lauantai 31. toukokuuta 2014

Kirjabingo & kesän lukusuunnitelmia

Kesäloma on nyt virallisesti alkanut! Hyvästi tomuiset koulunpenkit, tervetuloa kesä, aurinko ja kirjat. (Ja jalkapallon MM! Viimein!!) Ah, seuraavat kuukaudet pääsen hautautumaan tarinoihin ja nauttimaan lomasta vapaana velvollisuuksien painosta. Jottei kesä kuitenkaan menisi aivan mielivaltaiseksi kirjallisissa maailmoissa harhailuksi, voisin asettaa itselleni muutaman tavoitteen ja tehdä pienen lukulistan.

Kuva Emelien blogista
 
Emelie blogista Le Masque Rouge on kehitellyt tämän hauskan kirjabingon jonka ideana on lukea kirjoja kuvassa näkyvästä ruudukosta tavallisen bingon tapaan. Alla Emelien ohjeet bingoa varten:

* Bingo muodostuu vaakasuorasta, pystysuorasta tai kulmiin muodostuneista viidestä lokerosta, joista keskimmäinen on kaikille valmiiksi kuitattu.

* Samaa kirjaa ei voi käyttää useampaan lokeroon.

* Luetuista kirjoista ei välttämättä tarvitse tehdä pitkää blogipostausta, mutta edes jonkilainen maininta kirjasta omassa blogissa olisi kiva.

* Bingot kuitataan tämän postauksen kommenttikentässä oman blogin linkityksen kanssa.

* Kesän lopussa lähtee muutamalle bingomestarille KIRJAPALKINTO (palkintokirjat päätetään myöhemmin)


Tämä vaikuttaa hauskalta tavalta tuoda lukemiseen jotain uutta joten miksipä en lähtisi mukaan. Suurin osa kriteereistäkin tuntuu mukavilta ja sellaisilta mitä tulee varmasti luettua. Katsotaan kuinka käy, myös muita kirjabloggajia on lähtenyt mukaan tähän koitokseen.

Kirjabingon lisäksi minun olisi tarkoitus lukea oman hyllyni lukemattomia kirjoja ennen kuin ne jäävät homehtumaan sinne.

- F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
- Evelyn Waugh: Mennyt maailma
-Yann Martel: Piin elämä
-Sari Kivistö ja H.K Riikonen (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista, Kreikka & Rooma
-Bernard Beckett: Genesis
-Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
-Alexandra Ripley: Scarlett

En nyt höpöttele näistä erikseen sen enempää, Kultahattu ja Mennyt maailma ovat klassikoita, Piin elämästä olen nähnyt leffan ja kuullut paljon kehuja, Genesis kehuttu niin ikään, Sinisalo on lukematon lahja ja Scarlett voisi parantaa murskaantuneen sydämeni Tuulen viemän jälkeen. Mitä jokaisen tulee tietää antiikista on niin ikään lahjakirja, mutta osuva sellainen. Historia on lempiaineeni koulussa ja etenkin antiikki on lähellä sydäntä. Tuon kirjan tuoman sivistyksen voimalla voisin myös häikäistä ensi vuoden historian kursseilla.

Myös Kirjallisen sivistyksen projektia olisi tarkoitus edistää, kesän tavoitteeksi voisin asettaa venäläiset klassikot. Dostojevski ja Tolstoi tuntuvat listan pelottavimmilta maineidensa ja sivumääriensä ansiosta ja näiden lukeminen olisi iso askel kirjallisen sivistyksen portailla.

Toki tulen lukemaan kesällä myös jotakin aivan muuta, fiilispohjalta lukiessa saa usein ne parhaat lukukokemukset. Kesällä ilmestyy useita odotettuja jatko-osia ja minulla on tunne, että myös Eddingsin Belgarionin taru tulee uudelleenluettua. Luin sen ensimmäistä kertaa toissakesänä ja uudelleenluin viime kesänä. Belgarionista on hyvää vauhtia tulossa kesän vakilukemistoa.

Onko teillä jotain lukusuunnitelmia kesäksi?

Alexandra Bracken - The Darkest Minds

The Darkest Minds, #1

When Ruby woke up on her tenth birthday, something about her had changed. Something alarming enough to make her parents lock her in the garage and call the police. Something that gets her sent to Thurmond, a brutal government "rehabilitation camp." She might have survived the mysterious disease that's killed most of America's children, but she and the others have emerged with something far worse: frightening abilities they cannot control.

Now sixteen, Ruby is one of the dangerous ones.

When the truth comes out, Ruby barely escapes Thurmond with her life. Now she's on the run, desperate to find the one safe haven left for kids like her-East River. She joins a group of kids who escaped their own camp. Liam, their brave leader, is falling hard for Ruby. But no matter how much she aches for him, Ruby can't risk getting close. Not after what happened to her parents.

When they arrive at East River, nothing is as it seems, least of all its mysterious leader. But there are other forces at work, people who will stop at nothing to use Ruby in their fight against the government. Ruby will be faced with a terrible choice, one that may mean giving up her only chance at a life worth living.


The Darkest Minds on tällä hetkellä iso juttu BookTubessa (BookTube=Youtuben kirjapuoli). Minäkin olen onnistunut koukuttumaan erinäisten kirjavloggarien videoihin ja olin haikaillut tämän kirjan perään jokusen kuukauden. The Darkest Mindsia ei löydy kirjastosta tai kirjakaupoista oikein mistään ja koska en jaksaisi ruveta tilaamaan kirjoja netistä, olin jo lähestulkoon luopunut toivosta, että saisin tämän ikinä näppeihini. Onni kuitenkin saapui luokseni Nina Marin kautta, hän nimittäin oli tilannut The Darkest Mindsin ja haikailinkin kirjan perään kateellisena hänen kirjatilauspostauksessaan. Haikailuni sai kuin saikin onnellisen päätöksen, kun Nina Mari ilmoitti tulleensa tilanneeksi kaksi kappaletta ja kysyi haluaisinko pokkariversion. Eikä tuollaista tarvitse kysellä, lienee selvää, että otin lahjoituksen riemulla vastaan. Suuren suuret kiitokset siis vielä Nina Marille!

Amerikkaa vaivaa mystinen vitsaus, virus, joka tappaa lähes kaikki 8-14 vuotiaat. Riski on suurimmillaan noin kymmennen vuoden iässä, eikä siltä säästy melkein kukaan. Ja nekin, jotka säästyvät, eivät ole entisellään. Viruksesta selviävät lapset saavat nimittäin yliluonnollisia kykyjä ja heidät kuljetetaan pois perheidensä luota. Yksi näistä lapsista on Ruby, joka muuttuu kymmenentenä syntymäpäivänään peruuttamattomasti. Hänet kuljetetaan Thurmondin leirille muiden kaltaistensa kanssa. Leiri ei kuitenkaan ole turvapaikka, etenkään vaarallisimmille lapsille, joiden joukkoon Ruby kuuluu. 16-vuotiaana hänen onnistuu viimein päästä leiriltä pois, mutta kehen ulkopuolisessa maailmassa oikein voi luottaa? Vainottuna ja peloissaan Ruby törmää kolmen nuoren porukkaan, jotka ovat paenneet omalta leiriltään. He etsivät East Riveriä, paikkaa, jossa muuttuneet lapset ovat huhujen mukaan turvassa. Mutta onko paikka pelkkä myytti? Uskaltaako Ruby luottaa muihin, etenkin joukon johtajaan, Liamiin? Entä mitä todella tapahtui Rubyn kymmenentenä syntymäpäivänä ja mihin kaikkeen hän pystyy?

Minun on vaikea eritellä lopullinen mielipiteeni kirjasta. En aivan onnistunut rakastamaan sitä ja alku oli hitaamman puoleinen. Loppua kohti kirja kuitenkin vei todella mennessään, aloin kiintyä hahmoihin ja loppu ravisteli aivojani ja särki sydämeni. En osaa antaa tälle kirjalle tähtiä!

Alkupuoli, kuten sanottua, ei ollut suosikkiosani kirjasta. Hitaus ei sinänsä haitannut, kyllähän siinäkin paljon tapahtui, minulla vain kesti tottua kirjan miljööseen ja henkilöihin. En ollut vielä muodostanut kunnon tunnesidettä Rubyyn, eikä hän ole aivan suosikkipäähenkilöni muutenkaan. Kirja alkoi kuitenkin viedä toden teolla mukanaan, kun Ruby tapasi Liamin ja kumppanit. Mukaan tuli huumoria ja ihania hahmoja. Kirja paranikin loppua kohti todella paljon ja odotan innolla mihin sarja vielä kehittyykään.

Ruby ei ole aivan suosikkipäähenkilöni, vaikka hän kirjassa onneksi kehittyykin. Hän on alkupuolella todella pelokas, eikä osaa puolustaa itseään, mikä otti minua pattiin. Olen viime aikoina viehättynyt yhä enemmän kick-ass sankarittarista, jotka osaavat taistella ja pitää puoliaan. Rubyn pelokkuus on totta kai täysin ymmärrettävää, hänet on kymmenenvuotiaana raahattu pois kotoaan Thurmondin leirille joka ei todellakaan ole mikään lomakeskus ja hänen on pidettävä kykynsä salassa. Hän ei itsekään hallitse sitä mihin kykenee ja pelkää satuttavansa muita. Kirjan loppupuolta lähestyttäessä Ruby alkaa kuitenkin löytää selkärankaansa ja odotan innolla mitä hänestä vielä tulee. Kaikki ovet ovat auki.

Sitten meillä on Liam, ihana Liam. Liam ei ole aivan perinteinen Jace Wayland sankari joka häikäisevällä komeudellaan, taidoillaan ja sarkasmillaan vie päähenkilöltä jalat alta. Hän on kiltimpi, hiukan ujompi ja suloisempi. Hän kärsii perinteisestä päähenkilöille yleisestä sankarisyndroomasta, hän haluaisi pelastaa kaikki lapset ja kokee musertavaa syyllisyyttä pienestäkin virheestä. Liam oli melkoisen hurmaava kaveri ja voimme lisätä hänet ihanteellisten kirjasulhojen pitkään listaan. Myös Liamin suojatit, Chubs ja Zu voittivat sydämeni ja kirjan parasta antia olivat näiden neljän hetkelliset onnen ja rauhan hetket kaikkien vaarojen keskellä.

Maailma on The Darkest Mindsissa todella pelottava. 97% Yhdysvaltain lapsista kuolee ennen neljäätoista ikävuotta? Muilla on pelottavia supervoimia? Huhhuh. Lisäksi valtio kohtelee lapsia todella julmasti, sulkee nämä leireille ja kohtelee kuin saastaa. Koko leirisysteemistä tuli ainakin minulle selvästi mieleen Natsi-Saksa ja keskitysleirit. Lapset raahataan leireille, joiden oloista tavallinen kansa on täysin tietämätön eikä heitä kohdella hyvin. Erityisesti vaarassa ovat tietyt ryhmät. Yliluonnolliset kyvyt on jaoteltu viiteen ryhmään eri värien avulla. Vihreät ovat erityisen älykkäitä, he murtavat koodeja ja heillä on valokuvamuisti. Siniset kykenevät liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla, keltaiset kykenevät kaikenlaiseen sähkölaitteiden kanssa, punaiset sytyttävät asioita tuleen. Kaikista vaarallisimpia ovat kuitenkin oranssit, heillä on kyky lukea ja manipuoloida ihmisten ajatuksia. Oransseja pelätään eniten ja voin kyllä sanoa että ihan syystä, suuri osa oransseista on tunteettomia ja julmia oman edun tavoittelijoita.

Kirjassa ei kuitenkaan perehdytä erityisemmin siihen, mistä koko sairaus, IAAN, on lähtenyt liikkeelle. Tavallaan asia ei ole olennainen, kirjassa ei erityisesti perehdytä lääkkeen etsintään, mutta utelias kun olen, olisin halunnut tietää hiukan lisää. Toivottavasti asiasta selviää lisää seuraavissa osissa.

Sitten on tämän kirjan loppu ja millainen loppu se onkaan. Voi luoja. Luin kirjan loppuun myöhään illalla ja voi sitä kyyneleiden ja epätoivon määrä kun käänsin viimeisen sivun. Alexadra Bracken, eikö sinulla ole sydäntä ollenkaan? Kun vain ajattelenkin loppua tahtoisin käpertyä jonnekin tynnyriin enkä tulla ulos vähään aikaan. Tapa jolla The Darkest Minds loppui toi mieleeni Angelfallin lopun, vaikka tämä oli tietyllä tavalla vielä pahempi. Why, oh why? En ole päässyt siitä vielä ylitse.

Vaikken tätä kirjaa vielä aivan rakastanutkaan, oli The Darkest Minds erinomainen lukukokemus josta nautin suuresti. Odotan innolla mitä tästä sarjasta vielä tuleekaan, edellytykset loistavaksi ovat erinomaiset. Jos saisin sen Never Faden käsiini vaikka nyt heti?

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Kami Garcia & Margaret Stohl - Lumoava pimeys

Loihtijakronikka, #2

Missä olet L?

Aluksi suru tuntuu yhdistävän hiljattain äitinsä menettäneen Ethan Waten ja Macon-enoaan kaipaavan Lena Duchannesin muun maailman pikkumaisuuksia vastaan. Lena oli joka tapauksessa Ethanin unelmien tyttö, jota ilman hän ei edes osaa kuvitella elävänsä. Pian enonsa hautajaisten jälkeen Lena kuitenkin alkaa yllättäen käyttäytyä oudosti ja vetäytyä Ethanin rakkauden ulottuvilta.

Samaan aikaan omituiset näyt piinaavat Ethania, joka ajautuu yhä syvemmälle kotikaupunkinsa Gatlinin menneisyydestä kumpuaviin salaperäisyyksiin. Veistä haavassa kääntelee myös enkelikasvoinen harrikkakundi John, jonka seuraa Lena ei näytä enää haluavankaan vastustaa.

Kun Lena katoaa, häntä epätoivoisesti etsivä Ethan saa vastaansa verenhimoisten inkubusten armeijan. Mutta olisiko tavallisen kuolevaisen pojan ja yliluonnollisuuksiin yltävän loihtijatytön rakkaustaria sittenkään edes ollut mahdollinen?

Minun on todella vaikea mudostaa mielipidettäni tästä kirjasta. Lumoava pimeys oli usein hermoja raastava, mutta sillä oli myös hetkensä... toisinaan. En kuitenkaan vilpittömästi voi sanoa pitäneeni.

En perustanut kovinkaan paljon sarjan edellisestäkään osasta. Lumoava kirous oli laimea lukukokemus, minusta tuntui, ettei sarjalla ollut minulle mitään uutta tarjottavaa. Sama tunne vaivasi myös tätä toista osaa lukiessa, minun oli paikoin hillittävä haluni heittää tämä kirja seinään tai upottaa se jonnekin syvään lampeen mätänemään. Kirja ei koukuttanut oikein missään vaiheessa, en olisi voinut vähempää välittää hahmoista.

On kirjoja, joita ei erityisemmin arvosta, mutta jotka onnistuvat olemaan ihan viihdyttäviä ja lukeminen on helppoa. Esimerkiksi C.J Daughertyn Night School oli minulle tällainen lukukokemus. Lumoava pimeys sen sijaan ei, sain tämän kirjan loppuun silkalla päättäväisyydellä. Teki mieli jättää kirja kesken, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka. Lumoavan pimeyden lukeminen oli kuin olisi siirapissa uinut.

Suurimmaksi ongelmaksi tässä kirjassa minulle nousivat päähenkilöt. Ethanista jäi todella laimea kuva ja Lena oli totaalisen ärsyttävä. Minun olisi tehnyt mieli kalauttaa molempia kaulimella. Miksi Ethanin pitää roikkua Lenassa ja suhteessa joka aiheuttaa vain ongelmia? Sivulta 168 lainaten:

"Lena oli minun määränpääni. Olin aina matkalla Lenan luo, vaikken ollutkaan. Vaikkei Lena ollutkaan matkalla minun luokseni."

Tuossa on Ethanin ongelma! Tuossa!  Ethan haluatko kuulla vilpittömän neuvon? Hanki elämä. Koko maailma ei ole riippuvainen Lenasta (tai saattaa juonen perusteella lopulta ollakin mikä on melkoisen kulunutta), mutta sinä voisit tehdä muutakin kuin olla Lenan kanssa / etsiä Lenaa jotta voisit olla hänen kanssaan / murehtia sitä ettet ole Lenan kanssa.

En vain kyennyt muodostamaan minkäänlaista tunnesidettä Ethaniin tai Lenaan, eikä heidän kohtalonsa kiinnosta oikein vieläkään.

Kirjan muut hahmot olivatkin yleisesti paljon kiinnostavampia. Etenkin Ridleystä, Lenan Pimeäksi kääntyneestä loihtijaserkusta selviää paljon uutta kirjan aikana. Ridley onkin paljon kiinnostavampi hahmo kuin Lena jolla on taipumus jäädä piehtaroimaan omissa ongelmissaan. Onneksi myös minua edellisessä osassa ihastuttaneet Ethanin isotädit tekivät paluun ja heidän myötään kirjassa oli myös ihan nautittavia hetkiä.

Kirjan maailma on sinänsä ihan kiinnostava kaikkine loihtijoineen, näkijöineen ja muine piirteineen. Valon ja Pimeyden tasapaino -kuvio on kuitenkin melkoisen kulunut ja Lenan ja Ethanin romanssi jo moneen kertaan nähty. Tällä kertaa tyttö on tosin se paranormaali osapuoli, minkä olisi varmaankin tarkoitus tuoda vaihtelua tarinaan, mutta tuo mielestäni hahmojen heikot puolet esiin. Ethanista tulee melkoisen saamaton juntti joka roikkuu Lenansa perässä ja Lena puolestaan on voimiensa kanssa kamppaileva ruikuttaja.

Juonikin tässä on melkoisen kulunut sarjan toisen osan kuvio. Ethanin ja Lenan rakkaudessa on ryppyjä, Lena häipyy ja mukaan astuu myös hiukan kolmio/neliödraamaa. Lena hengailee toisen paranormaalin poitsun kanssa ja Ethan tapaa kauniin kirjastoapulaisen. John Breed saisi minun puolestani viedä Lenan mennessään jotta Ethan pääsisi viettämään normaalia elämää Livin kanssa. Liv oli paljon mukavampi hahmo kuin Lena, joka kuten sanottua otti minua rankasti pannuun. Kuitenkin, ottaen huomioon kohtalon ja kosmisen rakkauden tuo ei kuitenkaan takuulla lopulta tapahdu. Eivätköhän Ethan ja Lena sarjan lopuksi pääse kaikkien ongelmiensa ylitse ja elä elämänsä loppuun saakka toistensa seurassa.

Sarja on neliosainen ja ilmestynyt kokonaan englanniksi, kolmannen osan suomennoksesta minulla ei ole tietoa. Englanniksi en sarjaa ainakaan aio kahlata, mutta jos loputkin osat suomennetaan, luen ne luultavasti kun en sarjaa keskenkään viitsi jättää. Loihtijakronikka ei kuitenkaan ole minun sarjani, nämä kaksi osaa ovat osoittaneet sen.

Arvosana: ♣♣

tiistai 20. toukokuuta 2014

Marissa Meyer - Scarlet

The Lunar Chronicles, #2

Scarlet Benoit's grandmother is missing. The police have closed her case. The only person Scarlet can turn is Wolf, a street fighter she does not trust, but they are drawn to each other.

Meanwhile in New Beijing, Cinder will become the Commonwealth's most wanted fugitive - when she breaks out of prison to stay one step ahead ofo vicious Queen Levana.

As Scarlet and Wolf expose one mystery, they encounter Cinder and a new one unravels. Together they must challenge the evil queen, who will stop at nothing to make Prince Kai her husband, her king, her prisoner...

Huhhuh. Scarlet on ollut minulla jo parisen viikkoa kesken ja olen lueskellut sitä muutaman sivun pätkissä. Eilen ja tänään tein loppurutistuksen ja sain kirjan loppuun. Pidin sarjan edellisestä osasta, Cinderistä paljon, eikä Scarlet onneksi pettänyt minua. Lunar Chronicles tuntuu sen kuin paranevan, sarja on etenemässä todella jännittävään suuntaan.

Scarlet Benoitin isoäiti on ollut kadoksissa viikkokausia, eikä poliisi aio enää jatkaa jutun tutkintaa. Löytääkseen isoäitinsä, Scarletin on liittouduttava yhteen Suden, salaperäisen katutaistelijan kanssa. Scarlet ei luota mieheen, vaan uskoo tämän olevan yhteydessä isoäitinsä katoamiseen. Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä.

Samaan aikaan Cinderistä on tullut Itäisen Liitovaltion (Eastern Commonwealth) halutuin vankikarkuri. Hän on rikkonut välinsä prinssi Kain kanssa ja on ilkeän Lunar-kuningatar Levanan tähtäimessä. Kun on sekä kyborgi, että Lunar, ystävät ovat vähissä, eikä Cinderin asemaa Lunareiden keskuudessa voi vähätellä. Hän saattaa olla koko maapallon ainoa toivo.

Cinder alkaa selvittää menneisyyttään yhdessä karkuritoverinsa, kapteeni Thornen kanssa. Se johdattaa heidät kohti Ranskaa ja alkaa vaikuttaa siltä, että Scarletin ja Cinderin elämät ovat kietoutuneet toisiinsa.

Koko Lunar Chronicles -sarja on siis satujen uudelleenkerrontoja ja tämä toinen osa, Scarlet on Punahilkka. Aivan kuten Cinderissäkään, myöskään Scarletissa juoni ei seuraa orjallisesti sadun omaa, satuelementit ovat taustalla ja tuovat hauskan lisän tarinaan. Oikeastaan Scarletissa juonellisia yhtymäkohtia on jopa vähemmän kuin Cinderissä. Punahilkasta on otettu mukaan oikeastaan vain isoäiti, susikuvio (joka sekin on hyvin erilainen) ja Scarletin punainen huppari.

Alunperin minulla olikin tästä sarjasta hiukan erilainen mielikuva. Ajattelin kirjojen olevan uskollisempia alkuperäisille saduille ja jokaisen kirjan olevan enemmän itsenäinen kokonaisuus. Näin ei kuitenkaan ole, enkä ole ollenkaan pettynyt. Vaikka jokaisessa kirjassa on oma juonensa, niillä on myös selkeästi havaittava yhtenäinen pääjuoni joka kietoutuu Cinderin ja kuningatar Levanan ympärille. Scarlet jatkaakin myös Cinderin tarinaa.

Cinderillä on edelleen oma, suuri roolinsa tässä kirjassa. Hän on jättänyt taakseen koko entisen elämänsä ja on samalla viimein vapaa ilkeän äitipuolensa otteesta. Toisaalta hän on häijyn kuningatar Levanan tähtäimessä, kaikkien hyljeksimä. Kaiken lisäksi hän on saanut tietää olevansa itsekin Lunar, ja kaiken lisäksi vielä vuosikaudet kadoksissa ollut prinsessa Selene, Levanan sisarentytär ja oikeutettu kuningatar. Cinder kamppailee kasvavien Lunar-voimiensa kanssa ja joutuu aprikoimaan mitä hän haluaa elämällään tehdä. Hän ei ole koskaan halunnut valtaistuimelle, mutta kuningatar Levana täytyy kukistaa. Cinderillä ei todellakaan ole helppoa tässä kirjassa.

Cinderin osuuksia kuitenkin keventää mukavasti kapteeni Thorne. Tämä itserakas, ei aina kaikkein välkyin yhdysvaltalaiskapteeni (tai ainakin mies väittää kiven kovaan olevansa kapteeni) joka lyöttäytyy Cinderin mukaan tämän paetessa vankilasta tuo kirjaan kaivatun huumorilisän. Cinder joka on vakavampimielistä sorttia muutenkin kuin vain tilanteensa pakottamana joutuu tahtomattaan tekemään liiton kapteenimme kanssa, kapteenilla kun on tarjota hänelle avaruusalus. Kirjan myötä näistä kahdesta alkaa kuitenkin tulla aidosti ystävykset eikä kapteeni Thorne ole mikään turhanpantti.

Sitten on vielä Scarlet ja Susi. (Susi on totta kai Wolf, mutta koska Wolf kuulostaa aivan tajuttoman typerältä taivuttettuna, päädyin suomentamaan nimen.) Scarlet on mainio sankaritar jonka vaiheista lukee mielellään. Hän ei suostu antamaan periksi isoäitinsä etsinnässä, hän on valmis menemään minkä tahansa kallion läpi löytääkseen tämän. Hän on valmis liittoutumaan jopa Suden kanssa joka osaa olla aika karmiva tyyppi.

Mutta on Susi kuinka karmiva tyyppi tahansa, hänessä on myös inhimillinen puolensa ja minä pidin hänestä. Ja koko Suden todelliseen olemukseen ja menneisyyteen liittyvä mysteeri on kiehtova eikä sen todellista ratkaisua arvaa helposti. Scarlet oli muutenkin vähemmän ennalta arvattava kuin Cinder.

Scarletin ja Suden välille aletaan totta kai kun nuortenkirjallisuudesta puhutaan, rakentaa romanssia. Ei sillä ettenkö siitä pitäisi, minusta Scarlet ja Susi ovat melkoisen söpö pari. Koko rakkauskuvio otetaan kuitenkin mielestäni mukaan turhan liian aikaisin. Ööö, Scarlet on tavannut Suden noin viikko sitten, epäilee ihan hyvin perustein tämän olevan osallinen isoäitinsä katoamiseen eikä mies ainakaan epäilyksiä vähennä. Susi on syöttänyt Scarletille aikamoisen määrän pajunköyttä ja hänen todellisesta olemuksestaan on selvinnyt muutama vähintäänkin mielenkiintoinen seikka. Ja sitten ollaan rakastuneita?

Hyvä on, myönnän liioittelevani. Scarlet ei ainakaan tunnusta rakkauttaan kovinkaan avoimesti, mutta silti. Itsesuojeluvaisto? (Okei unohdetaan nuo viimeiset, minä tahdon Scarletin ja Suden elävän elämänsä onnellisina loppuun saakka.)

Lienee melkoisen turhaa sanoa, kuinka innoissani olen seuraavasta osasta. Tein Cressistä hankintapyynnön joka meni läpi, joten nyt vain odotellaan suurella mielenkiinnolla, Cressillä kun on kaiken lisäksi huikea keskiarvo Goodreadsissa. Sarja sen kuin tuntuu paranevan, en malta odottaa minne Cress ja 2015 ilmestyvä Winter tarinan vielä vievät.

Arvosana: ♣♣♣♣½

maanantai 19. toukokuuta 2014

Kirjakaupan kiusaukset

Kirjojenrakastaja ja kirjakauppa. Elämän ja kuoleman peli. Tilanteesta ei päästä pois ilman särkyneitä sydämiä ja/tai kevyempää kukkaroa.

Kun kirjojenrakastaja seisoo kirjakaupassa, on kuin jokainen kirja huutaisi "Osta minut, osta minut!" "Ei kun minut!" "Osta meidät kaikki!" Jokainen kirja haluaa tulla haudatuksi kirjahyllyni syvyyksiin, jokainen kirja haluaa tulla rakastetuksi ja luetuksi. Kirjojen ostaminenhan on melkein hyväntekeväisyyttä, eikö?

Kirjashoppailu vaatiikin fyysisiä voimia. Pitää estää itseään pinoamasta liikaa kirjoja käteen. Pitää saada itsensä kävelemään kaupasta ulos. Fyysisten voimien lisäksi henkinen panos on toimenpiteessä suuri. Mielenlujuuden harjoittaminen, kiusauksen vastustaminen - melkein meditointia, eikö?

Kaikista pahimpia ovat tarjouskirjat. Normaalihintaista, kolmenkympin kertaostosta on helmpompi vastustaa. Kolmekymmentä euroa on paljon rahaa, kirjapöpi sivupersoona on helpompi työntää taka-alalle kun pihi minä nostaa päätään. Mutta kilometrien päähän loistavaa tarraa, jossa on sana tarjous, on vaikeampi vastustaa. Vain 4.95€! Vain 9.95€! Jos muut kirjat huutavat "Osta minut!" tarjouskirjat huutavat: "OSTA MINUT! Olen halpa en maksa paljoa olen sopivan nuhjuinen ja pidät minusta vaikket ensimmäisellä lukukerralla rakastanutkaan tiedän että harkitset ota minut käteesi ja kanna kassalle NYT!"

Tarjouskirjojen kanssa samaan kastiin luetaan pokkarit. Hintaa on se 5-10 euroa ja vastustaminen vaikeaa. Paras keino kieltäytyä niistä on itsensä huijaaminen - teeskentelee haluavansa kovakantisen version. Englannin kielisten pokkareiden kanssa sen sijaan on vaikeampaa. Kovakantisia yksilöitä harvoin on ja pokkarin hinta on yleensä se n. 10€. Lisäksi kirjat huutavat loistavia iskulauseita kuten: "Minua ei ole suomennettu mutta tahdot minut ja kirjastossa varausjono on PITKÄ tai minua ei ole siellä joten nappaa minut mukaasi NYT HETI!"

Kirjakaupan kiusaukset, ne tuskallisimmat kiusaukset. Jokainen taakse jätetty kirja saa minut itkemään verta.

Moni varmaan arvaakin, mihin tämä tarinamme on menossa. Enköhän taas tullut ostaneeksi kirjoja... Mukaan tarttuivat Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo ja Taivasten vanki, sekä Fitzgeraldin Kultahattu. Mutta pystyn kyllä perustelemaan ostokseni, älkää nyt muuta kuvitelko.

Kaikki olivat tarjouksessa ja edeltäviin kappaleisiin vedoten, kuka nyt tarjouskirjoja voi vastustaa. Taivasten vankia olen tiiraillut Suomalaisessa jo parisen viikkoa, kovakantinen kympillä. Ei paha, eikö? Rakastan Unohdettujen kirjojen hautausmaata. Samalla syyllä tarttuikin mukaan myös Tuulen varjo Kirja-Kärkkäiseltä tarjouspokkarina hintaan 4.90€. Se on yksi viime vuoden ja samalla kaikkien aikojen parhaista lukukokemuksistani. Kotona tämä jo on, mutta halusin ikioman yksilön. Kultahattukin oli tarjouksessa tasan neljällä eurolla. Kirja on lukulistalla ja klassikko joten miksipä ei. (Lykkään sen lukemista siis vielä ainakin vuodella koska oman hyllyn kirjoja ei tahdo ikinä saada luettua...)

Harjoitin myös edellä mainittua mielenlujuutta vastustamalla Cassandra Claren Clockwork Angelia ja John Greenin Looking for Alaskaa. Minua on haluttanut lukea koko Infernal Devices -trilogia uudestaan ja tiedän ostavani tuon kirjan joskus, mutta tällä kertaa en antanut kiusaukselle periksi. Looking for Alaska puolestaan... John Greenin kirja josta olen kuullut paljon hyvää ja kirjaston varausjono matelee eteenpäin.

Ostin siis kolme kirjaa ja vastustin kahta. Ostosten hintakin pysyi alle kahdessakympissä. (Juu ei mainita, että ostin Veronica Rossin Yhä sinisen taivaan viime viikolla niin pysytään kohtuullisissa laskelmissa.) Mielenlujuuteni ei siis ole vielä täysin ratkennut.

Vuosi ei ole vielä edes puolessa ja olen pian ostanut enemmän kirjoja kuin koko viime vuonna. 2014 tulee jäämään historiaan vuotena jolloin kirjojen osteluni alkoi hitaasti mutta varmasti lähteä lapasesta. Odotan kauhunsekaisella innostuksella mitä tästä kaikesta vielä seuraakaan.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

John Green, Maureen Johnson, Lauren Myracle - Let it Snow

The worst blizzard for fifty years
three wintry love stories
one magical night

It's Christmas Eve and Gracetown has been buried by snow. But the weather is more than just an inconvenience. When one girl unexpectedly steps off a stranded train, she sets off a series of life-changing events.

Soon fourteen pumped-up cheerleaders will descend on the local Waffle House, the Duke's DVD night will be rudely interrupted for a Twister mission, and a lovesick barista will determine the fate of a single teacup pig...

As the three stories collide, strangers cross paths and romance blossoms with heart-warming consequences.

Tänään ollaan rikottu hellerajoja ympäri Suomea ja kesäloma lähenee hurjaa vauhtia. Mikä siis parempi aika lukea jouluista kirjaa jossa on pahin lumimyräkkä viiteenkymmeneen vuoteen? Sitähän minäkin.

Let it Snow sisältää kolme lyhyttä, jouluista, suloista, hauskaa ja romanttista höttötarinaa, yksi jokaiselta kirjailijalta.

Pieni Gracetownin kaupunki saa jouluaattona niskaansa pahimman lumimyrskyn viiteenkymmeneen vuoteen. Jubilee Dougalin joulusuunnitelmat kokevat viime hetken muutoksen ja pian tyttö löytää itsensä junasta matkalla Floridaan. Juna kuitenkin juuttuu lumeen Gracetownin kaupungin kupeeseen ja Jubilee suuntaa kinosten keskellä pilkottavaan Vohvelikahvilaan. Samaan paikkaan suuntaavat myös muun muassa neljätoista cheerleaderia. Cheerleaderien joukko sysää liikkeelle operaatio Twisterin joka keskeyttää kolmen ystävyksen leffaillan. Tobin, Duke ja JP suuntaavat lumimyrskyn keskelle tavoitteenaan toimittaa perille Twister ennen kahta muuta kunniaa tavoittelevaa joukkoa - kuka selviää ensimmäisenä kinosten keskeltä Vohvelikahvilalle voittaa. Jouluaaton valjetessa pariskunnat alkavat löytää toisensa, mutta Addie, Gracetownin Starbucksin myyjä kärsii sydänsuruista. Voivatko joulun taika ja yksi minipossu kuitenkin muuttaa kaiken?

Voi tätä romanttisen hötön, onnellisten loppujen, hauskojen sattumusten ja mielipuolisten yksityiskohtien kokoelmaa. Johnson, Green ja Myracle ovat onnistuneet luomaan suloisen kokonaisuuden jonka kanssa viettää mielellään aikaa.

Tarinat kertovat jokainen hiukan eri henkilöistä, mutta nivoutuvat lopulta yhteen varsin nerokkaasti. Ne pysyvät lyhyinä ja suloisina, sellaisina reilun sadan sivun mittaisina pienoisromaaneina. Jokainen tarina oli tavallaan oma kokonaisuutensa, antologian tyyliin. Mutta vaikka tarinoilla olikin yhteytensä, jokaisen osan jälkeen täytyi taas päästä sisälle uuteen tarinaan. Uuteen kirjaan sukeltaminen vie aina ne muutamat sivut kun ei tarkalleen tiedä mistä on kyse ja koittaa saada kiinni kirjan punaisesta langasta. Englannin kielisiä kirjoja lukiessa tämä kujailuvaihe on omalla kohdallani vielä hiukan pidempi ja siksi kirjan lukeminen töksähti aina hiukkasen tarinan vaihtuessa. Ei sillä, että lähtisin kokonaisuutta mitenkään sorkkimaan, juuri tälla lailla Let it Snow oli rakennettu ja juuri niin se toimi.

Kirja on suloinen ja söpöytensä lisäksi täynnä monia kohtia jotka saivat minut nauramaan. Etenkin kaksi ensimmäistä tarinaa olivat melkoisen hullua tavaraa. Jubilee on matkalla isovanhempiensa luokse, koska hänen vanhempansa ovat joutuneet pidätetyiksi. He ovat vuosikaudet keränneet pienistä keraamisista taloista koottavaa joulupukin kylää ja matkustavat joka joulu tilaisuuteen, jossa myydään muutama harva kappale erityisiä keräilyosia. Tänä vuonna paikalla puhkeaa mellakka johon Jubileen vanhemmat osallistuvat ja tytön joulusuunnitelmat menevät uusiksi. Minua naurattaa oikeastaan vieläkin. Ööö, kenen vanhemmat joutuvat jouluna vankilaan, koska taistelevat keraamisesta keräilytalosta? Koko Flobie Santa Village -jupakka on aivan täysin älyvapaa ja loistava juuri siitä syystä.

Entä sitten John Greenin Twister-operaatio? Kaveriporukka suuntaa vuosikymmenien pahimpaan lumimyrskyyn toimittaakseen Twister-pelin joukolle tuntemattomia cheerleadereita - ja vielä ennen kilpailevia ryhmiä? Taivallus lumimyrskyn halki etenee sen verran eeppisiin mittoihin, että minulla oli naurussa pitelemistä. Voi herranjestas mihin näiden kirjailijoiden mielikuvitus oikein riittääkään.

Kaksi ensimmäistä tarinaa, Jubilee Express ja A Cheertastic Christmas Miracle olivatkin loistavia ja minulla oli varsin korkeat odotukset viimeistä tarinaa kohtaan. The Patron Saint of Pigs ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiani alkaen ärsyttävästä päähenkilöstä. Addie on todella täynnä itseään ja koko tarinan ajan koitetaan saada hänet tajuamaan se. Minä en erityisemmin edes toivonut hänen romanssilleen onnellista loppua. Addie ei ollekaan sytyttänyt minua ja niinpä viimeinen tarina jäi vaisuksi.

Kirjan kolme tarinaa, kuten sanottua nivoutuvat hauskasti yhteen ja lukija saa seurata päähenkilöiden törmäilyä kunnes kaikki lopulta päätyvät samaan paikkaan. Juonellisesti kirja ei tarjoa yllätyksiä, romanttista hömppää jossa loppuratkaisun arvaa heti muutaman sivun jälkeen. Let it Snow ei kuitenkaan yritä olla muuta kuin se on ja minulla oli hauskaa tämän kirjan kanssa. Sopivan suloista ja hauskaa aivot narikkaan -lukemista. 

Arvosana: ♣♣♣

perjantai 16. toukokuuta 2014

Veronica Rossi - Yhä sininen taivas

Paljaan taivaan alla, #3

Tunnelma eetteritaivaan alla tihentyy. Aikaa pelolle ei ole.

Dystopiatrilogian jännitävä päätösosa käynnistää kuumeisen kilpajuoksun kohti merentakaista turvapaikkaa. Perryä tuleva mittelö ei pelota, mutta heimon uusille tulokkaille ulkomaailma on arvaamattomia vaaroja täynnä. Eetterimuurien lisäksi Perryllä on vastassaan leppymätön Roar, jota painaa suru ja katkeruus Livin kohtalosta. Onnistuakseen huimassa suunnitelmassaan Perry ja Aria tarvitsevat kaapatun Cinderin poikkeuksellisia kykyjä. Mahdottomalta tuntuvan pelastustehtävän panoksena on koko heimon tulevaisuus: löytävätkö he ystävänsä ja onko myytinen paratiisi sittenkin pelkkää legendaa?

Bestsellerlistoja tykittäneen sarjan aikaisemmat osat Paljaan taivaan alla (2012) ja Halki ikiyön (2013) valloittivat genren ystävät ikää ja kansallisuutta katsomatta. Ekologisen katastrofin näyttämöksi muutuneessa maailmassa tuli on irti ja tunteet räjähdysherkkiä. Virtuaalikulissien romahdettua selviytymistaistelussa vallitsevat uudet säännöt eikä aikaa pelolle ole.

Varoitan, että olen nyt todella herkässä mielentilassa. Olen saanut loppuun yhden lempitrilogiani eikä se pettänyt minua. Olen lukenut viimeiset sivut Ariasta ja Perrystä, Roarista, Cinderistä, Sorenista, Reefistä ja kaikista muista hahmoista. En voi enää odottaa uutta kirjaa, minun on nyt päästettävä irti vaikka sydämeni huutaa: "En ole valmis, en ole valmis, enolevalmisenolevalmis. En. Ole. Valmis." Tästä tulee siis hyvin tunteellinen arvio.

Olen odottanut tätä kirjaa kauan. Olen odottanut ja toivonut, olen pelännyt pettyväni. Eilen säntäsin ostamaan tämän kirjan ja lukemisen ja jääkiekon vahtaamisen lisäksi keskityin fiilistelemään täydellistä sarjakokonaisuutta. Kirjoitin aiheesta postauksenkin. (linkki) Kuten aikaisemmatkin osat, myös Yhä sininen taivas oli todella nopealukuinen ja sainkin sen tässä illan aikana loppuun. Nyt oloni on tyhjä mutta tyytyväinen. Yhä sininen taivas on yksi niistä päätösosista jotka täyttävät lukijan kauttaaltaan tyytyväisyydellä, sydäntä ei särjetä eikä kirja lopu kesken vaikka tunteet pinnassa ovatkin.

Yksi niistä asioista joita odotin tähän kirjaan tarttuessani, oli Aria ja Perry. Kyseinen kaksikko on ollut yksi lempiparituksistani (paritus on muuten melkoisen kauhea termi näin sivumennen sanoen) jo ensimmäisestä osasta lähtien. Heidän suhteensa on alusta asti tuntunut niin kovin luonnolliselta, Aria ja Perry vain kuuluvat yhteen. Yhä sininen taivas tarjosikin minulle ne odottamani Aria/Perry hetket ja huokailin onnesta. Tänäänkin jouduin pyöräilemään kouluun koska en kävellen ehtinyt - viivästymisen syynä Yhä sininen taivas sekä Aria ja Perry, kuinkas muuten.

Lisäksi olen aivan suunnattoman iloinen, ettei tähän trilogiaan ole tungettu turhaa, kökköistä ja raivostuttavaa kolmiodraamaa. Sellainen kun olisi saatu aikaiseksi todella helposti, sillä jo ensimmäisessä kirjassa esitellään Perryn paras ystävä, hauska ja komea Roar. Tästä olisi saanut aikaan todella kätevän pienen kolmiodraaman jossa päättämätön tyttö arpoo kahden ihanan pojan välillä. Mutta käykö niin? Ei. Ariasta ja Roarista tulee ystävät. Todella hyvät ystävät, todella läheiset ja toisilleen mittaamattoman tärkeät. He rakastavat toisiaan syvästi, mutta tunteessa ei ole mitään romanttista. Niin sen kuuluikin mennä.

Ja koska suhtaudun kirjan hahmoihin kuin eläviin henkilöihin, sanon, ettei kolmiodraamasta olisi hahmojenkaan puolesta tullut mitään. Aria olisi ollut tarpeeksi vahva eikä olisi lähtenyt harhateille. Roar ei ikinä olisi iskenyt silmiään samaan tyttöön kuin Perry, eikä oikeastaan kehenkään muuhun tyttöön Livin lisäksi. Kolmiodraama ei olisi toiminut ja onneksi sitä ei yritettykään tunkea sinne, mitä nyt Perry kärsii aiheettomasta mustasukkaisuudesta toisessa osassa.

Hahmot rokkaavat muutenkin tässä osassa. Ariasta on kehittynyt todellinen kick-ass sankaritar joka hoitaa homman kotiin komeasti. Aria ei kaipaa ketään pelastamaan itseään, vaikkei käännäkään selkäänsä hyödylliselle avulle. Perry on vihdoin päässyt sinuiksi veriherruutensa kanssa ja on valmis uhraamaan mitä vain heimonsa eteen. Roar on murtunut Livin menetyksestä ja edellisistä osista tuttu hilpeä hahmo on poissa. Roar, joka on aina ollut yksi ehdottomista lempihahmoista, särki sydämeni tässä kirjassa, etenkin alkupuolella. Elättelin koko ajan aina viimeisille sivuille asti toivoa, että Liv pomppaisi esiin jostain piilosta jossa Sable olisi häntä pitänyt. Toivoin niin kovasti, että Roar nauraisi, vitsailisi, olisi onnellinen. Haluan Roarille kaikkea hyvää, vaikka tiedän, ettei hän tule koskaan löytämään ketään Livin tilalle. Liv oli Roarille kaikki, tämän ainoa rakkaus. Roar ei ehkä löydä ketään uutta, mutta toipua hän voi.

Juoni on Yhä sinisessä taivaassa kaikin puolin upea. Se ei edennyt aivan niin kuin olin odottanut, mutta juonikuviot solmitaan ansiokkaasti. Olin jopa unohtanut yhden taustalla leijuneen sivujuonen joka saikin yllättäen päätöksensä. En arvannut kaikkea tässä kirjassa ennalta ja rakastamieni Aria/Perry hetkien lisäksi sain jännittää toden teolla. (Myönnän, minun oli kerran pakko jopa silmäillä pari sanaa seuraavista luvuista kun olin liian suuren tuskan vallassa. Hyi, kirjoja ei pitäisi ensimmäisellä kerroilla lukea noin.)

Kirjan loppu ei pettänyt minua, ei todellakaan. Se päinvastoin paikkasi halkeilleen sydämeni. Juuri nyt minun tekee mieleni tanssahdella ympäri huonetta, ihan vain siitä syystä, että pidin lopusta. Yhä sininen taivas palautti uskoni siihen, että kirjailijat eivät ole täysin sieluttomia, että jotkut kirjat vielä loppuvat niin kuin haluan. Menetyksittä ei tästä lopusta selvitä, luulenpa että tajuan ne vasta muutaman hetken kuluttua, mutta nyt olen tyytyväinen. Kiitän ja kumarran, Veronica Rossi. Kiitos, ettet pettänyt minua. Ja kiitos ettet [lauseen loppu jota en kerro koska se on spoilaava. Mutta kiitos kuitenkin.]

Nyt menen varmaan lukemaan kirjan lopun uudestaan tai aloitan trilogian alusta. Mahdollisesti kumpaakin. Kirjasarja sai arvoisensa päätöksen ja olen mahdottoman iloinen vaikken tiedäkään mitä teen elämälläni tästä lähin.

Arvosana: ♣♣♣♣½

torstai 15. toukokuuta 2014

Täydellinen sarja - maailman kaunein näky?

Varoitan jo etukäteen, että seuraava teksti on yksi oudoimmista joita olen kirjoittanut. Se näyttää teille vilauksen kummallisesta ajatusmaailmastani silloin kun heittäydyn runolliselle tuulelle. Lukeminen omalla vastuulla.

Mussukkani. :3
Tällaiselle kirjaihmiselle kuin minä on olemassa monta ihanaa kirjallista näkyä. Täydet kirjahyllyt, järjestetyt kirjahyllyt, uudet kirjat, vanhat kirjat, naarmuttomat kirjat, hiukan nuhjaantuneet kirjat. Kirjat nyt noin yleensäkin. Yksi mitä tyydyttävimmistä näyistä on kuitenkin täydellinen sarjakokonaisuus. Yhtään osaa ei puutu, kirjat ovat keskenään samankokoiset ja kansitaide yhtenevää. Kerättyä sarjaa tekee mieli halata ja sen kanssa tekee mieli tanssia. Kirjoja (etenkin sitä uusinta) silittää ja sille juttelee. Kertoo kuinka kaunis se onkaan, kuinka kauniita ne kaikki ovatkaan yhdessä. Perhe on hyvin iloinen sen uusimmasta jäsenestä.


Olen ihan täysin normaali ihminen älkää nyt luulko mitään muuta.

Kirjahyllyni sai uusimman jäsenensä kun Veronica Rossin Yhä sininen taivas  ilmestyi tänään. Olen odottanut kirjaa kauan, kauan. Olen kokenut epätoivon ja tuskan hetkiä kun iloni on julmasti ammuttu alas ja mielialani on palannut pohjamutiin. Kirjan piti ilmestyä jo viides päivä (kymmenen päivää sitten) mutta aivan viime hetkellä päivä muuttui ja uudeksi ilmestymispäiväksi ilmoitettiin 22. toukokuuta. Lienee tarpeetonta sanoa, että olin kuin maani myynyt.

Niin lähellä mutta niin kaukana.

Matelin mudassa kohti tuota siunattua päivää jolloin saisin kirjan hyppysiini, mutta tänään kun päädyin netin maagisessa maailmassa jälleen seikkailemaa Risingille, oli kirja merkitty ilmestyneeksi seitsemän päivää etuajassa. Etuajassa!

Seuraavat minuutit muistutin itseäni kaikista asioista joita minun oli tarkoitus tehdä tänään ja mainitsinpa itselleni uhkaavasti lähestyvän koeviikonkin. Lopputulos: loikkasin pyörän selkään ja hankin kirjan.

Pian saan lukea yhden lempisarjani päätösosan. (Huijasin, olen jo aloittanut.) Pelkään, että lempihahmoni kuolee, haluan onnellista loppua, haluan hyvän kirjan ja haluan satuttaa sydämeni. Tulen hotkaisemaan kirjan vauhdilla joten viikonloppu kärsitään vieroitusoireista. Haluan lukea tuon kirjan.

Sitä ennen voimme kuitenkin fiilistellä sitä kuinka kaunis näky sarja onkaan yhdessä. Kuinka kauniilta kolme kirjaa näyttävätkään. Ja kuinka kauniisti ne sopivat hyllyyni.



Perheen lisäksi kaikki kaveritkin paikalla.
 
 


keskiviikko 14. toukokuuta 2014

John Green - An Abundance of Katherines

19 Katherines and counting...

When it comes to relationships, Colin Singleton's type is girls named Katherine. And when it comes to girls named Katherine Colin is always getting dumped. Nineteen times, to bee exact.

On a road trip miles from home, this anagram-happy, washed-up child prodigy has ten thousand dollars in his pocket, a bloodthirsty feral hog on his trail, and an overweight Judge Judy -loving best friend riding shotgun - but no Katherines. Colin is on a mission to prove The Theorem of Underlying Katherine Predictability, which he hopes will predict the future of any relationship, avenge Dumpees everywhere, and finally win him the girl.

An Abundance of Katherines oli syntymäpäivälahja muutamalta hyvältä ystävältäni. Tartuin kirjaan innoissani, talvella se oli minulla lainassa asti, mutta jäi lukematta muiden kirjojen kustannuksella. John Green on kuitenkin vakuuttanut minut Tähtiin kirjoitetun virheen ja Will Grayson, Will Graysonin myötä ja An Abundance of Katherines oli ehdottomasti lukulistalla. Olin hyvin innoissani, mutta no jaa. En varsinaisesti pettynyt kirjaan, olihan se hyvä, mutta ei John Greenin paras.

Colin Singleton on seurustellut elämänsä aikana yhdeksäntoista Katherinen kanssa. Tyttöjä ei ole yhdistänyt muu kuin nimi - ja se, että he aina ennemmin tai myöhemmin jättävät Colinin. Katherine XIX:n jätettyä Colinin lukion päättyessä, Colinin ystävä Hassan päättää raahata päähenkilömme piristymään road tripille. Colin ja Hassan päätyvät Gutshot nimiseen kylään keskelle ei mitään ja saavat jopa töitä. Colin, joka on älykkyytensä vuoksi todettu jo varhaisessa iässä ihmelapseksi, alkaa työstää matemaattista teoreemaa, jolla hän pyrkii ennustamaan minkä tahansa seurustelusuhteen kulun - kuka jättää kenet ja milloin.

Se mikä minusta vie osan mehuista tästä kirjasta, on sen hidas käynnistyminen. Ensimmäinen luku on kyllä erittäin nappaava ja naureskelin innoissani John Greenin tekstille. Sitten on pieni lopahdus josta noustaan loppua kohti. Keskiosan alku on kuitenkin heikompaa, eikä kirja aivan pitänyt otteessaan. Silti John Greenille täytyy antaa tunnustusta hauskasta tekstistä ja upeasta dialogista. Colinin ja muiden hahmojen sanailu on usein hykerryttävän hauskaa. John Greenillä on taito hyppysissään, ainakin hänen ja minun huumorintajut kohtaavat.

Colin on todella kiinnostava päähenkilö, vaikken oikein osaakaan päättää pidänkö hänestä vai en. Hän on inhimillinen hahmo, mutta osa hänen luonnettaan on melkoinen ärsyttävyys. Yleensä rakastan älykkäitä päähenkilöitä, etenkin nuoria ja viisaita, lapsineroja ja yleisneroja. (Artemis Fowl ja Kvothe. Muuta ei tarvitse sanoa.) Minua kiehtoo älykkyys, rakastan lukea erilaisia tietoa uhkuvia opiskelukohtia ja oppia samalla itsekin. Colin osaa kuitenkin kaiken fiksuutensa ja hauskuutensa ohella olla toisinaan todella raivostuttava. Ei sillä, hahmosta jää hyvin inhimillinen kuva eikä kirja olisi muunlaisella henkilöllä toiminutkaan. Mutta kauheaa sanoa, ymmärrän Katherineja jotka jättivät Colinin.

Colin on erityisen älykäs kielissä ja kaikenlaisessa nippelitiedossa. Kirja onkin täynnä mitä kummallisinta triviaa milloin mistäkin putkiasentajasta. Minä pidin kyseisistä osioista, John Greenin tekstiin kuuluu kaikenlainen leikittely. Anagrammeista en osaa sanoa pidinkö niistä vai ärsyttivätkö ne minua. Sinänsä hän anagrammit ovat aivan tajuttoman kiinnostavia ja kiehtovia, mutta kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä... Vaikka aika siistiähän se on kun henkilö anagrammaa huikaisevalla nopeudella. (Ja vaikkei kirjassa niitä olekaan, palindromithan ovat vielä siistimpiä kuin anagrammit. No outo kuvio kuka saku koivuko tuo on.)

An Abundance of Katherines on myös huimalla kahden kirjan asiantuntemuksellani Greenin tuotannosta melko tyypillinen kirja kyseiseltä kirjailijalta. Huumoria, kummallisia hahmoja ja romanssi jossa Poika kohtaa Sen Erilaisen Tytön joka näkee maailman toisin kuin muut. Pidän kuitenkin kyseisestä konseptista paljon joten tietty kaavamaisuus ei sinänsä haitannut.

An Abundance of Katherines jätti hyvän maun suuhun, vaikkei se omalla kohdallani John Greenin paras ollutkaan. Aion kuitenkin vakaasti lukea Greenin koko tuotannon, pidän paljon hänen kirjoitustavastaan ja kirjojensa ideoista.

Arvosana: ♣♣♣

maanantai 12. toukokuuta 2014

Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo

Räiskyvä romaani kuolemattomasta rakkaudesta

Tämä on tarina Claresta, punatukkaisesta taideopiskelijasta, ja Henrystä, seikkailunhaluisesta ja boheemista kirjastonhoitajasta, jotka ovat rakastaneet toisiaan koko elämänsä. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Clare oli kuuden vanha, Henry kolmekymmentäkuusi.

Kun he menevät naimisiin, Clare on kaksikymmentäkolmevuotias, Henry kolmekymmentäyksi. Mahdoton yhtälö? Ei, vaan totta, sillä Henry on ensimmäinen ihminen, joka kärsii aikasiirtymähäiriöstä: hän tempautuu tahtomattaan nykyhetkestä menneisyyteen tai tulevaisuuteen, varsinkin kokiessaan tunnemyrskyjä. Omista häistäänkin hän katoaa hetkeksi, mutta palaa juhlapöytään, tosin jollain tapaa vanhemman ja aikuisemman näköisenä.

Kaikki katoamistemput eivät kuitenkaan suju yhtä mallikkaasti. Syntyy sekä hillittömän hauskoja että sydäntä raastavia tilanteita. Vaikka Clarella ja Henryllä on kestämistä vaikean sairauden aiheuttamissa kommelluksissa, he yrittävät sinnikkäästi elää normaalia nuorenparin elämää. He käyvät töissä, kokkailevat, huvittelevat ystäviensä kanssa ja unelmoivat lapsista. Heidän intohimoinen rakkautensa kantaa heitä yli aikarajojen ja saa heidät lopulta uhmaamaan kohtaloa.
 

Törmäsin Aikamatkustajan vaimoon sivistyslistoillani ja idea vaikutti sen verran jännittävältä että päätin kokeilla. Olihan kirja ihana lukukokemus, mutta kuuluuko se kyseiselle listalle? Täytyy myöntää, että Dickensin tai Austenin jälkeen on aidosti sellainen olo, että on harpannut yhden portaa ylöspäin kirjasivistyksen rappusilla. Aikamatkustajan vaimo taasen on vain yksi monista hyvistä lukukokemuksista.

Ideahan tässä kirjassa on tajuttoman jännittävä. Mies joka hyppii tahtomattaan ja sattumanvaraisesti ajassa vaimonsa alituisena huolenaiheena ei edes kuulosta niin jännittävältä. Mutta kun lisätään pöytään se fakta, että Henry vierailee toisinaan aikamatkoillaan silloisen vaimonsa luona tämän ollessa lapsi, kuviosta tulee monimutkaisempi. Ja kun Henry ja Claire tapaavat kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä, Claire on tuntenut Henryn koko ikänsä kun taas Henry ei ole koskaan tavannutkaan tätä. Hänelle heidän menneisyytensä on nimittäin vasta tulevaisuutta.

Tällaiset aikamatkustuskirjat ovatkin usein aikamoista aivojumppaa. Henry saattaa esimerkiksi neuvoa nuorempaa itseään juuri oikein, koska tietää mitä hänen pitää sanoa. Ai miksikö? No koska hän on jo kuullut sen ollessa nuorempi itsensä. Tämä kirja tahtoo saada aivot aluksi melkoiseen solmuun.

Kirja on myös kerrontaratkaisultaan hyppivä, Henry ja Claire ovat milloin minkäkin ikäisiä ja milloin missäkin vuodessa. Onneksi jokaisen luvun alkuun on kuitenkin laitettu selkeästi päivämäärä ja Henryn ja Clairen iät. Kirja aiheutti kuitenkin aluksi päänvaivaa, mutta kun sai kiinni homman nimestä lukemisesta tuli melkoisen helppoa.

Kirjassa ei kuitenkaan perehdytä aikamatkustukseen kovinkaan tarkasti, se on vain Henryn perimässä olevan geenivirheen aiheuttamaa. Ja vaikka Henryn aikamatkustus aiheuttaa nuorelleparille paljon päänvaivaa, aika-avaruusjatkumon tai muiden scifi- ja fantasiaelementtien sijaan Aikamatkustajan vaimo keskittyy kuvaamaan Clairen ja Henryn rakkaustarinaa. 

Kirjaa ei tahtonut päästää käsistään muutamien ensimmäisten sivujen jälken ja myös kirjan loppu täytyy mainita. Aikamatkustajan vaimo eteni kaikesta huolimatta loppujen lopuksi aikalailla erisuuntaan kuin aivan alussa arvelin. Kyyneliltä en (taaskaan) välttynyt, loppukohtaus etenee todella liikuttaviin mittoihin, joten jos on lukijana yhtään tunteellisempi uskallan povata melkoista kyyneltulvaa. Minä kuitenkin pidin lopusta, tarina oli näin jälkiviisaasti ajatellen koko ajan tähdännyt siihen. Mutta silti, jossain takaraivossani pieni tunteiden tuskassa rypevä sielu huutaa eieieieieiei kun tietyistä tapahtumista puhutaan.

Jos ei muuta, niin ainakin Aikamatkustajan vaimosta sai hyvät toimintaohjeet aikamatkustajan kohtaamisen varalle: kannattaa antaa vaatteita ja ruokaa ja kertoa missä ajassa ollaan. Ainakaan en enää hämmenny jos olen niityllä ja eteeni sattuu ilmestymään alaston mies.

Arvosana: ♣♣♣½

torstai 8. toukokuuta 2014

Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

Kaksi kaupunkia on Charles Dickensin (1812-1870), Englannin kirjallisuuden suuren lumoojan, jännittävin romaani - taiturimainen kuvaus Ranskan vallankumouksen synkimmiltä päiviltä.

Romaanin tapahtumat vyöryvät Lontoossa ja Pariisissa vauhdikkaasti ja yllättävin kääntein. Dickens tuo lukijan silmien eteen ajan kauheudet veren- ja kostonhimoisine ihmisineen. Hän paljastaa kuvauksessaan ihmissielun syvien intohimojen kuohun, vihan ja alhaisuuden kaikessa alastomuudessaan.

Kun kertojana on Dickens, hän löytää lämpöä ja suuruutta kurjuudenkin keskeltä. Tasoittavana vastapainona aiheen synkkyydelle on tarina lääkärintyttären ja nuoren ranskalaisen ylimyksen välisestä ylevästä, uhrautuvasta rakkaudesta.


En ole ennen Kahta kaupunkia lukenut yhtään Charles Dickensin romaania, paitsi ehkä Joulutarinan jonkin kuvitetun version vuosia sitten. Dickens keikkuu klassikkokirjailijana kuitenkin sivistyslistoillani ja kun viime viikonloppuna kannoin kotiin sivistävää luettavaa, tarttui Kaksi kaupunkia mukaan. Kirja kiinnosti minua sivistyksellisen arvonsa lisäksi myös siksi, että se mainitaan useaan otteeseen Cassandra Claren The Infernal Devices sarjassa. A Tale Of Two Cities on Tessan ja Willin kirja ja halusin selvittää mistä siinä on kyse.

Ja voi kuinka iloinen olen siitä, että tartuin tähän kirjaan, Kaksi kaupunkia on loistava kirja johon tulen varmasti tarttumaan vielä uudelleenkin. Juuri nyt olen kuitenkin vielä hiukan epätodellisessa tilassa, kirja loppui, ja millä tavalla. Juuri nyt minusta tuntuu siltä kuin joku olisi iskenyt minua tikarilla sydämeen.

Kaksi kaupunkia alkaa hitaasti, ensimmäinen luku keskittyy kuvaamaan aikakautta, vihjaamaan tulevaa ja vasta sitten siirrytään varsinaiseen tarinaan. Alussa lukeminen olikin hiukan vaivalloista ja minusta tuntui etten edennyt mihinkään. Dickens on keskittymistä vaativaa luettavaa, ei voi hyppiä lauseiden yli. (Vaikeampi juttu meikäläiselle, teen tuota huomaamattani.) Kirjassa alkoi kuitenkin tapahtua jo parinkymmenen sivun tienoilla ja aloin saada aavistuksen siitä, kuinka paljon tulisinkaan tästä kirjasta pitämään. Loppuun mennessä kyynelehdin, olin täysin kirjan lumoissa, Kaksi kaupunkia oli minulle napakymppi.

Erityisesti miellyin Dickensin kirjoitustapaan. Se on paikoin hidas, kyllä, mutta pidän siitä miten hän kuvailee asioita ja ihmisiä perusteellisesti. Dickens tekee muutakin kuin kertoo tarinan, hän esittää ajatuksia ihmisistä, rakkaudesta ja elämästä. Hän kuvaa Ranskan vallankumousta, sen ihmisiä ja sitä kuinka kostonhimo leimahtaa liekkeihin. Lisäksi Kahdessa kaupungissa myös juoni on suuressa osassa, Dickens tekee paljon muutakin kuin jaarittelee.

Kiinnyin myös hahmoihin todella nopeasti ja epäilen, että juuri siksi minulle muodostui tähän kirjaan tällainen tunneside. Kirjassa kuvataan kauniisti etenkin tohtori Manetten ja hänen tyttärensä Lucien välistä suhdetta. Tohtori vapautuu kirjan alussa kahdeksantoista vuoden syyttömänä kärsimästään vankeudesta Bastiljin vankilasta. Tytär, joka ei ole edes tiennyt tämän olevan elossa, huolehtii itsensä kadottaneesta isästään sellaisella hellyydellä, että silmäni kostuivat useaan otteeseen.

Kirjassa on suuressa osassa myös Lucien ja nuoren ranskalaisen, Charles Darnayn rakkaustarina. Minä pidin suuresti näistä henkilöistä, mutta heidän välisensä romanssi ei edes ollut minulle se juttu tässä kirjassa. Minulle tämä kirja oli Sydney Carton.

Sydney Carton on nuori lakimies, joka on kadottanut suunnan elämältään. Hän on lahjakas ja hänellä olisi kaikki edellytykset menestyä, mutta hän kokee epäonnistuneensa lopullisesti. Hän verhoaa haavoitetun sydämensä epäystävällisyyteen ja alkoholiin eikä pidä itseään missään arvossa. Lukijalle näytetään hänen heikkoutensa, hän ei haluaisi olla sellainen kuin on, mutta ei näe ulospääsyä. Myös Sydney Carton rakastuu Lucie Manetteen, mutta ei elättele mitään toivoa naisen rakkaudesta. Kaiken kaikkiaan, Sydney Carton särki sydämeni. Halusin niin paljon kaikkea hyvää tälle hahmolle, joka on sisimmässään hyvä.

Kirja piti minut hyvin otteessaan, vaikka hitaampiakin vaiheita oli. Lopun tosin arvasin yhtäkkisessä valaistumisen hetkessä eilen illalla, noin sata sivua ennen loppua. Se ei kuitenkaan lässähtänyt siitä tippaakaan. Loppu oli loistava, vaikka osa sydämestäni olisikin toivonut toisenlaista päätöstä tarinalle. Ei siksi, ettei loppu olisi ollut hyvä tai en olisi siitä pitänyt, se vain särki sydämeni. Luin kirjan hyppytunnilla loppuun, joten en päästänyt itseäni kyynelehtimään julkisesti, mutta kotona luin uudestaan viimeisen luvun. Silloin tulivat kyyneleet, ja varsin runsaslukuisina. Myönnettäköön, että olen tirauttanut pari tätä sepustusta kirjoittaessanikin.

Kaksi kaupunkia oli upea lukukokemus joka häivytti kerralla kaikki Dickensiä koskevat ennakkoluuloni. Voisin mennä penkomaan jonkun kirjadivarin josta tämä kirja luultavasti löytyy ja ostaa omakseni. Sitä odotellessa voisin kuitenkin lukea herran muita kirjoja. Kaksi kaupunkia - sanat eivät tunnu riittävän. Olen vieläkin hieman epävakaassa tilassa.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Marissa Meyer - Cinder

The Lunar Chronicles, #1

A forbidden romance. A deadly plague. Earth's fate hinges on one girl...

Cinder, a gifted mechanic in New Beijing, is also a cyborg. She's reviled by her stepmother and blamed for her stepsister's sudden illnes. But when her life becomes entwined with the handsome Prince Kai's she finds herself at the center of a violent struggle between the desires of an evil queen - and a dangerous temptation.

Cinder is caught between duty and freedom, loyalty and betrayal. Now she must uncover secrets about her mysterious past in order to protect Earth's future.

Voi veljet. Olin kuullut Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjasta paljon hyvää ja odotin kirjan lukemista innolla. Enkä todellakaan pettynyt, Cinder oli kekseliäs, erikoinen, upea lukukokemus.

The Lunar Chronicles -sarja on satujen uudelleenkerrontoja ja ensimmäinen osa, Cinder, on Tuhkimo. Tämä jo itsessään nostaa kiinnostuspisteitä hurjasti.

Cinder on paitsi Uuden-Pekingin paras mekaanikko, myös kyborgi, eli osa hänen kehostaan on korvattu koneen osilla. Kyborgit ovat tulevaisuuden maailmassa toisen luokan kansalaisia ja Cinder onkin täysin äitipuolensa käskyvallassa. Hän tuo perheelle rahaa korjaamalla ihmisten koneita ja eräänä päivänä hänen puotiinsa tupsahtaa itse Kai, valtakunnan tavoiteltu prinssi rikkoutuneen androidinsa kanssa. Kai on hankalassa tilanteessa, sillä maapallolla riehuvan ruton, letumosiksen, johdosta keisari on sairas ja lisäksi valtakuntaa uhkaa kunigatar Levana, kuuhun aikoinaan muuttaneen siirtokunnan julma kuningatar.

Myös Cinderin siskopuolista kiltimpi, kaikille rakas Peony sairastuu ruttoon, Cinderiä syytetään tapahtuneesta. Cinder tuupataan osaksi kyborgijoukkoa, joita testaamalla koitetaan löytää ruttoon lääkettä. Hänen perimästään paljastuu kuitenkin jotain poikkeuksellista ja alkaa näyttää siltä, että Cinder voisi olla avain maapallon ongelmiin.

Ei kuulosta tavalliselta Tuhkimolta vai? Eikä se paljon sitä olekaan ja juuri se tekee Cinderistä niin mahtavan kirjan.

Kaikille tuttu Tuhkimo on saatu väännettyä tässä aivan uuteen muottiin, mutta niin, että satu on kuitenkin kaiken alla nähtävissä. Juoni ei noudata orjallisesti sadun omaa, mutta satuelementtejä on havaittavissa ja ne on muokattu maailmaan sopivaksi kekselisäästi pilke silmäkulmassa. Hassua kyllä, kaikki tässä kirjassa loksahtaa loistavasti yhteen, vaikka idea varsin villiltä vaikuttaakin.

Erityisesti Cinderin maailma oli kerrassaan upea. Neljännen maailmansodan jälkeinen maailma, jossa on jännittävää tekniikkaa, kyborgeja, androideja ja muita kiehtovia pikkufaktoja. Lisäksi osa maailmaa ovat lunarit, jotka todella ovat jotain aivan uutta. Vuosisatoja sitten ihmiskunta perusti siirtokunnan kuuhun ja lunarit ovat heidän jälkeläisiään. He eivät kuitenkaan ole enää ihmisiä, vaan heille on kuussa kehittynyt yliluonnollisia kykyjä. Lunarit, etenkin kuningatar Levana todella karmivat selkäpiitä, heihin ei haluaisi kadulla törmätä.

Cinder on onnistunut päähenkilö josta oli helppo pitää. Häntä käy todella sääliksi kun joutuu todistamaan kuinka kammottavasti hänen äitipuolensa häntä kohtelee, mutta hän on myös rohkea ja pystyvä sankaritar. Cinderissä kaikki on kohdallaan. Ja sitten Kai. Kai todella voittaa lukijan sydämen puolelleen, hän osaa olla todella hauska, mutta myös tiedostaa vastuunsa tulevana keisarina. Hän on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen kansansa turvassa, hän todella välittää ihmisistä. Mutta samalla hän on kuitenkin vasta nuori poika joka laukoo epäkohteliaita vitsejä maailman johtohenkilöiden kokouksissa. Cinderin ja Kain kohtaukset olivat mahtavaa luettavaa ja heidän välilleen hitaasti rakentuva romanssi kruunaa kaiken. Tässä rakkaustarinassa ei nimittäin hötkyillä, jo yksistään se tosiseikka, että Cinder on kyborgi ja siten toisen luokan kansalainen mutkistaa asioita todella paljon.

Juoni oli todella nappaava ja pysyi jännittävänä koko ajan, vaikka ennalta-arvattavuutta olikin aika paljon. Tietenkin jo Tuhkimosta napatut raamit antavat viitteitä siihen mihin tarina on menossa, mutta muitakin juttuja saattoi päätellä todella helposti. Se ei kuitenkaan menoa haitannut. Cinder ei ollut niitä kirjoja joissa puupäisiä päähenkilöitä tekee mieli mäjäyttää päin taulua, se oli niitä kirjoja joissa rakentelee mielessään teorioita ja hymyilee tietäväisenä kun ne osoittautuvat oikeiksi. (Ja aivan tarinan loppu meni hiukan eri lailla kuin olisin arvellut, ei aivan niin helposti kuin Tuhkimossa.)

Cinder, kuten sanottua, aloittaa The Lunar Chronicles sarjan. Kirjoja on ilmeisesti kaiken kaikkiaan neljä ja viimeisen pitäisi ilmestyä ensi vuonna. Käsitykseni mukaan jokaisessa kirjassa on uusi päähenkilö ja jokainen kirja pohjautuu eri satuun. Cinderin tarina saa kuitenkin jatkoa myös niissä ja universumi ja ajankohta ovat totta kai samoja. Seuraava, Scarlet on Punahilkan uudelleenkerronta enkä malttaisi odottaa, että pääsen tarinan pariin. Kirja on minulla varauksessa kirjastosta ja sen pitäisi onneksi saapua luettavakseni pian.

Arvosana: ♣♣♣♣½

maanantai 5. toukokuuta 2014

11 kysymyksen haaste

Noanna Noannan kirjablogista heitti minulle tämän viime vuonna blogeja ahkerasti kiertäneen 11 kohdan haasteen jo viikkoja sitten, mutta sain vastauksen väännetyksi vasta nyt. Kiitokset siis siinne. Haasteen säännöt:

1. Jokaisen haastetun pitään kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Koska olen laiska ja haaste on kiertänyt melkein kaikissa lukemissani blogeissa, en jaksa itse haastaa ketään, mutta vastailen silti Noannan kysymyksiin ja valotan kummallista elämääni.

11 asiaa minusta

1. Innostun yleensä yhdestä sarjasta, yhdestä kappaleesta, yhdestä leffasta, jne. kerrallaan. Niistä innostunkin sitten kunnolla enkä tahtoisi muusta puhuakaan - kunnes löydän uuden intoilun kohteen.

2. Vähän edelliseen liittyen, kun odotan jotain elokuvaa, katson sen trailerin kymmeniä kertoja ja osaan yleensä melkeinpä ulkoa. Leffateatterissa intoilen sitten sitä kuinka muistan kyseisen kohdan vuorosanat - ja ärsytän leffaseuralaisiani, etenkin siskoani.

3. Rakastan käydä klassisen musiikin konserteissa. Varmasti oma musiikkitausta vaikuttaa (jos ei ole tullut mainittua, olen soittanut selloa eskarista lähtien), mutta musiikin lisäksi minua vetää puoleensa tunnelma. Rakastan konserttisalin rauhallista tunnelmaa, orkesterin mustia vaatteita, kiiltäviä soittimia ja viritysääniä. Aplodeja ja väliaikoja, konserttipukeutumista. Musiiki, joka totta kai sekin on hienoa, on vain puolet elämyksestä. 

4. Harrastin kahdeksan vuotta tanssia, mutta seiskan jälkeen lopetin ajanpuutteen vuoksi. Piti valita soitto tai tanssi ja valitsin sellon. En kaipaa tanssia arjen keskelle, mutta pikkusiskojen tanssiesityksiä katsellessa tulee aina haikea olo. Tanssista jäi kuitenkin jäljelle automaattinen nilkkojen ojennus ja kunnioitus balettitanssijoita kohtaan. Ei ole niin helppoa miltä ammattilaiset saavat sen näyttämään.

5. Edelliseen kohtaan palaten, minulla on kaksi pikkusiskoa, 14- ja 10-vuotiaat. Etenkin vanhemman kanssa olemme todella, todella läheisiä.

6. Minulla ei ole älypuhelinta. Omassa rakkaassa Nokia-kapulassani ei ole edes kameraa. Joskus kaipasin puhelinta koska tunsin jääväni paitsi kaikesta ja osasta varmasti jäinkin. Nykyään olen iloinen kapulani seurassa, itseni tuntien addiktoituisin siihen puhelimeen kuitenkin ja katselen maailmaa mielummin ilman sen näyttöä. (Vaikka joissain tilanteissa älypuhelin olisi kyllä kätevä, sitä en kiistä.)

7. Rakastan Leijonakuningas-elokuvaa ja osaan ulkoa pitkät pätkät vuorosanoista. ("Kuten vanha Timon-kaveri tapaa sanoa, jätä takamuksesi menneeseen.")

8. En juo kahvia. Yksinkertaisesti pahaa. Tee menettelee.

9. Olen hyvin tunteellinen lukija. Elän mukana kirjoissa, nauran, itken ja jännitän. Kiinnyn hahmoihin ja kiroan kirjailijan kun he tappavat lempparini. (Tapahtuu turhankin usein. :D)

10. Uppoan helposti ajatuksiini, etenkin kävellessä ja kerran törmäsin kirjastossa kiviseen tolppaan. Kolahtihan siinä pääkin, mutta ennemmin kyseessä oli vain nolo tilanne.

11. Inhokkiaineeni koulussa on aina ollut fysiikka. Nyt olen onneksi lukion ainoan pakollisen kurssin jälkeen päässyt siitä eroon, toivottavasti lopullisesti.


Noannan kysymykset:

1. Millä kolmella sanalla kuvailisit itseäsi?
-Hmm... Sanotaan vaikka nauravainen, luotettava ja järjestelmällinen. Mitä nyt ensimmäisenä tuli mieleen.

2. Millä kyvyllä osallistuisit Talent-kilpailuun?
-Voisin imitoida koulumme psykologian opettajaa. En tiedä paljonko tuomarit saisivat tästä irti, mutta tuttuja ainakin naurattaa.

3. Minkä elokuvan olet nähnyt viimeksi ja mitä pidit siitä?
-Sisko katseli Mamma Miaa viikonloppuna noin miljoonatta kertaa ja katsoin sekalaisia pätkiä mukana. Kyllähän tuo edelleen uppoaa ja mukana on aina kiva laulaa. (Ja oikeastaan välttämätöntä, ei Abbaa voi vain kuunnella!)

4. Mistä sait idean bloggaamiseen?
-Olin lueskellut kirjablogeja jo jonkin aikaa ja pikku hiljaa aloin hautoa ajatusta omastani. Kirjoja kun tulee aina luettua ja niistä minulla on jotain sanottavaa. Aihe tuntui luonnolliselta ja siitä se sitten lähti.
 
5. Jos saisit valita minkä tahansa kirjan miljöön tai maailman, mihin muuttaisit?
-Ei tällaisia saa kysyä! Liikaa valinnanvaraa!! Tylypahka olisi tietysti ihana, opiskelisin taikoja ja puhuisin brittienglantia. Tuulen nimen Yliopistolla olisi varmasti myös hauskaa kuljeskella, opiskella sympatiaa, nimeämistä ja muita jänniä tieteenaloja, koluta arkistoja ja vierailla Eolianissa kuuntelemassa lahjakkaita muusikkoja. Mieltymykseni Tuulen nimen maailmaan saattaa osin johtua myös päähenkilö Kvothesta... Jos saisin maailman ja Kvothen samassa paketissa tekisin kaupat heti. Heti. ;) Taidan kyllä muutenkin valita Rothfussin Rowlingin ohi, vaikka pahaa tekeekin. Sanotaan siis vaikkapa Tuulen nimi.  
 
6. Suunnitteletko mielelläsi elämää eteenpäin vai katsotko mieluummin, mitä se tuo tullessaan?
-Olen viimevuosina muuttunut hiukan huolettomammaksi tässä asiassa, en enää stressaa pikkuasioista ja luotan siihen että kaikki selviää. Tietenkin sitä välillä tulee miettineeksi mitä muutaman vuoden päästä on edessä, mutta mitään todellisia suunnitelmia en tee. Kaikki selviää ajallaan.
 
7. Jos sinun pitäisi valita loppuelämäksesi vain lukeminen tai kirjoittaminen, kumman valitsisit?
-Nämä pääsevät vaikeimpien vastaamieni kysymyksien listalle. :D Molemmisssa on puolensa, mutta luulen että päädyn lukemiseen. Pidän kirjoittamisesta, mutta se ei ole samanlainen henkireikä ja elämäntapa kuin lukeminen. Ja omassa päässäni kehrään kyllä kaikenlaisia tarinoita vaikka paperia ei olisikaan. (Ei ole kirjoittamista, ei lasketa ;)). Sanotaan siis lukeminen.
 
8. Milloin viimeksi tutustuit uuteen ihmiseen?
-Lukiossa tulee tehtyä koko ajan uusia pintapuolisia tuttuja. Tähän mennessä olen joka jaksossa jutellut ainakin yhden uuden ihmisen kanssa. (Viimeksi siis noin kuukausi sitten.) Lukuvuoden alussa etenkin tutustuin aivan jäätävään määrään ihmisiä.
 
9. Bravuurisi keittiössä?
-En ole varsinainen ruoanlaittaja, ennemminkin apukokki. Salaatinpesijä ja kurkunleikkaaja. (Hehe, kuulostipa hassulta. Tiedätte kyllä mitä tarkoitan. :D) Sanotaan vaikka toscapiirakka, siskoni kaveri kehui sitä hänen ystäväkirjassaan jotakuinkin seitsemän vuotta sitten. Silloin se ainakin oli bravuuri.
 
10. Onko sinulla jo suunnitelmia kesäksi?
-Ei pahemmin. Hain yhtä kesämuusikon paikkaa, mutta ei tärpännyt, joten edessä on vielä yksi laiskottelukesä. Varmaankin luen vinon pinon kirjoja, mökkeilen ja hengailen kavereiden kanssa. Nautin siitä, ettei tarvitse tehdä mitään.
 
11. Mikä tekee sinut onnelliseksi?
-Jopas meni syvälliseksi. Yksittäistä asiaahan tähän ei voi mainita, onnen lähteitä on tässä maailmassa onneksi monia. Tulen onnelliseksi jo ihan pienistä asioista, aurinkoisesta päivästä, nauramisesta, pähkinöistä, hyvistä kirjoista, tuulisesta merenrantakalliosta tai vaikkapa bussissa istuvasta mukavanoloisesta mummelista. Elämä on mukavampaa onnellisena.

Kuten jo aiemmin mainitsin, en tällä kertaa jaksa haastaa ketään, koska haaste on jo kiertänyt niin monissa blogeissa. Kiitos ja kumarrus vielä haasteen antajalle.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Jane Austen - Viisasteleva sydän

Jane Austenin hurmaava klassikko vie lukijan vuoteen 1814. Anne Elliott, 28-vuotias aatelistyttö, on kahdeksan vuotta sitten purkanut kihlauksensa nuoren meriupseerin kanssa velvollisuudentunnon ja kuuliaisuuden vuoksi. Sattumalta nuoret tapaavat uudelleen. Vanha rakkaus elää molemmin puolin, mutta ennen kuin he saavat selville toisensa tunteet, he sotkeutuvat ylpeydestä, mustasukkaisuudesta ja epävarmuudesta aiheutuvien väärinkäsitysten vyyhteen.

Viisasteleva sydän kuvaa lämpimällä ja mieliinpainuvalla tavalla tunteiden jännittäviä pyörteitä. Kepeän elegantin tyylin, romanttisen juonen, huumorin ja osuvan ihmiskuvauksen yhdistelmä on valloittanut sukupolven toisensa jälkeen.


Kierrellessäni eilen kirjastossa (taas vaihteeksi) minuun iski äkillinen innoitus lukea klassikoita, lukea jotain jossa ei ole vampyyrin vampyyriä, enkelin enkeliä tai mitään muutakaan paranormaalia. Lukea jotain jossa on aivan erilainen kieli, pitää vähän lomaa fantasian ja nuortenkirjallisuuden maailmasta jossa niin hyvin viihdyn. Mukaan tarttui Austenin lisäksi myös Dickensiä ja Dostojevskikin, mutta päätin aloittaa Austenilla. Lisäksi Viisasteleva sydän on ainoa sivistyslistoillani mainittu Austen jota en ole vielä lukenut. Nyt olen siis saavuttanut ainakin itseäni tyydyttävän sivistyksen sillä saralla.

Viisasteleva sydän oli positiivinen yllätys. Olen kyllä pitänyt suhteellisen paljon jokaisesta lukemastani Austenista, mutta oikeastaan Ylpeys ja ennakkoluulo on ainoa, josta oikeasti nautin ja joka ei missään vaiheessa kyllästyttänyt. Järki ja tunteet sen sijaan takkusi viime kesänä useaan otteeseen, mutta asiaan saatta kyllä vaikuttaa se, että olin nähnyt elokuvan eikä kirja siis tuonut mukanaan yllätyksiä. Viisasteleva sydän sen sijaan oli erittäin nopealukuinen ja huomasin suorastaan ahmivani sivuja.

Rakastan Austenin kirjoitustapaa ja hänen kirjojensa henkeä. Luultavasti Viisasteleva sydän osui luettavaksi myös otolliseen aikaan, mutta huomasin todella nauttivani Austenin nykyään vanhahtavasta tyylistä. Ilmaisut, kuten "Te hyvä, suurenmoinen olento!" joita ei nykykirjoissa enää näe, saivat minut hymyilemään.

Lisäksi Austenin kuvausta aikansa aatelisista on huvittavaa lukea. Mukaan mahtuu monta turhamaista ja monta omanonnensa tavoittelijaa, muutama hengenlahjoissaan heikompi ja totta kai ihailtava sankaritar. Jane Austen tekee selvästi selkoa jokaisen henkilönsä luonteenlaadusta turhia kaunistelematta.

Anne Elliot on todella sympaattinen päähenkilö johon lukijana kiintyy helposti, etenkin kun hänen perheensä ei häntä mainittavasti arvosta. Kun perheen pitää ryhtyä toimenpiteisiin vararikon partaalla, on eräs siskon säästöehdotuksista se, ettei Annelle hankittaisi lahjaa. Mokoma kammotus! Silti sankarittaremme jaksaa väsymättä tehdä työtä perheensä ja muiden läheistensä hyväksi.

Juoni ei Viisastelevassa sydämessä pääse suuremmin yllättämään. Alusta alkaen on selvää kuinka pääparille lopulta käy, mutta se ei haitannut minua hiukkaakaan. Mutkat matkassa ovat ne olennaiset ja mahtuu mukaan pari yllättävääkin avioliittoa Austenin tapaan. Silti nautin Viisastelevan sydämen lukemisesta ja romantiikannälkäni on hetkeksi tyydytetty.

Viisastelevasta sydämestä tulikin heti toinen suosikki-Austeneistani Ylpeyden ja ennakkoluulon rinnalle. Ihana kirja!

Arvosana: ♣♣♣♣

lauantai 3. toukokuuta 2014

Dan Brown - Da Vinci -koodi

Robert Langdon, #2

Mikä on salaisuus, jonka paljastumista mahtava Vatikaani pelkää eniten?

Sitä on varjellut vuosisatojen ajan salaseura, jonka jäseniin on kuulunut eräitä maailman kuuluisimpia taiteilijoita ja tiedemiehiä. Miksi he kätkivät töihinsä monia vihjeitä, mutta eivät uskaltaneet paljastaa tietämästään enempää?

Da Vinci -koodi on mestarillinen trilleri, joka on kukkuroillaan kiehtovaa kulttuuri- ja taidehistoriaa mystisistä salaseuroista ja salaperäisistä symboleista. Ennen kaikkea se on erinomaisen vetävää jännitystä, joka pitää tiukasti otteessaan. Uskallatko selvittää Da Vinci -koodin?

No jaa. Da Vinci -koodi komeilee melkeinpä jokaisessa näkemässsäni "Lue nämä sata kirjaa ennen kuin kuolet" -listassa. Olen kuullut siitä ylistäviä sanoja ja minun on pitänyt lukea se jo kauan. Kun meidän sitten äidinkielen toisella kurssilla piti lukea jokin dekkari tartuin härkää sarvista ja päätin selvittää mistä Da Vinci -koodissa oikein on kyse. Ja olihan kirja melkoisen hyvä lukukokemus, vaikkein sitä nyt mailmankaikkeuden parhaaksi romaaniksi nimeäisikään. Vetävä juoni, kiinnostavia historiallisia faktoja ja paljon toimintaelokuvien ja trillerien kliseitä. Kyllähän tämän ihan mielellään luki.

Kirjan pääosassa on Robert Langdon, symbolintutkija joka tahtomattaan joutuu vedetyksi mukaan murhatutkimukseen. Louvren taidemuseon intendentti Jaques Sauniére on murhattu ja kuollessaan mies on jättänyt jälkeensä joukon toinen toistaan hämärämpiä vihjeitä. Pian Langdon huomaa olevansa korviaan myöten mukana salaisuuksien verkossa, jota on piiloteltu vuosituhansien ajan.

Da Vinci -koodi on erittäin mukaansatempaava ja jännittävä kirja. Tapahtumat eivät seisahdu hetkeksikään, koko ajan joko selviää uutta tai sitten juostaan poliiseja karkuun. Ja välillä kuvaillaan rakennusten arkkitehtuuria tai historiaa.

Minä pidän nerokkaista suunnitelmista ja arvoitusten ratkaisemisesta ja siinä mielessä Da Vinci -koodi olikin minulle erittäin antoisa ja nautinnollinen kirja. Lukija saa pohdiskella arvoitusta Langdonin ja tämän apurin, Sophie Neveaun mukana ja yllättyä usein. Koko arvoitus ja siihen liittyvä salaliittoteoria olivatkin erittäin kiinnostavia. Lisäksi Brown lyö pöytään aikamoisen määrän historiallista ja arkitehtuurista informaatiota, josta nautin. (Vaikkakin kirjaa lukiessa joutui välillä pohdiskelemaan mikä fakta nyt onkaan salaliittoteoriaa ja mikä oikeaa historiallista tietoa.)

Da Vinci -koodia lukiessani jouduin tosiaan paikoitellen muistuttamaan itseäni, että kysessä todellakin on romaani. 520 sivua fiktiota. Kirjailija on ehkä tehnyt taustatyönsä vakuuttavasti, mutta se ei tee kaikesta totta. Silti minulta menee luultavasti muutama päivä ennen kuin kykenen suhtautumaan normaalisti Raamattuun, Leonardo Da Vinciin, Vatikaaniin tai Disneyn elokuviin.

Vaikka Da Vinci -koodissa on vetävä juoni ja kiinnostavia yksityiskohtia, se ei ainakaan minulle ollut mikään maailmaa mullistava kirja. Mukana on sen verran paljon kaavamaisuuksia trillereistä, etten kyennyt suhtautumaan siihen täysin henkeäni haukkoen. Otetaan esimerkiksi Robertin uusi tuttavuus ja apuri, Sophie Neveau.

Jos trillerin miespuolinen päähenkilö joutuu tahtomattaan osaksi monimutkaista juonta, saako hän apurikseen toisen miehen? Tai vanhan naisen? Ei kuulosta kovin houkuttelevalta, vai mitä? No miten olisi kaunis, nuori, naimaton punapää joka on kaiken lisäksi poliisi ja koodinmurtaja? Johan alkaa kuulostaa paremmalta. Ja entä sitten kun jännitys tiivistyy ja juoni tihenee? Symbolintutkija onkin naimisissa ja kutsuu uuden ystävättärensä kylään ja tytöstä tulee miehen esikoispojan kummi? Tai sitten ei. Olisiko symbolintutkija sittenkin poikamies? Niinpä niin. Ei yllätyksiä sillä saralla.

Ei sillä, että tällaiset kliseet erityisesti vauhtia haittaisivat, kyllähän minäkin myönnän että Sophie Neveau tuo tarinaan lisää potkua ja on hänellä oikeasti tärkeä osa tarinassa. Da Vinci -koodi ei vain ollut minulle sellainen elämää mullistava ja erityisen loistava lukukokemus. Kyllähän tätä ihan mielellään luki, mutta siihen se sitten jäi.

Dan Brown on kirjoittanut enemmänkin Robert Langdonista kertovia romaaneja, neljäs ja ainakin toistaiseksi viimeisin, Inferno, ilmestyi toukokuussa 2013. Da Vinci -koodi on sarjassa toinen, enkä ole lukenut ensimmäistä osaa, Enkelit ja Demonit. Se ei kuitenkaan mainittavasti haitannut, alussa Langdonin edelliseen seikkailuun viitattin muutamaan otteeseen, mutta Da Vinci -koodi toimi kyllä itsekseenkin.

Arvosana: ♣♣♣

torstai 1. toukokuuta 2014

C.J Daugherty - Yön valitut

Night School, #1

Keneen voit luottaa, kun kaikki valehtelevat?

Allie vihaa koulua. Hänen isoveljensä on karannut kotoa, ja Allie on joutunut vaikeuksiin. Allien vanhemmat lähettävät hänet eristäytyneeseen Cimmerian sisäoppilaitokseen.

Yllätyksekseen Allie viihtyy Cimmeriassa ja saa pian ystäviä. Hän ihastuu komeaan Sylvainiin, mutta tuntee välitöntä yhteyttä sulkeutuneeseen Carteriin.

Allielle selviää, ettei Cimmeria ole tavallinen sisäoppilaitos. Jotkut koulun oppilaista ja opettajista piilottelevat salaisuutta. Mikä on yökoulu, josta kukaan ei saa puhua?

Pian Cimmeria alkaa tuntua todella vaaralliselta paikalta...

En oikestaan tiedä mitä ajattelisin tästä kirjasta. Luin Yön valitut kaverin ylistävästä suosituksesta, mutten selvästikään nähnyt tässä sitä samaa mitä hän. Tai ehkä näinkin, mutta ihan jännittävän konseptin lisäksi Yön valitut sisälsi todella raivostuttavia kliseita ja tekstiä joka sai minut melkein heittämään sen ikkunasta pihalle. Toisaalta se oli kuitenkin todella koukuttava ja viihdyttäväkin. Argh. En osaa suhtautua tähän kirjaan.

Kirjan alkuasetelma ei omaperäisyydellään hätkäytä. Allie joutuu vaikeuksiin sen kuuluisan viimeisen kerran ja hänen vanhempansa lähettävät hänet Cimmerian sisäoppilaitokseen. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää ja pian Alliella on salaisuus selvitettävänään. Ja innokkaita apujoukkoja, nimittäin kaksi ihanaa poitsua.

Millä todennäköisyydellä, kysyn vaan, millä todennäköisyydellä sitä mennään uuteen sisäoppilaitokseen kesken lukukauden ja löydetään kaksi sulhasehdokasta samana päivänä? Toistan, samana päivänä.

Sivulla 36 Allie tapaa mysteeripojan Carterin, ja heidän välilläänhän on heti salaperäinen yhteys.

"Pojalla oli suorat, mustat hiukset, päättäväinen suu ja valtavankokoiset tummat silmät tuuheine ripsineen. -- Heidän katseensa kohtasivat, ja Alliesta tuntui oudosti siltä, että poika tiesi, kuka hän oli."

Ei sitä sitten voitu salaperäisemmin ilmaista? Ja koska kirjassa ei edes ole fantasiaelementtejä, Allien ja Carterin välillä ei edes ole mitään universumin sanelemaa yhteyttä. Koko salaperäinen tuttuus ja tunnistaminen on siis yhtä tyhjän kanssa.

Sivulla 38, kyllä, kaksi sivua myöhemmin, Allie tapaa Sylvainin.

"'Istu vain siinä, ole hyvä.'
Allie hymyili pojalle kiitollisesti. 'Kiitos.'
Poika hymyili takaisin ja Allie arveli voivansa sulaa lätäköksi lattialle. Poika oli todella komea."

Ai että oikein sulat? Minne se kirjaston poika jäi? Se johon tunsit kummaa yhteyttä? Onhan se toki kiva kun on mistä valita.

Okei, kolmiodraama ei oikeasti nouse niin massiivisiin mittoihin kuin annan ymmärtää. Odotan silti kauhulla seuraavia osia.

Sitten on itse Allie, joka Bella Swanin lailla purjehtii uuteen kouluun kaiken keskipisteeksi ja kiinnittää heti kahden tavoitellun alfauroksen huomion. Kyllä, Carter ei pysy yhdessäkään suhteessa kauaa ja Sylvain on koulun tavoiteltu kultapoikaprinssi. Ja kuka saa heti molemmat? Allie.

En ole varma pidänkö Alliesta vai en. Hänessä on kyllä asennetta, eikä hän ole mikään täysin avuton sankaritar joka kaipaa komeita poikia ratkaisemaan ongelmansa ja kukistamaan pahikset. Allie kykenee tekemään itsenäisiäkin ratkaisuja. Silti hänestä saa välillä todella lapsellisen kuvan ja hän unohtaa edellisen elämänsä todella nopeasti. Allie tempaistaan, mitä, noin viikon varoitusajalla kokonaan uuteen ympäristöön, mutta sopeutumisessa taitaa mennä, mitä, no toinen viikko. Sen jälkeen vanhat kaverit taitavat käväistä mielessä noin yhden kerran. Vaikka Cimmeria on varsin diktatorinen laitos, sopeutuminen on kivaa kun voi juoruta heti saadun parhaan ystävän kanssa ihanista poitsuista joista ei ota selvää ja haukkua koulun ilkeää tyttöä joka on tottakai ollut Sylvainin perään vuosikaudet. Kliseitä marssii kehään torvisoittokunnan kanssa.

Luulen, että suuri osa ongelmaa minulle oli kirjan kieli. Toisinaan se toimi ihan mukavasti, mutta hyvin usein esimerkiksi Allien tunteet lätkäistiin lukijan naamalle vähän turhankin suoraan. Tapaan, Allie tunsi itsensä kateelliseksi, Allie tunsi itsensä surulliseksi. Meääh. Eikö olisi edes hiukan voitu kiertää?

No niin. Nyt olen päästänyt pahimmat höyryt ulos. Oli tässä kirjassa nimittäin hyvääkin ja se paranee loppua kohden.

Ensinnäkin, koko yökoulumysteeri on varsin nerokas ja pitää jännitystä yllä. Kaikista ärsyyntymisistäni huolimatta, minä koukutuin tähän kirjaan. Allien hiippailuista Carterin kanssa on jännittävää lukea eikä lukija arvaa kaikkea ennakolta. Lisäksi Carter on varsin kiinnostava hahmo raivostuttavan sliipatun Sylvainin rinnalla. Kirja olisikin mielestäni toiminut paremmin kun Sylvain olisi heitetty ikkunasta ulos ja jätetty Allie selvittämään salaisuuksia Carterin kanssa. Mutta totta kai se ihana ranskaa puhuva komistus pitää jättää opettamaan Allielle valssia.

Silti minä oikeasti nautin tämän kirjan lukemisesta paikoittain, vaikka se toisinaan saikin minut todella raivostumaan ja oksentamaan kavereille valitusmonologin kaiken rasittavuudesta. Mysteerin selvittämisen rinnalle mahtuu nimittäin paljon teinidraamaa tanssiaisista, poikaystävistä ja juoruilusta. Minä olisin mielummin lukenut hiippailuista pihamailla ja metsässä.

Yllättävää kyllä, tässä kirjassa ei kuitenkaan ole fantasiaelementtejä. Takakannesta sellaista voisi arvella ja minäkin odottelin puoli kirjaa puskista loikkaavia vampyyreitä, ihmissusia tai jotain muuta paranormalia. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja oikeastaan Yön valitut toimi ihan mukavasti ilman niitäkin. Paranormaalit elementit olisivat luultavasti saaneet minut ärsyyntymään kirjaan entistä enemmän ja kyllä tässä jännitystä ja mysteeriä riittää muutenkin.

Kaikesta tästä valituksen määrästä huolimatta, ei Yön valitut nyt aivan kamala tapaus ollut. Monet mysteereistä jäivät selvittämättä ja aion kyllä jatkaa toisten osien pariin. Muutenkin minusta tuntuu, että olen pitänyt tästä kirjasta vähemmän kuin useimmat. Luulen, että osa ongelmaa on se yksinkertainen tosiasia, että olen lukenut niin paljon YA-kirjallisuutta. Jos Yön valitut on ensimmäisiä kirjoja joita genrestä tulee lukeneeksi, kliseet eivät varmastikaan ole niin kliseisiä. Mutta näissä olosuhteissa en vain kyennyt suhtautumaan tähän tuorein silmin.

Arvosana: ♣♣½