lauantai 26. heinäkuuta 2014

Alexandra Ripley - Scarlett

Seuraava teksti käsittelee Tuulen viemää -klassikkoromaanin jatko-osaa ja sisältää siten paljon merkittäviä juonipaljastuksia Margaret Mitchellin romaanista.

Koko maailman odottama jatko unohtumattomaan Tuulen viemään!

Nyt ratkeaa Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin myrskyisän rakkauden kohtalo. Löytävätkö he onnen omilla tahoillaan? Mitä tapahtuu syvästi loukkaantuneelle ja järkkymättömän päätöksen tehneelle Rhettille? Mitä lannistumattomalle Scarlettille, joka on tottunut saamaan haluamansa? Saako hän Rhettin takaisin?

Scarlett on yhtä vastustamaton kuin Tuulen viemää - täynnä tunnetta ja voimaa, elämän suurta lumoa.

Luin Margaret Mitchellin klassikoksi nousseen teoksen, Tuulen viemää viime kesänä. Kirjan melkoisen kuuluisa loppu kuohautti myös minun tunteitani ja kun kuulin, että kirjalle on kirjoitettu jatko-osa, olin seitsemännessä taivassaa. Lainasin Scarlettin oitis, aloitin ja jätin kesken noin kolmekymmentä sivua luettuani. Muutamassa päivässä olin jo ehtinyt päästä yli Tuulen viemän lopusta, enkä jaksanut lähteä jatkoa kahlaamaan, se kun ei ole Mitchellin itsensä kirjoittama. Joskus viime vuoden aikana äitini kuitenkin osti Scarlettin minulle muutamalla eurolla jostain kirjadivarista ja tänä kesänä päätin lukea sen hyllystäni homehtumasta.

Ei ole vaikea päätellä miksi jatko-osa on tehty. Tuulen viemällä on unohtumaton ja loistava loppu, joka jää kuitenkin vaivaamaan takaraivoon. Lukija saa ensin seurata Scarlettin ja Rhettin kamppailuja 800 sivua, hän saa kärsiä epätoivon hetkistä kun kaikki menee päin prinkkalaa, eikä toivoa tunnu olevan missään. Vastoinkäymiset kuitenkin selätetään yksi toisensa jälkeen ja viimein Scarlett tajuaa rakastavansa Rhettiä. Ah, emmekö me kaikki näekin Scarlettin ja Rhettin tanssivan yhdessä auringonlaskuun? Emmekö me pyyhikin jo valmiiksi kyyneleitä silmäkulmistamme? Oih, nyt Scarlett kertoo Rhettille rakkaudestaan ja Rhett vastaa.... MITÄ??? Kaikki pilvilinnamme räjäytetään pirstaleiksi, aurinko ei laske koska ei ole koskaan noussutkaan ja tanssikengät viskataan nurkkaan. Sydämemme tuntee riipivää tuskaa.

Lähes tuhat sivuiset rakkausromaanit eivät yleensä lopu niin kuin Tuulen viemää. Jos ollaan oikein traagisia, sankari tai sankaritar kuolee vakuutettuaan ensin ikuista rakkauttaan. Mutta sankari ei koskaan lakkaa rakastamasta sankaritarta, vaikka tämä olisi minkälainen kammotus tahansa. Paitsi kun kyseessä on Tuulen viemää.

Älkää käsittäkö väärin. Minä oikeasti rakastan tuota loppua, nyt kun olen päässyt siitä yli. Scarlett sai loppujen lopuksi mitä ansaitsi. Ja sitäpaitsi, kuuluvatko Scarlett ja Rhett oikeasti yhteen? Scarlett on käyttäytynyt raivostuttavasti, eikä välttämättä edes ansaitsisi Rhettin rakkautta ja Rhett puolestaan voisi olla onnellinen jonkun muun kanssa. Mutta silti, mutta silti... Tuulen viemää on rakkausromaani. Sydämensä pohjassa lukija haluaa Scarlettin ja Rhettin päätyvän yhteen. Kumpikaan ei ole vielä kuollut, joten MITÄ SITTEN TAPAHTUU? Scarlett vannoo saavansa Rhettin vielä takaisin ja jos joku nainen siihen pystyy, sen on hän. Scarlettin uskomaton sisu ja lannistumattomuus on tullut satojen sivujen aikana jo huomatuksi. Voisi olla hyvinkin mahdollista, että heidän rakkaustarinalleen olisi olemassa onnellinen päätös. Sitä Tuulen viemää ei kuitenkaan kerro. Ja siksi meille on kirjoitettu Scarlett.

Kysymys kuitenkin kuuluu, tarvitaanko tätä jatko-osaa oikeasti? Ei kaikkea kirjallisuutta ole suunniteltu perinteisten kaavojen mukaan, onnellinen loppu rakkaustarinalle ei ole mikään vaatimus. Tuulen viemän hienoushan kulminoituu juuri loppuun, sen takia kirja muistetaan. Scarlett ja Rhett eivät saa toisiaan - mutta kaikki ei ole vielä ohi. Scarlettia lainaten, huomenna on uusi päivä ja kukin lukija saa itse ratkaista rakkaustarinan kohtalon. Mitchell ei lopettanut kirjaansa kyseiseen kohtaan koska kyllästyi, vaan hän halusi kirjansa loppuvan siihen. Hän halusi Rhettin lähtevän ja Scarlettin jatkavan eteenpäin uskomattomalla sisullaan. Miksi sitten viisikymmentä vuotta myöhemmin joku muu kirjoittaa ja julkaisee teokselle jatko-osan?

Moni lukija varmasti olisi halunnut Scarlettin ja Rhettin päätyvän yhteen (minunkin romanttinen sydämeni toivoo sitä), mutta onko jatko-osa kuitenkaan tarpeellinen? Jos Mitchell olisi kirjan itse kirjoittanut, asia olisi ollut aivan toisin. Mutta mikä oikeus jollain muulla on lähteä jatkamaan toisen tarinaa? Omassa päässään saa kuvitella aivan mitä lystää ja miksei kirjoittaakin (en kuulu fanfictionin vastustajiin), mutta julkaista kirja? Suhtaudun asiaan hyvin ristiriitaisesti. Onko Ripleyllä ollut oikeus julkaista Mitchellin kuoleman jälkeen jatko-osa tämän suurromaanille?

En rupea tässä pohtimaan asiaa tämän syvällisemmin, kirja on kuitenkin julkaistu ja minä olen sen lukenut. Se ei ole virallinen jatko-osa tai ainakaan minä en sitä sellaisena ajattele. Se ei ole läheskään yhtä loistava kuin Tuulen viemää, mutta ihan kelpo kirja kuitenkin. Scarlettin ja Rhettin tarina saa monien toivoman ratkaisun ja kirjaa lukee nopeasti. Tuulen viemän lumoa on myös tässä jatko-osassakin.

Kirjaan tarttuessani olin erityisen utelias sukeltamaan jälleen Scarlett O'Haran pään sisään, tuon unohtumattoman sankarittaren, jota rakastan ja vihaan. Scarlett on pilalle hemmoteltu, itsekäs, turhamainen ja ylpeä ja on usein todella piittaamaton muiden ihmisten tunteista. Hän tekee häikäilemättömiä päätöksiä ja saa minut vaikeroimaan raivosta ja tuskasta. Haluaisin usein antaa Scarlettille kunnon läimäyksen. Toisaalta Scarlett on niin uskomattoman vahva, ettei häntä voi olla ihailematta. Hän selviää kaikesta mitä elämä hänen eteensä heittää, silkalla päättäväisyydellä ja sisulla. Jos estettä ei voi ylittää, alittaa tai kiertää, Scarlett menee sen läpi. Scarlett ei luhistu. Juuri Scarlettin selviytyminen onkin yksi Tuulen viemän punaisista langoista.

Sitten meillä on Rhett Butler. Scarlettia vanhempi, komea, kiehtova ja sankaritartamme älykkäämpi mies, joka on Scarlettin tapaan selviytyjä. Kun muut vajoavat kurjuuteen ja köyhtyvät sisällissodan kuohuissa, Rhett Butler kasvattaa imperiumiaan. Rhettissä on paljon samaa kuin Scarlettissa, samaa häikäilemättömyyttä. Hän kunnioittaa vain harvoja ihmisiä ja on yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka onnistuvat määräilemään Scarlettia.

Kuinka lukija haluaisikaan näiden kahden tulisieluisen selviytyjän päätyvän yhteen. Mutta ei, Scarlett palvoo hänen saavuttamattomissaan olevaa Ashely Wilkesia ja vikittelee siinä sivussa siskonsa sulhasen. Scarlettin rakkaus tuntuu avioliiton jälkeenkin olevan Rhettiltä saavuttamattomissa. Scarlettissa asetelma on kääntynyt, nyt Scarlett koittaa epätoivoisesti herättää Rhettin kuihtuneen rakkauden henkiin ja rakentaa elämänsä uudelleen.

Minä pidin Scarlettista tässä kirjassa paljon enemmän kuin Tuulen viemässä. Ehkä olin jossain sieluni sopukassa kaivannut hänen raivostuttavaa luonnettaan ja sisuaan, mutta lisäksi hänestä tulee Scarlettissa oikeasti siedettävämpi ihminen. Hetket jolloin halusin mäjäyttää häntä päin taulua olivat paljon harvemmassa kuin alkuperäisteoksessa. Asiaan varmasti vaikuttaa se, että Scarlett rakasti tässä oikeaa henkilöä, eikä ollut koko ajan säntäämässä uusiin naimisiin, niin kuin minusta Tuulen viemää lukiessani tuntui. (Se järkytys, kun Scarlett pamautti naimisiin Charles Hamiltonin kanssa ensimmäisen sadan sivun sisällä... Ja se vielä suurempi järkytys, kun nainen päätti vokotella siskonsa sulhasen ja naida tämän kirjan keskivaiheilla...)

Scarlett tuntui pääosin hyvin uskolliselta alkuperäisteokselle, mutta huomasin kyseenalaistavani sitä aina, kun jokin juonenkäänne ei miellyttänyt minua. Silloin nyrpistin nenääni ja tuhahdin kirjan olevan vain jonkun muun kirjoittama jatko-osa. "Mitchell ei olisi takuulla tehnyt tuota..." (Juupajuu, niin varmaan. Tuulen viemän juonenkäänteiden kanssa hakkasin päätäni seinään vielä enemmän...)

Scarlettin loppu paransi kyllä särkyneen sydämeni, mutta myös opetti minut todella rakastamaan Tuulen viemän loppua. Vaikka viimeiset kymmenisen sivua melkein itkin pelkästä onnesta, huomasin silti pitäväni alkuperäisestä, avoimesta ja onnettomammasta lopusta enemmän. Scarlettin herättämää onnea hillitsee myös se, että en pidä kirjaa Tuulen viemän suorana jatko-osana. Hieno visio siitä, miten tapahtumat ehkä etenivät, mutta minulle Scarlettin ja Rhettin tarina päättyy siihen, mihin Mitchell sen lopetti.

Scarlett onnistui kuitenkin kaappaamaan sivuilleen hiukan sitä samaa hohdetta ja lumovoimaa, jota Tuulen viemää on pullollaan ja kirja herättikin minussa halun lukea Tuulen viemän uudelleen. Ehkäpä loppukaan ei ole niin musertava kun tietää mitä odottaa. Lisäksi voisin viimein katsoa Tuulen viemää -elokuvan, joka on houkutellut minua viime kesästä saakka.

Arvosana: ♣♣♣

2 kommenttia:

  1. Loistava kirjoitus, vaikka minä en Ripleyn kirjaa olekaan lukenut! (Sitä onnen hetkeä kun huomasin uuden bloggauksen ilmestyneen... Älä edes kysy, koska minusta tuli näin riippuvainen kirjablogeista. :D) En edelleenkään innostunut tutustumaan itse teokseen, mutta sen olemassaolo on kyllä todellakin ihan mielenkiintoinen juttu - kuinkakohan paljon vastaavia tekstejä on aiemmin lähetetty kustantajille mutta ei julkaistu? Varsinkin, kun Mitchell itse ei ilmeisesti olisi halunnut omaakaan kirjaansa julkisuuteen...

    Tuulen viemää on jäänyt mieleen yhtenä parhaista näkemistäni elokuvasovituksista, vaikka siitä on kieltämättä jätetty kirjassa olleita asioita pois. Olisi mielenkiintoista kuulla näkemyksiäsi siitäkin, mikäli päätät sen joskus katsoa. :---)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Kirjaa lukematon ei varsinaisesti menetä mitään, mutta kyllä Scarlettia mielellään luki, eli ihan onnistunut jatko. Olen viime päivinä katsellut Tuulen viemän trailereitä YouTubesta ja vaikuttaa kyllä ihanalta elokuvalta. Tulen varmasti katsomaan sen kunhan saan aikaiseksi.

      Poista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)