavista olosuhteista, jolloin en muista ensimmäisestä osasta paljon mitään. Muistoni Kiveen kadonneesta voidaankin tiivistää muutamaan lauseeseen: 1. Kirja oli hiukan liian hämärä minun makuuni 2. Siinä oli kettu joka olikin tyttö, haltiattaria ja jotain kivihemmoja 3. Jacob suuteli veljensä tyttöystävää

Ei ihme, että Veljeni peloton onnistui yllättämään.

Vaikken sarjan ensimmäiselle osalle aivan lämmennytkään, pidin erittäin paljon Funken ideasta ja hänen luomastaan maailmasta. Reckless-sarjassa päähenkilö Jacob kulkee isänsä vanhan peilin lävitse Peilimaailmaan, eräänlaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Peilimaailma tosin on vuosisatoja meidän maailmaamme jäljessä ja siellä sadut ovat totta.

Olenkin viehättynyt erityisesti kirjaan nokkelasti punotuista satuelementeistä. Sadut ovat eräänlainen Peilimaailman historia. Historikot pohtivat mikä tietyistä kylistä voisi olla Saapasjalkakissan synnyinpaikka ja Tuhkimon lasikenkä, tyhjentymätön rahapussi sekä muut taikaesineet ovat haluttua valuuttaa joita aarteenmetsästäjät jäljittävät. Ja aarteenmetsästäjistä paras on Jacob Reckless.

Muistan, että Jacob kävi hermoilleni ensimmäisessä osassa. Vaikka hahmo oli kiehtova, puolet kirjasta oli hänen itsesäälissä rypemistään ja veljensä Willin tyttöystävän perään haikailua. (Vaikka veli oli paraikaa muuttumasssa kiveksi.) Sen lisäksi että Jacob räytyi kielletyn rakkautensa Claran perään, hän oli myös täysin sokea Ketun tunteille.

Veljeni pelottomassa pidin kuitenkin Jacobista paljon enemmän. Kirja oli ensinnäkin vapaa Jacobin itsesyytöksistä eikä siinä tarvinnut kestää ärsyttävää Jacob/Clara/Will/Kettu -kuviota. Will ja Clara ovat nimittäin turvallisesti meidän maailmassamme. Lisäksi pidin paljon Jacobin nokkelasta aarteenetsijäpuolesta, vaikka kohtalo kyllä hönkii niskaan tässäkin osassa. Ja Willin ja Claran kadottua kirjassa vallitsi Jacob/Kettu -kuvio.

Kettu ja Jacob ovat olleet erottamaton kaksikko siitä lähtien kun Jacob pelasti lapsena Ketun ansasta vieraillessaan Peilimaailmassa. Kettu on kuitenkin tosiasiassa ihmistyttö, joka on aikoinaan saanut lahjaksi turkispuvun. Nyt hän elää kahdessa maailmassa yhtä aikaa, toisaalta hän on ihminen, mutta toisaalta kettu. Jacobin ja Ketun välillä on vahva side ja vuosikausien ystävyys. Molemmat ovat alkaneet tuntea jotain enemmän, mutta kumpikaan ei halua tuhota kummallekin niin arvokasta ystävyyttä.

Minä pidin paljon tästä Jacobin ja Ketun välille hitaasti rakentuvasta romanssista. Se ei hoppuile, vaikka kumpikin välittää toisesta valtavasti ja ehkäpä juuri sen takia. Jacob ja Kettu, oih.

Myös kirjan juoni jossa jäljitetään Jacobin viimeistä mahdollisuutta parantua upposi minuun. Pidän tällaisista aarteenetsintätarinoista joista ei puutu täpäriä tilanteita, kilpailijoita tai kummallisia otuksia. Aikakin on juoksemassa karkuun, kun Jacobin ylle langetettu kirous vahvistuu.

Sarjasta on ainakin Goodreadsin mukaan tulossa viisiosainen. Siitä milloin seuraava kirja ilmestyy edes saksaksi tai englanniksi ei ole mitään tietoa, mutta jatkoa on tulossa, niin kuin Veljeni pelottoman loppu antaa ymmärtääkin. Vaikka sekä Kiveen kadonnut, että Veljeni peloton ovat melko itsenäisiä teoksia, solmimattomia langanpätkiä on vielä jäljellä.

Vaikka Reckless ei suosikkisarjani olekaan, toinen osa antoi viitteitä paremmasta ja odotan innolla mitä tällä sarjalla vielä onkaan annettavanaan.

Arvosana: ♣♣♣½

torstai 24. huhtikuuta 2014

George R.R Martin - Lohikäärmetanssi 1

Tulen ja jään laulu, #5

Rautavaltaistuimelle riittää tunkua, vaikka valtaistuinpelin nappuloita poistuu pelistä kovaa vauhtia. Tyrion Lannister haluaa kuitenkin päästä mahdollisimman kauas hovista ja etenkin kuningattaresta. Westeros jää taakse, ja Tyrion saa kokea millaista on olla etsintäkuulutettu kääpiö vieraalla maalla.

Muurilla Yövartion ylikomentaja Nietos on vaikeiden valintojen edessä. Yövartio ei ota osaa Valtakunnan politiikkaan, mutta Stannis joukkoineen häärää ympärillä kuninkaan elkein. Muukalaisten uhka voimistuu ja työsarkaa olisi loputtomasti, mutta vihollisia on Muurin molemmin puolin, eikä omista joukoistakaan tiedä keneen voi luottaa. Ainoastaan talven tulo on varmaa.
Ja joukossamme on monia, jotka eivät näe kevättä.

Orjakauppiaanlahdella Daenerys Targaryen puolestaan oppii, ettei ole helppoa olla kasvavien lohikäärmeiden äiti, varsinkaan yksinhuoltajana. Sulhastarjokkaita kyllä riittäisi, mutta onko kukaan heistä luottamuksen arvoinen? Lohikäärmetanssin tahti kiihtyy, ja askelkuviot käyvät monimutkaisiksi. Kompurointiin ei ole varaa, eikä pysähtyä saa. Jos katson taakseni, olen hukassa.

Lohikäärmetanssi on jaettu julkaistessa kahteen niteeseen, joista toistaiseksi vasta tämä ensimmäinen on ilmestynyt. Arvosteluni koskee siis vain tätä ensimmäistä puoliskoa, kirjan alkuosaa.

Lohikäärmetanssi 1 on varmasti ollut monelle yksi kevään odotetuimmista uutuuksista. Näin oli myös omalla kohdallani, en olisi malttanut odottaa, että saisin näppini kiinni tähän uutuuteen. Nyt on taas uusin Martinin suomennos luettu, mutta onneksi Lohikäärmetanssin toisen niteen pitäisi saapua kauppoihin jo toukokuussa.

Lohikäärmetanssi on taattua Martinin laatua, sitä saa mitä tilaa. Hahmot ovat omia ilkeitä itsejään, tapahtumat eivät jätä kylmiksi ja taistelu rautavaltaistuimen herruudesta jatkuu.

Taisin jo Korppien kestien arvostelussani mainita tämän poikkeuksellisen kahtiajaon Kestien ja Lohikäärmetanssin välillä. Martin leikkasi tarinansa pituuden ja laajuuden vuoksi kahtia, muttei kronologisesti, vaan kerronnallisesti. Hän jätti puolet hahmoista Korppien kesteihin ja toisen puolen Lohikäärmetanssiin. Kirjojen tapahtumat ovat siis päällekkäisiä. Kestejä lukiessani en vielä aivan lämmennyt ratkaisulle, mutta mieleni muuttui hiukan tämän viidennen osan parissa.

Myönnän, että osasyynä on varmasti omien suosikkieni palaaminen kuvioihin. Jon Nietos ja Daenerys pitivät nimittäin kuudensadan sivun mittaisen loman Korppien kesteissä ja heidän palaamisensa nosti tämän kirjan pisteitä. Toinen syy miksi aloin lämmetä tälle kahtiajaolle on se yksinkertainen seikka, että yhdessä Korppien kesteissä ja Lohikäärmetanssissa on aivan valtava määrä materiaalia. Kertojahahmoja on järkyttävä määrä ja edellisiin kirjoihin eroten osa hahmoista saattaa esiintyä vain yhdessä luvussa. Osa kertojista on myös uusia, edellisten kirjojen hahmojen rinnalle on tuotu paljon tuoreempia tuttavuuksia. Jos kirjat olisi siis pätkäisty kahtia kronologisesti, en tiedä olisivatko tapahtumat ehtineet edetä missään oikein suuntaaan tai toiseen. Tällainen kahtiajako on siis loppujen lopuksi erittäin järkevä ja säästää myös lukijaa jonka aivot joutuvat muutenkin koetukselle Martinin hahmoviidakossa harhaillessa.

Aivan tauotta en kuitenkaan Lohikäärmetanssiinkaan pystynyt syventymään. Välillä minun oli pakko pitää muutaman päivän mittaisia taukoja aivan siitä syystä etten masentuisi täysin. Martin nimittäin, kuten monet varmasti tietävät, on melkoisen säälimätön hahmojaan kohtaan. Lohikäärmetanssi 1 ei ole kuolleisuusprosentiltaan tähänastisien osien kärjessä, mutta niin moni hahmo on ajautunut niin ilkeisiin tilanteisiin, että minun herkkä sieluni joutui koetukselle. Lopulta uteiliaisuus kuitenkin aina voitti.

Lohikäärmetanssi 1:ssä ehtii tapahtua melkoisen paljon. Minun kulmakarvani sai kohoamaan eräs täysin uusi hahmo joka ilmestyi tyhjästä ja romutti aika paljon valtaistuinpelin asetelmia. En spoilaa, mutta sanonpahan vaan, että huhhuh. Odotan suurella mielenkiinnolla mihin suuntaan Martin lähtee tarinaansa kuljettamaan. (Ja rukoilen suosikkieni puolesta. Sanonpahan vain, että jos Jon lähtee niin kenelläkään ei ole enää kivaa...)

Lohikäärmetanssi 1 oli antoisaa luettavaa, Martin ja Westeros eivät pettäneet. Kirja toimi omalla kohdallani paremmin kuin Korppien kestit, muttei kuitenkaan aivan suosikkiosieni listalle yltänyt. Nyt odottelen innolla toukokuuta, sillä toisessa niteessä pitäisi muidenkin kertojien Korppien kesteistä palata takaisin kuvioihin. (Jaime ja Sansa!) Talvi on tulossa ja me odotamme.

Arvosana: ♣♣♣♣½

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Marie Lu - Champion

Legend, #3

He is a legend. She is a prodigy.

They thought their country was on the brink of a peaceful existence. But a plague outbreak deadlier than any other has arisen and war threatens. June is the only one who can save her country. But Day would lose everything he has as a consequence.

Who will be champion?

Surullista kyllä, kuten myös sarjan edellisen osan, Prodigyn, myös Championin lukeminen jämähti minulla samaan kohtaan muutamaksi kuukaudeksi. Ja mikä vielä surullisempaa, kumpikaan näistä kirjoista ei ansainnut sitä. Jos haluaa lukea toimivaa ja laadukasta nuortendystopiaa, Marie Lun Legend-trilogiaa voi nimittäin suositella hyvällä omallatunnolla.

Junen ja Day ovat uhranneet paljon Tasavallan selviytymisen eteen. Uusi hallitsija, Elector Anden on saatu vakaasti vallankahvaan ja June on Princeps-Elect, ehdolla Electorin tärkeimmäksi neuvonantajaksi. Junen ja Dayn polut ovat kuitenkin eronneet Dayn muutettua veljensä kanssa San Franciscoon ja lisäksi Day on salannut Junelta nopeasti etenevän sairautensa. Kun June tekee parhaansa selviytyäkseen poliittisen vallan keskiössä, Dayn terveys heikkenee nopeasti. Rauhakaan ei kestä kauaa, kun Tasavallan aikaansaamat ruttoepidemiat leviävät Siirtokuntiin jotka lähtevät vimmaiseen vastahyökkäykseen vuosikausia kestäneessä sodassa. Saadakseen rauhan Tasavallan on löydettävä lääke. Avain selviytymiseen piilee aivan Junen nenän alla, mutta samalla se tuhoaisi kaiken jolla on Daylle merkitystä. Juoni tihenee ja ratkaisunhetket ovat käsillä. Selviävätkö June ja Day lopulta kaikista vastoinkäymisistä?

Jälleen on saatu yksi sarja päätökseen. Legend-trilogia ei ehkä ole oma suosikkisarjani, mutta olen viettänyt monia antoisia hetkiä tämän sarjan kanssa.

Ensiksi on sanottava, että pidän tavattomasti tämän sarjan päähenkilöistä. June ja Day ovat molemmat onnistuneita hahmoja, he ovat itsenäisiä henkilöitä joilla on omat ajatukset ja tunteet. He kykenevät tekemään vaikeitakin ratkaisuja mutteivat toisaalta ole haavoittumattomiakaan. Ja heidän romanssinsa on kaukana ärsyttävästä teinirakkaudesta jota suurennellaan kohtuuttomiin mittoihin. June ja Day kykenevät ajattelemaan tunteidensa ulkopuolellakin. Lukijana olen kiintynyt näihin kahteen hahmoon ja minusta on surullista päästää irti.

Juoni etenee tasaisesti kohti loppua ja irtonaisia langanpätkiä solmitaan mukavasti, vaikka osa asioista avoimiksi jääkin. Tämän kirjan ja samalla kirjasarjan loppu ansaitseekin minun kohdallani erityismaininnan. Se on nimittäin aivan loistava. Se jättää asioita avoimiksi, mutta toiveikkaalla tavalla. Tarinan lopullinen loppu jää lukijalle ja ainakin itselleni on selvää, kuinka päähenkilöiden loppuelämässä käy. Tämä ei ole perinteinen loppu, vaan sopivan avoin, sopivan surullinen, sopivan toiveikas. Täydellinen. Heti suljettuani kirjan minun teki mieli alkaa tanssia villiä voitontanssia. (Ja kyynelehtiä samalla.) Loppu oli se joka ansaitsi tälle kirjalle puolikkaan tähden lisää. En vieläkään pysty erittelemään kaikkia tunteitani, pidin tästä lopusta niin tajuttoman paljon. Se ei ole sitä mitä ensimmäisen osan perusteella odottaisi, mutta ehäkäpä myös juuri siksi minä pidin siitä niin paljon.

Kaiken kaikkiaan olen viettänyt Legend-trilogian parissa mukavia hetkiä, vaikkei sarja lempikirjojeni listalle aivan ylläkään. Suosittelen silti tätä sarjaa lämpimästi!

Arvosana: ♣♣♣♣½

tiistai 22. huhtikuuta 2014

James Dashner - The Maze Runner

The Maze Runner, #1

"If you ain't scared, you ain't human."

When Thomas wakes up in the lift, the only thing he can remember is his name. He's surrounded by strangers--boys whose memories are also gone.

Outside the towering stone walls that surround the Glade is a limitless, ever-changing maze. It's the only way out--and no one's ever made it through alive.

Then a girl arrives. The first girl ever. And the message she delivers is terrifying.


Maze Runner on yksi niistä monista nuortenkirjoista joista on tulossa elokuva tämän vuoden puolella. Törmäsin elokuvan traileriin sattumalta ja koska idea tuntui kiinnostavalta varasin kirjan kirjastosta, enkä turhaan. The Maze Runner täytti odotukseni jännittävällä ja vetävällä juonella ja kiehtovalla idealla.

Herätessään ylöspäin matkaavasta hissistä Thomas ei muista mitään muuta kuin oman nimensä, kaikki muu on kuin pois pyyhitty. Hissin pysähtyessä hän löytää itsensä aukiolta muiden ikäistensä poikien keskeltä jotka eivät muista sen enempää kuin hänkään. Pojat ovat eläneet vuosikausia kiviseinien ympäröimällä aukiolla etsien tietä ulos. Joka aamu ovet nimittäin aukeavat labyrinttiin (Maze), joka puolestaan on joka päivä erilainen. Päivisin juoksijat (Runners) haravoivat ja kartoittavat labyrinttia vaikka tehtävä ei tunnu edistyvän ja öiksi ovet sulkeutuvat syystä. Kukaan ei ole koskaan selvinnyt yötä hengissä labyrintissä. Ja joka kuukausi uusi poika saapuu hissillä ylös.

Thomasin saapuessa säännöt alkavat kuitenkin rapistua. Seuraavana päivänä hissillä saapuu tyttö, ensimmäinen tyttö ikinä. Ja hänen mukanaan saapuu myös viesti joka muuttaa kaiken. Tytössä on kuitenkin jotain tuttua ja Thomasista alkaa tuntua että hän saattaa mielensä pohjalla tietää vastaukset tärkeimpiin kysymyksiin. Kuka on pannut pojat keskelle labyrinttia ja miksi? Entä onko ulos olemassa tietä?

Kiteytettynä voisi sanoa, että The Maze Runner oli erittäin jännittävä. Luin kirjaa paikoitellen henki kurkussa ja uteliaisuudesta pakahtuen. Ja voin sanoa, että kirjaa lukiessa ei tehnyt mieli lähteä öisille retkille keskelle metsää.

Jotenkin pidän hurjasti kirjan ideasta. Teini-ikäisten poikien lauma tuo mieleen Kärpästen herran, vaikka muita yhtäläisyyksiä kirjaan ei varsinaisesti ole. Labyrinti taasen... Ajatus on kammottavuudessaan kiehtova. Alati muuttuva sokkelo josta ei onnistuta löytämään ulospääsyä ja jossa lymyää jotain karseaa. Enpä haluaisi muuttaa sinne.

Alun totuttelun jälkeen lämpenin myös kertojahahmo Thomasille. Toisin kuin monissa muissa nuortenkirjoissa, Maze Runnerissa oli poikakertoja. Ei siis haikailua suuren rakkauden perään, vaikka Thomasin ja tytön välille romanssia selvästi rakennetaankin. Sen sijaan The Maze Runner keskittyi toimintaan.

Kirja eteneekin tiiviiseen tahtiin melko dekkarimaisesti. Koko ajan selviää lisää ja lukija saa arvailla mukana mitä kaiken takana piileekään. Minuun tällainen toiminnantäyteinen ote upposi ja kirja piti otteessaan koko ajan.

Tietyille draamallisille kliseille sai toki pyöritellä päätään, mutta niin saa melkeinpä jokaisessa kirjassa. Annan esimerkin. Jos labyrinttiin ei ole asiaa yöllä eikä kukaan ole koskaan selvinnyt yöstä siellä, mikä on todennäköisyys, että päähenkilömme löytää itsensä sieltä ennen kirjan loppua? (Ja luultavasti tulee vielä hengissä ulos.) Niin, sitähän minäkin.

The Maze Runnerille on olemassa kaksi jatko-osaa, jotka kyllä kiinnostavat minua ehdottomasti. Sen verran jännitävään kohtaan tämä ensimmäinen osa nimittäin jäi. Leffankin aion ehdottomasti katsastaa, traileri (linkki) ainakin vaikuttaa hyvältä. (Visuaalinen ilme ainakin tuntuu hyvin uskolliselta kirjalle ja minun mielikuvitukselleni.)

Arvosana: ♣♣♣♣

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Hannu Rajaniemi - Fraktaaliruhtinas

Kvanttivaras-trilogia, #2

Mestarivaras Jean le Flambeur on paennut dilemmavankilasta mutta on edelleen ihmiskehonsa vanki. Lunastaakseen lopullisesti vapautensa salaperäiseltä pellegrinijumalattarelta hänen on keksittävä keino murtautua fraktaaliruhtinaan mieleen. Keikka vie Jeanin villikoodin valtaamalle maapallolle, henkiolentojen ja muhtasibsukujen kätkettyyn kaupunkiin. Villikoodiaavikolla ja minareettien varjossa tuhannen ja yhden yön tarinat heräävät henkiin.

Fraktaaliruhtinas on Kvanttivaras-trilogian räjäyttävä toinen osa, aikamatka tulevaisuuden aurinkokuntaan ja ihmissuvun viimeiseen asumukseen.


Fraktaaliruhtinas on ollut minulla kesken varmaankin kaksi kuukautta jämähtäneenä sinne jonnekin sivulle 52. Epäilin jo saisinko koskaan tartuttua kirjaan kunnolla, mutta pääsiäisloma saaristossa pelasti tilanteen  jälleen kerran. (Siellä keskellä merta ulkona sivistyksestä saan aina kaikki lukuprojektit päätökseen.) Ja vaikken vieläkään tunne tajunneeni kaikkea Rajaniemen kirjoista oli Fraktaaliruhtinas mielenkiintoinen lukukokemus ja pidin siitä melkeinpä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, Kvanttivarkaasta.

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että henkilöille jotka ovat lukeneet fysiikkaa, Kvanttivaras-trilogia voi aueta aivan eri tavalla. Itse en ole koskaan pitänyt oppiaineesta ja fysiikan tietoni rajoittuvatkin yläasteelle sekä lukion yhteen pakolliseen kurssiin. Rajaniemi sen sijaan on väitellyt tohtoriksi Edinburghin yliopistosta ja tietää siis fysiikasta (ja etenkin teoreettisesta sellaisesta) paljon enemmän kuin minä. Puolet fysiikkaan liittyvistä selityksistä menikin minulta täysin yli hilseen, mutten koe sen erityisesti haittaavan (muutamia tosin kysyin aiheesta enemmän tietävältä isältäni.) Ja vaikka fysiikasta enemmän tietäisikin, Rajaniemi ei aliarvioi lukijoita omien scifi-termien käyttämisessä.

Mutta vaikka asioita ei pahemmin selitelläkään tunnen silti saaneeni Fraktaaliruhtinaasta irti enemmän kuin Kvanttivarkaasta ja luulen tietäväni miksi. Ensinnäkin en edes yrittänyt ymmärtää kaikkea. Keskityin siihen mitä tajusin. Toisekseen luin Fraktaaliruhtinaan yhdessä päivässä hyvin tiivissä tahdissa. Kvanttivarasta sen sijaan luin muutaman viikon ajan pätkissä muiden kirjojen ohella jolloin en ainakaan tajunnut kaikkea. Kun uppoutui kokonaan Rajaniemen upeaan scifimaailmaan, siitä sai enemmän irti.

Pidin myös tavasta jolla kirja oli jaettu usean henkilön näkökulmiin enemmmän kuin ensimmäisessä osassa. Kiinnostuin paljon enemmän myös muiden kuin Flambeurin luvuista ja rakenne oli muutenkin melkoisen nerokas. Flambeurin ja Tawaddudin aluksi irtonaisilta tuntuneet luvut nivoutuivat nimittäin yhteen todella kekseliäästi.

Päätähuimaava maailma saa myös paljon uusia piirteitä. Marsin sijaan liikutaan nimittäin maapallolla josta Rajaniemellä onkin täysin oma visionsa. Vaikka osa palasista onkin vielä omalla kohdallani sumun peitossa täytyy kirjailijalle antaa plussaa hienosta maailmanrakentamisesta. Kaikki tuntuu sekavuudestaan huolimatta loogiselta. Myös Rajaniemen suomalaisuus näkyy tässä kirjassa aivan eri lailla kuin ensimmäisessä. Futuristinen sauna tuskin avautuu ulkomaalaisille kaikessa kekseliäisyydessään.

Kaiken kaikkiaan pidin Fraktaaliruhtinaasta paljon, melkein enemmän kuin Kvanttivarkaasta. Kolmannen osan, Kausaalienkelin pitäisikin ilmestyä syksyllä ja se on ehdottomasti lukulistalla.

Arvosana: ♣♣♣♣

torstai 10. huhtikuuta 2014

George R.R Martin - Korppien kestit

Tulen ja jään laulu, #4

Paljonko arvoinen kruunu on, kun korppi voi kestitä itseään kuninkaalla?

Korppien kestit jatkaa kertomusta Westerosin aatelissukujen kohtalon hetkistä. Suurten taisteluiden todellisia voittajia ovat haaskalinnut, muiden henkiin jääneiden on ponnisteltava selviytyäkseen.

Hautajaisten lomassa on aika laatia uusia suunnitelmia ja valita puolensa tarkkaan. Toisilla vanhat valat ovat vielä muistissa, toiset solmivat innolla uusia liittoja. Jotkut antautuvat intohimon vietäviksi, kun taas laskelmoivimmat tietävät, että ”rakkautta ei voi syödä, sillä ei voi ostaa hevosta eikä se lämmitä huoneita kylminä öinä”.

No niin. Nyt olen saanut Tulen ja jään laulun uudelleenlukuprojektini päätökseen neljännen osan, Korppien kestien myötä. Se tarkoittaa siis sitä, että minun ja maaliskuussa ilmestyneen seuraavan osan, Lohikäärmetanssin välissä ei ole enää mitään! Täältä tullaan...(Tai on jo tultu, menen jo jossain sivun 90 paremmalla puolella...)

Korppien kestit jatkaa Tulen ja jään laulun yhtenäistä, eeppistä saagaa. Henkilöhahmot joutuvat yhä tukalampiin tilanteisiin, liittojan muodostetaan, niitä rikotaan ja monet häviävät valtaistuinpelissä. Tämä neljäs osa on kuitenkin omalla kohdallani ollut sarjan heikoin osa, etenkin pään räjäyttävän Miekkamyrskyn jälkeen.

Martin on tehnyt Korppien kestejä kirjoittaessaan varsin kiintoisan ratkaisun. Kun tarina alkoi levitä liian pitkäksi, oli selvää, ettei kaikki mahtuisi yhteen kirjaan. Sen sijaan, että olisi jakanut kirjansa siististi kahtia, Martin leikkasi pois puolet hahmoista ja kertoi kirjassaan vain toisen puolen tarinasta. Toinen puoli jäi Lohikäärmetanssiin. Ideana ajatus on ihan näpsäkkä, mutten kuitenkaan ole oikein lämmennyt ratkaisulle.

Mielipiteeseeni vaikuttaa luultavasti hyvin vahvasti se, että Martin sysäsi syrjään juuri meikäläisen suurimmat suosikit. (Ei Jonia tai Danya lähes seitsemänsadan sivun aikana ollenkaan!) Ja vaikka kertojahahmoiksi jäivätkin esimerkiksi Jaime ja Sansa jotka myös kuuluvat suosikkeihini, mukana oli myös paljon tylsempiä hahmoja. Esimerkiksi Tarthin Briennen seikkailut olivat etenkin toisella lukukerralla melkoista pakkopullaa. Metsässsä rämpimistä, toivotonta etsintää, lisää metsässä rämpimistä...

Kirjan makoisinta antia olivat kuitenkin Jaimen lukujen lisäksi myös hänen sisarensa Cersein luvut. Cersein luvut olivat kiinnostavia, vaikka vihaankin kyseistä hahmoa. Todellakin vihaan. Yleensä kertojahahmoja kohtaan muodostuu jonkinlainen kiintymys, mutta Cersein kohdalla näin ei tapahtunut. Tavallaan ymmärsin hänen näkökantansa, mutta toisaalta en yksinkertaisesti käsitä kuinka kukaan voi olla niin kammottava ihminen. Cersei on itsekäs, säälimätön omaneduntavoittelija joka kohtelee muita ihmisiä kauhealla tavalla. Hän on kuitenkin kauhealla tavalla inhimillinen hahmo, ei läpeensö paha. Minä en vain kykene pitämään hänestä. Korppien kestit ja Cersei toimivatkin oikein hyvänä lääkkeenä sydämeni haavoille, jotka sain Angelfallia ja World Afteria lukiessa. On vaikea haikailla toisten hahmojen perään kun haluaa pamauttaa Cersei Lannisteria paistinpannulla päähän.

Juoni pysyy Korppien kesteissä kuitenkin kiinnostavana (ehkä Briennen luvut poislukien) ja tarina kehittyy mielenkiintoiseen suuntaan. Olen järjettömän utelias selvittämään kuinka kaikessa lopulta tulee käymään. Miten päättää eeppinen saaga, jossa ei ole varsinaisia "hyviksiä" tai "pahiksia"? Kuka lopulta voittaa ja kuka häviää? Myös Martinin upea maailma lumoaa lukijan osa toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, sopivan sekava mutta kuitenkin lopulta looginen. Nostan hattua mestarille.

Korppien kestit ei ehkä ole oma suosikkini sarjassa, mutta Martinin taso on silti korkea. Tulen ja jään laulu on upea sarja.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Susan Ee - World After

Penryn and the End of Days, #2

The survivors of the angel apocalypse begin to scrape back together what's left of the modern world.

When a group of people capture Penryn's sister Paige, thinking she's a monster, the situation ends in a massacre. As Penryn searches the streets of San Francisco looking for her, she's drawn into the heart of angels secret plans, where she learns the horrifying exent to which they are willing to go.

Meanwhile, Raffe hunts for his wings. Without them, he can't rejoin the angels, but when faced with recapturing his wings or helping Penryn survive, which one will he choose?

Ei kukaan sattuisi omistamaan sellaista kätevää loitsua jolla voisi taikoa jatko-osia ilmestymään heti? Jos on, minä ostan sen. Seuraavasta vuodesta tulee nimittäin kammottava. Toistaiseksi vielä nimeämättömän (Nimeämättömän! Kuuletteko epätoivoisen huutoni?) kolmannen osan ilmestymispäiväksi kun on ilmoitettu toukokuu 2015. Hyvästi siis, käperryn nyt sängynpohjalle itkemään ja makaan pimeydessä seuraavat kolmetoista kuukautta.

No vitsivitsi. Enhän minä nyt niin epätoivoinen ole. Ainakaan melkein. Varoitan kuitenkin, että loppuosa tästä tekstistä tulee olemaan epätoivoista, tunteista paksua järjetöntä sopertelua jossa ei luultavasti ole järjen hippustakaan. Asiallisuudesta ei ainakaan tule olemaan häivääkään. Lukeminen omalla vastuulla.

World After jatkaa Penryn and the End of Days -sarjaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa, Angelfall jäi.

Vastarinnan paetessa enkeleiden päätukikohdan tuhonneen iskun jälkeen San Franciscosta Penryn alkaa hitaasti havahtua halvauksesta, jonka ansiosta häntä on luultu kuolleksi. Penryn on myös viimein saanut takaisin sisarensa Paigen, mutta paluuta entiseen ei enää ole. Paigelle on San Franciscossa tehty jotain kammottavaa, jonka takia hänet nimetään hirviöksi. Paigen kadotessa jälleen Penrynillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä perään.

Samaan aikaan Raffe metsästää Belieliä, enkeliä joka on saaut hänen siipensä. Raffe, arkkienkeli Raphael on nyt omiensa hyljeksimä hänen selkäänsä kiinnitettyjen demonisten lepakonsiipien ansiosta. Voidaakseen estää arkkienkeli Urielia nousemasta Jumalan sanansaattajaksi enkelten joukossa, hänen on palattava takaisin omien siipiensä kera.

Raffe ja Penryn saavat huomata, että maailma repii heitä erilleen koko voimallaan ja pelissä on paljon enemmän kuin he ovat koskaan edes osanneet kuvitella.

En tiedä kuinka pukisin tunteeni sanoiksi. Olen tällä hetkellä nimittäin niin lähellä epätoivoista mielentilaa kun oikeastaan on mahdollista. Haluaisin heittäytyä huoneeni lattialle ja huutaa. Haluaisin sen kolmannen osan. Haluaisin lukea World Afterin uudelleen. Ja Angelfallin myös. Tämä sarja sen kuin paranee.

Sanotaan nyt vaikka pari sanaa juonesta. Se vain tihenee ja paranee entisestään, Susan Ee todella mäjäyttää lukijaa paistinpannulla naamaan tässä osassa. Enkeleiden suunnitelmista selviää hitunen lisää ja lukija jää janoamaan vieläkin enemmän. Penryn joutuu rämpimään sellaista vastoinkäymisten läpi että lukija on epätoivoinen. Ja osa tapahtumista on niin kammottavia, että minun tekisi mieli huutaa Susan Eelle eikö hänellä ole sydäntä ollenkaan tai mistä hänen mielikuvituksensa oikein kumpuaa.

Suuri osa kirjasta kuluikin lähinnä epätoivoisessa mielentilassa. Raffe ja Penryn ovat erillään toisistaan, Raffe luulee Penryniä kuolleksi ja niin edelleen. Mutta sivulla 340 tai jotain olisin kuollut onnellisena. Loppuosa kruunasi tämän kirjan, grrr, se oli jotain niin täydellistä. (Sivu 360 -the Feels. Kuolin.)

Myös hahmot ovat ihania tässä kirjassa. Raffesta ei varmaan tarvitse sanoa kummempia, hänestä ei kaikessa sarkastisuudessaan, rohkeudessaan, haavoittuvuudessaan vain voi olla pitämättä. (Ja komeudessaan, myönnän heikkouteni... Hehe.) Mutta Penryn. Oi Penryn.

Voisin ostaa sellaiset huiskat mitä cheerleaderit käyttävät ja väsätä pari kannustushuutoa. Penryn on loistava, vahva ja oma-aloitteinen sankaritar jolla on aivot päänupissaan. Hän on tyhmänrohkea, lojaali ja selviytyjäluonne joka pitää huolen itsestään. Häntä ei aina tarvitse tulla pelastamaan ratsujoukkojen kanssa. Penrynin puolella on todella helppo seistä, hän kerää lukijan sympatiat mutta myös kunnioituksen. Kovin moni ei olisi niin sisukas ja selviytyisi kaikesta mitä Penryn käy läpi.

Lisäksi Penrynin ja Raffen kanssakäyminen ja romanssin hidas kehittyminen on ihanaa seurattavaa. Susan Ee ei säntäile rakkaudentunnustuksiin, Penrynin ja Raffen suhde etenee sopivan hitaasti. He välittävät toisistaan, mutta eivät näytä sitä avoimesti, piikittelevät toisiaan niin että lukija saa nauraa. Sanokaa minun sanoneen, he ovat jo rakastuneita mutta eivät halua myöntää sitä. Mokomat paksupäät.

No niin. Vedetään syvään henkeä.

World After oli kerrassaan mahtava lukukokemus. Olin epätoivoinen koska tunteet ja hahmot. Mutta olin myös niin tajuttoman iloinen, koska tämä kirja oli niin tajuttoman hyvä. Susan Ee tietää mistä naruista vedellä, Penryn and the End of Days on vakuuttanut minut loistavuudestaan. Sanoisin, että olen löytänyt yhden lempisarjan lisää.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

torstai 3. huhtikuuta 2014

Susan Ee - Angelfall

Penryn and the End of Days, #1

They have arrived...

It has been six weeks since the angels of the apocalypse returned to Earth and destroyed the world as we know it. Only pockets of humanity remain.

Savage street gangs rule the day while fear and superstition rule the night.

When angels fly away with a helpless girl, her seventeen-year-old sister Penryn will do anything to get her back.

Including making a deal with the enemy.

Kiinnostuin Angelfallista kun luin Nina Marin ylistävän bloggauksen aiheesta joskus joulun kieppeillä. Halusin todella lukea tämän kirjan ja teinkin siitä hankintaehdotuksen kirjastoon. Hankintaehdotus hyväksyttiin, mutta kirja ei ole vielä saapunut. Eilen olin Helsigissä ja kirja pisti silmään Akateemisen hyllyltä, enkä voinut estää itseäni. Luin kirjaa junassa, illalla kahteentoista, aamulla ennen kouluun menoa, kokeen jälkeen ja iltapäivällä kotona. Nyt haluan juosta ympäri asuntoa, hyppiä, huutaa ja saada sen toisen osan nyt heti!

On kulunut kuusi viikkoa siitä, kun enkelit palasivat maan päälle ja meidän tuntemamme maailma tuhoutui. Ihmisistä on selvinnyt vain harva, kaupungit ovat raunioina ja maailmaa hallitsevat nyt henkensä puolesta kamppailemisen armottomat lait. Penryn on pakenemassa kaupungista äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa, kun he sattuman kautta päätyvät todistamaan tapahtumaa, jossa ryhmä enkeleitä repii yhdeltä omistaan siivet. Kun enkelit poistuvat jättäen haavoitetun kuolemaan, he vievät mukanaan Paigen, Penrynin siskon. Saadakseen Paigen takaisin, Penrynin on liittouduttava vihollisen, siivettömän enkelin, Raffen kanssa. Sopimus on yksinkertainen. Yhdessä he etsivät Paigen ja Raffe saa siipensä takaisin. Mutta matka San Fransicoon, enkeleiden päämajaan, ei ole helppo autioituneessa ja kauhujen hallitsemassa maailmassa. Vastausta kaipaa myös kysymyksistä tärkein, miksi enkelit edes tulivat takaisin?

Tämä kirja oli jotain aivan loistavaa. Juuri nyt en keksi muuta sanottavaa kuin erään totaalisen nolon fraasin. Voi jösses. Luin kirjan loppuun jotakuinkin puolituntia sitten ja minusta tuntuu jokseenkin siltä kuin aivoni olisi räjäytetty pellolle. Angelfall loisti omassa elementissään kirkkaana tähtenä jättäen minut hämmästyksestä sekavaksi. Juoni, hahmot, maailma... Tämä oli napakymppi. Olen niin iloinen että ostin tämän kirjan.

En ole tullut lukeneeksi juuri ollenkaan post-apokalyptistä (maailman lopun jälkeistä maailmaa kuvaavaa) kirjallisuutta. Oikeastaan ainoa mieleeni juolahtava kirja on Rick Yanceyn Viides aalto. Siinä tosin on avaruusolioita, tässä on enkeleitä. Jotain samaa kuitenkin. Ehkäpä senkin takia Angelfall kumautti minua mailalla päähän. Ei ole maailman tuhoamista haikailevaa pahista, ei ole ennustusta, ei ole varsinaista toivoa selviytymisestä. Ai miksi? No koska maailma on jo tuhoutunut.

Pidin myös aivan valtavasti mukaan otetusta enkelimytologiasta. Juuri enkelit ja niiden mukaan tuoma yliluonnollinen ja raamatullinen puoli tekivät tästä kirjasta niin mahtavan.

Ja sitten Penryn. Ja Raffe. Voi pojat. Penrynistä oli mahtavaa lukea. Hän ei ole ärsyttävä päättämätön ja aina niin huoliteltu sankaritar joka ei osaa tehdä mitään itse. Ei. Penryn on selviytyjä, joka ei anna kenenkään pompotella itseään ja on uskomattoman itsepäinen ja lojaali. Lisäksi hänen hiuksensa ovat likaiset, naama palanut eikä manikyyri ole kunnossa maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. Penrynissä oli asennetta. Ja Raffe. Raffe on tavallaan hyvin perinteinen YA-kirjallisuuden miespäähenkilö, sarkastinen, hauska, fiksu ja totta kai järjettömän komea. Raffesta kuitenkin paljastuu paljon uusia puolia kirjan aikana ja jo se että hän on siipensä menettänyt enkeli tuo peliin kaikenlaista haavoittuvuutta.

Penrynin ja Raffen välillä alkaa totta kai kipinöidä, mutta ei liian nopeasti tai epäuskottavasti. He ovat alussa vihollisia joista tulee vastentahtoisia liittolaisia, eikä Penryn muuta kurssia heti kun Raffe riisuu paitansa. Päinvastoin. Lisäksi Penrynin itsepäisyys ja Raffen sarkastisuus aikaansaavat hersyvän dialogin jota on ilo lukea. Nauroin tämän kirjan kanssa.

Mutta loppu. Loppu oli se tekijä joka räjäytti tajuntani, loppu oli se joka sai minut haukkomaan henkeäni. Susan Ee heittää peliin uskomattomia juonenkäänteitä, asioita jotka saivat minut lukemaan lauseita kahteen kertaan, asioita jotka ovat niin karmivia että mietin mitä kirjailijan mielikuvitus voi vielä keksiä. Voi Penryn, voi Raffe. Minun käy tällä hetkellä näitä henkilöitä sääliksi niin paljon. En olisi ikinä arvannut mitään tuollaista. En ikinä.

Penryn and the End of Days -sarjasta on tulossa viisiosainen ja toinen osa, World After ilmestyi viime syksynä. Olen jo nyt vieroitusoireinen seuraavaa osaa ajatellen, enkä halua edes ajatella seuraavia vuosia jotka joudun odottamaan ja odottamaan. Toistaiseksi vielä nimeämättömän kolmannen osan julkaisuaika kun on jossain vuoden 2015 kieppeillä. Miten minä aina onnistun aloittamaan ja koukuttumaan keskeneräisiin sarjoihin?

Oih, Angelfall. Tällaisia haluan lukea enemmänkin.

Arvosana: ♣♣♣♣♣