torstai 31. heinäkuuta 2014

Victoria Schwab - The Unbound

The Unbound on toinen osa The Archived -trilogiassa joten seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä osasta, The Archived.

Imagine a place where the dead rest on shelves like books. Each body has a story to tell, a life seen in pictures that only Librarians can read. The dead are called Histories, and the vast realm in which they rest is the Archive.

Last summer, Mackenzie Bishop, a Keeper tasked with stopping violent Histories from escaping the Archive, almost lost her life to one. Now, as she starts her junior year at Hyde School, she's struggling to get her life back. But moving on isn't easy -- not when her dreams are haunted by what happened. She knows the past is past, knows it cannot hurt her, but it feels so real, and when her nightmares begin to creep into her waking hours, she starts to wonder if she's really safe.

Meanwhile, people are vanishing without a trace, and the only thing they seem to have in common is Mackenzie. She's sure the Archive knows more than they are letting on, but before she can prove it, she becomes the prime suspect. And unless Mac can track down the real culprit, she'll lose everything, not only her role as Keeper, but her memories, and even her life. Can Mackenzie untangle the mystery before she herself unravels?

With stunning prose and a captivating mixture of action, romance, and horror, The Unbound delves into a richly imagined world where no choice is easy and love and loss feel like two sides of the same coin.

Luin Victoria Schwabin The Archived -trilogian ensimmäisen osan, The Archived pari päivää sitten ja olin lumoutunut. Onneksi olin saanut tämän toisen osan mukaani samalla kertaa, sillä jatkoin The Unboundin parissa heti samana iltana. Ja lopetin seuraavana päivänä. Molemmat osat tuli siis ahmaistua yhteen vuorokauteen ja kärsin jo nyt vieroitusoireista. Schwab on vahvistanut, että sarjaan on tulossa vielä yksi osa, mutta tarkempaa julkaisuajankohtaa ei ole ilmoitettu. Ja vaikka The Unbound ei loppunut minkäänlaiseen cliffhangeriin, haluan lisää. Haluan lisää Arkistossa seikkailua ja ennen kaikkiea lisää Wesley Ayersia. Reilut kuusisataa sivua hänen seurassaan eivät ole tarpeeksi... I want more!

On kulunut kolme viikkoa, siitä, kun Owen Chris Clarke, kostoa janoava historia melkein tuhosi Arkiston ja tappoi Mackenzien. Mac selvisi paitsi hengissä, myös pelkällä varoituksella Arkiston sääntöjen rikkomisesta, mutta on nyt tarkasti valvovan silmän alla. Hänen on hoidettava työnsä virheettömästi, vaikka historioiden metsästys käy yhä vaikeammaksi, kun kolmen viikon takaiset tapahtumat tuntuvat yhä kuin eilispäivältä. Mac kärsii pahenevista painajaisista, jotka kurottavat sormensa jo keskelle päivää. Koulun alkaminenkaan ei tuo helpotusta, kun ihmisiä alkaa kadota jälkiä jättämättä ja kaikki tuntuvat oleen tekemisissä Macin kanssa. Mitä oikein on tapahtumassa? Entä miten Macin tulisi suhtautua Wesleyyn, toiseen Vartijaan, jonka kanssa hänestä on tullut kesän aikana läheinen? Uskaltaako hän tuoda tämän osaksi sotkuista elämäänsä?

Ah, kuinka olenkaan nauttinut tähän Victoria Schwabin luomaan maailman kaivautumisesta! Sekä The Archived, että The Unbound ovat olleet aivan mahtavaa luettavaa, minulla on ollut todella hauskaa näiden kirjojen kanssa. Siltikään The Unbound ei yltänyt aivan sille supermahtavalle tasolle, jolla The Archived oli. Rakastin tätäkin, mutta en aivan yhtä paljon. Puolikas tähti eroa.

Suurimmassa osassa sarjoja ja etenkin fantasia- tai scifisarjoissa ensimmäiset osat ovat maailman ja tarinan perustan rakennusosia. Lukijalle ja usein päähenkilöllekin esitellään täysin uusi skenaario, tulevaa pohjustetaan ja lopussa päädytään jonkinlaiseen "Selvitimme ensimmäisen esteen suurella matkallamme ja nyt katsomme horisontissa siintävään tulevaisuuteen" -ratkaisuun. Toisessa osassa lähdetään sitten kiipeämään portaita ylemmäs ja matkaan tulee usein paljon enemmän mutkia. Esittelyt on esitelty ja on draaman aika.

The Archived -trilogian ensimmäiset osat sopivat ja eivät sovi tähän hyvin karkeaan ja stereotypiseen luokitteluun. Ensimmäinen osa on maailmanrakennusosa, kyllä, mutta esittely tehdään lukijalle, ei Mackenzielle. Mac on hoidellut Vartijan hommia jo neljä vuotta, eikä maailma ole siis hänelle täysin uusi, vaikka hän saakin tietää paljon uusia asioita kirjan edetessä. The Unboundissa lukijakin tuntee maailman, eikä uutta ja kiehtovaa infoa tule enää niin paljon. Minua tämä suretti, sillä olen niitä lukijoita, jotka usein pitävät ensimmäisistä osista juuri edellä mainituista syistä. Minä haluan uppoutua uuteen maailmaan ja saada paljon uutta tietoa. Minua eivät infopläjäykset hidasta, päinvastoin, minä ahmin niitä. Sen sijaan toiset osat ovat usein inhokkiosiani, sillä kiehahdan todella helposti raivostuttaviin ryppyjä rakkaudessa -kuvioihin.

The Unbound ei ole pelkkää ihmissuhdedraamaa, ei todellakaan, älkää käsittäkö väärin. Kirjassa on paljon muutakin, mutta yksi elementeistä on Macin ja Wesleyn suhteen dilemma. He eivät vielä päätyneet yhteen The Archivedin lopussa, mutta sinne suuntaan oltiin selvästi menossa. The Unboundissa suunta on sama, mutta matkaan heittää mutkia Mackenzie. Hän kärsii pahoista painajaisista ja alkaa epäillä, ettei kaikki ole vielä siinä. Wesleystä on tullut Macille todella tärkeä, eikä hän haluaisi sotkea tätä elämäänsä tai vielä pahempaa, saattaa tätä vaaraan. Kuulostaako tutulta? "Voi ei, minun täytyy työntää sinut pois läheltäni, koska en voi kertoa sinulle näitä kammottavia asioita tai muuten voit vaikka kuolla. Kaikki tietenkin menisi helpommin jos vain puhuisimme asiat halki, mutta niin emme voi tietenkään tehdä" -tyyliset juonikuviot ovat hyvin yleisiä toisissa osissa. The Unboundissa asetelma on kuitenkin virkistävästi hiukan erilainen, Mac yrittää suojella Wesleytä, eikä toisin päin. Lisäksi Macin ja Wesleyn välillä on myös vahva ystävyys, eikä Mac yritä työntää Wesleytä kokonaan ulos elämästään. Sain siis tarvittavan annoksen Wesley Ayersia, mutta halusin silti koko kirjan ajan näiden kahden vain päätyvän yhteen. (Tuskani kyllä helpotti lopussa...)

Macin ja Wesleyn suhteesta pääsemmekin sopivasti Wesley Ayersiin, jonka nimen voimme listata fiktiivisten sulhojeni listaan. Ja suhteellisen lähelle kärkipäätä. Wesley on huumorintajuinen ja kiltti, mutta hänessä on myös sopivasti sääntöjen rikkojaa. Lisäksi hänen ja Mackenzien välinen välittäminen on kaunista katsottavaa. (+ Guyliner. That's all I need to say.) Ah, ei kellään sattuisi olemaan sellaista mukavaa loitsua, jolla voisi tehdä fiktiivisistä hahmoista todellisia? Minulla olisi lista henkilöistä (miespuolisista ;)) jotka haluan elämääni.

Taisin jo The Archivedin bloggauksessa mainita, että Owen Chris Clarke on minusta aivan järjettömän pelottava. Kärsin siis useista kylmistä väreista Macin painajaisista puhuttaessa, sillä hyihyihyi, Owen mene pois. Huomasin myös itse tulevani hiukan vainoharhaiseksi, odotin pahiksemme koko ajan hyppäävän eteeni veitsi kädessään... Ei ollut kivaa. Minä kun olen niitä lukijoita, jotka eläytyvät kirjoihin välillä turhankin paljon.

The Unbound oli mahtavaa luettavaa ja odotukseni seuraavaa osaa kohtaan ovat suuret. Toivon näkeväni mahdollisimman vähän Owenia ja mahdollisimman paljon Wesleytä. Ei minulla muuta. (Ja sen kolmannen osan olisi parasta tulla pian!)

Arvosana: ♣♣♣♣½

Teos: The Unbound
Kirjailija: Victoria Schwab
Sarja: The Archived, #2
Kustantaja: Hyperion
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 357 (kovakantinen)
Luettavaksi: kirjastolaina

Kuten olette tästä huomanneetkin, olen päättänyt ottaa askeleen hiukan "virallisempaan" suuntaan. Kirjankansikuvat tulevat tästä lähtien olemaan itse otettuja ja listaan kirjojen tarkat tiedot bloggauksen loppuun. Mitään mullistavaa ei kuitenkaan ole tapahtumassa, kunhan ajattelin infota. ;)

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Victoria Schwab - The Archived

The Archived, #1

Imagine a place where the dead rest on shelves like books.

Each body has a story to tell, a life seen in pictures that only Librarians can read. The dead are called Histories, and the vast realm in which they rest is the Archive.

Da first brought Mackenzie Bishop here four years ago, when she was twelve years old, frightened but determined to prove herself. Now Da is dead, and Mac has grown into what he once was, a ruthless Keeper, tasked with stopping often—violent Histories from waking up and getting out. Because of her job, she lies to the people she loves, and she knows fear for what it is: a useful tool for staying alive.

Being a Keeper isn’t just dangerous—it’s a constant reminder of those Mac has lost. Da’s death was hard enough, but now her little brother is gone too. Mac starts to wonder about the boundary between living and dying, sleeping and waking. In the Archive, the dead must never be disturbed. And yet, someone is deliberately altering Histories, erasing essential chapters. Unless Mac can piece together what remains, the Archive itself might crumble and fall.

In this haunting, richly imagined novel, Victoria Schwab reveals the thin lines between past and present, love and pain, trust and deceit, unbearable loss and hard-won redemption.


Tiedän, toissapäivänä pohdiskelin päättämättömänä luettavaa, kysyin mielipidettänne ja nyt olen lukenut jotain aivan muuta. (Mutta koska olen suuri ja mahtava diktaattori en välitä.) Ei vaan, Unwind on kyllä aloitettu, mutta The Archived saapui noudettavaksi kirjastosta jonne jäin pitämään sadetta (oli aivan järkyttävä ukkosmyrsky jonka keskelle tietenkin osuin pyörällä...), ehdin lukea kolmisenkymmentä sivua ja jäin koukkuun. Luen Unwindin kyllä, kunhan ensin urakoin vielä tämän sarjan toisen osan heti perään. Sen verran loistava The Archived nimittäin oli.

Mackenzie Bishop elää kaksoiselämää. Tavallisessa maailmassa hän elää salaisuuksia piilotellen ja valehtelee, kun ei muutakaan voi. Tavallisessa maailmassa hän on juuri muuttanut uuteen taloon, entiseen hotelliin jonka alakertaan hänen perheensä on avaamassa kahvilaa. Tavallisessa maailmassa hän vanhempineen koettaa rakentaa uudelleen elämänsä pirstoutuneita perustuksia perheen nuorimmaisen, Benin kuoleman jälkeen. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki.

Kuoleman jälkeen jokaisesta ihmisestä jää jäljelle historia, kopio ruumiista kaikkine muistoineen. Nuo kopiot on varastoitu Arkistoon ja vain kirjastonhoitajat osaavat lukea heidän muistojaan. Kuolleet, historiat, nukkuvat Arkiston kätköissä, mutta heräävät aina silloin tällöin. Mac on Vartija, jonka tehtävä on saattaa heidät takaisin, sillä jos kuolleet pääsevät arkistoon linkittyneestä käytäväverkostosta ulkomaailmaan, seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Vartijana toimiminen on vaarallista, mutta nyt Macin on vielä selvittävä veljensä kuolemasta. Mac tietää veljensä historian olevan Arkistossa, mutta kuolleita ei saa herättää, ei missään tapauksessa. Ei vaikka tämä olisi kuinka rakas. Samaan aikaan heränneitä historioita alkaa kuitenkin olla yhä enemmän ja joku on poistanut osia heidän muistoistaan. Entä mitä on tapahtunut Coronadossa, Macin perheen uudessa kodissa, viisikymmentä vuotta sitten? Ja miten Macin tulisi suhtautua Wesleyyn, uuteen tuttavuuteen, ainoaan ihmiseen, jolle hänen ei tarvitse valehdella todellisesta elämästään?

Vau. Antakaahan kun vedän syvään henkeä. Vau. The Archived oli aivan uskomattoman kiehtova ja todella loistava kirja, joka vei mukanaan. Onneksi sarjan toinen osa, The Unbound saapui noudettavaksi samaan aikaan ja pääsen jatkamaan tarinaa heti perään. (Ja myönnetään, että olen lueskellut muutaman lauseen aina tässä kirjoittamisen keskellä... Heehohe.)

Alunperin kuulin kirjasta jostakin kirjavlogista ja koska idea kuulosti todella kiehtovalta, tein kirjasta hankintaehdotuksen kirjastoon. Olen niin iloinen, että se hyväksyttiin, sillä The Archived todella on kaiken hypetyksensä arvoinen. Ja luottakaa minuun, jos kirjan idea tuntuu teistä jo tämän perusteella kiehtovalta, ette ole nähneet vielä puoliakaan. Luin kirjaa välillä suu auki ja silmät säihkyen, melkeinpä hyperventiloiden kaikista uusista tiedonmurusista. Halusin ja haluan tietää kaiken Arkistoiden upeasta maailmasta. Ja jokainen tiedonmurunen sai minut huumaantumaan maailmasta vieläkin enemmän. Vastaan ei tullut yhtään yksityiskohtaa, josta en olisi pitänyt ja maailma tuntui minusta todella johdonmukaisesti ja taidokkaasti rakennetulta.

Maailman ja sen pienten yksityiskohtien keskus on Arkisto, jota rakastin. Vaikka paikkaan onkin Arkistoitu kuolleita kirjojen sijasta, Arkistosta huokuu hyvin kirjastomainen tunnelma. Jokainen kuollut on oma historiansa, oma tarinansa ja heidät on varastoitu nimikoituihin hyllyihin. Arkistossa asuvat ja työskentelevät kirjastonhoitajat ja siellä pitää olla hiljaa. Käsitätte varmaankin, mitä tarkoitan? Arkistojen lisäksi meillä Kapeikko (The Narrows), välitila Arkistojen ja ulkopuolen välissä. Kapeikko on käytävien sokkelo, joka on täynnä ovia. Osa ovista johtaa Arkistoon, osa ulos ja osa palauttaa heränneet historiat Arkistoihin. Ovista pääsee vain avaimilla, jollainen Macillakin on. Historiat harhailevat käytävillä, etsien tietä ulos. Ja heidän tiensä ulos on Vartija, tai oikeammin hänen avaimensa, jonka saadakseen he ovat valmiita mihin vain. Minusta Kapeikkokin oli jotain uskomattoman kiinnostavaa. Oi kyllä aivan kaikelle. Olen vieläkin aivan sekaisen tämän kirjan maailmasta.

The Archivedin juoni ei päästä otteestaan, kun siihen kerran pääsee kiinni. Arkistoissa muhii vaara ja Mackenzie koettaa selvittää mysteeriä. Minä luin kirjaa välillä kuin dekkaria, yritin arvailla pahista ja ratkoa Conoradossa muhivaa salaisuutta. (Aavistukseni olivat oikeassa suunnassa...) Loppua kohti jännitys vain lisääntyi ja huomasin oikeasti pelkääväni kuollakseni niin Macin kuin Wesleynkin puolesta. Pahis on nimittäin ainakin minusta aika helvetin pelottava ja pelkään hänen palaavan toiseen osaan.

Pidin Macista päähenkilönä todella paljon. Hän ei ole uusavuton, vaan kykenee puolustamaan itse itseään, mutta tekee myös virheitä. Hänelle voisikin antaa saman neuvon kuin suurimmalle osalle päähenkilöistä: "Puhu. Kerro kaikki. Muuten ei hyvää seuraa." Minun kävi myös Macia todella paljon sääliksi. Minulla on samanikäinen pikkusisko, kun Macin veli oli kuollessan ja pystyin sitä kautta samaistumaan hänen tunteisiinsa todella paljon. The Archived olikin välillä todella synkkä, kun Mac koettaa selvitä veljensä menetyksestä. Lisäksi salaisuudet ovat ainaisena taakkana hänen yllään ja ymmärsin todella hänen satunnaiset haaveensa tavallisesta elämästä.

Kirjassa on myös romanssinpoikanen, mutta se ei todellakaan ole etualalla, eikä edes suoraviivaisimmasta päästä. Keskivaiheilla ehdin jo pelätä kolmiodraamaakin, mutta lopun juonenkäänteet pelastivat. Sanotaan vain seuraavaa: Wesley Ayers on uusi rakkauteni.

The Archived ei ole myöskään sarjan aloitusosa missään perinteisessä mielessä. Tässä ei vedetä suuria suuntaviivoja koko sarjan päätöstä ajatellen, vaan kirja on melko itsenäinen. Mackenziellä ei ole kosmista tehtävää, hän on vain yksi Vartija muiden joukossa ja työ on hänelle arkipäivää. Tavallaan The Archived olisi voinut jäädä myös yksittäiseksi kirjaksi, mutta otan jatkon mielelläni. Macin tarina ei ole vielä ohi ja maltan tuskin odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Jos tämä vuodatus ei teitä ole vakuuttanut, olen tehnyt kaiken voitavissa olevan. Ne, jotka kuitenkin vakuuttuivat, menkää etsimään tämä käsiinne jos suinkin voitte. The Archived oli loistava kirja, joka täytti kaikki odotukseni. Maailma, juoni, hahmot, loppu, idea - kaikki oli loistavaa. Taidan tästä siirtyä suoraan toisen osan pariin.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Mitä lukea seuraavaksi - eli päättämättömyyden ikuisen ongelman kanssa painiskelua

En varmastikaan ole yksin tämän ongelmallisen tunteen kanssa. Olet lukenut kirjan, kenties pitänyt siitä ja haluat siirtyä eteenpäin. Haluat lukea toisen kirjan. Asiasta mitään tietämätön saattaisi tiedustella mikä ongelma tilanteessa muka on, maailmassahan kuten tiedämme, kirjoja riittää. Ne meistä, jotka kuitenkaan lukevat yhtään enempää (kuten uskon melkeinpä teidän kaikkien tekevän, miksi muuten lukisitte tätä blogia), tietävät, ettei tilanteemme ole yksinkertaista nähnytkään. Maailmassa on paljon kirjoja, joista allekirjoittanut haluaisi lukea mahdollisimman monta, mutta sen oikean valitseminen on joskus vaikeaa. Kysymys kuuluu, mikä on juuri se seuraava kirja?

Väärää päätöstä ei kuitenkaan (onneksi) voi tehdä. Vaikka Siitä Oikeasta kirjasta puhunkin, kyseessä ei ole alttarille astelu. Et joudu lukemaan samaa sepustusta loppuelämääsi. Kun olet lukenut sen, jonka lopulta päädyt valitsemaan, saat valita uuden. Ja niin se vain pyörii. Surullinen totuus on kuitenkin se, että mikä tahansa kirja ei kelpaa, ainakaan valitsemisvaiheessa. Itse päädyn uutta luettavaa etsiessäni usein seuraavan ongelmallisen tunteen ääreen.

En tiedä mitä minua huvittaisi lukea.

Olenko eeppisen fantasian tuulella, tunnenko kutsumusta söpöihin nuortenkirjoihin vai olenko saanut innoituksen sivistää itseäni klassikkoteoksella? Samaan aikaan minua kutsuvat kaikki kirjat, eikä mikään niistä. Haluaisin oikeastaan lukea kaikki kirjat, jotka huoneessani lojuvat, mutta kun tulisi se hetki tarttua yhteen, mikään ei tunnu Siltä Oikealta. Saatan aloittaa kolmea kirjaa ja kun mikään ei nappaa viiden sivun jälkeen, heitän kaikki sivuun. Tiedän, että kun lukisin niistä jotakin vielä hetken aikaa, kirja alkaisi viedä. Mutta kun ei osaa päättää mitä.

Toinen ongelma johon usein törmään, on uusien kirjojen lukeminen vs. vanhat jo kertaalleen luetut ja rakastetut kirjat. Osa minusta käskee olemaan tuottelias ja lukemaan ne viisitoista kirjaston kirjaa, jotka kiinnostavat. Se toinen osa huutaa minua lukemaan uudestaan Tuulen nimen, Paljaan taivaan alla, Divergentin, Fangirlin, Eleanorin & Parkin, Runotytön ja oikeastaan kaiken, mitä kirjahyllyni sisältää. Mieleeni tulvahtavat kaikki lempikohtaukseni monista kirjoista ja haluan vain uppoutua rakastamaani maailmaan uudelleen. (Olen suuri uudelleen lukija, kaksi tai kolme lukukertaa kirjan parissa ei ole minulle mitenkään erityisen epätavallista.)

Kumpaa ääntä kuunnella? Ja ainahan voisi olla lukematta mitään ja vain katsella YouTube-videoita.

En tiedä mihin kirjaan tarttuisin seuraavaksi. Kesken on John Greenin The Fault In Our Stars ja David Eddingsin Kiven vartija, Green neljättä kertaa ja Eddings kolmatta. Kumpikaan ei kuitenkaan juuri houkuttele. Mutta mitä muutakaan voisi lukea?

Krhm. Ne viisitoista kirjaston kirjaa vaikkapa.

En osaa päättää, kertokaa minulle minkä valitsen. Valinta on teidän ja lupaan pyhästi noudattaa sitä ainakin viiden sivun verran.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Alexandra Ripley - Scarlett

Seuraava teksti käsittelee Tuulen viemää -klassikkoromaanin jatko-osaa ja sisältää siten paljon merkittäviä juonipaljastuksia Margaret Mitchellin romaanista.

Koko maailman odottama jatko unohtumattomaan Tuulen viemään!

Nyt ratkeaa Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin myrskyisän rakkauden kohtalo. Löytävätkö he onnen omilla tahoillaan? Mitä tapahtuu syvästi loukkaantuneelle ja järkkymättömän päätöksen tehneelle Rhettille? Mitä lannistumattomalle Scarlettille, joka on tottunut saamaan haluamansa? Saako hän Rhettin takaisin?

Scarlett on yhtä vastustamaton kuin Tuulen viemää - täynnä tunnetta ja voimaa, elämän suurta lumoa.

Luin Margaret Mitchellin klassikoksi nousseen teoksen, Tuulen viemää viime kesänä. Kirjan melkoisen kuuluisa loppu kuohautti myös minun tunteitani ja kun kuulin, että kirjalle on kirjoitettu jatko-osa, olin seitsemännessä taivassaa. Lainasin Scarlettin oitis, aloitin ja jätin kesken noin kolmekymmentä sivua luettuani. Muutamassa päivässä olin jo ehtinyt päästä yli Tuulen viemän lopusta, enkä jaksanut lähteä jatkoa kahlaamaan, se kun ei ole Mitchellin itsensä kirjoittama. Joskus viime vuoden aikana äitini kuitenkin osti Scarlettin minulle muutamalla eurolla jostain kirjadivarista ja tänä kesänä päätin lukea sen hyllystäni homehtumasta.

Ei ole vaikea päätellä miksi jatko-osa on tehty. Tuulen viemällä on unohtumaton ja loistava loppu, joka jää kuitenkin vaivaamaan takaraivoon. Lukija saa ensin seurata Scarlettin ja Rhettin kamppailuja 800 sivua, hän saa kärsiä epätoivon hetkistä kun kaikki menee päin prinkkalaa, eikä toivoa tunnu olevan missään. Vastoinkäymiset kuitenkin selätetään yksi toisensa jälkeen ja viimein Scarlett tajuaa rakastavansa Rhettiä. Ah, emmekö me kaikki näekin Scarlettin ja Rhettin tanssivan yhdessä auringonlaskuun? Emmekö me pyyhikin jo valmiiksi kyyneleitä silmäkulmistamme? Oih, nyt Scarlett kertoo Rhettille rakkaudestaan ja Rhett vastaa.... MITÄ??? Kaikki pilvilinnamme räjäytetään pirstaleiksi, aurinko ei laske koska ei ole koskaan noussutkaan ja tanssikengät viskataan nurkkaan. Sydämemme tuntee riipivää tuskaa.

Lähes tuhat sivuiset rakkausromaanit eivät yleensä lopu niin kuin Tuulen viemää. Jos ollaan oikein traagisia, sankari tai sankaritar kuolee vakuutettuaan ensin ikuista rakkauttaan. Mutta sankari ei koskaan lakkaa rakastamasta sankaritarta, vaikka tämä olisi minkälainen kammotus tahansa. Paitsi kun kyseessä on Tuulen viemää.

Älkää käsittäkö väärin. Minä oikeasti rakastan tuota loppua, nyt kun olen päässyt siitä yli. Scarlett sai loppujen lopuksi mitä ansaitsi. Ja sitäpaitsi, kuuluvatko Scarlett ja Rhett oikeasti yhteen? Scarlett on käyttäytynyt raivostuttavasti, eikä välttämättä edes ansaitsisi Rhettin rakkautta ja Rhett puolestaan voisi olla onnellinen jonkun muun kanssa. Mutta silti, mutta silti... Tuulen viemää on rakkausromaani. Sydämensä pohjassa lukija haluaa Scarlettin ja Rhettin päätyvän yhteen. Kumpikaan ei ole vielä kuollut, joten MITÄ SITTEN TAPAHTUU? Scarlett vannoo saavansa Rhettin vielä takaisin ja jos joku nainen siihen pystyy, sen on hän. Scarlettin uskomaton sisu ja lannistumattomuus on tullut satojen sivujen aikana jo huomatuksi. Voisi olla hyvinkin mahdollista, että heidän rakkaustarinalleen olisi olemassa onnellinen päätös. Sitä Tuulen viemää ei kuitenkaan kerro. Ja siksi meille on kirjoitettu Scarlett.

Kysymys kuitenkin kuuluu, tarvitaanko tätä jatko-osaa oikeasti? Ei kaikkea kirjallisuutta ole suunniteltu perinteisten kaavojen mukaan, onnellinen loppu rakkaustarinalle ei ole mikään vaatimus. Tuulen viemän hienoushan kulminoituu juuri loppuun, sen takia kirja muistetaan. Scarlett ja Rhett eivät saa toisiaan - mutta kaikki ei ole vielä ohi. Scarlettia lainaten, huomenna on uusi päivä ja kukin lukija saa itse ratkaista rakkaustarinan kohtalon. Mitchell ei lopettanut kirjaansa kyseiseen kohtaan koska kyllästyi, vaan hän halusi kirjansa loppuvan siihen. Hän halusi Rhettin lähtevän ja Scarlettin jatkavan eteenpäin uskomattomalla sisullaan. Miksi sitten viisikymmentä vuotta myöhemmin joku muu kirjoittaa ja julkaisee teokselle jatko-osan?

Moni lukija varmasti olisi halunnut Scarlettin ja Rhettin päätyvän yhteen (minunkin romanttinen sydämeni toivoo sitä), mutta onko jatko-osa kuitenkaan tarpeellinen? Jos Mitchell olisi kirjan itse kirjoittanut, asia olisi ollut aivan toisin. Mutta mikä oikeus jollain muulla on lähteä jatkamaan toisen tarinaa? Omassa päässään saa kuvitella aivan mitä lystää ja miksei kirjoittaakin (en kuulu fanfictionin vastustajiin), mutta julkaista kirja? Suhtaudun asiaan hyvin ristiriitaisesti. Onko Ripleyllä ollut oikeus julkaista Mitchellin kuoleman jälkeen jatko-osa tämän suurromaanille?

En rupea tässä pohtimaan asiaa tämän syvällisemmin, kirja on kuitenkin julkaistu ja minä olen sen lukenut. Se ei ole virallinen jatko-osa tai ainakaan minä en sitä sellaisena ajattele. Se ei ole läheskään yhtä loistava kuin Tuulen viemää, mutta ihan kelpo kirja kuitenkin. Scarlettin ja Rhettin tarina saa monien toivoman ratkaisun ja kirjaa lukee nopeasti. Tuulen viemän lumoa on myös tässä jatko-osassakin.

Kirjaan tarttuessani olin erityisen utelias sukeltamaan jälleen Scarlett O'Haran pään sisään, tuon unohtumattoman sankarittaren, jota rakastan ja vihaan. Scarlett on pilalle hemmoteltu, itsekäs, turhamainen ja ylpeä ja on usein todella piittaamaton muiden ihmisten tunteista. Hän tekee häikäilemättömiä päätöksiä ja saa minut vaikeroimaan raivosta ja tuskasta. Haluaisin usein antaa Scarlettille kunnon läimäyksen. Toisaalta Scarlett on niin uskomattoman vahva, ettei häntä voi olla ihailematta. Hän selviää kaikesta mitä elämä hänen eteensä heittää, silkalla päättäväisyydellä ja sisulla. Jos estettä ei voi ylittää, alittaa tai kiertää, Scarlett menee sen läpi. Scarlett ei luhistu. Juuri Scarlettin selviytyminen onkin yksi Tuulen viemän punaisista langoista.

Sitten meillä on Rhett Butler. Scarlettia vanhempi, komea, kiehtova ja sankaritartamme älykkäämpi mies, joka on Scarlettin tapaan selviytyjä. Kun muut vajoavat kurjuuteen ja köyhtyvät sisällissodan kuohuissa, Rhett Butler kasvattaa imperiumiaan. Rhettissä on paljon samaa kuin Scarlettissa, samaa häikäilemättömyyttä. Hän kunnioittaa vain harvoja ihmisiä ja on yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka onnistuvat määräilemään Scarlettia.

Kuinka lukija haluaisikaan näiden kahden tulisieluisen selviytyjän päätyvän yhteen. Mutta ei, Scarlett palvoo hänen saavuttamattomissaan olevaa Ashely Wilkesia ja vikittelee siinä sivussa siskonsa sulhasen. Scarlettin rakkaus tuntuu avioliiton jälkeenkin olevan Rhettiltä saavuttamattomissa. Scarlettissa asetelma on kääntynyt, nyt Scarlett koittaa epätoivoisesti herättää Rhettin kuihtuneen rakkauden henkiin ja rakentaa elämänsä uudelleen.

Minä pidin Scarlettista tässä kirjassa paljon enemmän kuin Tuulen viemässä. Ehkä olin jossain sieluni sopukassa kaivannut hänen raivostuttavaa luonnettaan ja sisuaan, mutta lisäksi hänestä tulee Scarlettissa oikeasti siedettävämpi ihminen. Hetket jolloin halusin mäjäyttää häntä päin taulua olivat paljon harvemmassa kuin alkuperäisteoksessa. Asiaan varmasti vaikuttaa se, että Scarlett rakasti tässä oikeaa henkilöä, eikä ollut koko ajan säntäämässä uusiin naimisiin, niin kuin minusta Tuulen viemää lukiessani tuntui. (Se järkytys, kun Scarlett pamautti naimisiin Charles Hamiltonin kanssa ensimmäisen sadan sivun sisällä... Ja se vielä suurempi järkytys, kun nainen päätti vokotella siskonsa sulhasen ja naida tämän kirjan keskivaiheilla...)

Scarlett tuntui pääosin hyvin uskolliselta alkuperäisteokselle, mutta huomasin kyseenalaistavani sitä aina, kun jokin juonenkäänne ei miellyttänyt minua. Silloin nyrpistin nenääni ja tuhahdin kirjan olevan vain jonkun muun kirjoittama jatko-osa. "Mitchell ei olisi takuulla tehnyt tuota..." (Juupajuu, niin varmaan. Tuulen viemän juonenkäänteiden kanssa hakkasin päätäni seinään vielä enemmän...)

Scarlettin loppu paransi kyllä särkyneen sydämeni, mutta myös opetti minut todella rakastamaan Tuulen viemän loppua. Vaikka viimeiset kymmenisen sivua melkein itkin pelkästä onnesta, huomasin silti pitäväni alkuperäisestä, avoimesta ja onnettomammasta lopusta enemmän. Scarlettin herättämää onnea hillitsee myös se, että en pidä kirjaa Tuulen viemän suorana jatko-osana. Hieno visio siitä, miten tapahtumat ehkä etenivät, mutta minulle Scarlettin ja Rhettin tarina päättyy siihen, mihin Mitchell sen lopetti.

Scarlett onnistui kuitenkin kaappaamaan sivuilleen hiukan sitä samaa hohdetta ja lumovoimaa, jota Tuulen viemää on pullollaan ja kirja herättikin minussa halun lukea Tuulen viemän uudelleen. Ehkäpä loppukaan ei ole niin musertava kun tietää mitä odottaa. Lisäksi voisin viimein katsoa Tuulen viemää -elokuvan, joka on houkutellut minua viime kesästä saakka.

Arvosana: ♣♣♣

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

P.C Cast & Kristin Cast - Määrätty

Yön talo, # 9

Voiko rakkaus voittaa pahuuden taistelussa?

Zoey on vihdoin turvassa kotona Stark rinnallaan ja yhdessä he valmistautuvat ohtamaan Neferetin. Yön talossa vaikuttavat kuitenkin uudet voimat: vaarallisimpana  Neferetin salainen ase, teinipoika Aurox, joka on kuitenkin kuitenkin myös jotakin muuta mitä päälisin puolin näyttää.

Paljastuuko Neferetin todellinen luonne ennen lopullista tuhoa? Ehtiikö Zoey loihtia Auroxin pinnan alla lymyilevän ihmisyyden esiin?

Saanko sanoa, että inhoan kirjan kantta? Kuvasta ei näy niin hyvin, mutta kannen kundilla (argh, koko kirja oli täynnä kundi-sanaa, joten minun on pakko käyttää sitä nyt) on nahkatakki, mutta ei paitaa. Miksi?! Okei, paita päällä ja auki, jotain järkeä. Mutta kuka pitää päällään pelkkää nahkatakkia? Tämän kirjan kansikuvapoika, koska hänen pitää olla puolialasti. Ei minulla muuta.

Ihan alkuun haluan sanoa, että jos olet Yön talo -sarjan fani, pidät Määrätystä varmasti enemmän kuin minä. Minä puolestani olen sarjaan jo aikoja sitten kyllästynyt ja Määrätty oli vain yksi turhaakin turhempi kirja matkalla kohti liian pitkän sarjan päätöspistetta. (Sanokaa että se tulee pian, sillä en jaksa enää kovin montaa kirjaa!) Silti jatkan tätä sarjaa silkalla sisulla, sillä nyt yhdeksän kirjan jälkeen ei voi enää luovuttaa. Olen roikkunut raivostuttavan Zoeyn matkassa jo neljä vuotta, joten minun on pakko saada sielulleni rauha siitä tiedosta, ettei osia ole tulossa enää yhtään, että Castit joskus lopettavat sarjansa.

Minä oikeasti pidin sarjan ensimmäisestä osasta silloin vuosia sitten kun sen luin. Se oli viihdyttävää, sopivan kevyttä ja meni Twilightin jälkimainingeissa. Toinen kirja alkoi jo ärsyttää, mutta pidin sarjasta edelleen. Kolmannen tai neljännen kirjan kohdalla poltin käämini. Kuudes ja seitsemäs kirja olivat taas parempia, mutta nyt tunnen vain jääneeni vangiksi päättymättömän sarjan syövereihin.

Suuri osa ongelmaa, on minusta sarjan venyttäminen ja muuttaminen jälleen yhdeksi "Oi ei maailma tuhoutuu jollemme me kuusi teiniä pelasta sitä" yksilöksi. Aluksi pahis oli koulun draamakuningatar, sitten ylipapitar, sitten mukaan heitettiin kuolematon mies ja lopulta Valo ja Pimeys. Why, oh, why? Yön talo toimi suhteellisen hyvin tyhjänpäiväisenä vampyyrisarjana, joka keskittyi Zoeyn poikaystäviin. (Totta puhuen inhoan kyllä tuota draamaa, mutta siitä lisää myöhemmin.) Mutta miksi hitossa Zoeyn pitää olla jälleen yksi niistä maailman pelastaja -sankarittarista?

Teoriassa minulla ei ole mitään maailmaa pelastavia teinejä vastaan. Otetaan esimerkiksi Varjojen kaupungit ja sarjan viimeinen osa, City of Heavenly Fire. Siinä joukko teinejä pelastaa maailman.  Mutta sen sijaan, että haluaisin kuristaa jotakin, minä nautin Claren sarjasta aidosti. Pidän henkilöistä ja uskon Claren kehittelemiin kuvioihin. Uskon Sebun tuhoavaan voimaan ja siihen, että Clary on oikeasti ainoa, joka asialle voi jotain tehdä. Varjojen kaupungeissa on pahiksia jotka haluavat tuhota maailman. Yön talossa on pahis ja muinainen pahuus sonnin hahmossa.

Ongelma kiteytyy suurelta osin koko sonni-kuvioon. Ah, Pimeys ja Valo. (Lukekaa hitusen eeppistä fantasiaa ja olette sinut aiheen kanssa. No problem.) Ah, valkoinen sonni ja musta sonni. Wait what? Kyllä. Pimeyttä edustaa valkoinen sonni ja Valoa musta. Kyllä. Kaksi sonnia. Olenko minä oikeasti ainoa, joka on lähellä revetä nauramaan? Se, mikä nousee suurimmaksi ongelmaksi kun tästä sarjasta puhuttaan, on se, etten usko mokomiin sonneihin. Olen puhunut tästä ennenkin, mutta minulle tärkeä fantasiakirjallisuuden elementti on uskottavuus. En tietenkään oikeasti tutki vaatekaappien takaseiniä tai juokse rautatieasemalla kaidetta päin, mutta silti Narnia ja Tylypahka tuntuvat todellisilta. Sen sijaan koko sonnihölynpöly tuntuu minusta yksinomaan naurettavalta sopalta, jossa kirjailijoiden mielikuvistus on päässyt pahemman kerran karkuun.

Eikä tätä kuviota edes yritetä ratkaista simppelisti ja yksinkertaisesti. Ei. Soppaa pitää koko ajan hämmentää lisää, jotta ongelma ei varmasti ratkea alle kymmenessä kirjassa. (Kuuletteko huokausteni kaiun?)

Sitten meillä on ah niin raivostuttava sankarittaremme Zoey. Ongelma numero yksi, kaikki palvovat Zoeytä. Ongelma numero kaksi, kaikki miespuoliset henkilöt palvovat Zoeytä. (Okei, eivät ihan kaikki.) Ongelma numero kolme, kaiken maailman pelastamisen ohella aikaa riittää Zoeyn seurustelukuvioiden ratkomiseen. Pahin vaihe taisi ajoittua neljännen kirjan tienoille, jolloin Zoey pyöritti kolmea (vai oliko se sittenkin neljää?) jätkää samaan aikaan koska ei saamari soikoon kykene valitsemaan. Hitto soikoon nainen, valitse yhdet vatsalihakset joita haluat ihailla ja jätä muut. Yhdeksänteen kirjaan päädyttyä määrä on saatu laskemaan yhteen ja minun mielestäni parhaaseen vaihtoehtoon. Mutta sanokaa minun sanoneen, Aurox, uusi ja hottis sonnipoika (Kyllä, taas sonni. Kirjailijoilla ongelma.) sekoittaa vielä sankarittaremme pään. Ja mikä vielä pahempaa, se on luultavasti kultapojullemme Starkille ihan ok.

Edellä mainittujen pitkähköihin vuodatuksiin vedoten voimme todeta, että Määrätyn tapahtumat eivät olisi voineet minua vähempää kiinnostaa. Sonnit saisivat minun puolestani painua hiiteen ja viedä Zoeyn mukanaan. Ei siis ihme, että kirjan lukeminen oli paikoin erittäin tuskallista. Aivan kuin olisin rämpinyt suossa jonka loppua ei näy ja joka askelleella uppoaisin syvemmälle. Halusin joka toisella sivulla motata kaikkia naamaan ja heittää kirjan kuuseen. Olen vain kurkkuani myöten täynnä Zoey Redbirdiä teinijengeineen. Suksikaa kuuseen.

Ja jotta elämäni olisi vielä iloisempaa, kymmenes osa ilmestyy elokuussa. Alan valmistautua koetukseen henkisesti, sillä luoja tietää, että voimaa tarvitaan. Mutta joka askel on lähempänä päätöstä.

Arvosana:

tiistai 15. heinäkuuta 2014

David Levithan - Two Boys Kissing

The two boys kissing are Craig and Harry. They're hoping to set the world record for the longest kiss. They're not a couple, but they used to be.

Peter and Neil are a couple. Their kisses are different. Avery and Ryan have only just met and are trying to figure out what happens next. Cooper is alone. He's not sure how he feels.

As the marathon progresses, these boys, their friends and families evaluate the changing nature of feelings, behaviour and this crazy thing called love.


David Levithanin romaanit ovat olleet minulla jo pitkään tutustumislistalla, koska hän on yhden lempikirjani, Will Grayson, Will Grayson, toinen kirjoittaja. (Toinen on John Green.) Kun selailin Goodreadsissa Levithanin kirjoja ja katsoin samalla mitkä hänen teoksistaan löytyvät kirjastosta, päädyin lopulta varaamaan hänen uusimman teoksensa, Two Boys Kissing. Synopsis kuulosti hauskalta ja omaperäiseltä, muttei minulla ollut kirjaa kohtaan sen suurempia odotuksia. Mutta tämä kirja. Tämä kirja. Two Boys Kissing romutti kaikki oletukseni, mutta parhaalla mahdollisella tavalla. Odotin kirjan olevan hyvä, mukava lukukokemus, jota ei sen kummemmin jäisi muistelemaan. Hah, hah, haa. Kuinka väärässä sitä voi olla? Two Boys Kissing oli loistava, loistava kirja joka tulee varmasti kummittelemaan takaraivossa jonkin aikaa. Taidan haluta lukea kaiken, mitä Levithan on ikinä kirjoittanut.  (Jos joku on kynäillyt tämän ja osan Will Grayson, Will Graysonista, pidän elämäntehtävänäni lukea häneltä kaiken.)

Vaikka kirja olikin hyvin erilainen, mitä olin odottanut, idean olin sentään onnistunut nappamaan. Two Boys Kissing on monen ihmisen, monen pojan tarina, mutta kaikki kietoutuu Harryn ja Craigin ja yhden suudelman ympärille. 17-vuotiaat Harry ja Craig, parhaat ystävykset ja entiset rakastavaiset, ovat nimittäin päättäneet tehdä maailmanennätyksen kategoriassa pisin suudelma. Suudelman tulee kestää kolmekymmentäkaksi tuntia, kaksitoista minuuttia ja kymmenen sekuntia. Samaan tarinaan kietoutuu myös monta muuta ihmistä ja rakkautta. Peter ja Neil ovat olleet yhdessä vuoden, Avery ja Ryan ovat vasta tavanneet. Cooper on yksin ja aivan rikki. Harryn ja Craigin suudelman jatkuessa ja tuntien kuluessa kerrotaan myös heidän tarinansa. Ja kaiken taustalla kaikuu kokonaisen sukupolven ääni, kaikkien AIDS:iin kuolleiden miesten ääni.

Kirjan perusidea, kuten sanottua, oli minulla selvillä. Siinä missä menin vikaan, oli kirjan tunnelma ja kerrontatapa. Maailman pisin suudelma kuulostaa niin älyvapaalta idealta, että erehdyin pitämään kirjaa paljon kevyempänä kuin se lopulta olikaan. Kevyt Two Boys Kissing ei kuitenkaan ole, 243 sivuun mahtuu sellainen tunteiden ja ajatusten vuoristorata, ettei paremmasta väliä.

Kirjan kauneus pohjautuu suuresti Levithanin tekstiin ja kirjan kerrontatapaan. Kirjassa ei esimerkiksi ole ollenkaan lukuja, vaan osat on erotettu toisistaan välilyönneillä tai tähdillä. Minä, joka tempaudun kirjojen mukaan todella helposti, olin siis mennyttä jo pelkästään tuon takia. Milloin lopettaa lukeminen, kun ei voi lukea "enää vain yhtä lukua"?  Jaksotus ei kuitenkaan ole mitään verrattuna Levithanin  tekstiin ja kirjan kerrontaan.

Kertojanääni kirjassa on todella epätavallinen. Harryn, Craigin ynnä muiden henkilöiden tarinat kerrotaan kyllä usein hän-kertojalla, mutta pääosa kirjan kantavasta voimasta on kirjoitettu me-muodossa.

"We are rarely unanimous about anything. Some of us loved. Some of us couldn't. Some of us were loved. Some of us weren't. Some of us never understood what the fuss was about. Some of us wanted it so badly that we died trying. Some of us swear we died of heartbreak, not AIDS."

Lukemani painoksen takakansi ei mainitse tätä me-muodossa olevaa kertojanääntä, joka hämmensi minua aluksi. Silti tempauduin välittömästi mukaan tekstin rytmiin ja pikku hiljaa asiat alkoivat selvitä. Me-kertoja on kokonaisen sukupolven ääni, se on kaikkiin AIDS:iin kuolleiden miesten ääni. Tuo kertoja katselee Harryn ja Craigin suudelmaa, se seuraa Peteriä ja Neiliä, Ryania ja Averyä sekä Cooperia. Suuri osa kirjojen henkilöistä ei koskaan tapaa henkilökohtaisesti, kaikki kietoutuu yhteen Harryn ja Craigin suudelmassa ja kertojanäänessä.

Kirjan kantavana teemana on kuitenkin homoseksuaalisuus. Kaksi poikaa aikoo rikkoa ennätyksen maailman pisimmästä suudelmasta  ja edellinen sukupolvi seuraa kuinka uusi sukupolvi kamppailee samojen ongelmien kanssa kuin hekin aikanaan. Craigin vanhemmat eivät tiedä tämän homoudesta, Cooperin saavat tietää, eikä se pääty hyvin, Neilin vanhemmat taas eivät huomioi koko asiaa. Peterin vanhemmat puolestaan kohtelevat Neiliä kuin toista poikaansa ja Harryn vanhemmat ovat mukana ennätyssuudelman suunnittelussa.

Two Boys Kissing olikin paikoin todella kipeää luettavaa ja (kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, minä kun olen tunteellinen lukija) itkin monen monta kertaa. Joskus itkin sille, mitä entinen sukupolvi oli saanut kokea, itkin sille, mitä henkilöt kävivät läpi ja itkin tekstin kauneudelle. Halusin antaa lohduttavan halauksen kaikille ja lyödä Cooperin isää. Lujaa. Lopun lähestyessä luin peläten ja kädet täristen. Pelkäsin Harryn ja Craigin epäonnistuvan viime hetkillä ja pelkäsin Cooperin puolesta. Lopussa surun kyyneleet muuttuivat onneksi helpotuksen ja liikutuksen kyyneliksi. Silti en voi sanoa olevani erityisen iloisella mielellä.

Erityisesti minua kosketti Harryn ja Craigin osuus kirjasta. He seurustelivat vuosi sitten, mutta jäivät silti ystäviksi kaiken jälkeen. Heidän ystävyytensä oli ja on vahva, eikä särkynyt samalla kun Craigin sydän. Ja juuri se ystävyys mahdollistaa suudelman.

"They weren’t using the kiss to keep their love alive, but were using their friendship to keep the kiss alive."

Two Boys Kissing jätti minut surulliseksi ja onnelliseksi samaan aikaan. Luettuani kirjan loppuun (yöllä...) minun olikin lääkittävä itseäni vielä City of Heavenly Firen hauskoilla söpöilykohtauksilla. Nukkumaan pääsin lopulta sielu rauhoittuneena, mutta kirja on silti kummitellut mielen perukoilla koko päivän. Olen lueskellut pätkiä tunteellisessa mielentilassa ja tutkaillut josko kirjaa löytyisi Tampereen kirjakaupoista. (Nope.) Aion lukea kaiken, mitä David Levithan on kirjoittanut ja tämänkin vielä uudelleen sitten joskus.

Two Boys Kissing oli surullinen, kaunis ja herkkä ja rakastin sitä. En tiedä onnistuinko vangitsemaan tähän bloggaukseen puoliakaan niistä tunteista ja niistä ajatuksista joita kirja herätti. Sanon siis vain: Lukekaa tämä.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Jennifer E. Smith - This Is What Happy Looks Like

If fate sent you an email, would you answer?

It's June - seventeen-year-old Ellie O'Neill's least favourite time of year. Her tiny hometown is annually invaded by tourists, and now there's the added inconvenience of a film crew. Even the arrival of Hollywood heart-throb Graham Larkin doesn't help.

But there is something making Ellie happy. Ever since an email was accidentally sen to her, she's been corresponding with a mysterious stranger, the two of them sharing their hopes and fears. Their relationship is not without its secrets though - there's the truth about Ellie's past... and her pen pal's real identity. When they finally meet in person, things get much complicated. Can two people, worlds apart but brought together by chance, make it against the odds?

Argentiina hävisi maailmanmestaruuden. This is NOT what happy looks like. Ei minulla ole sinänsä mitään Saksaa vastaan, he ansaitsivat mestaruuden, mutta silti. Itseasiassa olen ihan iloinen ajatellessani Saksan voittoa, minusta tulee surullinen vasta kun ajattelen Argentiinan häviötä. Toisaalta juuri tässä on osa turnauksen hohdosta, vain yksi voittaa. Finaalissa on aina häviäjä. (Kamerat olisivat kuitenkin voineet keskittyä vielä enemmän iloitseviin saksalaisiin ja heidän lapsiinsa, kuin itkeviin argentiinalaisiin.)

No niin. Nyt ollan päästetty ulos pakolliset jalkapallohöyryt ja voidaan siirtyä asiaan. (Ja odotella vieroitusoireiden iskemistä... Mitä nyt tehdään iltaisin?)

Jennifer E. Smith on minulle tuttu hänen suomennetusta romaanistaan Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Rakastan tuota kirjaa sen suloisen ja siirappisen juonen takia, joka ei kuitenkaan etene äklöttäviin mittoihin. Olenkin jo pitkään halunnut lukea Smithin muita teoksia ja pari päivää sitten en voinut enää estää itseäni ostamasta tätä kirjaa jota olen tiiraillut kuukausia Akateemisessa. This Is What Happy Looks Like olikin juuri sitä mitä odotinkin, suloinen kesäkirja joka saa ajattelemaan sateenkaaria, hiekkarantoja ja yksisarvisia.

Teinitähti Graham Larkin lähtettää vahingossa sähköpostin väärään osoitteeseen. Ellie O'Neill, jolle viesti päätyy, vastaa siihen ja eri mailmoissa elävien nuorten välille syntyy tiivis kirjeenvaihto. He keskustelevat kaikesta maan ja taivaan välillä, vaikkeivat tiedä edes toistensa etunimiä. Sitten Grahamin uusinta elokuvaa aletaan kuvata Ellien kotikaupungissa ja heidän on aika tavata. Grahamin mukana saapuvat kuitenkin myös paparazzit ja Elliellä on syynsä vältellä julkisuutta.

This Is What Happy Looks Like on kirja jonka kanssa kävin läpi niin monia tunteita. Päällimäisenä tietenkin onnellinen huokailu ja haikailu, ärtymys ja myötätunto. Kun Graham ja Ellie tuijottelivat auringonlaskua silmistäni syöksyi sarjakuvamaisesti sydämiä ja kun heillä oli ongelmia, halusin mojauttaa jotakin. Joissain kirjoissa rypyt rakkaudessa täyttävät minut kyynelillä ja tuskalla, joissain kirjoissa haluaisin heidän vain setvivän ongelmansa. This Is What Happy Looks Like tipahti jälkimmäisiin, sillä halusin noiden kahden vain kahlailevan rantavedessä ja etsivän sateenkaaria.

Graham (Olenko muuten ainoa, joka alkaa ajatella paahtoleipää nimen kuullessaan?) Larkin on hahmo jonka tulen varmaankin muistamaan pitkään ihan siitä syystä, että symppasin häntä niin paljon. Grahamista tuli filmitähti puolivahingossa, hän ei koskaan haaveillut tähteydestä ja näyttelemisen yhdessä elokuvassa piti olla vain hauska kokemus. Toisin kuitenkin kävi. Grahamista tuli kaikkien Amerikan teinityttöjen unelmien kohde ja hänen entinen elämänsä oli mennyttä. Nyt hän joutuu sietämään paparazzeja, on etääntynyt kaikista ystävistään ja jopa vanhemmistaan. Viestittely Ellien kanssa antaa hänelle mahdollisuuden normaaliin keskusteluun ja yhden ihmisen joka pitää hänestä vain hänen itsensä vuoksi. Minun kävi Grahamia sääliksi niin kovin, kovin paljon. Hänen osuuksistaan kirjassa tulee niin selvästi esille, kuinka hän haluaisi välillä vain elää normaalia elämää. Ei ole helppoa kun tunnistetaan joka paikassa ja jopa omat vanhemmat kohtelevat eri lailla kuin ennen. Graham on kuitenkin vasta seitsemäntoista. Hän on myös kaikesta julkisuudesta huolimatta onnistunut pitämään jalat maassa ja on yksinkertaisesti suloinen ja ystävällinen. Jos joku kaataa karkkihyllyn kaupassa, Graham on se, joka jää auttamaan.

Elliestä en taas pitänyt niin paljon. Hänellä on hyvät syynsä haluta pysyä erossa julkisuudesta, mutta kaikki se Grahamin välttely kirjan keskivaiheilla ja asian ongelmoiminen joka luvussa kävi paikoittain hermoilleni. Minun teki mieli välillä kurottua kirjaan ja ravistella Ellietä hiukan. Toisaalta Ellien tunteisiin paparazzien kärkkyessä kannoilla on hyvin helppo samaistua. Hän pitää aidosti Grahamista, mutta julkisuus on kova paikka. Luultavasti olin vain vihainen Ellielle aina kun Graham oli hänen vuokseen surullinen, sillä [lukekaa edellinen kappale].

Pidin kirjassa erityisesti siitä, kuinka siinä otettiin esiin julkisuus ja sen tuomat vaikeudet. Leffastaran elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja juorulehdistö on oikeasti helvetillinen vaiva. Graham ja Ellie joutuvat pohtimaan suhdettaa myös siltä kannalta mitä sen paljastuminen merkitsee kummallekin. Eikä kahden teinin oikeasti tarvitsisi miettiä tuollaista. Argh, joka kerta kun paparazzit ilmestyivät kuin tyhjästä pilaamaan kaiken halusin lyödä jotakuta. (Kiitoksia vain, Graham.)

Jennifer E. Smith ottaakin esiin myös romanssin ulkopuolisia kuvioita, eikä koko kirja keskity vain Ellien ja Grahamin suhteen etenemiseen, vaikka se onkin pääroolissa. Smith osaa tässäkin asiansa, hän osaa kirjoittaa samaan aikaan tajuttoman suloisen kirjan, joka ei kuitenkaan saa lukijaa oksentamaan liiasta sokerista.

This Is What Happy Looks Like muistuttaa tyyliltään Tilastollista todennäköisyyttä kohdata se ainoa oikea, mutta jotenkin en rakastanut kirjaa aivan niin paljon kuin edellä mainittua. Tunteet ovat ennalta-arvaamattomia (ja kyllä, puhun edelleen kirjoista), eikä tällä kirjalla ollut minuun aivan samanalaista vaikutusta kuin tuolla Smithin tunnetuimmalla kirjalla. This Is What Happy Looks Like oli kuitenkin täydellistä kesälukemista ja aion tutustua Smithin kirjoihin jatkossakin.

Arvosana: ♣♣♣

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Daniel Handler - Ja sen takia me erosimme

Koulun korisjoukkueen komea varakapteeni Ed alkaa seurustella leffoja rakastavan älykkö-Minin kanssa. Epätodennäköinen rakkaus hehkuu ja kipunoi – kunnes loppuu äkkiä. Mitä oikein tapahtui? Siitä kertoo Min dramaattisessa jäähyväispaketissaan Edille. Paketin sisällön myötä purkautuvat Minin katkeransuloiset muistot seurustelun ajalta.

Vaikka olen melkoisen hyvin perillä siitä, mitä spefipuolen julkaisuja on tulossa suomeksi ja koska lempisarjojeni jatkot saapuvat luettavakseni, tämän kirjan suomennos oli mennyt minulta aivan ohi. Koinkin muutama viikko sitten iloisen yllätyksen kun bongasin Ja sen takia me erosimme kirjakaupan hyllyltä. Alkuteos Why We Broke Up on ollut esillä useammassakin vlogissa ja kiinnostukseni heräsi etenkin nyt kun kirjaa ei tarvinnut kaivaa kiven alta hankintaehdotusten tai nettitilausten kautta. Kiitos Karistolle joka suomensi tämän kirjan.

Ja sen takia me erosimme on tarina älykkö-tytön ja korispojan rakkaudesta. Kaikki ei kuitenkaan pääty kuten High School Musicalissa jonka lopussa kaikki tanssivat yhdessä ja juhlivat koulun korismestaruutta. Epätodennäköinen rakkaus saadan toimimaan laulun voimalla eikä niitä lauluja unohda KUKAAN. (Huolestuttavaa kyllä, osaan ja tunnistan vieläkin melkeinpä kaikki noiden elokuvien laulut... ja kuuntelen niitä tällä hetkellä. Miksi? :D) Ei. Ja sen takia me erosimme on nimensä mukaisesti tarina Minin ja Edin erosta, sillä kahden liian erilaisen ihmisen rakkaus ei vain toimi. High School Musical on melkoisen siloiteltu, mutta Troylla ja Gabriellalla on sentään se laulu yhdistävänä asiana. Minillä ja Edillä ei ole sitäkään. Ja muun muassa sen takia he erosivat.


Se mikä kuitenkin tekee kirjasta uniikin lukukokemuksen on kirjan rakenne, kirjoitustapa ja kuvitus. Ja sen takia me erosimme on Minin erokirje Edille, kirjassa kerrotaan suhteen etenemisestä ja sen tapahtumista, mutta toisin kuin yleensä, lukija tietää, että loppu ei ole siirappinen. Kirjeen lisäksi Min palauttaa Edille laatikollisen tämän tavaroita ja jokaisen luvun alussa on kuva yhdestä esineestä. Luvun aikana selviää mikä esine on, miten se on päätynyt laatikkoon ja mikä osuus sillä on ollut erossa. Minusta elementti oli paitsi ihana, myös oikeasti hyödyllinen. Kuvat tuovat tarinaan eloa, eikä jokaisen esineen jokaista kiemuraa tarvitse erikseen selitellä. Kiitos ja kumarrus myös kuvittaja Maira Kalmalle.

Lisäksi sain jostain syystä hupia jo siitä kuka kirjan on kirjoittanut. Monet tuntevat Daniel Handlerin parhaiten nimellä Lemony Snicket ja hänen kirjasarjastaan Surkeiden sattumusten sarja. Minäkin olen lukenut kyseisen sarjan ala-asteella ja vaikka Handler on kirjoittanut myös aikuisten kirjoja, minusta oli hauska verrata kirjaa hatariin muistoihini Surkeiden sattumusten sarjasta.

Ja sen takia me erosimme on kiinnostavaa luettavaa, koska esiin tulee vain Minin näkökulma. Edistä saadaan hyvin yksipuolinen kuva ja etenkin kirjan puolivälin kieppeillä huomasin symppaavani häntä todella paljon. Ei Minkään ole kaikista helpoin ihminen. Kirjan hahmot tuntuivatkin hyvin todellisilta kaikkinen virheineen ja vaikken varsinaisesti samaistunut Miniin vahvasti, hänestä tuli uskottava hahmo. Haluaisin kuitenkin lukea Edin vastauksen tuohon kirjelmään.

Loppu ei varsinaisesti yllättänyt muiltakaan kuin ero-osiltaan. Eron laatuun ja syyhyn vihjaillaan matkalla aika paljon, eikä muutama muukaan juonenkäänne tullut yllätyksenä. Mutta vaikka koko ajan tiedetään eron olevan väistämätön, en voinut estää pientä toiveikasta ääntä takaraivossani toivomaan toisenlaista loppua. (Toinen pieni ääni takaraivossa taas halusi heivata Edin kuuseen heti ja parittaa Minin toiselle henkilölle.)

Ja sen takia me erosimme oli hyvä ja kiinnostava lukukokemus josta pidin suuresti.

Arvosana: ♣♣♣½

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Kesän kirjaostoksia

Alunperin minun piti kirjoittaa kesän kirjaostoksista vasta kesän lopussa (logiikka, tiedättehän), mutta kirjoja on kertynyt jo sen verran paljon, että päätin tehdä tämän jo nyt.

Kaiken kaikkiaan itsehillintäni on ollut hyvin omituinen tänä kesänä. Lähdin Lukulaariin (tamperelainen kirjadivari) ostomielellä, eikä mukaan tarttunut yhtään kirjaa. Olin Helsingissä, kävin Akateemisessa kirjakaupassa kaksi kertaa, enkä ostanut mitään. Miten tuollainen on edes mahdollista?

Minulla on teoria. Kun otan "Nyt ostan kirjoja" -asenteen, minusta tulee ylikriittinen ja harkitsen jokaista ostosta tarkkaan. Päädyn helposti siihen, etten osta mitään. Varsin kätevää ja säästeliästä kun oikein ajattelee. Eniten kirjoja tuntuu tarttuvan mukaan silloin kun lähden ostamaan yhtä ja tiettyä kirjaa. Silloin mukaan tarttuu helposti toinenkin koska olen jo valmiiksi ostomielellä. Etenkin jos en löydä haluamaani kirjaa, pettymyksen syövereissä olen heikompi vastustamaan muita kirjoja.

Mutta nyt niihin tärkeimpiin, eli mitä kirjoja olen kuitenkin tullut hankkineeksi.

Näettekö tuon kummallisen heijastuksen tuossa takana? :D
-Cassandra Clare: City of Heavenly Fire (The Mortal Instruments, #6)
-Cassandra Clare: Clockwork Angel (The Infernal Devices, #1)
-Cassandra Clare: Clockwork Prince (The Infernal Devices, #2)
-Cassandra Clare: Clockwork Princess (The Infernal Devices, #3)
-Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva
-Jennifer E. Smith: This is What Happy Looks Like
-Rainbow Rowell: Eleanor & Park
-Rainbow Rowell: Fangirl
-John Green: The Fault In Our Stars

Kesän alussa tein jo mainitun Lukulaari-retken ja lähdin tyhjin käsin. Samalla reissulla käväisin myös Akateemisessa ja Suomalaisessa ja palkitsin ostamattomuuteni parilla kirjalla. Ei siis ollut kuitenkaan tyhjä reissu... Mukaan tarttui Rainbow Rowellin Eleanor & Park, sekä Cassandra Claren Clockwork Angel.

Eleanor & Park oli kiinnostanut minua jo pitkään ja olin vastustanut ostamistakin jo muutamaan otteeseen. Enkä kyllä ole katunut tippaakaan. Kirja oli loistava, suloinen ja kyyneleinen. Clockwork Angelin ja koko The Infernal Devices -trilogian uudelleen luku taasen oli ollut mielessä jo pitkän aikaa ja lopulta päädyin hankkimaan koko trilogian. (En tosin ihan samalla ostokerralla.)

Luettuani Eleanorin & Parkin olin henkisesti aika hajalla ja päätin lääkitä itseäni Rowellin toisella nuortenromaanilla, Fangirl. Kirja olikin sopiva kyseiseen tarkoitukseen, vaikkei pelkkää hattaraa ollutkaan. Maailmankaikkeuden huonoin elokuva taas oli alelöytö Suomalaisesta (2.95, 2.95!!!) En ole blogannut kirjasta vielä (ja saa nähdä saanko aikaiseksi), mutta oli tuon hinnan arvoinen. Ei mikään maailmaa mullistava kuitenkaan. City of Heavenly Fire puolestaan oli Varjojen kaupunkien viimeinen osa joka täytyi saada heti...

Ja sitten, The Fault In Our Stars eli Tähtiin kirjoitettu virhe. Olin eilen katsomassa elokuvan (tunteistani lisää täällä) ja minuun iski heti vastustamaton halu lukea se uudelleen. Siskoni omistaa kirjan sekä suomeksi, että englanniksi, mutta omassa hyllyssä sitä ei vielä ollut. Minulla on myös pieni projekti hankkia hyllyyni kaikki lempikirjani ja tämä lasketaan ehdottomasti yhdeksi. Ostin englanniksi, koska kirja oli halvempi, kansi hienompi ja haluan lukea kirjan alkuperäiskielellä.

The Fault In Our Stars onnellisesti kädessäni Akateemisessa harhaillessani (Tampereen Stockmannilla on ollut suurremontti ja viikko takaperin melkein eksyin sinne :D Ihmeellisiä laajennuksia, liukuportaita joka paikassa eikä mikään entisessä osoitteessaan...) silmiini osui sitten jälleen kerran Jennifer E. Smithin This Is What Happy Looks Like. Smith on kirjoittanut yhden suloisimmista ikinä lukemistani kirjoista, Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Olenkin katsellut kaipaavasti tätä kirjaa jo jonkin aikaa. Perustelin hankintaani myös mielenterveydellisillä syillä. The Fault In Our Stars kun tulee luultavasti tappamaan minut jälleen kerran ja kaipaan luultavasti jotain parantavaa. This Is What Happy Looks Like vaikuttaa juuri sopivan höttöiseltä ja onnelliselta hattarakirjalta joka on salvaa haavoittunelle sielulleni.

No niin, tarinointia tuli taas melkoinen määrä...

Olen muuten ollut koko päivän itkuisella tuulella eilisestä elokuvasta :D Nytkin kuuntelen soundtrackia ja pidättelen kyyneliä... Pakko varmaan mennä katsomaan tuo uudelleen.

Kun etsin kesän kirjaostoksia hyllyn syövereistä päädyin huvikseni kasaamaan lattialle kaikki joulun jälkeen ostamani tai saamani kirjat. Ja voi Merlinin pöksyt niitä on paljon. PALJON. Luultavasti noin puolet koko kirjahyllyni sisällöstä. Laskeneeksi en niitä tullut, mutta kuvan nappasin. Tällä kirjojen hankintatahdilla en mahdu vuoden kuluttua enää huoneeseeni.

 

Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuva

Tiedän, tämä on kirjablogi. Mutta koska olen täällä diktaattori, saatte lukea fanitytön sekavaa sopertelua elokuvasta joka teidän pitää nähdä. Jos jostain syystä inhoat niitä postauksiani joissa ei ole järjen häivääkään ja jotka ovat vain tunteiden purkua, suosittelen juoksemaan kauas ja kovaa. Jos taas pidät niistä tai elokuva kiinnostaa sinua hiukkaakaan, ota mukava asento ja valmistaudu.

Krhm. Jos vaikka mentäisiin asiaan.

Kukaan blogiani lukeva ei voi välttyä törmäämästä kirjailija John Greeniin ja etenkin tämän viimeisimpään ja ainoaan suomennettuun teokseensa, Tähtiin kirjoitettu virhe. Kirja oli yksi viime vuoden lukemisteni kohokohtia ja nyt yksi monista, monista lempikirjoistani. Olin siis enemmän kuin täpinöissäni kirjan elokuvasovituksesta, katsoin trailerit tuhanteen kertaan ja laskin päiviä ensi-iltaan. Tänään tuo päivä sitten viimein koitti ja pääsin katsomaan elokuvan.



Kuulostaa ehkä typerältä, mutta rakastin elokuvaa jo teatteriin mennessä. Rakastin sitä jo ensimmäisen trailerin jälkeen ja jokaisen uuden kuvan, kappaleen tai klipin jälkeen enemmän. Nyt rakastan sitä vielä paljon, paljon enemmän, sillä, voi luoja, tuo elokuva oli kaikkea mitä ihminen voi toivoa.


Tämä kuva on ehkä ihaninta maailmassa.
Te, jotka olette lukeneet kirjan ja epäilette elokuvaa, pelkonne on turha. Yksi lause riittää kuvaamaan koko elokuvan loistavuutta. Elokuva on kirja, se on kirja henkiin herätettynä. Okei, joitain asioita on tietenkin sovitettu paremmin leffaan sopivaksi, mutta tunnelma on sama ja niin on moni kohtauskin. Ja niin monet repliikit, sillä leffassa onhanan paljon sitaatteja kirjasta.(Vaikkakin kuuluisa "Okay" oli suomennettu ärsyttävästi "Hyvä on".) Nauroin aivan liikaa ja itkin vieläkin enemmän.

Kun puhutaan elokuvasta, on pakko mainita näyttelijät. Ja, no, sanotaan vaikka, että he tekivät hyvää työtä, vakuuttivat ainakin minut. Etenkin Ansel Elgort tuntui vain niin... Augustukselta. Jokainen hymy, jokainen ele täsmäsi mielikuviini. Nauroin niin paljon ja itkin niin paljon. Shailene Woodley toi Hazelin lähelle ja vaikka Peter van Houten ei näyttänyt aivan siltä miltä olin kuvitellut, en voi valittaa. (Van Houtenin näyttelijä on sama kuin Mr. Bean lomailee elokuvan itserakas elokuvaohjaaja... En voinut välttyä hämmentäviltä mielikuvilta.)

Reaktioni elokuvaan olikin jokseenkin sama kuin kirjaan. Nauroin ensimmäisen puoliskon ja itkin toisen. Olimme ystäväni kanssa varmaankin äänekkäimmät nyyhkijät koko elokuvateatterissa... Viimeisen kohtauksen puhe meni aivan ohi korvien enkä tahtonut nähdä valkokankaalle kyyneleiden takaa ja elokuvan jälkeen olin aivan hysteerisessä tilassa. Kaverini ei saanut laukkuaan kiinni (koitti sulkea vetoketjua väärästä päästä :D) ja nauroimme ja itkimme sillekin. Hyvä, että pääsin ulos elokuvateatterista...

Voi luoja. Gus ja Hazel. Vertaistukiryhmä ja Jeesuksen kirjaimellinen sydän. Isaac ja Monica. Lentokonekohtaus (!) ja Peter van Houten, mokoma vanha kusipää. Anne Frankin talo ja muistopuheet. Loppukohtaus josta en muista mitään muuta kuin sen, että itkin hysteerisesti. (Ymmärrätte tämän sekavan sopertelun kun olette nähneet elokuvan :D)

Haluan vain nähdä elokuvan uudelleen ja lukea kirjan neljännen kerran. Haluan erilaisen lopun kaikelle, vaikka rakastan oikeaa enkä oikeasti halua sen muuttuvan. Haluan vain kaivautua jonnekin nurkkaan itkemään.

Menkää hyvät ihmiset katsomaan tuo elokuva niin ymmärrätte tunteeni.

Luin tämän tekstin läpi ja tuntuu, että en ole ilmaissut puoliakaan ajatuksistani. Sama juttu kuin kirjan kanssa, ajatuksia ja tunteita on niin paljon, etteivät kaikki vain mahdu paperille. Ehkä yksi lause riittää. Rakastin kirjaa. Rakastin elokuvaa. Ne ovat yksi ja sama asia. (Kolme lausetta, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin...)

Elokuvan traileri: linkki.

Kuvista en omista yhtäkään.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Laini Taylor - Karou, savun tytär

Karou-trilogia, #1

Kuka Karou on? Miksi hänellä on hamsatatuoinnit kämmenissään? Miksi hänestä tuntuu, että jossakin on toinen elämä, jota hänen kuuluisi elää?

Karou opiskelee Prahan taidelukiossa ja hengaa kahviloissa kuten kuka tahansa nuori. Mutta Karou ei ole tavallinen tyttö. Hän osaa puhua 20 kieltä ja on loistava piirtäjä, jonka luonnoslehtiöt ovat täynnä hirviöiden kuvia. Muut eivät tiedä, että kimeerit ovat oikeasti Karoun ystäviä: Issa, joka on käärme vyötäisistä alaspäin ja nainen vyötäisistä ylöspäin; Yasri, jolla on papukaijan nokka ja ihmisen silmät. Ja Brimstone, oinaansarvinen toivomuskauppias, jonka salaperäinen firma on Karoun koti. Ihmeellistä kyllä, ihmiset näyttävät kimeerien silmissä vajavaisilta, sillä tavallinen keho ilman muilta lajeilta lainattuja osia on heidän mielestään hukattu mahdollisuus.

Karou auttaa Brimstonea ja käy salaisilla matkoilla ympäri maailmaa. Yhdellä näistä matkoista Karou kohtaa Akivan, enkelin. Akivan on tarkoitus surmata Karou, joka kuitenkin pääsee pakoon. Akiva lähtee etsimään häntä ja huomaa pian rakastuneensa palavasti.

Yllätyksellinen tarina suuresta rakkaudesta, kohtalosta, toivosta ja toiveista, itsensä etsimisestä, rinnakkaismaailmoista ja ikiaikaisesta sodasta enkelien ja hirviöiden välillä.

Olen lukenut Karou, savun tytär -kirjan muutama vuosi sitten, samoin kuin jatko-osan, Aika taistelun ja tähtivalon. Muistan pitäneeni niistä melkoisen paljon ja kun viimeinen osa on nyt ilmestynyt englanniksi päätin lukea kaksi ensimmäistä osaa uudestaan. Lisäksi Nina Mari kehuu sarjaa jokaisessa käänteessä ja on koko ajan lisännyt minunkin intoani sarjan päätöksen suhteen. Saa nähdä jaksanko odotella viimeisen osan suomennosta vai pitääkö siinä vaiheessa vaihtaa alkuperäiskielelle. (Olen myös kuullut, ettei suomennos aivan tee oikeutta Taylorin kielelle.)

Olin unohtanut kuinka koukuttava Karou, savun tytär olikaan. Se oikeasti liimautuu näppeihin ja lukemisen lopettaminen on työn ja tuskan takana. (Ja minä sentään tiesin mitä tulee tapahtumaan.) Luinkin kirjan yhdessä päivässä ja aion jatkaa suoraan toiseen osaan.

Idea kirjassa on todella omaperäinen ja kiinnostava. Enkelit eivät ole uusi juttu nuortenkirjallisuudessa, mutta kimeerit ovatkin sitten jotain täysin erilaista. He ovat rotu, joilla ihmisruumiiseen yhdistyy eläinten osia, päästä voivat kasvaa sarvet ja jalat muuttua antiloopin kavioiksi. Töksäytettynä ajatus saattaa tuntua todella kummalliselta, mutta kirjassa kimeerit ovat persoonia, eivät hirviöitä. Ja sitäpaitsi, onhan enkeleilläkin siivet?

Kimeerien lisäksi kirjassa on todella kiehtovia elementtejä Brimstonen toivomuskaupan kautta. Brimstone on Karoun kasvatti-isä, kimeeri joka ottaa vastaan ihmisten ja eläinten hampaita ja antaa vastineeksi toivomuksia. Karou on kasvanut pienten toiveiden kanssa, hän on toivonut itselleen sinisen tukan ja jokaisena syntymäpäivänään hän saa lahjaksi uuden kielen. Minusta koko toivomus-kuvio oli uskomattoman kiehtova, etenkin kun siihen päästään syvemmälle kirjan loppupuolella.

Myös kirjan toivomuskaupan ulkopuolinen miljöö on kiehtova. Praha on kaupunki jota harvemmin näkee nuortenkirjallisuudessa, kaikki kun tuntuu pyörivän aina Amerikan ympärillä. Taas yksi piristävä ja tuoreempi elementti, joita onkin kirjassa paljon.

Karou on kiinnostava päähenkilö ja muuttuu yhä kiinnostavammaksi kun loppua kohti päästään. Hän ei ole avuton tyttönen jonka maailma kääntyy päälaelleen ihanan enkelipojun saapuessa. Ei, Karou on ensinnäkin elänyt koko elämänsä kimeerien parissa eikä yliluonnollinen ole hänelle uutta. Lisäksi hän on saanut koulutusta taistelulajeissa ja joutunut käyttämään sitä juostessaan Brimstonen asioilla ympäri maailmaa. Kirjassa onkin muutama kohta, missä minun teki mieli taputtaa sankarittarellemme joka osaa huolehtia itsestään.

Romanssi etenee kirjassa todella nopeasti, mutta ei siitä loppuun päästyä voi oikein nipottaakaan ja kohtalonomainen rakkaus tuntuu oikealta. Karoun ja Akivan välillä on niin paljon muutakin kuin äkkiä leimahtava romanssi enkelin ja teinitytön välillä.

Kirjan loppu onkin se, mikä erottaa sen massasta ja tekee kirjan alkupuolesta paremman. Karoun hahmosta tulee syvempi ja romanssi saa merkitystä. Muistan suhtautuneeni ensimmäisellä lukukerralla siihen ristiriitaisemmin, en ollut varma pidinkö siitä vai en. Toisella lukukerralla se oli mielestäni kirjan parasta antia. Se muuttaa esimerkiksi muuten melko tavallisen ensisilmäyksellä rakastumisen joksikin aivan muuksi.

Karou, savun tytär oli sitä mitä odotinkin, erittäin hyvä. En kuitenkaan rakastunut kirjaan täydellisesti, enkä usko, että tulen koskaan. Se ei kerro kirjan tasosta mitään, mutta joistain kirjoista vain tulee itselle mittaamattoman tärkeitä arvosteluasteikosta riippumatta. Jotkut kirjat astelevat suoraan sydämeen. Karou, savun tytär ei ollut sitä minulle, mutta nautin kirjan lukemisesta suuresti.

Arvosana: ♣♣♣♣

perjantai 4. heinäkuuta 2014

BINGO!

Ne jotka ovat lukeneet postaukseni Bernard Beckettin Genesiksestä tietävät jo mistä tässä on kyse, olen nimittäin saavuttanut yhden kesän lukutavoitteista, eli kirjabingon! Kirjabingo on luotu Emelien blogissa ja olen kirjoittanut siitä kesän lukusuunnitelmieni ohella postauksen. Hyppään siis tavoiteinfojen ynnä muun yli, jos joku on missannut bingoilun tarkoituksen, linkkien takaa löytyy tarvittava tieto.

Alunperin ruudukko näytti tältä:


Lopussa se näytti tältä:
 
 
Raksin siis yhteensä kolmetoista ruutua ja päädyin lopulta tuplabingoon Genesiksen myötä. Listaan alapuolelle kaikki täyttämäni ruudut ja niihin käytetyt kirjat.

Yli 500 sivua - Marissa Meyer: Cress (The Lunar Chronicles, #3)
Ostettu kirja - Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Pokkari - Rainbow Rowell: Fangirl
Klassikko - F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Historiallinen - Evelyn Waugh: Mennyt maailma
Tänä vuonna julkaistu - Cassandra Clare: City of Heavenly Fire (The Mortal Intruments, #6)
Fantasia - Erin Morgenstern: Yösirkus
Palkittu kirja - Yann Martel: Piin elämä
Lainattu kirja - Charles Dickens: Kolea talo
Romantiikka - John Green: Looking for Alaska
Kuuluu kirjasarjaan - Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa (The Dark Heroine, #1)
Dekkari - Robert Galbraith: Käen kutsu (Cormoran Strike, #1)
Alle 200 sivua - Bernard Beckett: Genesis

Kaiken kaikkiaan kirjabingoilu todella hauskaa ja huomasin jopa suunnittelevani lukemisiani sen mukaan. Tiesin esimerkiksi jo alusta saakka, että Genesis menisi lyhyen kirjan kohtaan ja säästelin sitä niin, että saatoin kerätä enemmän kuin yhden bingon. (Kunnianhimo... :D) Mutta nyt on yksi kesän lukusuunnitelmista saatettun onnellisesti päätökseen!

torstai 3. heinäkuuta 2014

Bernard Beckett - Genesis

Mitä on olla ihminen?
Mikä on sielu, entä tietoisuus?
Jos tekoäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi?


Eletään 2000-luvun loppua. Yksinäinen saarivaltio on selvinnyt hengissä suurvaltasotien ja kulkutautien tuhoamassa maailmassa. Kansalaiset ovat turvassa mutta eivät vapaita. He elävät täydellisen eristäytyneinä ulkomaailmasta. Lähestyvät lentokoneet tuhotaan ja pakolaiset eliminoidaan suoralta kädeltä. Kunnes yksi mies, Adam Forde, pelastaa tuntemattoman tytön merestä ja muuttaa kaiken.


Vuosia myöhemmin nuori ja kunnianhimoinen tyttö nimeltä Anaksimandros astuu kolmihenkisen tutkintolautakunnan eteen. Seuraavien viiden tunnin aikana hänen on määrä esitellä historiallinen tutkielmansa jo kauan sitten kuolleen kapinallisen Adamin elämästä. Jos hän läpäisee kokeen, hänet hyväksytään jäseneksi Akatemiaan, tämän utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxille käy kuitenkin pian ilmi, että se mitä hänelle on opetettu ei ole koko totuus...

Voi luoja. Voisinko mitenkään palauttaa aivojeni oletusasetukset? Minusta tuntuu kuin jokainen aivosoluni olisi käännetty ympäri, sitä olisi ravistettu eikä mikään olisi vielä palautunut ennalleen. Syyllinen on helppo löytää, sillä Bernard Beckettin Genesis on todella ainutlaatuinen kirja joka sekoitti päänuppini ja pahasti.

Genesis on julkaistu suomeksikin jo 2009, mutten silti ollut kuullut siitä yhtään mitään, ennen kuin luin Annamin bloggauksen siitä jokin aika sitten. Kirja herätti kiinnostukseni ja kun vielä Nina Marikin ylisti kirjaa bloggauksessaan, tiesin, että minun olisi luettava se. Loppujen lopuksi päädyin vielä voittamaan kirjan Annamin blogiarvonnassa ja sain sen omaan hyllyyni saakka. Kiitos siis teille, että saatoitte tämän kirjan tietooni ja hyllyyni, Genesis oli lukukokemus jota en haluaisi menettää mistään hinnasta.

Genesis on hyvin ainutlaatuinen kirja jonka kaltaista en ole koskaan ennen lukenut. Sitä on vaikea kategorisoida ja lukiessa on mahdoton arvata mitä tapahtuu. Aina kun kuvittelin saaneeni otteen kirjasta, minulta vedettiin matto jalkojen alta ja jouduin kyseenalaistamaan melkein kaiken. Puhumattakaan kirjan lopusta joka oli jotain yllättävää, koskettavaa ja järkyttävää. Luettuani Genesiksen loppuun istuin muutaman minuutin paikallani ja vain tuijotin kirjan kantta. En osannut prosessoida sitä mitä olin juuri tullut lukeneeksi. Bernard Beckett oli vielä aivan viime hetkilläkin kääntänyt kaiken ylösalaisin ja räjäyttänyt oletukseni taivaan tuuliin.

Genesis on myös hyvin lyhyt kirja, vain 164 sivua pitkä. Etukäteen pelkäsin kirjan jäävän hiukan liian ohueksi lukukokemukseksi, sillä "eihän alle 200 sivuun voi millään laittaa tarpeeksi tarinaa". Hah, hah, mikä idiootti olinkaan. Tuohon sivumäärään pystyy hyvinkin ahtamaan aivan kaiken tarpeellisen, ei yhtään liikaa eikä yhtään liian vähän. Kirja on täydellinen juuri sellaisena kuin se on ja vaikka lukeminen oli sivumäärän vuoksi nopeaa, se ei tuntunut siltä. Genesis on pidempi kirja, kuin 300 sivuiset hömppäromaanit, se vaatii hitaampaa lukemista ajatuksen kanssa. Genesistä ei voi vain lukaista, kohauttaa olkiaan ja jatkaa seuraavaan kirjaan miettimättä edes hiukan.

Kirja on utopiseen tulevaisuuteen sijoittuva kertomus Anaxista, nuoresta tytöstä joka on viisituntisessa pääsykokeessa pyrkiessään Akatemiaan. Hän on valinnut aiheekseen, Adam Forden, historian lähes myyttisen sankarin elämäntarinan. Kerronta on vuorotellen Anaxin kuulustelua ja kokeen aikana pidettäviä taukoja ja vuoroin Adamin elämäntarinaa Anaxin kertomana. Adamin tarinan kautta kirjassa päädytään monien kysymysten äärelle ja niin Adam, Anax kuin lukijakin joutuvat pohtimaan ihmisyyttä, sielua, tietoisutta ja tekoälyä. Merkittävä osa Genesistä onkin kirjan filosofinen puoli.

Juuri filosofia sai minut hiukan epäilemään kirjan lukemista. Tieteenala ei erityisesti kiehdo minua ja sillä on päässäni hiukan tylsä vaikutelma. Genesis on kuitenkin kaikkea muuta kuin tylsä, etenkin filosofisilta osioiltaan. Kirja ei myöskään ole millään lailla vaikeaselkoinen, vaikka se ajatustoimintaa vaatiikin. Filosofiset teemat ovat ihan selkeällä suomenkiellellä eikä kirja ollut termistön viidakossa haahuilua. Sen sijaan Genesis onnistuu herättämään paljon ajatuksia ja mullisti osittain ainakin minun käsityksiäni monesta asiasta.

Jos joku ei tästä ylistyksellisestä vuodatuksesta vielä tajunnut mennä poimimaan kirjaa käsiinsä, sanotaan se vielä suoraan. Lukekaa tämä!

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Kirjabingossa Genesis on alle 200-sivuinen kirja ja arvatkaa mitä. BINGO! Hahaa, Genesiksen avulla saan itseasiassa tuplabingon, kaksi viiden suoraa samalla kertaa. Yksi kesän tavoitteista saavutettu. (Teen kirjabingosta vielä jonkinsortin koostepostauksen kunhan ehdin.)

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Robert Galbraith - Käen kutsu

Cormoran Strike, #1

Kun kaunis, ongelmien piinaama mallityttö putoaa lumen peittämältä parvekkeelta Mayfairissa, kaikki viittaa itsemurhaan. Veljellä on kuitenkin epäilyksensä, ja hän palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken tutkimaan tapausta. Strike on Afganistanin sodan sekä ruumiillisesti että henkisesti rampauttama veteraani, joka kamppailee saadakseen otteen elämästään. Uusi tapaus turvaa hänen taloudellisen toimeentulonsa, mutta vaatii myös veronsa: mitä syvemmälle Strike sukeltaa nuoren mallin mutkikkaaseen maailmaan, sitä synkemmäksi se paljastuu - ja sitä lähemmäs vaaraa hän itse joutuu…

Kiehtova, hienostunut mysteeri, jonka taustana on Lontoo, Mayfairin hiljaisilta kaduilta East Endin pimeisiin pubeihin ja Sohon vilinään. Käen kutsu on J.K. Rowlingin ylistetty, ensimmäinen Galbraith-salanimellä julkaistu dekkari.


Aluksi voin kertoa niille jotka eivät sitä vielä tiedä, että olen suuri Harry Potter -fani. Pottereilla on ollut valtava vaikutus minuun, rakastan niitä täydestä sydämestäni ja J.K. Rowling tulee varmasti aina olemaan jonkin sortin kuningatar silmissäni. Enkä silti ennen Käen kutsua ollut lukenut yhtään hänen uudempaa, ei-Potteria teostaan. Häpeäisit, Kirjaneito.

Paikka vapaana, Rowlingin ensimmäinen Potterien jälkeen julkaistu teos ilmestyi jo 2012 enkä ole vieläkään lukenut sitä. Käen kutsukin ilmestyi viime vuonna. Vähän aikaa sitten havahduin siihen, että näitä Galbraithin nimellä julkaistuja dekkareita on juuri ilmestynyt toinenkin ja Silkkiäistoukan suomenkielisen laitoksenkin pitäisi ilmestyä elokuussa. Silloin päätin tarttua härkää sarvista ja lukea viimein Käen kutsun.

Robert Galbraith on salanimi, jonka J.K. Rowling loi halutessaan julkaista kirjan ilman valtavia ennakko-odotuksia ja paineita. Salaisuus ei kuitenkaan pysynyt kätköissä muutamaa kuukautta kauempaa ja Käen kutsun myynti nousi heti pilviin. Olihan kirjalla pyyhkinyt hyvin ennen sitäkin, mutta henkilökohtaisesti en usko, että siitä olisi tullut aivan samanlaista ilmiötä ilman Rowlingin nimeä. Minäkään en sitä luultavasti olisi tullut lukeneeksi. Tämän kirjan jälkeen aion kuitenkin lukea kaikki tulevatkin Cormoran Striket, Rowling osaa myös dekkarin kirjoittamisen taidon.

Kun tartui Käen kutsuun, en ollut lukenut dekkaria pitkään aikaan. En oikeastaan lue kauheasti kyseisen genren kirjoja Agatha Christietä lukuun ottamatta, sillä huolimatta kaikesta fantasiasta ja scifistä jota ahdan kitaani, juuri dekkarit saavat minut menettämään yöuneni. En minä pelkää demonien, vampyyrien tai ihmissusien hyökkäystä, mielipuoli murhaaja tuntuu paljon todennäköisemmältä. Onneksi Käen kutsu ei ole sen tyylin dekkari jossa murhaaja jahtaa joka hetki myös etsivää ja joudun aina pelkäämään hyökkäystä kun päähenkilö tutkii vanhoja kellareita. Ei, Käen kutsu on lähempänä Christien tyyliä, rikoksen ratkaisu koostuu etupäässä ihmisten haastatteluista ja johtolangoista. En siis nähnyt painajaisia.

Sen sijaan sain muistutuksen, kuinka hauskaa dekkarin lukeminen voi olla. Minä olen niitä lukijoita, jotka rakentavat koko ajan huimia teorioita päässään ja koittavat ottaa selvää sotkuisesta johtolankojen, alibien ja motiivien vyyhdistä. Tavalliseen tapaan arvasin monia pikkuseikkoja, mutta kokonaisuus jäi hämäräksi ja murhaajakin tuli aika puun takaa. Eikä se, etten ikinä onnistu arvaamaan murhaajaa, latista mitään lukukokemusta. Pienten juttujen huomaaminen vakuuttaa minut nerokkuudestani (Hah, hah) ja se, etten tajua kaikkea, tekee kirjasta vain paremman.

Kirjan päähenkilö, yksityisetsivä Cormoran Strike on jalkapuoli Afganistanin sodan veteraani, jonka elämä on rahatilanteesta ihmissuhteisiin melkoisen rempallaan. Käen kutsu ei keskitykään pelkästään rikoksen ratkaisemiseen, vaan myös Striken henkilökohtainen elämä tulee tapauksen aikana esille. Strike ei myöskään ole se kaikista tavallisin salapoliisi, mutta Rowlingilla on taito luoda eläviä hahmoja ja Strike tuntuu hyvin todelliselta henkilöltä.

Kirjan toinen päähenkilö on Robin Ellacott, nuori ja vastakihlautunut nainen, joka päätyy välitystoimiston kautta Striken sihteeriksi. Robin on monessa suhteessa Striken vastakohta, mutta teräväpäinen neito josta tulee nopeasti korvaamaton apun Striken tutkimuksiin. Heidän toverillista suhdettaan on hauska seurata ja kirjan parissa saa myöskin nauraa.

Kuten sanottua, Käen kutsu aloittaa Cormoran Strike -dekkarisarjan. Odotankin innolla millaisia tapauksia Strike ja Robin päätyvät vielä ratkaisemaan, he ovat kaksikko joiden seurassa tulen varmasti viihtymään.

Käen kutsu ei kuitenkaan ole uusi Harry Potter, niin kuin ei ollut Paikka vapaanakaan. J.K. Rowling osoittaa kuitenkin olevansa erinomainen kirjailija, hänen tekstiään on ilo lukea. Jos siis odotat lisää Tylypahkan taikaa, ei kannata vaivautua. Jos haluat lukea hyvin kirjoitetun, kiinnostavan dekkarin hienoilla henkilöillä, suosittelen kokeilemaan.

Arvosana: ♣♣♣♣

Kirjabingossa Käen kutsu menee kohtaan dekkari.



tiistai 1. heinäkuuta 2014

Abigail Gibbs - Illallinen vampyyrin kanssa

The Dark Heroine, #1

K-16! Rakkaus ylittää kuoleman rajat - Twilightin romantiikka on jalostunut lihaksi ja vereksi.

Violet Lee joutuu kammottavan verilöylyn silminnäkijäksi keskellä öistä Trafalgar Squarea. Vampyyrit ovat kohdanneet metsästäjänsä ja tehneet heistä selvää. Nyt he vievät Violetin mukaansa maailmaan, jollaisesta hän ei ole osannut edes uneksia.

Kauniit, joutilaat pedot elävät kartanossaan kuin jollain toisella aikakaudella: viini virtaa ja silkki kahisee. Peloissaan Violet yrittää paeta, mutta hänellä on yhtä suuret mahdollisuudet kuin antiloopilla leijonalaumassa. Lopulta hän taipuu jäämään, jotta hauras rauha ihmisten ja vampyyrien välillä säilyisi rikkumattomana.

Abigail Gibbs (s. 1994) alkoi kirjoittaa romaaniaan 14-vuotiaana ja julkaisi sen netissä pala palalta, aivan loppua lukuun ottamatta. 18-vuotiaana hän teki kahdesta kirjasta kuusinumeroisen sopimuksen HarperCollins-kustantamon kanssa. Jatko-osa on jo tekeillä.


Huokaus. Illallinen vampyyrin kanssa on kirja, josta kuulee ristiriitaisia mielipiteitä. Toiset rakastavat, toiset vihaavat. Kun jokin kirja jakaa mielipiteitä, minun on usein pakko lukea se jotta tiedän kummalla puolella olen ja kuten hieman arvelinkin, päädyin sille puolelle joka ei erityisemmin pitänyt lukemastaan. Luoja, kuuntelen tällä hetkellä tyhjänpäiväistä musiikkia, koska en halua yhdistää mitään hyvää kappaletta tähän kirjaan. (Pyrin aina valitsemaan hyvän kirjaa kuvaavan biisin arvostelun kirjoittamisen taustalle.)

Kaikki lähti liikkeelle Abigail Gibbsin netissä julkaisemasta tarinasta ja sen, samoin kuin kirjailija nuoruuden huomaa. Olen lukenut jonkin verran fanfictionia ja useaan otteeseen minulla oli sellainen tunne, kuin olisin lukenut kirjaa tietokoneen näytöltä. Illallinen vampyyrin kanssa ei vain tuntunut tarpeeksi hyvältä julkaistuksi materiaaliksi. Onnittelut kuitenkin Gibbsille, oman kirjan julkaisu nuorena on aina hieno asia.

Kirja on täynnä kliseitä ja kohtia jotka saivat minut pudistamaan päätäni a) noloudesta ja myötähäpeästä b) siitä etten uskonut mitä Gibbs minulle koitti selittää. Jo sivulla kaksitoista menin Goodreadsiin valittamaan epäuskottavuudesta. Violet on Lontoon keskustassa Trafalgarin aukiolla kello yksi yöllä ja päätyy vampyyrien hyökkäyksen ainoaksi todistajaksi. Anteeksi mitä? Trafalgarin aukio, Lontoon keskusta, autio? En niele tuota, ei noin keskeinen paikka suurkaupungissa ole tyhjä edes yöllä. Kyllä siitä edes joku auto ajaa ohi tai humalainen kävelee. Lisäksi Violet oli selvästi lähdössä jonnekin juhlimaan, joten luulisi muutamalla muullakin olevan samat suunnitelmat.

Toisen kerran minun teki mieli mojauttaa jotakin kun Violet, mokoma idiootti ei lähde juoksemaan karkuun, vampyyrien ja metsästäjien saapuessa paikalle. Haloo, edessäsi suoritetaan juuri joukkomurhaa!? Kuka tahansa tervejärkinen ihminen olisi lähtenyt lipettiin ja äkkiä. Lisäksi Violetilla on aikaa huomata vampyyrien vatsalihakset siinä vaiheessa kun hänen pitäisi juosta henkensä edestä. Sitten hän vielä paljastaa itsensä idioottimaisesti kun ei osaa olla hiljaa silloin kuin pitäisi.

Tämän kirjan maailmakaan ei vakuuttanut tippaakaan. Minä en uskonut sitä, mitä Gibbs minulle kertoi. Koko vampyyrit/pimeyden olennot/yhdeksän ulottuvuutta -kuvio ei vain toiminut minun kohdallaani. Minä en yksinkertaisesti uskonut sitä.

Kun luen hyvää kirjaa, jossa on taitavasti rakennettu maailma, luen silmät ymmyrkäisinä ja maailma tuntuu todelliselta. Minä uskon kirjan maailmaan sydämessäni. Abigail Gibbs ei onnistunut minun kohdallani tässä, vampyyrejä lukuunottamatta maailma tuntui aika irralliselta ja epäuskottavalta. Okei, vampyyrit elävät satojatuhansia vuosia ja Kasparkin on yli sata. No miksi hitossa hän sitten käyttäytyy kuin 6-vuotias jos ei saa mitä haluaa heti? Ja sama muiden aivokääpiöhahmojen kanssa, kaikki olivat laimeita ja käyttäytyivät mielivaltaisesti. Ainoa hiukankin täysjärkinen tuntui olevan Kasparin pikkuveli Cain ja arvatkaa mitä? Se vampyyri on oikeasti vasta 16-vuotias. Hah, ironia.

Ja jotta kaikesta saataisiin vielä kliseisempää, mukaan on vedetty myös Suuri ja Mahtava ennustus yhdeksästä pimeästä sankarittaresta. Yhtäkkiä tämä teiniromanssi onkin osa maailman kohtaloa. (Kuuletteko huokausteni kaiun?) Miksi. Ihmeessä. Tämäkin. Piti. Ottaa. Mukaan. Voi luoja, jos minun kohtaloni on Violetin käsissä, niin rukousten lukeminen on tarpeen. Lisäksi koko ennustus-kuvio tuntui täysin irralliselta. Yli puolet kirjasta on Violetin ja Kasparin suhteen setvimistä, torahampaita ja muuta. Sitten mukaan vedetään maailman kohtalo.

Sitten kirjassa on totaalisen puuduttavia politiikkaosioita. Ja kun tarkoitan puuduttavia, tarkoitan todella unettavia. Kaiken lisäksi minä yleensä pidän kirjoissa kohdista joissa rakennetaan mailmaa tai pohdiskellaan sen tilannetta. Ongelma oli vain se tosiseikka, etteivät vampyyrien ja ihmisten väliset ongelmat kiinnostaneet minua tippaakaan. Huijui, suuri sota tulossa. Huijui, neuvosto vaikeuksissa. *haukotus* Voidaanko vain hypätä tämän luvun yli?

Sitten meillä on Violet ja Kaspar. Violet on uppiniskainen ja hölösuinen sankaritar jolla ei ole itsesuojeluvaistoa. Okei, pidän yleensä omapäisisä ja rohkeista sankarittarista jotka uskaltavat pistää sankareille kampoihin, mutta pidän myös terveestä järjestä. Violet on uppiniskainen niin että saattaa itsensä aina vaaraan ja minun teki oikeasti mieleni takoa hänen päähänsä tervettä järkeä.

Ja totta kai meillä on ihana vampyyripoitsu Kaspar, jolla suoraan sanottuna viiraa päästä ja pahasti. Sitten meillä on romanssi.

Okei, viha-rakkaus -suhde on ihan jees, en vaadi, että päähenkilöt kaatuvat toistensa syliin välittömästi. Esimerkiksi Veronica Rossin Paljaan taivaan alla -kirjassa Aria ja Perry ovat aluksi vihollisia, mutta se ei estä Perryä käyttäytymästä jotenkin ihmismäisesti. Perry ei yritä pahoinpidellä tai raiskata Ariaa, vaikka ei tästä heti pidäkään. Aplodit sinne, Veronica Rossi on selviytynyt hienosti. Toisin kuin Abigail Gibbs.

Kasparin kieroutunutta luonnetta perustellaan traagisella äidin menetyksellä, mutta se ei ole mikään tekosyy. Ei ihmisen tarvitse olla enkeli tai entisellään rakkaan kuoleman jälkeen, mutta ei se ole tekosyy muuttua sekopääksi murhaaja-raiskaajaksi. Loppua kohti Kaspar on kuitenkin ah niin parantunut ja hänelle annetaan anteeksi. Voi kuinka traagista ja kaunista. (Kuuletteko sarkasmini?)

Lisäksi Kaspar on vampyyriprinssi eikä kykene ymmärtämään muiden ihmisten toiveita itsensä ohi. Koska hän on prinssi ja kruununperijä, hänen on saatava kaikki nythetioitisvälittömästi. Ah, haluan juoda Violetin verta joten annetaan mennä koska olen prinssi ja se kuuluu minulle. Voimmeko me vain heittää Kasparin kauas pois?

Se, että vampyyri kuvataan hirviönä, ei aiheuta minulle ongelmia. Niinhän kaikki vanhoina "ennen Twilightia aikoina" olikin. Se missä ongelma piilee on se tosiseikka, että hirviömäisyydestä tehdään hyväksyttävää juuri sillä tekosyyllä, että henkilö on vampyyri. Koska Kaspar on niin komea vampyyriprinssi, hän ei ole oksettava murhaaja, vaan kuuma mies. Miksi, oi miksi?

Tämän vuodatuksen jälkeen voidaankin sitten kysyä oliko kirjassa mitään hyvää. Minä en kauheasti kehumisen aihetta löytänyt, mutta ainakin kirja oli nopealukuinen eikä ollut silkkaa kidutusta. Paikoittain ihan viihdyttävä, mutten voi sanoa pitäneeni paljoakaan.

Illallinen vampyyrin kanssa aloittaa The Dark Heroine -sarjan ja toinen osa, Autumn Rose on jo ilmestynyt englanniksi. Kuinka pitkä sarjasta on tulossa, siitä minulla ei ole aavistustakaan, mutta tuskinpa jaksan lukea pidemmälle. Ehkä jos suomennetaan... (Heroine on muuten sankaritar eikä heroiini, kuten aluksi aivopierun vallassa ajattelin :D)

Arvosana:

Kirjabingossa Illallinen vampyyrin kanssa menee kohtaan kuuluu kirjasarjaan.