maanantai 30. kesäkuuta 2014

Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä

Kylmähermoinen englantilainen herrasmies Phileas Fogg lyö huiman vedon ja väittää matkustavansa maailman ympäri 80 päivässä. Hän palkkaa itselleen palvelijan, ranskalaisen Jokapaikanhöylän, ja lähtee kiehtovalle matkalle halki eksoottisten maiden. Samana päivänä Englannin pankista ryöstetään huomattava summa rahaa.

Matkalta ei puutu haasteita, ja ennen pitkää matkaajille selviää myös, että heitä seurataan. Onko uskollinen palvelija nimensä veroinen? Onnistuuko huima yritys vai joutuuko Philes Fogg nuolemaan näppejään? Kuka lopulta paljastuu pankkiryöstäjäksi?

Ranskalainen Jules Verne tunnetaan monista klassikoistaan, ja häntä pidetään tieteiskirjallisuuden uranuurtajana. Maailman ympäri 80 päivässä on yksi Vernen tuotannon maanläheisimpiä teoksia. Vaikka 1800-luku onkin monessa suhteessa omamme kaltainen, imaisevat aikakauden kielenkäyttö, tavat ja käytöskoodit kaksintaisteluineen nykylukijan outoon ja mielenkiintoiseen maailmaan. Uudessa suomennoksessa ajan henki on säilytetty onnistuneesti ja kirja tempaa lukijan välittömästi mukaansa.


Maailmasta ei varmaankaan löydy montaakaan ihmistä joka ei tietäisi mitään tästä kirjasta. Tarina huimapäisestä vedonlyönnistä on jokaiselle jollain tasolla tuttu - vain yksityiskohdat vaihtelevat. Minäkin olen nähnyt kirjasta vuonna 2004 tehdyn elokuvan joka ei erityisemmin säväyttänyt. Kirjan lukeneena voin sanoa, että elokuvassa onkin paljon eroavaisuuksia alkuperäiseen tarinaan. Phileas Fogg joka kirjassa on järjestelmällinen ja tyyni herrasmies, on elokuvassa koheltava keksijä. Mukaan on otettu pankkiryöstön sijaan kiinalainen jadepatsas ja Jokapaikanhöylällä on varsin erilaisen motiivit.

Ei liene yllätys, että pidin kirjasta enemmän. Maailman ympäri 80 päivässä on hykerryttävän hauska kirja, toisin kuin kohelluselokuva joka yrittää kaikkensa ollakseen hauska. Hah, hah.

Ihan näin aluksi täytyy sanoa, että Maailman ympäri 80 päivässä on erinomainen kirjan ääneen luettavaksi. Itse luin tätä mökillä ja päädyin lukemaan 50 ensimmäistä sivua ääneen virkistääkseni tätini ja isäni muistoja kirjasta. Enkä usko, että olisin voinut saada parempaa alkua lukuprojektille - ääneen lukeminen herätti tarinan henkiin aivan erilailla ja vaikka loppuosan kirjasta luinkin itsekseni sama tunnelma säilyi.

Phileas Fogg on juuri sellainen päähenkilö joka kiehtoo minua. Hän on järjestelmällisten päähenkilöiden kuningas, elää elämänsä jokaisen päivän samalla lailla, minuutin tarkalla aikataululla. Mikään ei voi horjuttaa hänen tyyneyttään, eivätkä maailmanympärysmatkan dramaattisimmatkaan käänteet onnistu häntä horjuttamaan. Minä pidän usein tuollaisista päähenkilöistä jotka eivät kaikesta hötkyile ja löytyy Foggin ulkokuoren alta tunteetkin - ainakin lopuksi. Lisäksi Verne kuvailee Phileas Foggin rutiineita hauskasti ja hymy on herkässä.

Kirjan toinen aivainhahmo on Foggin uskollinen palvelija Jokapaikanhöylä. Jos Phileas Fogg on aina tyyni, niin Jokapaikanhöylä on lähempänä koheltajaa. Miestä käy myös sääliksi, sillä Jokapaikanhöylä hakeutui Phileas Foggin palvelukseen, koska halusi elää rauhallista, tasapainoista elämää. Jotta ironia olisi huipussaan, Fogg lyö samana päivänä vedon ja raahaa palvelijansa maailmanympärysmatkalle.

Se mistä kirjalle voi hiukan nipottaa, on ehkä juonen toisteisuus: matkalla sattuu vastoinkäyminen josta selvitään ja ehditään täpärästi seuraavaan kulkuneuvoon. Sama toistuu sitten seuraavalla pysäkillä. Siinä mielessä Maailman ympäri 80 päivässä toikin mieleeni Finnemoren Robin Hoodin. Siinä kirjassa melkein jokainen luku päättyy aina samaan tilanteeseen - Robin Hood saa uuden miehen joukkoihinsa. Tuokaan pieni yksityiskohta ei kuitenkaan pahemmin haitannut, kirja vei mukanaan tunnelmallaan ja kirjoituksen sävyllä.

Kirjan loppukaan ei erityisemmin yllättänyt, mutta ei sen ollut tarkoituskaan. Maailman ympäri 80 päivässä oli erinomaista kesäluettavaa josta nautin suuresti.

Arvosana: ♣♣♣♣

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Charles Dickens - Kolea talo


Dickensin hienoimpiin kuuluva romaani Kersti Juvan loistavana suomennoksena

Kolea talo on nykyisten oikeudenkäynti- ja rikosromaanien edelläkävijä. Tapahtumien taustana on vuosikymmeniä jatkunut Jarndyce ja Jarndycen oikeusjuttu, joka varjostaa päähenkilöiden, serkusten Richardin ja Adan sekä orpotyttö Esther Summersonin, elämää. He kaikki saavat kodin John Jarndycen luota Bleak Housesta, Koleasta talosta.

Romaanin kerronta on runsasta ja juonivyyhtiin mahtuu niin murhamysteeriä kuin rakkaustarinaakin. Dickens solmii juonet taidokkaasti yhteen ja vie ne yllättävään loppuratkaisuun päästämättä jännitystä hetkeksikään herpautumaan. Huumori ja tunteikkuus, verrattomat henkilöt, loistava satiiri ja osuva ajankuva tekevät Koleasta talosta todellisen aikaa kestävän klassikon.



Huhhuh. Kolea talo oli yksi kirjoista jotka varasin mukaani reilun viikon mökkimatkalle siitä yksinkertaisesta syystä, etten muuten uskonut selviäväni siitä. Kolea talo on paikoitellen todella hidas, vilisee aluksi toisistaan irrallisilta vaikuttavia henkilöitä ja kohtaloita eikä mittaakaan puutu. Kaupungissa kirja olisi luultavasti jäänyt kesken, mutta mökki todisti jälleen kerran voimansa lukuprojektien suhteen. Ja olivathan viimeiset 600 sivua oikeasti kiinnostavia.

Olen silti iloinen, etten aloittanut Dickensiin tutustumistani tästä kirjasta. Vaikka Kolea talo on hieno teos, lukiessa meinasi välillä iskeä epätoivo. Siinä missä Kaksi kaupunkia oli varsin lyhyt ja rakastin joka sivua, Kolea talo tuntui etenkin alkupuolella olevan välillä pelkkää jaarittelua. Dickens tuntuukin aiheuttavan minulle aina tietynlaisia ongelmia. Kun juoni etenee ja hahmot puhuvat hiukankin ylevästi ja uhrautuvasti olen tippa linssissä enkä laskisi kirjaa alas vaikka aseella uhattaisi. Sitten seuraavat kymmenen sivua kertovatkin jonkun virkamiehen tavallisesta päivästä ja minun tekisi mieli hypätä koko luvun yli. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä, sillä kyseinen virkamies on lopussa tärkeässä roolissa ja huolimattomasti lukemalla saa vain itsensä sekaisin hahmoviidakossa. Onneksi joku nerokas sielu oli älynnyt laittaa kirjan loppuun henkilöluettelon jota selailin ahkerasti ja joka varmasti pelasti minut tippumasta kärryiltä siitä kuka oli kenenkin lakimies, vuokralainen tai romukauppias.

Uskon, että alun ongelmat johtuivat juuri siitä, että en ollut kovinkaan kiinnostunut muiden kuin päähenkilön luvuista. Loppua kohti, kun aavistukset kaiken yhteydestä alkoivat selvitä kaikesta tuli kiinnostavampaa, mutta sitä ennen kirja oli välillä pientä tervanjuontia. Kolea talo paraneekin huimasti loppua kohti ja Dickens vetää juonet yhteen taidokkaasti. Kaiken keskuudessa ovat Jarndyce ja Jarndycen oikeusjuttu, vuosikymmeniä kestänyt sotkuinen perintökiista, sekä päähenkilö Esther Summersonin menneisyys.

Esther Summerson aikaansai minussa kuitenkin ristiriitaisia tunteita, etenkin kirjan alkupuolella. Esther on todellinen pyhimys, aina ystävällinen ja rakastava, todellinen kodinhengetär, mutta niin vaatimaton, että punastelee jo yksinkertaisestakin kehusta. Alussa suhtauduinkin häneen vaihtelevasti, en tiennyt ihailinko häntä vai ärsyttikö hän minua. Loppua kohden aloin kuitenkin pitää hänestä enemmän ja toivoin hänelle kaikkea hyvää.

Ja kyllähän Kolea talo onnistui lopulta kirvoittamaan muutaman kyyneleenkin. Etupäässä itkin viimeisten lukujen aikana onnesta koska olin viimein saamassa kirjan loppuun koska niin monet juonikuviot päättyivät niin kuin olin toivonutkin. Olin vain kertakaikkiaan tyytyväinen kun käänsin viimeiset sivut.

Kaiken kaikkiaan Koleasta talosta jäi hyvä maku suuhun, vaikka se ei saanut samanlaista paikkaa sydämessäni kuin Kaksi kaupunkia. Vaikka kyseessä on erittäin hieno romaani se ei koskettanut samalla tavalla. (Minua alkaa yhä edelleen itkettää kun ajattelen Kahden kaupungin loppua...) Jonakin päivänä voisin ehkä lukea Kolean talon uudelleen, siitä saattaisia saada toisella kerralla irti vielä enemmän. Nyt lasken sen kuitenkin tyytyväisenä sivuun.

Arvosana: ♣♣♣♣


Tällä järkäleellä pitäisi kyllä saada kirjabingossa useakin ruutu ruksittua... Laitetaan kohtaan lainattu kirja.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Yann Martel - Piin elämä

Usko uskomattomaan

Onko mahdollista, että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 277 vuorokautta? Yann Martel kertoo tarinan, joka ei millään voi olla totta, ja kuitenkin lukija uskoo kaiken.

Piin elämä on paitsi syntymäpäivälahja siskoltani, myös yksi Kirjallisen sivistyksen projektinin listoilla komeilevista kirjoista. Lisäksi olen nähnyt kirjasta vuonna 2012 tehdyn elokuvan. Syitä lukea Piin elämä oli siis paljon, mutta silti olen onnistunut lykkäämään sitä noin vuoden verran. Kirja oli minulle viime kesänä lainassakin varmaan kaksi kertaa enkä siltikään saanut aikaiseksi. Viime viikon mökkireissulla otin itseäni viimein niskasta kiinni ja otin maaliskussa omaksikin saadun kirjan mukaani.

Piin elämän peruskonsepti on varmaankin kaikille tuttu. Nuori intialaispoika on perheineen matkalla Intiasta Kanadaan, kun laiva haaksirikkoutuu. Pii on ainoa selviytyjä Richard Parkerin, perheen eläintarhan bengalintiikerin lisäksi ja joutuu tämän kanssa samaan pelastusveneeseen. Alkaa uskomaton matka ja selviytymistarina.

Piin elämä on palkintoja voittanut, monien ylistämä ja elokuvakin oli hyvä. Minulle kirja ei kuitenkan ollut elämää mullistava, ainostaan sellainen perusmukava lukukokemus. Ehkäpä se, että olin jo nähnyt elokuvan pilasi lukukokemusta hiukan, kirja ei yllättänyt ja omassa päässänikin näin etupäässä elokuvan maisemat ja hahmot. (Ei sillä että niissä mitään vikaa olisi, leffan hienoimpia puoliahan on juuri se visuaalisuus.)

Kirjan parhaimpia puolia on ehdottomasti päähenkilö. Mielipiteeseeni vaikuttaa takuulla jälleen kerran elokuva, sillä siinä Pii esitetään niin sympaattisena ja hauskana, mitä hän on toki kirjassakin. Pii on älykäs, sisukas ja omalaatuinen. Hän on hauska ja hänen kertojanäänestään nauttii. Pii oli minulle kirjan parasta antia.

Kirja oli kuitenkin paikoin melko tylsä. Osasyynä on varmasti se, että olen nähnyt elokuvan ja tiesin mitä tulee tapahtumaan. Yann Martelin kirjoitustyyli sisältää kuitenkin paljon ah niin älykästä jaarittelua, johon suhtauduin ristiriitaisesti. Mukana oli todella hyviä ajatuksia ja välillä sitä on mielentilassa jolloin kirjailijan kahden sivun jaarittelu laiskiaisen elämäntavoista jaksaa hymyilyttää. Minä en kuitenkaan ollut aina sillä tuulella ja ärsyynnyin ajoittain. (Lisäksi olin juuri lukenut Clockwork Angelin uudestaan ja aivoni askartelivat yhä vuoroin demonien tappamisessa ja Will Herondalessa... Ei hyvä juttu tälle kirjalle.) Mutta sen voin sanoa, että kun Piin elämä oli kiinnostava, se oli todella kiinnostava ja kun se oli hauska, se oli todella hauska.

Lisäksi minulla on aina pienestä pitäen ollut tietty vastenmielisyys tositarinoina esitettyjä fiktiivisiä kertomuksia kohtaan. Kirjailija selittää esipuheessaan kuulemastaan uskomattomasta tarinasta ja kirjan alkuosa koostuu myös haastatteluista joissa päähenkilömme Pii Patel kertoo kirjailijalle tarinaansa. Minulle tällaiset tapaukset ovat aina hankalia.

Muistan jo pienenä hämmentyneeni Surkeiden sattumusten sarjasta jossa kirjailija Lemony Snicket (kirjailijan "taiteilijanimi") kertoo omakohtaisesti kirjanneensa ylös kaikki surkeat tapahtumat. Missään ei mainita onko kaikki fiktiivistä vai onko kaikki keksittyä. Tiesin kyllä maalaisjärkeni avulla, että kyseessä oli fiktiivinen sarja, mutta pieni epäilevä ääni takaraivossani halusi aina uskoa kaiken.

Piin elämän kanssa tulin saman "ongelman" äärelle, en osaa suhtautua kirjoihin joissa faktan ja fiktion raja on häilyvä. Tahdon sanoa: "Tämä kirja on fiktiivinen" tai "Tämä on tositarina". Muuten jään aina hämmentyneeksi vaikka kuinka tolkuttaisin itselleni tämän olevan vain kirjailijan ovela temppu häikäistä lukijaa. Siispä Piin elämän lukeminen oli minulle aina paikkapaikoin ongelmallista.

Kaiken kaikkiaan Piin elämä oli mukava, muttei mikään ihmeellinen lukukokemus. Olen lukenut parempiakin.

Arvosana: ♣♣♣

Kirjabingossa Piin elämä kuittaa kohdan palkittu kirja. (Kirja on voittanut mm. Man Booker -palkinnon vuonna 2002. )



perjantai 13. kesäkuuta 2014

Erin Morgenstern - Yösirkus

En aio laittaa kirjan takakantta tähän arvosteluun, koska se paljastaa kirjasta liikaa. Se ei spoilaa kirjan loppuratkaisua, mutta paljastaa tiettyjä faktoja jotka selviävät vasta kirjan loppupuolella. Suosittelen siis jättämään sen lukemisen väliin. Onneksi minuakin oli varoitettu ennen kirjan lukemista ja osasin olla lukematta takakantta ennen kuin vasta jälkeen päin. Luottakaa minuun, Yösirkuksesta ei tarvitse tietää liikoja ennen lukemista.

Ennen kirjaan tarttumista tiesin jokseenkin seuraavat asiat:
1) Tämä on kehuttu kirja
2) Tässä on hieno mustavalkopunainen kansi
3) Tässä pitäisi olla taikaa
4) Tässä on luultavasti sirkus
Luottakaa minuun, ei teidänkään tarvitse tietää enempää. Yösirkuksessa on taikaa ja peli. Siinä on rakkaustarina ja sirkus. Se imaisee lukijan mukaansa ja saa tämän elämään täysin kirjan lumoissa.


Yösirkus on jotain tyystin erilaista mitä olen koskaan ennen lukenut. Sitä ei voi laittaa tiettyyn lokeroon, se on mystinen yhdistelmä taikuutta, rakkautta ja sitä jotain. Sitä jotain mitä ei sanoilla voi tavoittaa, tunnelmaa. Mutta huolimatta kaikesta siitä ylistyksestä mitä tämä teksti tulee vielä sisältämään minulla oli ensimmäisen luvun aikana suuria vaikeuksia päästä kirjaan sisään. Luen hyvin harvoin kirjoja joista en tiedä etukäteen oikein mitään ja sokkona hapuilu oli minulle melkein ylivoimaista. Onneksi päätin tarttua kirjaan vielä uudelleen - toisessa luvussa kun alkoi tapahtua ja kirja alkoi viedä. Seuraavan päivän vietinkin Yösirkuksen lumoissa ja se palautti minulle jotain tärkeää. Sen ilon jonka saa kun sukeltaa tarinaan antaen sen viedä.

En tiedä esiintyykö muilla kirjabloggareilla tämänkaltaisia oireita, mutta olen viime aikoina huomannut lukemisen muuttuvan välillä suorittamiseksi. Tarkkailen koko ajan millä sivulla olen ja haluan edistyä. Lukeminen on prosessi. Osittain vaikutuksensa on varmasti Goodreadsilla, jonka lukuprosessin päivitykseen olen koukuttunut. On tällä kaikella hyvätkin puolensa, luen kirjoja jotka muuten jäisivät lukematta ja pidän edistymisen tunteesta, mutta silti. Yösirkuksen lukeminen oli vapauttava kokemus, luin sen suurimmaksi osin matkalla mökiltä kotiin, ilman internetin läsnäoloa, vain lukien ja lukien. Sukelsin tarinaan enkä välittänyt ulkomaailmasta. Yösirkus oli virkistävä kirja ja palautti minulle sen ilon tunteen kun vain lukee loistavaa kirjaa ja antaa tarinan viedä.

Suuri osasyy, miksi Yösirkus oli niin vangitseva on varmasti kirjan kuvailu - se kun on parhaimpia mitä muistan ikinä lukeneeni. Pitkästä aikaa tempauduin täysin mukaan kirjailijan maailmaan, näin sieluni silmin kaiken mitä Erin Morgenstern kuvasi. Viimeistä yksityiskohtaa myöten. Minä paitsi näin, kuulin, haistoin ja maistoin kaiken mitä minulle kuvattiin. Ja silti kuvailu ei mene överiksi, siihen ei kyllästy. Se vangitsee. Mielikuvaan ei jää ärsyttäviä aukkoja, mutta Morgenstern ei myöskään ylikuvaile jokaista kiemuraa. Minä rakastuin Yösirkukseen kuvailun ja maailman kautta.

Kuvailun kanssa käsikädessä kulkee kirjan kerronta. Yösirkuksessa on useita eri kertojahenkilöitä ja niin aika kuin paikkakin vaihtelee usein. Kirja ei myöskään etene kronologisessa järjestyksessä, samaan aikaan kerrotaan useista tapahtumista eri aikoina. Vuodet ja paikat on kuitenkin merkitty selkeästi lukujen alkuun ja kun Yösirkukseen pääsee mukaan ja kerrontaan tottuu, se ei aiheuta hankaluuksia.

Yösirkus ei myöskään ole selkeä tarina muutamalla päähenkilöllä ja suoraviivaisella juonella. Kirja etenee mysteerisessä aikajärjestyksessä ja alussa irtonaisemmilta tuntuvat tapahtumat sidotaan lopulta yhteen. Kaiken keskuudessa on kuitenkin Le Cirque de Rêves, sirkus joka ilmestyy varoittamatta ja katoaa yhtä äkkiä kuin saapuikin. Sirkus jonka kaltaista ei ole toista, sirkus joka lumoaa lukijan peruuttamattomasti. Lukiessani kirjaa halusin kuollakseni päästä vierailulle tuohon sirkukseen, halusin päästä kokemaan kaiken sen minkä näin kirjan sivuilla.

Yösirkuksen lumovoima piileekin juuri sen salaperäisyydessä ja vetoavuudessa, tunnelmassa, jota on vaikea kuvailla. Se pitää lukea ennen kuin sitä ymmärtää. Yösirkuksesta voisikin puhua ja sitä voisi ylistää vielä jonkin aikaa. Olen kuitenkin epävarma siitä, mitä tästä kirjasta tulisi kertoa - ei pidä tietää liikaa. Yösirkus aukenee hitaasti ja sen maailmaan on helppo kadottaa itsensä. Lukekaa tämä kirja.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Kirjabingossa Yösirkus kuittaa kohdan fantasia.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Cassandra Clare - City of Heavenly Fire

The Mortal Instruments, #6 (Varjojen kaupungit)

Sebastian Morgenstern is on the move, systematically turning Shadowhunter against Shadowhunter. When one of the greatest betrayals the Nephilim have ever known is revealed, Clary, Jace, Isabelle, Simon and Alec must flee - even if their journey takes them  deep into the demon realms, where no Shadowhunter has set foot before, and from which no human being has ever returned. Love will be sacrificed and lives lost in the thrilling and long-awaited final instalment of the bestselling and acclaimed Mortal Instruments.

Jos et halua lukea minun sekavia fanityttöhöpötelmiäni, suosittelen poistumaan. Muut, rohkaiskaa mielenne, Varjojen kaupungit ovat saaneet päätöksensä. (Mutta varjonmetsästäjät eivät näemmä koskaan, siitä lisää myöhemmin.)

Tämä sarjan päätösosa ilmestyy suomeksi vuodenvaihteessa, mutta kuten tavallista, en kestänyt enää odotusta. Lisäksi pelkään internetin spoilereita ja olen viimeiset viikon vältellyt kaikkea missä vilahtaa City of Heavenly Firen kansikuva. Siispä kun tämä saapui Akateemiseen josta saatoin noutaa sen omakseni oli aika selvää, että säntäsin heti matkaan. Ja voi luoja tämä kirja on iso. Sen on ISO. Se on massiivinen. 733 sivua. Itse omistan pehmeäkantisen version enkä edes halua kuvitella kovakantisen jättiläismäisyyttä. Sitä voisi varmaan käyttää murha-aseena. 

Koska kuva kertoo enemmän kuin
tuhat sanaa...
City of Heavenly Fire käynnistyy jokunen viikko edellisen osan tapahtumien jälkeen. Sebastian Morgenstern on liikkeellä ja käännyttää varjonmetsästäjiä toisiaan vastaan. Ainoa keino hänen pysäyttämisekseen tuntuu kadonneen samaa tietä kuin Razielin miekka. Viimeinen mahdollisuus piilee Jacessa, jonka suonissa virtaa nyt Taivaallinen tuli. Mutta Jace ei osaa kontrolloida tulta ja aika käy vähiin. Kun Sebastianin joukot vahvistuvat, Claryn, Jacen, Simonin, Isabellen ja Alecin on lähdettävä hänen jäljilleen, paikkaan jossa kukaan varjonmetsästäjä ei ole ennen käynyt. Uhrauksia on tehtävä ja rakastavaisten erottava.

Voi kuinka minä etukäteen pelkäsin tämän kirjan lukemista. Cassandra Clare osaa kirjoittaa hahmoja joihin lukija kiintyy ja lisäksi hahmojen kanssa on viihtynyt jo viiden kirjan ajan. Tiesin, että menetyksittä ei selvitä ja vuodatin jo valmiiksi katkeria kyyneliä suosikkieni puolesta. Selvisin kuitenkin sydän muutamaa kolhua lukuun ottamatta ehjänä. Ei tästä tullut aivan sellaista teurastusta kun etukäteen pelkäsin. (Oikeastaan olisin halunnut särkeä sydämeni hiukan pahemmin... :D Olen toivoton.)

Minusta on kurjaa, että Varjojen kaupunkien sisarsarjaa, The Infernal Devicesia ei ole suomennettu. Itse olen lukenut trilogian englanniksi ja täytyy sanoa, että myöhemmät Varjojen kaupungit ja TID kulkevat käsi kädessä etenkin tässä viimeisessä osassa. En tiedä paljonko Infernal Devicesia lukemattomat saavat irti tietyistä kohdista.

Edellisten osien tapaan City of Heavenly Firessa on pieniä viittauksia, joiden ohittaminen ei haittaa. Esimerkiksi maininta Lontoon Instituutin joulujuhlasta näyttäytyy TIDiä lukemattomalle vain pienenä varjonmetsästäjätriviana, mutta minulle se oli tunteiden sekasotku. Hymyilin typerästi ja ajatukseni kulkivat jokseenkin seuraavaa rataa: "Lontoo. Tessa, Will ja joulu! Clockwork Princess! Jem! All the feels! djkdsl" Sitten minun piti lukea loppu sivusta uudestaan kun kaikki meni ohi...

Mutta pienet viittaukset eivät ole kaikki tässä kirjassa. City of Heavenly Firessa nähdään hahmoja toisesta trilogiasta ja kirjan epilogi  sijoittuu Clockwork Princessin epilogin jälkeen. Ja kirjan takaosassa komeileva trilogiaan liittyvä sarjakuva sai minut kyynelehtimään enemmän kuin mikään muu koko kirjassa. City of Heavenly Firessa ei selitetä trilogian jokaista yksityiskohtaa edes kirjan hahmoille, trilogian lukenut lukija tietää enemmän kuin he. Jos sinulla on siis mahdollisuus lukea The Infernal Devices -trilogia ennen City of Heavenly Firea, suosittelen sitä lämpimästi.

Clare on vakuuttanut minut taidostaan kirjoittaa päätösosia. Lasikaupunki on alkuperäisen Varjojen kaupungit -trilogian paras osa ja Clockwork Princess Infernal Devicesin paras, eikä City of Heavenly Fire ei jää noiden kahden varjoon. Koko kirja on toiminnantäyteinen paketti ja Clare solmii juonikuviot yhteen todella tyydyttävästi. City of Heavenly Fire on niitä päätösosia, jotka lukija voi lopetettuaan laskea pöydälle silkan tyytyväisyyden vallassa. Se on loppu ja mikään irtonainen langanpätkä ei jäänyt raivostuttamaan.

Cassandra Clare ei kuitenkaan aio päästää varjonmetsästäjistä irti varmaan seuraavaan vuosikymmeneen. Ensi vuonna pitäisi nimittäin ilmestyä The Dark Artifices -trilogian ensimmäinen osa, Lady Midnight. The Dark Artifices sijoittuu neljä vuotta City of Heavenly Firen jälkeiseen aikaan ja päähenkilöt vilahtivat jo tässä Varjojen kaupungit päättävässä osassa.

En oikein tiedä kuinka suhtautua tähän uuteen sarjaan. Toisaalta haluan kuollakseni nähdä tutut hahmot sivurooleissa neljän vuoden kuluttua ja pidin uusista hahmoista paljon. Toisaalta Cassandra Clare ei tunnu osaavan lopettaa sarjojaan, alunperin Varjojen kaupungit oli vain yksi trilogia ja nyt varjonmetsästäjäkirjoja on jo yhdeksän. Lisäksi City of Heavenly Firen suurta kohtalonomaista loppua tuntuu hiukan häiritsevän se tosiasia, että se on samalla lähtölaukaus uudelle seikkailulle.

Pidin kuitenkin paljon Emma Carstairsin, The Dark Artificesin päähenkilön osuuksista. Emma on vasta 12-vuotias tässä kirjassa ja häntä voisi kuvata pieneksi tyttöversioksi Jacesta. Ja koska tunteeni Jacea kohtaan ovat mitä ovat, pidin myös pikku-Emmasta paljon. Haluan todella nähdä hänet teininä!

Kuten kaikki Cassandra Claren kirjat, myös City of Heavenly Fire on toisinaan aivan tajuttoman hauska. Hahmoilla on todella kiero huumorintaju ja Jace ja Simon samassa huoneessa on aina jo pieni spektaakkeli. Voi luoja, tämän kirjan kanssa sai nauraa.

No niin. Takana on aikamoinen maratonbloggaus, mutta yhteenvetona voisin sanoa, että City of Heavenly Fire ei pettänyt minua ja selvisin lukemisesta hengissä. Sydämeni ei särkynyt ja olen tyytyväinen. Piste.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Kirjabingossa City of Heavenly Fire sopisi useampaankin ruutuun, mutta ruksin tällä kertaa kohdan tänä vuonna julkaistu.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Evelyn Waugh - Mennyt maailma

Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat

Romaani varakkaan aatelisperheen elämästä vuosisadan alun Englannissa huokuu hillittyä charmia ja dekanssia

Charles Ryder on varaton opiskelija, kun hän ystävystyy Oxfordissa railakasta elämää viettävän aatelisen Sebastian Flyten kanssa. Kun hurmaava Sebastian kutsuu hänet perheensä kartanoon, Charles joutuu perheen äveriään elämän pauloihin - ja Sebastianin sisaren viettelemäksi.

Charles Ryderista tulee kuuluisa taidemaalari, maailmanmatkaaja ja perheenisä. Mutta Flyteistä hän ei pääse eroon. Sebastianin toteuttaessa surullisen repaleista elämänkohtaloaan Afrikassa Charles kohtaa uudelleen vastustamattoman Julian.

Mennyt maailma on osa sivistyslistojani, mutten kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota ennen kuin sain tämän tädiltäni joululahjaksi. Kirjan kansilehdelle oli kirjoitettu muun muaasa seuraavaa "The cover of this edition is horrible and simply wrong. Keep it out of your sight." (Tätini on muuten sivumennen sanoen supisuomalainen.) Takakannen yliviivaukset oli myös tehty minulle valmiiksi.

Kirjan luettuani olen täysin samaa mieltä melkeinpä kaikesta edellä mainitusta. Takakansi on melkoista sontaa melkeinpä kaikilta osin eikä pokkaripainoksen alkuperäinen kansikaan ole erityisen hieno. (linkki) Katselen mielummin Charlesia ja Sebastiania nalleineen, kuin täysin väärän näköisiä ihmisiä kekkaloimassa hienoissa puvuissaan. (Katsoin muuten äsken kirjasta 2000-luvulla tehdyn leffan trailerin ja vaikuttaa siltä että takakansi on tehty elokuvan eikä kirjan mukaan. Elokuvalla kun ei ainakaan näin nopean vilauksen jälkeen tunnu olevan mitään tekemistä kirjan kanssa. Vanhan TV-sarjan sen sijaan haluan nähdä.)

Mikä takakannessa sitten mättää? No se, että koko kirjasta maalataan siirappinen rakkaustarina jossa Charles rakastuu Juliaan ensisilmäyksellä. Hah, hah. Tuhotkaa harhaluulonne. Charlesin ja Julian rakkaustarina alkaa varsinaisesti vasta kirjan puolen välin jälkeen. Sitä ennen kirja on enemmän Charlesin ja Sebastianin ystävyydestä ja nuoruuden huumasta. Vasta sivulla 175 Julia otetaan oikeasti esiin.

"On aika kertoa Juliasta, jolla on tähän saakka ollut Sebastianin draamassa vain ajoittainen ja jossain määrin arvoituksellinen osa." Siinäs kuulitte.

On takakannessa jotain oikeaakin. Charles Ryder on nuori opiskelija Oxfordissa ja ensimmäisenä vuonnaan hän tutustuu kummalliseen, riehakkaaseen ja hurmaavaan Sebastian Flyteen. Sebastian on rikkaan suvun vesa ja Charles huomaa pian olevansa olevansa erottamaton osa perheen elämää. Vuosien vieriessä eteenpäin Charlesin ja Flyten suvun jäsenten kohtalot kietoutuvat toisiinsa yhä erottamattomammin. Mukaan liittyy myös rakkaustarina, mutta se ei ole itsestäänselvästi Charlesin ja Julian välillä. Kirjan alkupuolella Charles on huumaantunut ennemminkin Sebastianista kuin Juliasta.

Montakohan kappaletta sain väsättyä kirjan juonesta ja kyseisen pokkarin takakannen surkeudesta? Ja haukkujen kohteena on tosiaan vain ja ainoastaan kyseinen yksilö, minä todellakin pidin Menneestä maailmasta. Tämä purkaus oli kirjan sielun puolesta, ei sitä vastaan.

Kirjan kerrontatapa on hidas ja teksti vaatii keskittymistä, mutta tylsäksi kirja ei mene. Kuvailut ja verkkainen kerronta ovat osa kirjan tunnelmaa, ne juuri tekevät Menneestä maailmasta mieleenpainuvan lukukokemuksen. Lukija kiintyy hahmoihin ja saa seurata heidän vaiheitaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.

Erityisesti minun sydämeeni asteli päähenkilön lisäksi Sebastian. Sebastian on hurmaava, sydämen särkevä hahmo. Hän ei osaa päästää irti lapsuudestaan, hänen on vaikea kohdata vastoinkäymisiä ja omaa perhettään. Lukija saa katsoa, kuinka kirjan alussa niin railakas ja huomisesta huolehtimaton hahmo alkaa hitaasti kuihtua. Sitä mukaa kun Charles aikuistuu, hän ja Sebastian alkavat ajelehtia yhä kauemmas toisistaan. Sebastianin vaiheista lukeminen ei aina ollut helppoa, mutta kaikkki mitä hänelle tapahtui, tuntui väistämättömältä. Eivät Sebastianin kaltaiset elä muuttumattomina ikuisesti.

Kirjan tunnelma ja loppu jättivät minuun kummallisen tunteen. Olin samaan aikaan hymynkare huulillani ja surullinen. Charles Ryder olisi mielestäni ansainnut ihmisenä paremman kohtalon, mutta ehkei kaikki toivo ole vielä menetetty. Charles jää elämään vielä kirjan jälkeenkin ja maailmaa on Bridesheadin ulkopuolellakin.

Mennyt maailma oli erinomainen lukukokemus jonka pariin haluan palata vielä uudestaankin. Toistaiseksi se jää kuitenkin vielä odottelemaan viidettä tähteään. Haluan antaa sen sille kun olen lukenut sen uudelleen ja rakastanut vielä enemmän.

Loppuun vielä eräs lainaus kirjan alkupuolelta.

"I should like to bury something precious in every place where I've been happy and then when I'm old and ugly and miserable I could come back and dig it up and remember."

"Minä haluaisin haudata jotain kallisarvoista jokaiseen paikkaan, jossa olen ollut onnellinen ja palata sitten joskus vanhana, rumana ja surkeana kaivaakseni sen takaisin ylös ja muistellakseni."

Arvosana: ♣♣♣♣

Kirjabingossa Mennyt maailma osuu ruutuun historiallinen.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

F. Scott Fitzgerald - Kultahattu

Mestariteos 1920-luvun levottomasta jazz-sukupolvesta ja yhden miehen kohtalokkaasta unelmasta

Jay Gatsby on riehakkaiden juhliensa yksinäinen ja salaperäinen isäntä. Rikkautensa hän on hankkinut omin neuvoin saavuttaakseen unelman, joka nuorena ja köyhänä oli hänen tavoittamattomissaan. Tuo unelma on kaunis ja rikas Daisy, joka elää läheisessä huvilassa - toisen miehen vaimona. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin.

Kultahattu on kiistattomasti klassikko ja siksi komeilee sivistyslistoillani. Toukokuussa tulin myös hetken mielijohteesta ostaneeksi tämän leffakannellisen pokkariversion ale-tarran houkuttelemana ja laitoin osaksi kesän lukuprojektiani. Mökillä olen tunnetusti aikaansaava lukija ja klassikot maistuvat, joten torstaina tungin Kultahatun kirjoja pursuilevaan laukkuuni. Näin Kultahatun luettuani tunnen kyllä olevani sivistyneempi, mutta ei Fitzgeraldin klassikko ollut mitenkään erikoisen maailmaani järisyttävä.

Muistan jo ostovaiheessa olleeni yllättynyt kirjan ohuudesta. Jotenkin olen mistään mitään tietämättömänä luokitellut Kultahatun samaan luokkaan Dostojevskin ja Tolstoin kanssa, ainakin paksuuden perusteella. (Tiesin kyllä, että tämä kertoo jazz-ajasta.) Siksi etenkin tämä kyseinen takataskuun mahtuva, 220-sivuinen läpyskä oli pienoinen yllätys. Ehkäpä oletettu paksuus jäi kummittelemaan jonnekin takaraivoon, nimittäin kirja tuntui minusta kauhean lyhyeltä. Kultahattu alkoi ja loppui ennen kuin ehdin kunnolla käsitellä sitä. Osasyy voi vallan hyvin olla lukijassakin, luin Kultahatun yhdessä illassa, suorastaan juoksin sivujen läpi. Olisi ehkä ollut hyvä pysähtyä välillä miettimään, eikä vain sännätä kauhealla vimmalla eteenpäin.

Se mistä Kultahattu on varmasti kuuluisin ja mitä ihmiset siitä tietävät, on varmasti kirjan aikakausi. Iloinen 20-luku, juhlat, naisten vaatteet, jazz. Kultahattu ei pettänyt siinä suhteessa, Jay Gatsby järjestää juhliaan joissa sampanja virtaa, orkesteri soittaa ja nauru raikaa. Lukijalle näytetään kuitenkin myös se ei niin säihkyvä puoli - loppujen lopuksi kukaan kirjan henkilöistä (päähenkilöä ehkä lukuunottamatta), ei ole erityisen onnellinen

Toisin kuin olin pienessä päässäni olettanut, Jay Gatsby ei ole kirjan päähenkilö sanan perimmäisessä merkityksessä. Hän ei ole kertoja, eikä lukija näe hänen jokaisen ajatuksensa taakse. Gatsbyn sijaan kertojana toimii Nick Carraway, Gatsbyn nuori naapuri. Gatsby on toki merkittävässä roolissa kuten englannin kielisen alkuperäisteoksen nimikin (The Great Gatsby) jo kertookin. Gatsby on kirjan keskiössä ja loppujen lopuksi kaikki kietoutuu hänen ympärilleen. Gatsby on mysteeri, mistä hän on tullut, kuka hän on? Lisäksi hän vaikuttaa kaikkiin ympärillään oleviin ihmisiin väistämättömällä tavalla.

Kirjan hahmoihin suhtaudun hiukan ristiriitaisesti. He ovat erittäin inhimillisiä, mutta oikeastaan kenestäkään muusta kuin Nick Carrawaysta ja Gatsbystä en kyennyt pitämään. Carraway on sympaattinen kertojanääni ja Gasby hyvä ihminen, mutta muut. Gatsbyn rakas ja puhtoinen Daisy on aikamoinen hupakko, kaikki ajattelevat vain omaa etuaan tai huviaan jne. Toisaalta kirja ei olisi toiminut muilla hahmoilla ja heistä jäi lopulta uskottava vaikutelma. Daisy on loppujen lopuksi vaikeassa elämäntilanteessa eikä hänessä ole mitään pahaa. Silti minun oli välillä vaikea asettua kenenkään henkilön asemaan.

Yhteen vetona, Kultahattu oli lukemisen arvoinen, muttei minun henkilökohtainen suosikkini. Voisin kuitenkin lukea uudelleen joskus, saattaisin pitää jopa enemmän. Kirjasta tehtiin kuitenkin viime vuonna uusi elokuva jonka mukaiset kannetkin pokkarissani on. Elokuvan visuaalinen ilme vaikuttaa hienolta ja muutenkin se on kiinnostanut jo jonkin aikaa, joten taidan tutustua Gatsbyyn vielä sitäkin kautta.

Arvosana: ♣♣♣

Kirjabingossa Kultahattu ruksaa kohdan klassikko.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Rainbow Rowell - Fangirl

A tale of fanfiction, family and first love 

Cath and Wren are identical twins and until recently they did absolutely everything together. Now they're off to university and Wren's decided she doesn't want to be one half of a pair any more - she wants to dance, meet boys, go to parties and let to loose. It's not so easy for Cath. She would rather bury herself in the fanfiction she writes where there's romance far more intense than anything she's experienced in real life.

Now Cath has to decide whether she's ready to open her heart to new people and new experiences, and she's realizing that there's more to learn about love than she ever thought possible...

Oi Fangirl. Saanko tanssahdella ympäri huonetta? Kiitos. Kiitos siitä, että paransit vereslihalla olleen sydämeni Eleanorin & Parkin jälkeen. Kiitos siitä, että palautit minulle suloisen kuplivan kesämielentilan. Sydämeni on nyt virallisesti parantunut. (Ainakin niin kauan kun en ajattele Eleanoria & Parkia... *huokaus*)

Cath ja Wren ovat identtiset kaksoset jotka ovat aina tehneet kaiken yhdessä. Mutta kun tyttöjen on aika lähteä yliopistoon, Wren ilmoittaa, ettei halua viettää jokaista hetkeään Cathin kanssa. Hän haluaa juhlia, tavata uusia ihmisiä, uusia poikia ja elää elämäänsä ilman toista puoliskoaan. Cath ei ole ajatuksesta innostunut, häntä uusi tilanne ennemminkin kammottaa. Cathille tärkeintä on Simon Snow - kuuluisa fantasiasarja jonka viimeistä osaa odotetaan kaikkialla ja hänen siitä kirjoittamansa fanfiction. Cathin elämässä suuret rakkaustarinat tapahtuvat fanfictionin maailmassa. Mutta kykeneekö Cath pysyttelemään erossa kaikesta, vai onko hänen kohdatta uudet ihmiset, huonetoverinsa Reagan, tämän ystävä Levi ja lähdettävä välillä ulos huoneestaan? Myös kirjoittamiskussi heittää mutkia matkaan, Cathin on etsittävä inspiraatiota muualtakin kuin Simon Snow maailmasta.

Ah kaikki se söpöyden, Potter viittauksien ja hauskuuden määrä. Fangirl oli minulle täydellinen kirja juuri tähän tilanteeseen ja pidin siitä kovasti. En tosin tiedä miten tämä kirja aukeaa ihmiselle joka ei ole lukenut yhtään fanfictionia, tai ole Potterfani. Fanfiction on kirjan yksi kantavista voimista ja Simon Snow vähintään yhtä tärkeässä roolissa.

Simon Snow on Rowellin keksimä fiktiivinen kirjasarja orpopoika Simonista joka 11-vuotiaana pääsee opiskelemaan Watfordin taikurien kouluun tullakseen itsekin yhdeksi taikureista. Ilkeä Insidious Humdrum yrittää kuitenkin tuhota kaiken taikuuden maailmasta ja Simon on tärkeässä asemassa hänen kukistamisessaan. Kuulostaako kenties mitenkään tutulta? Ajatteletteko tekin samaa nimeä? Eiköhän se ole selvä - Simon Snow on muunnos Harry Potterista ja Fangirlin maailmassa sillä on sama asema.

Potterfanina pääsinkin hihittelemään ilmiselville viittauksille minulle niin rakkaaseen kirjasarjaan ja fandomiin. Kirjassa mainitaan esimerkiksi kuinka neljännessä Simon Snow elokuvassa kaikilla pojilla on järkyttävät, pitkät hiukset. Aivan kuten Liekehtivässä pikarissa! Lisäksi Cathin kirjoittama fanfiction on aina Simonista ja Bazista, tämän huonetoverista. Bazissa on paljon Draco Malfoymaisia piirteitä ja Simon/Baz paritus ajaa samaa asemaa kuin Harry/Draco Pottereista puhuttaessa. Fanfiction esitellään kuitenkin aika nopeasti eikä tiettyjä termejä, kuten fandom, canon tai slash, pysähdytä selittämään. Jos on yhtään fanfictionia lukenut, termit eivät aiheuta ongelmia, mutten tiedä kuinka paljon muut saavat niistä irti.

Minulle kaikki Pottereihin viittaaminen oli kuitenkin aina mahtava juttu ja naureskelin itsekseni jokaiselle pienelle yksityiskohdalle. Fangirlissä odotettava kahdeksas ja samalla viimeinen Simon Snow -kirja sai minut kuitenkin haikealle mielelle. Pottereita kun ei enää tule lisää.

Cath oli hyvin samaistuttava  ja inhimillinen päähenkilö. Hän elää pää muissa maailmoissa, hän ei ole erityisen sosiaalinen, häntä ei kiinnosta juhliminen tai juominen, hänen elämänsä keskipisteessä ovat Simon ja Baz. Kirja onkin kehityskertomus, Cathin on päästävä ulos kuorestaan. Bileprinsessaa hänestä ei ole tulossa se on selvä, mutta hänen on opittava uskomaan itseensä aina niin itsevarman Wrenin rinnalla. Toinen Cathin kehityksen kulmakivistä on kokonaan oman tekstin luominen. Cath hengittää Simonin ja Bazin paperille niin helposti ja on kuin kotonaan Simon Snown maailmassa, mutta oman tarinan luominen tuntuu paljon vaikeammalta.

Minä pidin Cathista ja samaistuin häneen välillä hyvinkin vahvasti. Toisinaan kuitenkin ärsyynnyin häneen ja minun teki mieli tuupata hänet ovestaan pihalle. Jos hän edes yrittäisi hiukan enemmän, ei hänestä tarvitse tulla juhlien vakiokävijää, mutta aina ei tarvitse pysytellä huoneessaankaan.

Wren on Cathin kaksoissisko ja tämän elämän tärkeimpiä henkilöitä. Cath tuntee olevansa eksyksissä kun Wren ei enää kiinnostu hänen asioistaaan ja kaksosten suhde muuttuu riitaiseksi. Cath on myös alati huolissaaan heidän isästään joka on jäänyt yksin siskosten muutettua pois. Hän käy kotona ja huolehtii kaikesta Wrenin juhliessa. Minä tunsin omassa sydämessäni Cathin ärsyyntymisen Wreniä kohtaan ja minun teki välillä mieli ravistella Wreniä jotta tämä tajuaisi itsekeskeisyytensä.

Yksi kirjan suloisimmista ja hauskimmista henkilöistä on Levi, Cathin huonetoverin ystävä. Levi on yksi niistä ylettömän ystävällisistä ja aina iloisista ihmistä jotka hymyilevät jokaiselle vastaan tulevalle vauvasta vaariin. Oi, Levi oli niin suloinen! Levin ja Cathin välillä alkaa myös hitaasti mutta varmasti olla jotain enemmän.

Kaiken kaikkiaan Fangirl oli mahdottoman suloinen kirja joka lääkitsi haavojani Eleanorin & Parkin jälkeen ja jonka lukemisesta nautin suuresti.

Arvosana: ♣♣♣♣

Kirjabingossa Fangirl ruksii yli kohdan pokkari.




















Meikäläistä odottaa muuten kesän ensimmäinen mökkireissu keskelle ei mitään, joten älkää hämmentykö kun pian katoan. Kesä tulee muutenkin olemaan todella epätasaista päivitystahtia, viikkoon ei mitään kun olen mökillä ja seuraavan viikon ajan kaksi postausta päivässä kun koitan pysyä lukemiseni tahdissa. Koittakaa kestää.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Rainbow Rowell - Eleanor & Park

Eleanor is the new girl in town, and with her chaotic family life, her mismatched clothes and unruly red hair, she couldn't stick out more if she tried.

Park is the boy at the back of the bus. Black T-shirts, headphones, head in a book - he thinks he's made himself invisible. But not to Eleanor... never to Eleanor.

Slowly, steadily, through late-night conversations and an ever-growing stack of mix tapes, Eleanor and Park fall for each other. They fall in love the way you do the first time, when you're young, and you feel as if you have nothing and everything to lose.


En tiedä tuleeko tästä tekstistä mitään järkevää, sillä juuri nyt olen melko lailla samanlaisessa mielentilassa kun John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen jälkeen. Voi Eleanor & Park minkä teitkään.

Rainbow Rowell on nyt pinnalla BookTubessa ja myös kirjan juonikuvaus kuulosti sopivan suloiselta joten päätin lopulta hankkia kirjan omakseni. Eleanor & Park tuntui kuiskivan minulle lupauksia suloisesta rakkaustarinasta ja kesäkirjasta.

Hah. Hah, hah hah.

Eleanor & Park on suloinen kirja ihanien päähenkilöidensä ansiosta, mutta se on myös sydämen särkevä kirja. Juuri nyt haluan vain itkeä ja lukea kirjan uudestaan. Uudestaan ensimmäistä kertaa, niin etten tiedä mitä odottaa. Haluan kokea uudelleen ensimmäisen lukukerran ja tuntea uudelleen sen sydäntä raastavan tunteen viimeisten lukujen aikana. Minusta tuntuu siltä kuin kaikki tunteeni olisi lingottu pesukoneessa ja tungettu sitten takaisin päähäni väärässä järjestyksessä. En tiedä olenko sydän särkyneenä vai onnellinen.

Eleanor on uusi tyttö kaupungissa ja joutuu jo heti koulubussissa silmätikuksi punaisten hiuksiensa, ison kokonsa ja kummallisten vaatteidensa takia. Park puolestaan tekee parhaansa ollakseen näkymätön eikä piittaa muista, etenkään Eleanorista joka on aivan liian kummallinen. Pikku hiljaa, bussimatkojen aikana heidän välilleen alkaa kuitenkin syntyä kummallinen ystävyys ja myöhemmin rakkaus. Se on yhtäaikaa helppoa ja vaikeaa, Eleanor ja Park ovan samaan aikaan niin samanlaisia, mutta niin erilaisia. Lisäksi Eleanorin monimutkainen ja kaaoottinen perhe-elämä tuo matkaan ison mutkan.

Syy, miksi kirja tuli niin lähelle sydäntäni, on varmasti päähenkilöissä. Sekä Eleanor että Park olivat erilaisia kuin odotin, mutta yhtä kaikki hyvin kirjoitettuja ja aitoja. Kummallisia ja suloisia. Etenkin kun he kaksi olivat yhdessä, minulle tuli mieleen Tähtiin kirjoitetun virheen Hazel ja Gus. Samalaisuus ei ole luonteenpiirteissä, ulkonäössä tai aiheessa, se on ennemminkin tunnelmassa.

Eleanor on epävarma itsestään eikä voi ymmärtää, mitä Park hänessä näkee. Hän on isokokoinen, hänellä on paljon punaista tukkaa ja hankala perhe-elämä kahlitsee häntä. Eleanor on isäpuolensa Richien silmätikku ja koko perhe tanssii Richien pillin mukaan. Isäpuolta ei pidä suututtaa, Eleanor sai kokea seuraukset vuosi sitten.

Park puolestaan on puoliksi korealainen, tavallinen poika joka tekee kaikkensa ollakseen huomaamaton. Bussimatkoilla hän hautautuu sarjakuvien ja musiikin maailmaan. Aluksi hän pitää Eleanoria yksinomaan kummallisena, muttei näe keinoa päästä tästä eroonkaan.

Eleanor ja Park olivat uskomattoman suloisia ja huomasin useaan otteeseen lukevani kirjaa typerä, hömelö hymy huulillani. Kun Eleanor ja Park tutustuvat toisiinsa hitaasti, etenevät katseista puhumiseen ja kädestä pitelemiseen, olin kuolla onnesta.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkästään romanttista höttöä, siinä missä rakastin Eleanoria ja Parkia, vihasin Eleanorin isäpuolta Richietä suurella vimmalla. Juuri nyt en haluaisi tehdä mitään muuta kuin kuristaa sen paskiaisen ja haudata hänet sitten keskelle metsää. Richie on kammottava, sairas mies, joka pitää koko perhettä otteessaan.

Luin kirjan loppuun tänä aamuna ja vaikka aavistelin kirjaa lukiessani, ettei se tule olemaan siirappinen kuvaus Eleanorin ja Parkin yhteisestä loppuelämästä, se tuli silti niin kovin äkkiä ja iski minua teräaseella sydämeen. Itkin viimeiset luvut yhtä soittoa ja päästyäni loppuun oloni oli tyhjä. Loppu jää hyvin avoimeksi, mutta on murskaavuudestaan huolimatta toiveikas. En tiedä pitäisikö minun olla loputtoman surullinen vaiko onnellinen, tunnen olevani molempia. Lukija saa itse asettaa viimeisen palan tähän palapeliin ja minulle on selvää millainen minun palani on.

Eleanor & Park vakuutti minut Rainbow Rowellin kirjoitustaidosta ja marssinkin tänään ostamaan hänen toisen nuortenromaaninsa, Fangirlin. Takakannen perusteella se vaikuttaa hiukan höttöisemmältä, mutta yhtä kaikki suloiselta. Sitä paitsi juuri nyt suloisuus ja onnelliset loput ovat salvaa sielulleni.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Kirjabingossa viivaan Eleanorin & Parkin avulla yli kohdan ostettu kirja.



tiistai 3. kesäkuuta 2014

Marissa Meyer - Cress

The Lunar Chronicles, #3

In this third book in the Lunar Chronicles, Cinder and Captain Thorne are fugitives on the run, now with Scarlet and Wolf in tow. Together, they’re plotting to overthrow Queen Levana and her army.

Their best hope lies with Cress, a girl imprisoned on a satellite since childhood who's only ever had her netscreens as company. All that screen time has made Cress an excellent hacker. Unfortunately, she’s just received orders from Levana to track down Cinder and her handsome accomplice.

When a daring rescue of Cress goes awry, the group is separated. Cress finally has her freedom, but it comes at a high price. Meanwhile, Queen Levana will let nothing prevent her marriage to Emperor Kai. Cress, Scarlet, and Cinder may not have signed up to save the world, but they may be the only hope the world has.


Cress on kolmas osa The Lunar Chronicles -sarjassa, joka tuntuu vain paranevan. Voihan, olen niin innoissani tästä sarjasta enkä tiedä kuinka minun on tarkoitus selvitä hengissä ensi helmikuuhun jolloin ilmestyy sarjan kaiketi viimeinen osa, Winter. Kyllä, 2015. Olen aivan liian innoissani ja utelias. Tästä tulee pitkä vuosi.

Cinder ja kapteeni Carswell Thorne jatkavat pakomatkaansa nyt yhdessä Scarletin ja Suden kanssa. Kuningatar Levanan päänmenoksi juonittavan suunnitelman loppuun saattamiseksi he tarvitsevat kuitenkin apua uudelta taholta. Cress on viettänyt viimeiset seitsemän vuotta elämästään vangittuna satelliittiin ja hänestä on kehittynyt loistava hakkeri. Cressin luo suunnattu pelastusretki menee kuitenkin pahasti pieleen ja liittolaisten ryhmä joutuu hajalle. Heidän kamppaillessa kukin tahollaan, aika on käymässä vähiin. Ehtivätkö Cinder ja hänen liittolaisensa tehdä tyhjiksi kuningatar Levanan suunnitelmat ennen kuin on liian myöhäistä?

Huhhuh. Cress oli jotain todella mahtavaa. Koko The Lunar Chronicles -sarja on ollut upeaa luettavaa josta olen nauttinut hurjasti eikä Cress todellakaan jäänyt kakkoseksi edellisille osille. Oikeastaan Cress taitaa olla tähän astisista osista henkilökohtainen suosikkini.

Vaikka sekä Cinderin, että Scarletin tarinat ovat mukana kirjassa, suurin osa on selvästi Cressillä. Minulle tämä sopi varsin mainiosti, sillä Cress oli kertakaikkisen suloinen hahmo. Hän ei ole samanlainen rohkea ja aina aseistettu sankaritar, kuten esimerkiksi Cinder, vaan hiukan pelokas ja epävarma. Cressillä on kuitenkin selkärankaa, hän on enemmänkin vain arka eikä häntä siitä voi syyttää. Hänhän on elänyt viimeiset seitsemän vuotta satelliitissa ilman muita kontakteja kuin Sybil, se kammottava akka ja kuningatar Levanan oikea käsi. Cress oli yksinkertaisesti hellyyttävä ja hauska hahmo jonka puolella seison.

Yksi suurimmista syistä miksi pidin Cressistä niin paljon on kuitenkin kapteeni Carswell Thornen suuri osuus kirjassa. Ylimielinen rikollinen tuli tutuksi Scarletista ja pidin hänestä vieläkin enemmän tässä kolmannessa osassa. Thorne on maahdottoman itserakas, mutta hauska ja neuvokas. Hän väittää kiven kovaan olevansa kaikkea muuta kuin sankari, mutta hänestä paljastuu paljon päinvastaisia ominaisuuksia.

Cressissä olikin mahtavaa päästä seuraamaan Cressin ja Thornen kohtauksia, heidän välilleen muodostuu hyvin erityislaatuinen ja tiukka side. Myös romanssia on ilmassa, mutta se ei etene liian ilmiselvästi, sillä kuten Thorne varsin selvästi toteaa, hän on ensimmäinen mies jonka Cress on koskaan tavannut. Thorne puolestaan on varsinainen naistenmies, muttei halua satuttaa Cressiä, josta hän pitää vilpittömästi. Ah, en malta odottaa mihin nämä kaksi vielä päätyvätkään!

Kuten olen varmaan noin kymmenen kertaa maininnutkin, kaikki The Lunar Chronicles -sarjan kirjat ovat satujen uudelleenkerrontoja ja Cress on Tähkäpää. Yhtäläisyyksiä Tähkäpään juoneen on kuitenkin melkoisen vähän, Cressillä on pitkät hiukset, hän on vangittu "torniin" (satelliitti) ja, no jaa. Siinä ne silmiinpistävimmät sitten olivatkin. Silti pieniä yksityiskohtia lapsuuden saduista on hauska bongailla ja pidän paljon siitä, ettei satua ole koitettu väkisin änkeä joka kulmaan ja juonenkäänteeseen.

Kirjan juoni ei päästä otteestaan, tähän astisista Cress on ollut minulle se nappaavin. Kirjassa on sopivassa suhteessa toimintaa, jännittäviä paljastuksia, huumoria ja ripaus romantiikkaa. Etenkin kirjan loppu sai minut hyppimään tuolillaani, pidin siitä kerta kaikkiaan aivan mahdottomasti, enkä malta odottaa minne sarjan kaiketi viimeinen osa, Winter tarinan viekään.

Arvosana: ♣♣♣♣½

Cressillä rastitan myös yhden kohdan kirjabingosta. Kirja olisi sopinut useaankin ruutuun, mutta tällä kertaa rastitan kohdan yli 500 sivua. (Kovakantinen Cress, 550 sivua.)