sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kirjakuva päivässä -haaste: päivät 24-31

 
Edelliset postaukset: 1, 2, 3 ja 4.
 
Päivä 24: paksuin kirjasi. En varmaankaan ole ainoa, hyllyni paksuin opus on Harry Potter ja Feeniksin kilta. Sivuja 1050.
 

Päivä 25: upea kansikuva. Hyllystäni löytyy useita hienoja, muun muassa Patrick Rothfussin Tuulen nimi, mutta tällä kertaa päädyin George R.R Martinin Lohikäärmetanssiin. Osien 1 ja 2 kansikuvat saa yhdistettyä isommaksi kuvaksi, joka on uskomattoman hieno.


Päivä 26: kirjoja, jokapaikassa! Jos ei lasketa sitä kun lasken kirjan hetkeksi kädestäni jollekin pöydälle, ne ovat melkeinpä aina joko tuon kaapin päällä tai kirjahyllyssä. Olen siisti ja tykkään pitää asiat järjestyksessä.



Päivä 27: puhutteleva nimi. Patrick Nessin Chaos Walking -trilogian ensimmäinen ja viimeinen osa. The Knife of Never Letting Go ja Monsters of Men. Hienot nimet jo näinkin ja kaksi ensimmäistä osaa lukeneena tajuaa myös merkityksen. (Joka on kauniskammottavaloistavaupea.)

 

 Päivä 28: lukematta jo ikuisuuden. J.K Rowlingin Paikka vapaana on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti. Ja edelleen lukematta. Nyt olen jopa Emelien blogiarvonnan kautta saanut kirjan omaan hyllyyn asti, joten ehkäpä olisi aika.

 
Päivä 29: kestosuosikki. Tähän olisi voinut laittaa Pottereita tai Tuulen nimeä, mutta mennään hiukan omaperäisemmiksi. Paljaan taivaan alla on jostain syystä noussut minulla yhdeksi suosikkikirjaksi ja -trilogiaksi, olen lukenut kirjan varmaankin valehtelematta noin viisi kertaa. Jokin siinä vain aina lumoaa!


 
Päivä 30: "bookshelfie". Tämä ei ole selfie. Eikä tässä ole kirjahyllyä. Lisäksi kuva on otettu heinäkuussa. Mitäs pienistä. Olen parannellut syysflunssa pari viime päivää, enkä ole oikein ollut oman naaman valokuvaustuulella. (Enkä usko, että tekään haluatte nähdä kuvaa punanenäisestä, sotkunutturaisesta ihmisenraadosta.) Nauttikaa siis tästä siskoni mökillä nappaamasta kuvasta, jossa luen Fangirliä iloisena uudelleen. (Naamani ei muuten ole tainnut edes näkyä blogin puolella aikaisemmin. Nyt näette puolet.)
 
 
Päivä 31: freebie. Viimeisen päivän aiheen sai valita itse ja päätin hetken mielijohteesta kasata lattialle kaikki oman hyllyn suosikkikirjat. Ja kuvan ideahan oli se, etten karsi, joten mukana on kaikkien aikojen lempikirjoja, uudempia suosikkeja ja sarjoja, joista jokaikinen osa ei ole aivan ykkössuosikki, mutta sarja itsessään ansaitsee paikkansa kuvassa. Niin ja tässähän olivat sitten vain ne omassa hyllyssä olevat lempikirjat, kokonaisuudessaan lista jatkuu vielä. 
 
 
 
Nyt on sitten kirjakuvat nappailtu ja hauskaa on ollut. Kiitos vielä Emelielle haasteen järjestämisestä!




lauantai 30. elokuuta 2014

Susanna Clarke - Jonathan Strange & herra Norrell

On vuosi 1807, ja magia on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell taikoo talvisena aamuna Yorkin katedraalin kiviset patsaat puhumaan.

Magiaan syvällisesti perehtynyt herra Gilbert Norrell saa Lontoon seurapiirit kohisemaan muuttaessaan yhdessä palvelijansa Childermassin kanssa pääkaupunkiin. Itseoppinut ja syrjään vetäytyvä Norrell ei täysin hyväksy kykyjensä herättämää huomiota, mutta suostuu lopulta käyttämään magiaa koko kuningaskuntaa uhkaavaa vihollista vastaan. Sota Napoleonia vastaan on jatkunut jo vuosia.

Nuori herrasmies Jonathan Strange haluaa kehittää omia luontaisia taipumuksiaan magian alalla ja hakeutuu aluksi vastahakoisen herra Norrellin oppilaaksi. Kaksikko niittää pian taidoillaan runsaasti mainetta ja kunniaa. Selvästi lahjakas Strange ei kuitenkaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin magian luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin.

Ihmisenä syntyneen, mutta keijujen kasvattaman Raven Kingin aikoina magiaa ja ihmisjärkeä käytettiin sulassa sovussa, mutta legendaa varjostavat monet selvittämättömät kysymykset. Jonathan Strange on valmis tutkimaan Raven Kingin kohtaloa rohkeammin kuin herra Norrell, mutta pystyykö hän siihen ilman uhrauksia?

Jonathan Strange & herra Norrell kuljettaa lukijansa keskelle seikkailun, taikuuden ja fantasian juhlaa. Teos on Charles Dickensin ja Jane Austenin hengessä kirjoitettu, lumoavan hauska lukuromaani, jossa magiikka ja mysteerit kukoistavat suurten historiallisten tapahtumien keskellä.


Se tunne kun tietää lukevansa uutta lempikirjaa. Se tunne kun jo ensimmäisen sivun jälkeen hymyilee ihan vain siitä tunteesta, että tietää olevansa loistavan lukuelämyksen alussa. Ah, vielä 792 sivua loistavuutta jäljellä. Se tunne joka minulla oli Jonathan Strangen & herra Norrellin kanssa. Tiesin jo alusta alkaen tulevani rakastamaan sitä ja niinhän siinä kävi.

En ollut kuullut Jonathan Strangesta & herra Norrellista oikeastaan yhtään mitään, kun iskin siihen silmäni kirjaston hyllyllä. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, eikä se fantasiahyllyn laidassa nököttävä järkäle näyttänyt aivan uudelta ilmestykseltä. Kirjasta näytti kuitenkin olevan kahta versiota, mustaa järkälettä ja valkoista järkälettä ja päätin uteliaisuudesta vertailla niitä. Kirjoilla ei ollut mitään eroa (kirjasta liikkuu kahdenlaista ulkoasua), mutta siinä samassa tulin lukeneeksi kirjan takakannen, jonka ansiosta lainasin kirjan. Joskus näyttäytyvä, hyvä kirjavainuni osui oikeaan, takakannen perusteella havaitsin kirjan mahdollisuudet ja parinkymmenen sivun jälkeen olin varma jo lempikirjapotentiaalista. Eikä pettänyt vaisto tällä kertaa, Jonathan Strange & herra Norrell oli aivan ihastuttava ja mainio kirja. (Takakansi on muuten oikeasti onnistunut, se on tavoittanut kirjan tunnelmaa.)

Sanon kuitenkin jo heti alkuun, ettei Jonathan Strange & herra Norrell ole kaikkien kirja. Jos haluat lukea kirjan, jonka lukaisee nopeasti, juoni on suoraviivainen, et jaksa alaviitteitä tai pitkällisiä historialle (erityisesti magian sellaiselle) omistettuja pätkiä ja haluat välttää ilkeitä keijuja, suosittelen jättämään väliin. Jos sen sijaan olet valmis hitaalle, mutta nautinnolliselle matkalle magiantäyteiseen 1800-luvun Englantiin, haluat lukea hersyvän hauskan, mutta paikka paikoin synkän kirjan, jollaiseen et takuulla ole ennen törmännyt, suosittelen lukemaan ylistykseni ja hankkimaan sitten kirjan käsiisi.

Sillä voi mikä lukukokemus Jonathan Strange & herra Norrell olikaan!

Jonathan Strange & herra Norrell on kirja, jonka kerronta iski minuun täydellisesti. Se on hidasta, kuvailevaa ja polveilevaa ja sisältää runsaasti alaviitteitä. Tarinan ollessa vasta vaiheessa, viitataaan Jonathan Strange elämänkertaan ja lukuisiin muihin julkaisuihin, aivan kuin kyseessä olisi tieteellinen teksti. Alaviitteissä kulkee myös melkeinpä aivan toinen tarina, ne eivät ole vain sivuhuomautuksia, vaan aivan omia tarinoitaan. Taisin laskea pisimmän alaviitteen pituudeksi melkein kolme sivua. Minä suorastaan rakastin alaviitteitä ja ahmaisin ne aina innokkaasti. Paitsi mielenkiintoisia pikkujuttuja, alaviitteet olivat välillä tajuttoman hauskoja, josta päästäänkin seuraavaan aiheeseen, eli kirjan huumoriin.

Etulieppeen vertaus Dickensiin ja Austeniin on minusta melkoisen osuva. Paitsi, että kirjan ajankohta on samalla vuosisadalla kirjailijoiden romaanien kanssa, tyylissä ja huumorissa on samanlaisuutta. Humoristista toteamusta ja ironiaa, jota minä rakastan. Oi kyllä, olisipa maailmassa enemmän tällä lailla kirjoitettuja kirjoja.

Jonathan Strange & herra Norrell onkin jotain täysin erilaista mitä olen ikinä ennen lukenut. Maagikot eivät nyt ole niin epätavallinen asia lukemistossani, mutta Susanna Clarken romaani on silti epätavallinen. Kirja on pitkä ja myös tuntuu pitkältä, eikä juoni etene kaikista suoraviivaisemmin. Jonathan Strange & herra Norrel ei ole niitä kirjoja, joiden draaman kaaren ja juonen tavoitteen voi arvata jo takakannen perusteella. Ei, juoni kehittyy hitaasti ja vaikka kliimaksin aineksia kootaan matkan varrella, sitä ei tehdä silmiinpistävästi. Kirja ei syyllistykään minkäänlaiseen ennalta-arvattavuuteen, vaikka muutama paha aavistukseni oikeaan osuikin. Juoni ei myöskään ole ylettömän seikkailullinen, Jonathan Strange & herra Norrell ei ole niitä kirjoja, joiden perään haikailee koulussa kun haluaa tietää mitä tapahtuu. Oikeastaan olin aina välillä haluton tarttumaan kirjaan uudelleen, mutta aina kun sain luettua vain yhden kappaleen, tarina alkoi viedä mukanaan. Kirja onkin hidastempoinen, mitä en kuitenkaan laske sen viaksi. Kirjaa ei ole tarkoitettu ahmaistavaksi yhdessä illassa, se on tarkoitettu nautittavaksi pieninä annoksina. Olisinkin arvellut lukemisen vievän minulta vielä aikaa, mutta koska olen parhaillaan räkätaudissa, olen viettänyt päivän peittoihin kääriytyneenä kirjojen seurassa.

Nautin paljon myös kirjan historiallisesta puolesta ja muistelin innolla yläasteen Napoleonia käsitelleitä historiantunteja. Jonathan Strange & herra Norrell sisältää kuitenkin vaihtoehtohistoriallisia piirteitä lähtien jo aivan siitä, ettei Englannissa varmaankaan ollut maagikkoa avustamassa armeijaa? (Tai mistähän sitä tietää.) Ja tuskin Brysseliä siirrettin Amerikkaan ja takaisin muutamassa tunnissa.

Kirjaa lukiessani muistin myös, miksi olen aina inhonnut keijuja. Okei, ne perhosensiivet omistavat Barbiet ovat ihan jees, ei minulla ole mitään kukkapellolla asuvia pinkkipukuisia peukaloisia vastaan, mutta muuten... Keijut ovat minusta todella pelottavia. Tiedättehän ne keijut, joilla on omat valtakuntansa, kieroutuneet moraalikäsityksensä ja pelottavat taikansa? Hyi olkoon. Jos jokin yliluonnollinen laji inhottaa minua todella, niin sitten keijut.

Mutta vaikka Jonathan Strangea & herra Norrellia luki hitaasti, se ei kuitenkaan ollut tylsä. Lisäksi kirjan loppuosa on itseasiassa todella nopeatempoinen, kun päästään loppuratkaisun lähelle. Jännittävästä puhumattakaan. Sain todella pelätä, etteivät asiat järjestyisikään. Eikä loppu siltikään ollut kaikkein sokerisin tai odotetuin, vaan juuri sopivan avonainen, hivenen surumielinen ja kaunis. Kyyneleet valuivat poskia pitkin viimeisiä lauseita lukiessa!

Ah, Jonathan Strange & herra Norrell ei ole kirja, jollaisia tulee vastaan joka nurkalla. Minulle kirja oli ihastuttava ja kaikin tavoin upea lukukokemus ja olen varma, että tulen vielä palaamaan kirjan pariin.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Jonathan Strange & herra Norrell
Alkuteos: Jonathan Strange & mr. Norrell
Kirjailija: Susanna Clarke
Kääntäjä: Helene Butsow
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2005 (alkuperäisteos julkaistu 2004)
Luettavaksi: kirjastolaina

perjantai 29. elokuuta 2014

Kirjaneidon tornihuone on Facebookissa!

Kaipa minunkin on nyt aika hypätä tähän junaan. Tylsyyden iskiessä päätin yhtäkkiä perustaa blogille Facebook-sivun, jollaisia löytyy myös monilta muilta kirjabloggaajilta. Mitään ei täältä blogista poistu, Facebookiin saattaa tulla lyhyempiä päivityksiä tai kuvia, muttei mitään mullistavaa. Jos siis kiinnostaa, tervetuloa osoitteeseen: https://www.facebook.com/kirjaneidontornihuone



torstai 28. elokuuta 2014

Lukeminen ja syksyn kiireet

Syksy on saapunut, vaikkakaan syyskuu ei aivan vielä. Kesä katosi ainakin Tampereelta melkein päivälleen silloin kun koulut alkoivat ja sade on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Tänään tosin paistoi aurinko, koska laitoin viimein kumisaappaat jalkaan. Pari vuotta vanhat, saumoista rikkinäiset tennarit ovat nimittäin olleet kovilla sateessa, eikä mutavesi sukissa ole kivaa. Mutta tänään siis aurinkoinen sää ja meikäläinen marssii kumisaappaissa... Mutavellin ja syksyn mukana on kuitenkin tullut myös koulu enkä ole ollut pitkään aikaan näin väsynyt.

Viisi lukuainetta ja joka päivä kahdeksaan ei ole aivan kukkapellolla temmeltämistä. Eilinen päiväni meni jokseenkin seuraavasti. Viisi oppituntia, eli yhteensä seitsemän tuntia koulussa. (Yksi tunti liikuntaa, luojan kiitos.) Aamu alkoi psykologialla ja vaikka aihe kiinnostaa, opettajan rauhallinen ääni ja videot tekevät hereillä pysymisestä vaikeaa. Liikunta kuitenkin piristää ja loppupäivä sujuu suhteellisen kivuttomasti. (Vaikkakin piti raahata läppäriä ympäri koulua. Miksi opettajat ovat saaneet innostuksen vaatia opiskelijoita ottamaan omia laitteita mukaan?) Puoli neljältä suuntaan pikapikaa ostamaan eväät ja syön ne soittotuntia odotellessa lukien samalla psykologian kappaleen.

Soittotunnin jälkeen kirjastoon puoleksitoista tunniksi tekemään enkun esitelmää kavereiden kanssa. Kotona lähempänä puoli kahdeksaa, syön ja teen läksyt. ("Iskää, mitä mulla menee tässä laskussa pieleen?" "Tossa pitäis olla kakkonen." Korjaan. "Mikä tässä vieläkin on pielessä?" "Älä tota ratkaisukaavan nelosta korjaa." Ai jaa kappas vaan. Vähän väsynyttä.) Surffailen netissä, katson YouTube-videoita, luen blogeja kuuntelen musiikkia. Oho, kellohan on jo puoli kymmenen.

Syön iltapalaa, juon teetä ja luen viisi sivua Jonathan Strangea ja herra Norrellia. Muistan huomisen koulukuvan. Juon lisää teetä, pesen hampaat ja olen aikeissa mennä nukkumaan. Juttelen puolituntia niitä näitä mukavia siskon kanssa. Ai jaa, kello onkin jo yksitoista. No minäpä luen jotain vielä hiukan. Jonathan Strange ja herra Norrell? Hmmmeeööäääblaah. David Copperfield? En kykene. The Lies of Locke Lamora? Liikaa termistöä ja masentavuutta. Katie McGarry: Crash Into You? Nyt kuulostaa paremmalta. Juoni pyörii romanssin ympärillä ja olen jo lukenut tämän. Voin siis selailla tylsien kohtien yli ja lueskella mitä huvittaa. Ei aivotoimintaa.

Oho, kello on puoli kaksitoista, mennäänpä nukkumaan. Torkahtelen, pyörin sängyssä. Voihan vietävä, kello on jo puoli yksi. Pyöriskelen sängyssä vielä vähän aikaa ja nukahdan ilmeisesti jossain vaiheessa, sillä herään aamukuudelta herätyskellon piipitykseen.

Havainnollistava kuva iltojeni seuralaisista.

Siinä tunnelmia tiistailta ja keskiviikoaamulta. Vireystilani koulussa on usein väsymysenergialla ja silkalla sisulla eteenpäin tahkova otus tai vaihtoehtoisesti kuollut ameeba. Unelmoin hartiahieronnasta ja kolmesta lisätunnista vuorokauteen.

Okei, lievästi kärjistettynä. Tiistai-ilta esimerkiksi oli mainio, koska soittotuntini sujui loistavasti ja tanssahtelin pilvissä loppupäivän. Väsymyskin katoaisi varmasti kun menisi aikaisemmin nukkumaan. Teen joka aamu unenpöpperössä pyhän päätöksen sammuttaa valot joka ilta kymmeneltä ja rikon sen neljäntoista tunnin kuluttua.

Kaikella kiireellä on kuitenkin yksi vaikutus. Tajuan, kuinka tärkeää lukeminen minulle on ja kuinka arvokkaita lukuhetket voivat olla. Ne viisi sivua tiistai-iltana Jonathan Strangen ja herra Norrellin kanssa olivat ihanaa aikaa. Lämmin teekuppi käsissä ja loistava tarina silmien alla olen onnellinen. Omat murheet unohtuvat kun hihittelen kirjan kerronnalle. (Olen melkoisen varma, että kyseessä on uusi lempikirja.) Kiireellä ja stressillä on kuitenkin yksi vaikutus lukemiseeni. Uusien kirjojen ja etenkin yhtään aivotoimintaa vaativien lukemisesta tulee lähes mahdottoman raskasta.

Jokin vaaleanpunainen höttöhattarakirja tuntuu paljon houkuttelevammalta kuin David Copperfield. Höttöromaanissa luet joka toisen rivin ja pysyt mainiosti kärryillä. Dickensissä skippaat yhden kappaleen ja tajuat, ettet tiedä mistä viimeiset kaksi sivua on jaariteltu. Myös uudelleen lukeminen on houkutteleva vaihtoehto. Ai vitsit, nyt tiedän mikä minua piristää. Luen Fangirlin läpi selaillen vain lempikohtaukset. Levi saa minut aina paremmalle tuulelle. Oi, luenpa City of Heavenly Firen epilogin niin voin mennä tyytyväisenä nukkumaan.

Tajuatteko mitä tarkoitan?

Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuoli. Raskaan päivän jälkeen kymmenen luettua sivua David Copperfieldistä (eli kotoisammin Taavetti Kuparikentästä) tuntuvat voitolta. Lisäksi tunnen itseni todella sivistyneeksi ja älykkääksi syventyessäni Dickensin ääreen teetä siemaillen. Ai mitä minä luen? 800 sivua Charles Dickensiä kevyeksi iltapalaksi. Saanko tiedustella Teidän kirjallisia mieltymyksiänne?

Mutta Dickensistä kaikkiin kirjoihin, loppujen lopuksi johtopäätös on sama. Lukeminen on minulle elämäntapa, se, jota ilman en osaa olla. Vaikka internetin kiusaukset vievät turhan usein voiton painetusta sanasta, en koskaan aio luopua lukemisesta. Jos pitäisi luopua tietokoneesta tai kirjoista, valitsisin kirjat ja heittäisin tietokoneen järveen. Lukeminen tyhjentää pääni ulkomaailman ajatuksista, lukiessa voin olla jossain aivan muualla jos siltä tuntuu. Paul Austeria lainaten:

“Reading was my escape and my comfort, my consolation, my stimulant of choice: reading for the pure pleasure of it, for the beautiful stillness that surrounds you when you hear an author's words reverberating in your head.”  

-Paul Auster: The Brooklyn Follies (suom. Sattumuksia Brooklynissa) En ole lukenut kirjaa, mutta lainaus pisti kerran silmään Goodreadsissa.

Taidan mennä lukemaan jotakin.

Ja tämän postauksen ainoa ja hyvin epäsyvällinen tarkoitus oli tyhjätä pääni. Järjestää aivoissa seilailevat, hajanaiset ajatusten pätkät edes joksikin puolijärjelliseksi. Kiitokset ja arvostukset sille joka tämän puolinaista ajatustenvirtaa olleen romaanin luki. (Kertokaa toki mitä ajattelitte tällaisesta vähemmän virallisesta eepoksesta.)

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Magdalena Hai - Kerjäläisprinsessa

Gigi ja Henry, #1

Keloburgin satamakaupungissa asuu kauppiaita, merirosvoja ja salakuljettajia - ja Umbrovian vallankumousta yli maan ja meren paennut prinsessa Gigi perheineen. Mutta täälläkään he eivät ole turvassa: kaupungissa on nähty ihmissusia ja eräänä päivänä perheen asuntoon heitetään pommi...

Oletko kiinnostunut vaihtoehtohistoriasta, steampunkista, seikkailukirjoista ja kaipaatko jotain, jonka voi lukaista nopeasti? Onneksi olkoon, olet nyt löytänyt kirjan johon voit tarttua. Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa on nimittäin paitsi kaikkea edellä mainittua, myös ihana ja viihdyttävä kirja jonka lukaisee nopeasti hymy herkässä.

Minä olin ollut varovaisen kiinnostunut Kerjäläisprinsessasta jo kauan, steampunk on nyt varsin pinnalla ja olen kuullut kirjasta paljon hyvää. Silti en ole vain saanut aikaiseksi kirjaan tarttumista, kunnes tänä aamuna tein päätöksen, tänään minä sen luen. Olen syventynyt viime päivät aika tiiviisti Charles Dickensin David Copperfieldiin ja kaipasin taukoa. Kerjäläisprinsessa vaikutti juuri sopivalta välipalalta, sopivan lyhyt, nappaava ja kiinnostava. Enkä katunut päätöstäni, viihdyin kirjan parissa loistavasti ja aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa.

Kirjan vahvimpia puolia on hyvin toteutettu ja kiinnostava maailma. Vaihtoehtohistoria ja steampunk ovat kumpikin tyylilajeja, joista minulla on aika vähän kokemusta, mutta viimeistään Kerjäläisprinsessan myötä kiinnostukseni heräsi toden teolla. Toimiihan idea jo ajatuksen tasollakin, mutta Magdalena Hai on todella tehnyt taustatyönsä maailman kanssa. Maailman historiaa ja vaihtoehtohistorian sekä stemapunkin piirteitä valotetaan tarkemmin myös lukijoille kirjan lopun "Sananen kirjailijalta" -osiossa, joka oli ainakin minusta mahdottoman mielenkiintoinen.

Kerjäläisprinsessa sijoittuu 1860-luvulle, Vihreälle saarelle, eli paikkaan jonka me tunnemme Grönlantina. Golfvirta on aikoinaan muuttanut suuntaansa, jää on sulanut saaren eteläkärjestä ja Keloburg, johon tarina sijoittuu, on vilkas satamakaupunki. Kauppiaita, salakuljettajia ja merirosvoja - voiko sitä enempää pyytää? Myös steampunkiin oleellisesti kuuluvat mielikuvitukselliset koneet toivat tarinaan puhtia ja ihastuttivat ainakin minua. Tällaisia kirjoja haluaa lukea lisää!

Olisin kuitenkin halunnut, että maailmaan syvennyttäisiin vielä tarkemmin, minä kun olisin voinut piehtaroida herkullisissa yksityiskohdissa kauemminkin. Kerjäläisprinsessa on hyvin lyhyt, vain 180 sivua. Toisaalta tarina toimii hyvin lyhyessäkin sivumäärässä, ei kaikkea pidä lähteä venyttämään ja kirja on ihanan nopealukuinen. Tempo ei kuitenkaan pysähdy hetkeksikään, koko ajan tapahtuu eikä tunnelmoinnille jää liiemmälti aikaa. Minä olisin ehkä kaivannut vielä lisää maailmaan syventymistä ja rauhallisempia hetkiä.

Tavallaan olisin kaivannut myös hahmoihin hiukan lisää syvyyttä, mutta Gigi ja Henry olivat sympaattisia jo näinkin. Etenkin Henry voitti sydämeni, hän on ihanan huumorintajuinen ja lojaali ystävä. Hänessä oli jotain vastustamattoman suloista. Gigi puolestaan on rohkea, ihanan pippurinen ja kekseliäs sankaritar, joka toimii silloin kun pitää. Heidän välillään on vahva ja suloinen ystävyyssuhde, joka saa lukijan hymyilemään. Kerjäläisprinsessa aloittaa trilogian, joten tulemme onneksi saamaan lisää aikaa näiden hahmojen parissa. Toivottavasti toisessa osassa mentäisiin myös hiukan syvemmälle maailmaan ja hahmoihin.

Kerjäläisprinsessa oli ihanaa lukemista, joka jätti hymyn huulille. Luulen, että olisin nauttinut tästä vielä enemmän hiukan nuorempana, en ole aivan kirjan kohderyhmää. Se ei kuitenkaan lukemista haitannut, angstaavien teinipäähenkilöiden väliin on ihana lukea välillä nuoremmista hahmoista ilman rakkausihuolia ja turhaa draamailua. Aionkin ehdottomasti vinkata tätä pikkusiskolleni, joka voisi nauttia tästä seikkailusta vielä enemmän kuin minä.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Kerjäläisprinsessa
Kirjailija: Magdalena Hai
Trilogia: Gigi ja Henry, #1
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 188
Luettavaksi: kirjastolaina

Arvostelun kirjoittamisen taustalla on soinut mm. Kaksin karkuteillä elokuvan soundtrack-biisi, Kingdom Dance.

lauantai 23. elokuuta 2014

Kirjakuva päivässä -haaste: päivät 17-23


Edelliset postaukset: 1, 2 ja 3
 
Päivä 17: klassikko. Vaatimaton Jane Austen -kokoelmani. Ylpeys ja ennakkoluulo pitäisi ehdottomasti lukea uudestaan, mutta en ole saanut aikaiseksi. Olen nimittäin viime aikoina kokenut kummallista halua ostaa kirja aina kun sen näen. Suomenkielinen versioini on ostettu pari vuotta sitten, englanninkielinen pokkari tänä kesänä. Tämän kesäisen ostoksen jälkeen olen törmännyt kirjaan kaikkialla ja joka kerta koen vastustamatonta halua ostaa kirjan... vaikka omistan sen jo. Kahdesti. Tiedä sitten miksi, mutta minulla on ongelma.
 
 
Päivä 18: lukueväät. Scott Lynchin The Lies of Locke Lamora ja Valintatalon valkosipulivoipatongin loppu. Nam.
 
  
Päivä 19: Alkaa v-kirjaimella. Kat Fallsin Veden alla alkaa v-kirjaimella, joten ei siitä sen enempää. (Kilpailijat Velhojen taistelu ja Virva Seljan yksityisasia karsiutuivat viime hetkillä.)
 

 
 
Päivä 20: lukutoukan yöpöytä. Minulla ei varsinaisesti ole yöpöytää, koska sänkyni pääpuoli on oven vieressä. Illalla lukiessa käytän siis vanhaa kunnon lattiaa ja jalkopäässä on kirjaston kirjoille pyhitetty pyörillä kulkeva peltikaappi. (Kaappiosa on pyhitetty koulutavaroille.)
 
 
Päivä 21: kovia kokenut. En omista yhtään erityisen vahingoittunutta kirjaa, yhdenkään päälle ei ole kaatunut mitään, yksikään ei ole pudonnut järveen tai unohtunut yöksi ulos. Vaurioituneimmalta näyttä Veronica Rothin Insurgent, selkämys on taittunut ilkeästi ja kirja avautuu automaattisesti tuosta yhdestä kohdasta. Kirja on ollut lainassa siskolla ja kaverilla ja lukemisen merkit näkyvät, vaikkei kumpikaan kirjan tappaja olekaan. Silti sydämessäni muljahtaa jokaisen naarmun nähdessäni...


 
Päivä 22: kirja ja asuste. Määriteltiinkö jossain kirjojen ja asusteiden määrää? :D En voinut vastustaa kiusausta kuvata Potter-pinoani (josta puuttuu vielä Azkabanin vanki), plus kaikkea parin vuoden takaisella Lontoon matkalla haalittua Potter-kamaa. Warner Brosin studiot olivat jotain aivan mahtavaa! (Ja taitavasti suunnitellut: ensin kiertelet kolme tuntia lavasteissa, potterpöpeilet siskon kanssa ja sitten sinut viedään kauppaan joka on täynnä Potter-aiheista tavaraa...) Alla Ginny Weasleyn sauva, Korpinkynnen huivi ja tupamerkki, kaikkien tupien ja Tylypahkan pinssit, sekä Hamleysilta ostettu ajankääntäjä.
 

 
Päivä 23: kirjasarja. Ette tiedä kuinka kauan pähkäilin sarjan valintaa, niitä kun hyllystä löytyy. :D Loppujen lopuksi päädyin valitsemaan Lucy Maud Montgomeryn ihanan Anna-sarjan, joka löytyy hyllystäni vanhoina painoksina. Isoäitini osti minulle ensimmäiset neljä kirjaston poistoista melkein kymmenen vuotta sitten, Sateenkaarinotko on myöhempi joululahja ja Kotikunnaan Rillan olen itse löytänyt antikvariaatista. Sateenkaarinotko ei aivan sovi muuten yhtenäiseen sarjaan, mutta olen jo niin tottunut siihen, ettei se edes häiritse. Vasta 2008 suomennettuja osia, Anna opettajana ja Annan perhe, en toistaiseksi omista, mutta emmehän anna sen häiritä?
 
 
 
Viimeisiä viedään, haastetta on enää noin viikko jäljellä! 



keskiviikko 20. elokuuta 2014

Michelle Gagnon - Kukaan ei kaipaa sinua

PERSEFoNE, #1
"Railakas trilleri kaikenikäisten makuun." - Harlan Coben

Noa Torson herää karussa sairaalavuoteessa tippaletku käsivarressan ja vartijoita ympärillään. Sijaiskotien epäluuloiseksi kovettama tyttö pakenee vangitsijoiltaan ja joutuu turvautumaan ulkopuoliseen apuun selvittääkseen kehoaan koristavan arven arvoituksen.

Eräänä lauantai-iltana Peter Gregory tarkistaa mitä hänen tekopyhä isänsä puuhailee koneellaan. Poika ehtii hädin tuskin silmäillä salaperäisen projektin tiedostoja, kun kodin etuovi potkaistaan sisään ja mustapukuiset miehet vievät kannettavan mennessään.

Kun Noa ja Peter kohtaavat maanalaisen hakkeriyhteisön kautta, vaikuttaa siltä, että molemmat ovat sohaiseet samaa ampiaispesää. Mikä pelottavinta: megaluokan datan analysointi jättää tilaa vain äärimmäisen kammottaville tulkinnoille...

Kukaan ei kaipaa sinua kiinnitti alun perin huomioni Risingshadow-sivustolla ja pistin sen sen kummemmin ajattelematta lukulistalle. Kirja ei kuulostanut maailmaa mullistavalta, mutta mukavalta ja vähän aivotoimintaa vaativalta luettavalta. Kesän alussa luin kuitenkin Nina Marin positiivisen bloggauksen ja kun myös Annami kehui kirjaa kiinnostukseni heräsi toden teolla. (Mitenköhän muuten luen aina puolet kirjoista Nina Marin ja Annamin suosituksista? :D) Sunnuntaina pääsin viimein aloittamaan kirjan ja loppujen lopuksi oma alkuolettamukseni osoittautui oikeaksi. Toiminnantäyteinen, mukavaa luettavaa, mutta ei lempikirja-ainesta lähelläkään. Kirja jonka lukee, josta pitää ja jonka jälkeen voi siirtyä huoletta seuraavan pariin.

Kirjan idea salaperäisistä lääketieteellisistä kokeista ja maanalaisesta hakkeriyhteisöstä kuulosti minusta alun perinkin todella kiinnostavalta ja sitähän se olikin. Itse en ole mikään tekniikan ihmelapsi, hallitsen tietokoneen käytön perustaidot, mutta siihen se sitten jääkin. Hakkeriksi minusta ei siis olisi kuin ihmeenkaupalla, kaikki koodin tulkitseminen menee minulta yli hilseen. Siksi minusta olikin todella mielenkiintoista lukea Peterin perustaman /ALLIANCEN/, heikkoja puolustavan hakkeriyhteisön toimintatavoista. "Ahahaa, he murtautuivat palvelimeen alle kolmessa tunnissa! Vau! Okei, jos hakkeroit palomuurin läpi, mene vaivihkaa." Minusta yksi kirjojen parhaista puolista on täysin erilaisiin maailmoihin sukeltaminen ja Kukaan ei kaipaa sinua todella tarjosi minulle sellaisen.

Myös salaperäinen Projekti, jonka uhriksi Noa on joutunut, piti kiinnostukseni tehokkaasti yllä. Totuus kaikesta on todella karmea ja tavallaan aika uskottavakin. Kirja ei varsinaisesti ole dystopiaa, mutta sen elementit olivat silti olemassa. Jos oltaisiin hypätty sata vuotta eteenpäin, muutettu yhteiskuntaa hiukan ja lisätty lähihistorian taustatarina, uusi dystopiatrilogia olisi ollut siinä. Dystopia on kuitenkin tällä hetkellä niin pinnalla ja uutta materiaalia tursuaa joka puolelta, että minulle Kukaan ei kaipaa sinua kelpasi mainiosti tällaisenaankin. Mukavaa, ettei tätäkin ole lähdetty myymään samalla puheella.

Noa on päähenkilö johon suhtaudun ristiriitaisesti. Hän on kick-ass sankaritar joka pitää huolen itsestään eikä turhasta hötkyile. Hän on myös käynyt elämässään läpi todella paljon ja selviytynyt kaikesta voittajana. Kuulostaa hyvältä, eikö? Minä pidän tuollaisista päähenkilöistä. Harmi kyllä, jostain syystä en oikein saanut yhteyttä Noaan ja hän jäi minulle etäiseksi. En yksinkertaisesti samaistunut hahmoon.

Myös Peter jäi kohdallani laimeaksi ja jopa ärsytti minua. Okei, hän on pumpulissa kasvanut, mutta olisin silti kaivannut hiukan enemmän asennetta. Laimea kuvaa hyvin tunteitani hahmoa kohtaan, hän ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa minua paljoakaan. Lisäksi minua ärsytti, kuinka Peterin hyvännäköisyyttä ja hurmaavuutta tungettiin joka lauseeseen, ikään kuin se ei olisi lukijalle jo selvinnyt. Minusta Peter ei myöskään kuulostanut erityisen ihanalta, joten se potentiaalinen fiktiivinen sulho jäi uupumaan. (Ja kyllä, minulla on lista fiktiivisistä henkilöistä joiden kanssa menisin naimisiin. Voisin itse asiassa tehdä aiheesta postauksen.)

Peterin ja Noan välille hitaasti rakentuva romanssi ei myöskään saanut minua puolelleen. Kyseessä ei ole liian nopeasti etenevä romanssi, kaikki etenee melko rauhallisessa tahdissa ottaen kuitenkin huomioon sen, että kirjan tapahtumat kestävät noin viikon. Mutta jotenkin Peterin ja Noan rakkaustarina ei vain kiinnostanut minua. Yleensä elän romansseista, hukun epätoivon lammikkoon kun kaikki tuntuu menevän pieleen ja silmistäni lentelee sydämiä rakkaudentunnustusten kohdalla. Hihkun orastavien tunteiden edetessä. Mutta Peter ja Noa, ääh. Tunsin lukiessa oloni yksinkertaisesti epämukavaksi. Aivan kuin olisin päätynyt lukemaan jonkun päiväkirjaa, vaikken oikeasti haluaisi. Kyse ei ole siitä, että romanssin saralla tapahtuisi liikaa, eiväthän Peter ja Noa edes suutele vielä, mutta en vain ollut kiinnostunut heidän välisestään jännitteestä. "Ai Peter on sinusta hyvännäköinen? Kivakivajee siirrytäänkö siihen kohtaan jossa selitetään kummallisesta arvestasi ja pukumiehet voivat hyökätä jälleen?" Sijoitan kuitenkin rahani siihen, että Peter ja Noa päätyvät vielä yhteen seuraavissa kirjoissa.

En myöskään ollut kirjoitustyylin suurin fani. En tiedä tuliko kökköys suomennoksesta, mutta minun kohdallani tyyli jäi vaisuksi. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jotenkin minusta tuntui siltä kun kaikki selitettäisiin juurta jaksaen ja värittömästi. Noa meni kylpyhuoneeseen. Hän tunsi olonsa huonovointiseksi. Hän roiskutti kylmää vettä kasvoilleen. Lauseet aivan omasta päästä sävellettyjä, mutta tuolta minusta tuntui.

Kukaan ei kaipaa sinua kunnostautuu kuitenkin lukijan koukuttamisessa, kirja liimaa otteeseensa. Koko ajan sattuu ja tapahtuu ja uutta tietoa selviää. Ennalta-arvattavuuteenkaan kirja ei sorru ja lukeminen on nopeaa. Tylsiä hetkiä ei ollut, eikä minun tarvinnut pakottaa itseäni kahlaamaan sivuja eteenpäin.

Kukaan ei kaipaa sinua aloittaa PERSEFoNE nimisen trilogian, jonka viimeisen osan pitäisi ilmestyä tässä kuussa englanniksi. Seuraavien osien suomennoksista ei ole tietoa, mutta jos näitä ilmestyy lisää, lukaisen varmaan nekin. Suurta intoa jatkaa Noan ja Peterin tarinaa Kukaan ei kaipaa sinua ei kuitenkaan minussa herättänyt. Mukavaa luettavaa, mutta ei mitään sen enempää.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Kukaan ei kaipaa sinua
Alkuteos: Don't Turn Around
Kirjailija: Michelle Gagnon
Kääntäjä: Inka Parpola
Trilogia: PERSEFoNE, #1
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuteos julkaistu 2012)
Luettavaksi: kirjastolaina

Arvostelun kirjoittamisen taustalla on soinut mm. Florence and the Machinen Breath of Life.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

John Green - Paper Towns

Who is the real Margo?

Quentin Jacobsen has spent  a lifetime loving the magnificent, andventurous Margo Roth Spiegelman form afar. So when she opens his bedroom window late one night and summons him to join her on an ingenious campaign of revenge - he follows.

After their all-nighter ends and a new day breaks Q arrives at school to find Margo has not. Always an enigma, she now becomes a mystery and Q soon learns that there are clues to be followed in his search for Margo.

Paper Towns on John Greenin kolmas romaani ja viimeinen joka minulta oli vielä lukematta. Aloitin kirjan ilman sen suurempia odotuksia, sillä vaikka rakastan Tähtiin kirjoitettua virhettä ja Will Grayson, Will Graysonia (yhdessä David Levithanin kanssa kirjoitettu) edelliset lukemani Greenit eivät ole olleet erityisen ihmeellisiä. Ja neutraalit odotukset palkittiin, päädyin pitämään Paper Townsista todella paljon. Sanoisinkin, että Tähtiin kirjoitetun virheen ja Will Grayson, Will Graysonin jälkeen Paper Towns on suosikkini Greeniltä.

Quentin Jacobsen on ollut rakastunut Margo Roth Spiegelmaniin lapsuudestaan lähtien. Naapurissa asuva Margo on kaunis, seikkailunhaluinen ja yksinkertaisesti upea. He eivät ole puhuneet keskenään sitten lapsuuden, kunnes eräänä iltana Quentinin saapuessa kotiin, Margo on hänen huoneessaan. Hän kutsuu Quentinin mukaansa kostoretkelle ja seikkailuun. Yhdessä he ajavat pitkin Orlandon öisiä katuja ja tekevät kepposen toisensa jälkeen. Taianomainen yö muuttuu kuitenkin toiseksi, kun Margo ei seuraavana aamuna ilmesty kouluun. Hän on karannut, mutta jättänyt jälkeensä joukon vihjeitä, joita Quentinin ystävineen on seurattava. Onnistuuko Quentin löytämään Margon?

Täytyy sanoa, että olin hiukan epäileväinen kirjan juonikuvauksen perusteella. Margo Roth Spiegelman vaikutti hahmolta josta en pitäisi ja muutenkin kirja vaikutti yksinkertaisesti todella samantapaiselta muiden Greenin romaanien kanssa. Periaatteessa molemmat oletukset osoittautuivat tosiksi, Margo oli etupäässä ärsyttävä ja kirja hyvin tyypillistä John Greeniä, mutta jotenkin kumpikaan fakta ei häirinnyt lukemista. Mitä en ollut odottanut, oli kirjan muuten ihana hahmokaarti ja uskomattoman hauskat hetket. Vaikka keskiosa hiukan hidastempoinen olikin, alku ja loppu olivat puhdasta kultaa.

Kirjan parasta antia olivat ehdottomasti Quentin ystävineen. John Green on jälleen onnistunut luomaan kasan hauskoja, kummallisia hahmoja joiden elämä on täynnä mitä hauskimpia ja oudoimpia yksityiskohtia. Porukan sanailua oli tajuttoman hauskaa lukea ja kaikki huipenee lopun eeppisellä road tripillä. Olin lukenut kirjaa aina sellaisissa noin viidenkymmenen sivun pätkissä, mutta tänä aamuna päädyin lukemaan viimeiset sata sivua yhtä soittoa. Ah, sivulta 240 lähtien kaikki on puhdasta kultaa. Suuria suunnitelmia, aikatauluja ja niitä romuttavaia sattumia. Yes, please.

Kuitenkin, siinä missä rakastin melkein kaikkia hahmoja, mysteerinen ja upea Margo Roth Spiegelman lähinnä ärsytti minua. Ei niinkään kirjan alussa, jossa Q ja Margo toteuttavat nerokkaita suunnitelmiaan, vaan keskivaiheilta loppuun saakka jolloin kaikki Quentinin elämä tuntuu pyörivän Margon olemassa olon ympärillä. Minun teki muutamaan otteeseen mieleni ravistella Quentinia, Margo ei ole niin ihmeellinen. Minusta tuntuu, että kaikki juontaa juurensa siitä, etten oikein uskonut Margon hahmoon. Siinä missä kirjan muut hahmot tuntuivat todellisilta, Margo oli jotenkin... liikaa. Liian omaperäinen, seikkailullinen ja hulluna mysteereihin. Lisäksi minulla on aina tapana ärsyyntyä hahmoihin, joita päähenkilöt palvovat.

Lisäksi suhtaudun hiukan ristiriitaisesti kirjan keskiosan täyttävään mysteeriin, Margon jättämien johtolankojen seuraamiseen ja mietiskelyyn. Toisaalta nautin vihjeistä todella paljon, olen aina pitänyt nerokkaista suunnitelmista ja mysteereistä. Kirjan tylsimmmät hetket olivat kuitenkin juuri keskivaiheilla, sillä johtolankojen ratkaisemisen lisäksi keskiosassa on paljon Margon perään haikailua ja John Greenille tyypillisiä syvällisiä, elämän tarkoitusta pohtivia vertauskuvia. Syvällisyys ei minua haittaa, mutta kun tunteeni Margoa kohtaan olivat mitä olivat, keskiosa ei vain ollut niin kiinnostava. En myöskään tainnut olla aivan oikealla mielellä pohtimaan syvällisiä. Minulle Paper Townsin parhaat hetket olivat ne hauskat hetket, joita kuten sanottua, riitti. John Greenin huumori vetoaa minuun ja hänen kirjojensa parissa saan aina nauraa. Jos jostakin, niin huumorista täytyy tälle kirjailijalle antaa tunnustusta.

Nyt olen kuitenkin lukenut kaikki John Greenin kirjoittamat kirjat Let It Snow -novellikokoelmaa myöten ja koen olevani tarpeeksi asiantunteva toteamaan seuraavan seikan. John Greenin kirjan tunnistaisi, vaikkei hänen nimensä etukannessa komeilisikaan. Kirjoitustyyli tietenkin pysyy useimmilla kirjailijoilla melko samanlaisena, mutta Greenin kohdalla hänen teostensa samanlaisuus ei rajoitu vain siihen. Samanlaisuutta on hahmoissa, juonissa, yksityiskohdissa, oikeastaan kaikessa. Poika, joka ei kuulu massaan, tapaa sen erilaisen tytön. He käyvät älykkäitä keskusteluja runoudesta, elämästä tai kummallisista tutkimuksista ja tarinaan liittyy myös sekopäinen ystävä/kaveriporukka. Tarina kertoo yleensä itsensä löytämisestä. Usein myös joku kuolee. Minulla ei kyllä ole mitään kyseistä konseptia vastaan, enhän minä itseäni kiduttaakseni ole jokaista John Greenin romaania lukenut. Toiston vain alkaa huomata kun hänen kirjojaan lukee tarpeeksi.

John Green on myös tiedoittanut, että kirjasta on tulossa elokuva. Elokuvan oikeudet on ostanut Fox 2000 (sama yhtiö joka tuotti Tähtiin kirjoitetun virheen) ja pääosaan on kaiketi valittu Nat Wolff, eli Tähtiin kirjoitetun virheen Isaac. Hivenen hämmentävää ehkä. No, minä jään ainakin innolla odottelemaan uusimpia uutisia leffan tiimoilta. Saa nähdä mitä tästä vielä tulee, kaikki on kuitenkin vasta suunnitelmien asteella.

Yhteenvetona Paper Towns oli todella hauska ja hyvä lukukokemus josta nautin suuresti. Jos pidät John Greenin kirjoista ja haluat lukea kirjan joka ei särje sydäntäsi tuhanneksi sirpaleeksi, suosittelen Paper Townsia lämpimästi.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Paper Towns
Kirjailija: John Green
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaisuvuosi: 2008
Sivuja: 305 (pokkari)
Luettavaksi: kirjastolaina

lauantai 16. elokuuta 2014

Kirjakuva päivässä -haaste: päivät 10-16


Edelliset postaukset täällä ja täällä.
 
Päivä 10: Kirja-aarteesi. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin lopulta nappaamaan kuvan Patrick Rothfussin Tuulen nimestä. Ylistän Tuulen nimeä täälläkin aina säännöllisin väliajoin, joten en ehkä mene siihen aiheeseen sen tarkemmin. Loistava kirja, yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Ostin oman yksilöni vasta tänä keväänä ja olen sen kunnosta neuroottisen tarkka. Olenkin päättänyt, etten lainaa tätä eteenpäin, sillä en kestäisi jos sille sattuisi jotain vahinkoa. Tuulen nimi on Minun. (Lisäksi kirjassa on aivan uskomattoman kaunis kansi jota jaksan aina ihastella.)
 
 
 
Päivä 11: Kirjaostoksilla/kirjastossa. Kuva on Metson nuorten fantasia- ja scifihyllyn sekä englanninkielisten nuortenkirjojen hyllyn välissä otettu. Lienee turhaa mainita, että käyskentelen tuossa hyllyvälissä usein. (Voin myös mainita sen, että kuva on otettu tänään, kun muistin viimein ottaa kameran mukaan kirjastoon...) 
 

 
Päivä 12: Ensimmäiset lauseet. Kuvasta tuli jostain syystä hiukan epätarkka, mutta paljastava yksityiskohta näkyy kyllä. Virtuaalinen kädenpuristus sille (tai niille) jotka tämän tunnistavat.


Päivä 13: Värikästä. En osannut valita vain yhtä kirjaa, joten nappasin kuvan kaikista Belgarionin tarun kirjoista. Väriä löytyy eikö?

 
Päivä 14: Kesken jäänyt. Selailin hyllyäni ja tajusin, etten omista yhtään täydellisesti kesken jäänyttä kirjaa. Kaikki ovat joko luettuja, lukemattomia tai keskeneräisiä. Päädyin kuitenkin ottamaan kuvan Alexandra Ripleyn Scarlettista, joka lojui hyllyssäni keskeneräisenä noin vuoden, ennen kuin viimein luin sen tänä kesänä. Melkein kesken jäänyt siis. 
 
 
Päivä 15: Kirja ja kuppi kuumaa. Kuva kertoo kaiken, muumimukillinen teetä ja Roope Ankan elämä ja teot. Siitä ei ilta parane.  
 
 
Päivä 16: Uusi lisäys hyllyyn. Tänään kävin ostamassa kuumeisesti odotetun Lohikäärmetanssin toisen niteen. Tulen ja jään laulu -kokoelmastani puuttuu enää neljä ensimmäistä osaa :D Jonain päivänä. 
 
 
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. (Juu, tunnen itseni todella nokkelaksi.)



perjantai 15. elokuuta 2014

Patrick Ness - The Ask and the Answer

The Ask and the Answer on toinen osa Chaos Walking -trilogiassa, joten seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia edellisestä osasta, The Knife of Never Letting Go.

The award-winning second book in the Chaos Walking trilogy

Fleeing before a relentless army, Todd and Viola once again face their worst enemy, Mayor Prentiss. Immediately imprisoned and separated from Viola, Todd is forced to learn the ways of the Mayor's new order. And then, one day, the bombs begin to explode...

Tense, shocking and deeply moving, The Ask and the Answer is a heart-wrenching exploration of free will and resistance under the most extreme pressure.

Tuntuu aivan mahdottomalta alkaa kirjoittaa tästä kirjasta. Kirjasta, joka oli minulle henkisesti niin vaikea luettava, että minun piti pitää siitä taukoa aina välillä. Kirjasta ja kirjasarjasta joka tuntuu hitaasti repivän sieluani palasiksi. Kirjasta, jonka kieli on välillä niin uskomattoman kaunista ja tapahtumat niin järkyttäviä. The Ask and the Answer, jonka lukeminen oli todellinen matka ja jonka jokaista sivua rakastin.

Viola ja Todd ovat päässeet Haveniin, matkansa päähän vain huomatakseen sen Pormestari Prentissin ja Prentisstownin miesten valloittamaksi. Haven on nyt Uusi Prentisstown ja Pormestari on Presidentti. Todd joutuu eroon Violasta ja päätyy yhdeksi Uuden Prentisstownin työnjohtajajista, muun muassa Presidentin pojan Davy Prentissin rinnalle. Raskaan rakennustyön tekevät planeetan alkuperäiskansa, the Spackle, joita ei kohdella inhimillisinä olentoina, vaan eläinten tasoisina orjina. Viola puolestaan herää sairaalasta ja saa huomata naisen aseman olevan Presidentin vallan alla jotain aivan muuta kuin ennen. Ystävyys ja välittäminen joutuvat todelliselle koetukselle, kun Uusi Prentisstown ajautuu sisällissodan partaalle. Kumpi puolista on oikea, vai onko sitä edes?

The Ask and the Answer oli uskomaton tunteiden vuoristorata. En muista lukeneeni pitkään aikaan (tai kenties koskaan) kirjaa, joka riisui tunteeni aseista joka ikisessä luvussa. Jokainen minuutti jonka kirjan parissa vietin, tuntui sydämeni murskaamiselta. Itkeä tirauttelin vähän väliä ja olin itkemättä vielä enemmän. Tiedättekö sen tunteen, kun on niin järkyttynyt, ettei voi edes itkeä? Sitä vain tuijottaa kirjan sivua ja miettii mitä hittoa juuri tuli lukeneeksi. Sydämessä tuntuu siltä kuin joku hitaasti särkisi sitä palasiksi. Tuo tunne oli minulla niin usein tätä kirjaa lukiessani.

Mutta minä rakastin sitä tunnetta ja tätä kirjaa. The Ask and the Answer oli hyvin erilainen kuin The Knife of Never Letting Go, mutta tietyllä tapaa vielä parempi. Joka ikinen sana, joka ikinen luku on puhdasta kultaa. Kaikki tässä kirjassa oli vain niin uskomattoman hyvää.

Suureen osaan nousee Patrick Nessin kirjoitustyyli. Ensimmäisessä osassa puhekielisyys vaati hiukan totuttelua, mutta nyt en enää käsitä kuinka tämä kirja toimisi ilman sitä. Puhekielisyys tuo Toddin ääneen aivan oman sävynsä ja Nessin kieli on paikoitellen uskomattoman kaunista.

Tässä toisessa osassa Todd ei kuitenkaan ole enää ainoa kertoja, vaan hänen rinnalleen nousee Violan kertojanääni. Ymmärrän ratkaisun, sillä tarina olisi jäänyt toispuoleiseksi ilman Violan näkökulmaa. Silti en päässyt Violan näkökulmaan sisälle aivan yhtä vahvasti. Violan osiot on kirjoitettu tavallisella kirjakielellä ja vaikka lämpeninkin hänen osioilleen loppua kohti, alussa hänen äänensä tuntui Toddin rinnalla hiukan pliisulta. Toddin näkökulmasta lukeminen kun on aivan kuin olisi hänen päänsä sisällä ja Viola ei varsinkaan aluksi aivan tavoittanut tuota. Mutta kuten sanoin, loppua kohti pidin Violan osuuksista paljon enemmän.

Vaikka olenkin ylistänyt The Ask and the Answerin loistokuutta nyt mielinmäärin, minun on pakko sanoa, ettei kirja ollut aivan yhtä nappaavan kuin The Knife of Never Letting Go. Voi olla, että olin myös hieman ähkyssä edellisen osan jäljiltä aloittaessani tätä, mutta kirjassa ei myöskään tapahtunut aivan yhtä päätähuimaavaan tahtiin kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi odotin etenkin alussa kuumeisesti Toddin ja Violan harvoja tapaamisia enkä koko ajan ollut kiinnostunut heistä erillään. Loppua kohti kirja alkoi kuitenkin viedä vahvemmin ja viimeiset 150-200 sivua olivat taas todella nopealukuisia ja vangitsevia.

Olen vahvasti sitä mieltä, että Violan ja Toddin ystävyys on yksi kauneimmista ihmissuhteista joista olen pitkään aikaan lukenut. Molemmat ovat niin nuoria ja joutuneet käymään läpi niin paljon kaikkea kammottavaa. Heidän välilleen syntyi uskomattoman vahva side ensimmäisen kirjan kattavan matka aikana ja heidän välisensä välittäminen on kuvattu todella kauniisti. Olen melko varma, että heidän välisensä rakkaus saa myös romanttisen puolensa viimeisessä osassa, mutta kiirettä ei ole pidetty. Todd ja Viola ovat ensisijaisesti jotain ystäviä vahvempaa, he ovat toistensa tuki ja turva, toistensa ainoat jäljellä olevat läheiset. Ja se on jotain uskomattoman kaunista.

Patrick Ness ei myöskään tarjoa kirjassaan mustavalkoista hyvä-paha -asetelmaa. Sodassa ei ole hyviksiä ja pahiksia, on vain ihmisiä jotka tekevät kammottavia tekoja. "War makes monsters of men." -kirjoja siteeraten. Myös Todd ja Viola joutuvat vaikeiden ratkaisujen eteen ja päätyvät välillä tekemään jotain todella kammottavaa.

Kaiken kaikkiaan The Ask and the Answer oli uskomattoman hyvä, muttei helppo kirja. Haluaisin tarttua kolmanteen osaan nyt heti, mutten tiedä olenko valmis aivan vielä. Ehkä voisin jäähdytellä tunteitani ensin.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: The Ask and the Answer
Kirjailija: Patrick Ness
Trilogia: Chaos Walking, #2
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2008 (pokkari 2013)
Sivuja: 553 (pokkari)
Luettavaksi: omasta hyllystä

tiistai 12. elokuuta 2014

Lukukesä 2014

Elokuu on vasta alussa, mutta minun kesäni tai ainakin se loma on nyt historiaa. Koulu alkoi eilen ja vaikka lämpimät säät näyttävät vielä jatkuvan, kesä tuntuu olevan ohitse. Mukaan on mahtunut jalkapallon seuraamista, mökkeilyä, katusoittoa ja kirpputoripöydän pitoa, siskon rippijuhlia ja kavereiden kanssa hengailua, sekä tietenkin kirjapinoja.

Kesän alussa postasinkin erinäisistä lukusuunnitelmistani kesälle. Laadin suuria ja pieniä suunnitelmia, joista osa toteutui, osa ei. Nyt on aika palata ajassa taaksepäin ja kurkistaa kirjojen kesääni, eli siihen mitä lopulta tulin lukeneeksi.

1. Haasteet ja suunnitelmat

Yksi kesän lukemisten huippuja on ollut Emelien järjestämä kirjabingo, joka hurmasi koko suomalaisen kirjablogimaailman. Minäkin osallistuin, luin ja huusin BINGO! heinäkuun alussa. Kirjabingosta olen tehnyt erillisen koostepostauksen.

Lisäksi haastoin itseni lukemaan seuraavat kirjat omasta hyllystä:

Lukematta jäivät vain Ennen päivän laskua ei voi ja Mitä jokaisen tulee tietää antiikista. 5/7, ei huono. Kyllä minä nuokin vielä joskus luen.

Kirjallisen sivistyksen projektin edistäminen kuului myö suunnitelmiini ja asetin tavoitteekseni lukea Dostojevskit ja Tolstoit pois listoilta. Ja, no hehee. Did not happen. Sivistin kuitenkin itseäni mm. Fitzgeraldin Kultahatulla ja Dickensillä, joten en soimaa itseäni. Edistystä on tapahtunut!




2. Mitä luin + kesän suosikit

Kesäkuun aikana luin 18 kirjaa ja 8444 sivua. Heinäkuussa luin yhden kirjan enemmän, eli 19 kirjaa ja 9756 sivua. Elokuussa olen lukenut tähän mennessä viisi kirjaa. Olen tyytyväinen, sillä kesäkuukaudet ovat olleet vuoden kirjojen täyteisimpiä kuukausia. Ja mikä vielä parempaa, muutamaa surkeaa tekelettä lukuunottamatta, olen lukenut monia niin loistavia kirjoja. Lempikirjojen listaan on tullut useita kirjoja lisää ja sehän lukemisessa on parasta. Alla tämän kesän Top 9 kirjat. (Kaikki on kronologisessa järjestyksessä, ei paremmuusjärjestyksessä.)

1. Rainbow Rowell: Eleanor & Park (linkki)

2. Rainbow Rowell: Fangirl (linkki)

3. Erin Morgenstern: Yösirkus (linkki)

4. Cassandra Clare: City of Heavenly Fire (The Mortal Instruments, #6) (linkki)

5. Bernard Beckett: Genesis (linkki)

6. David Levithan: Two Boys Kissing (linkki)

7. Victoria Schwab: The Archived (The Archived, #1) (linkki)

8. Neal Shusterman: Unwind (Unwind Dystology, #1) (linkki)

9. Patrick Ness: The Knife of Never Letting Go (Chaos Walking, #1) (linkki)

Top 9 siksi, että yhdeksän hieno numero ja enkä osannut jättää näistä yhtään pois. :D Millainenhan monsteri koko vuoden suosikkilistasta tulee?

Kesän aikana olen postannut myös kirjaostoksistani ja täytyy sanoa, että kyseinen postaus on jo nyt vajaa. Kuukauden aikana olen ehtinyt kartuttaa oman hyllyni valikoimaa melkoisesti, nyt kirjakasa näyttää seuraavalta.

 
 
Kirjat on nyt järjestetty hyllyyn, bingot bingoiltu ja huomenna minulla alkaa koulu on tänään alkanut toden teolla lukujärjestyksen mukaan. Täytyy sanoa, etten ole ollut vähään aikaan yhtä väsynyt ja vielä on läksytkin tekemättä... Ensimmäisessä jaksossa minulla on englantia, matematiikka, historiaa, psykologiaa, biologiaa ja liikuntaa. Etenkin historiaa odotan innolla, sillä kakkoskurssi kuulostaa aivan järjettömän mielenkiintoiselta, aiheena kun on "Euroopan kulttuuri-, taide- ja aatehistoria antiikin Kreikasta nykypäivään". Oi kyllä kiitos. Biologia sen sijaan ei innosta yhtään, mutta pakolliset kurssit ovat pakollisia.
 
Lukeminen ei kuitenkaan katoa minnekään, nyt on jälleen ilmestymässä/ilmestynyt läjällinen jännittäviä uutuskirjoja ja vanhoissakin pinoissa riittää koluttavaa. Ah, tätä lukemisen onnea.
 
Mutta kuinka teidän lukukesänne on sujunut? Mitä kirjaa odotatte syksyltä eniten ja mitä muuta se tuo tullessaan? 


sunnuntai 10. elokuuta 2014

Sally Green - Puoliksi paha

Half Bad, #1

Puoliksi paha on henkeäsalpaava tarina erään pojan selviytymiskamppailusta. Ihmisten keskuudessa elävässä salaisessa noitayhteisössä mustia ja valkoisia noitia yhdistää vain yksi asia: pelko poikaa kohtaan, joka kuuluu molemmille puolille ja ei kummallekaan.

Englantilaisen perheenäidin omaksi ilokseen kirjoittaman Puoliksi pahan käsikirjoitus aiheutti sensaatiomaisen kuhinan kansainvälisessä kirjamaailmassa. Kirjan käännösoikeudet myytiin 45 kielialueelle jo ennen teoksen ilmestymistä - suoritus jolla Sally Green pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan. Puoliksi paha on Half Bad -trilogian avausosa, ja siitä on tulossa myös elokuva.

Huokaus. Mistähän sitä aloittaisi. Puoliksi paha tuntuu olevan suuren suosion ja hypetyksen vallassa suomalaisessa kirjamaailmassa, Suomalainen kirjakauppa järjestää siihen littyvää kilpailua ja kirjaa hehkutetaan niin mahtavana teoksena että. Etukannessa sitä ennustetaan uudeksi Nälkäpeliksi ja elokuva on tekeillä. Arvioissa ja kirjablogeissa vastaanotto on kuitenkin ollut ristiriitainen ja kummarran kunnioittavasti. Sillä miksi herran nimessä tästä on väänntetty tällainen kohu?

Onko ihan okei jos haluan itkeä sitä tosiasiaa, että tämän kirjan käännösoikeudet kaikkialle jo ennen sen ilmestymistä? Miksi Puoliksi paha kaikista maailman kirjoista? Miksei suomeksi ole käännetty vaikka Victoria Schwabin The Archivedia tai Neal Shustermanin Unwindia? Miksi Puoliksi paha?

Tämä on tietenkin vain yhden ihmisen mielipide ja kyllä monet ovat tästä pitäneetkin. Minulla vain kilahteli kaikkeen turhaan ja tarpeettomaan hehkutukseen joka Puoliksi pahan ympärillä jyllää. Etenkin etukannen lausahdus: "Uusi Nälkäpeli, uskoisin... Aivan vastustamaton." -Katie Atkinson saa pinnani kärähtämään. Jos jätetään syrjään jopa se, etten edes pitänyt tästä kirjasta, olen yhä ärsyyntynyt. Kate Atkinsonin vertaus on nimittäin puutaheinää, sillä teoksella ei ole mitään tekemistä Nälkäpelin kanssa. Okei, molemmat ovat nostaneet järjettömän buumin maailmalla, mutta muuten niillä ei ole yhteistä hittojakaan. Nälkäpeli on hehkutuksensa ansainnut, hyvin kirjoitettu, vetävä nuortendystopia vahvalla päähenkilöllä. Puoliksi paha on yliarvostettu, kummallisesti ja tökkivästi kirjoitettu, välillä tappavan tylsä fantasiakirja raivostuttavalla päähenkilöllä. Onko Atkinson edes lukenut Nälkäpeliä? Noilla kirjoilla ei ole nimittäin mitään tekemistä toistensa kanssa ja Puoliksi pahaa hehkutetaan ihan turhaan.

Okei. Vedetäänpäs nyt syvään henkeä ja rauhoitutaan. Mutten ei ole niin näppäimistöstä kuin kirjastakaan mitään jäljellä enää kohta. Hiekkarantoja, palmuja, valtameren ääni. Tunnet rentoutuvasi päästä varpaisiin. Ajattele hyvää kirjallisuutta. Ajattele Tuulen nimeä ja Harry Potteria. Ajattele sitä, että huomenna voit heittää kirjan kirjaston palautusluukusta sisään ja olla lukematta sitä enää koskaan.

Ja sitten palaamme asiaan.

Minulla tökki Puoliksi pahan kanssa jo ensimmäiseltä sivulta lähtien. En nimittäin yhtään syttynyt kirjoitustyylille, joka oli mielestäni aika kammottava. Yksikön toinen persoona ja preesens. Miksi? Minusta aivan turha ja tekotaiteellinen ratkaisu, etenkin kun kolmenkymmenen sivun jälkeen siirrytään ensimmäiseen persoonaan. Se oli miellyttävämpää luettavaa ja sai minut ärsyyntymään entistä enemmän. Miksi alku oli alunperin edes kirjoitettu tuossa asussa? Koko kirja oli tasapaksu lätty kuitenkin, eikä persoonan vaihtaminen tuonut kökköyteen mitään erilaista. Möykkyisenä oli ja pysyi.

Sinänsä minulla ei ole mitään poikkeavaa kirjoitustyyliä vastaan. Esimerkiksi David Levithanin Two Boys Kissing on kirjoitettu osittain monikon ensimmäisestä persoonasta. Kerronta oli yksi kirjan kantavimpia voimia, se oli kaunista luettavaa, toimi hyvin ja ratkaisulle oli jopa syynsä. Se ei ollut tuulesta temmattu ah niin taiteellinen idea joka kustannustoimittajan olisi pitänyt karsia pois. Teksti oli muutenkin töksähtelevää ja en tiedä oliko vika suomennoksessa vai alkuperäistekstissä, mutta huomasin koko ajan kiinnittäväni huomiota sen kökköyteen.

Puoliksi pahan luki ihme kyllä nopeasti, ottaen huomioon millaista jaarittelua ja voivottelua se välillä oli. Puolet ajasta tuntui aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut ja huomasin vilkuilevani tuskaisena sivunumeroita sekä loikkivan kappaleiden yli. Ketä kiinnostaa millaista puuroa päähenkilö syö? Teksti oli kuitenkin helppolukuista ja luin kirjan viimeiset parisataa sivua luki alle tunnissa. Silti en voi sanoa nauttineeni kirjasta oikein missään vaiheessa.

Kielen lisäksi toinen kompastuskivi olivat henkilöt. Yhdessäkään ei ole nimittäin särmän särmää, Nathania lukuunottamatta kaikki ovat joko todella karseita sadistisia urpoja tai raivostuttavan hyveellisiä pyhimyksiä. Nathan taas on kummallinen sekasikiö, toisaalta saamaton tomppeli, mutta omistaa kuitenkin melkoisia ninjantaitoja ja pääsee lopussa heiluttelemaan veistä. Ja vaikka yleensä automaattisesti hyvisten puolella, tässä kirjassa pahikset olivat paljon kiinnostavampia kuin pitsiä nypläävät ja yrttejä keräilevät valkoiset noidat.

Etenkin minua pänni Nathanin "rakastettu" ihanan kaunis, puhdas, ystävällinen ja täydellinen valkoinen noita Annalise. Puolet kirjasta on Annalisen ylistystä, mutta minun teki aina silloin mieli ajaa kirja puimurista ja takoa Nathanin päähän järkeä. Annalise on ehkä kaunis, mutta tappavan tylsä ja mitäänsanomaton ruikuttaja joka ei saa kerrassaan mitään aikaan. Kai hänen on tarkoitus suorittaa pako suurena rakkauden ja vastarinnan eleenä kirjan loppupuolella, mutta hevonkukkua, sanon minä. Annalise pakeni kun ei muutakaan keksinyt ja meni sitten ruikuttamaan Nathanin syliin valittaen kurjaa kohtaloaan vaikka Nathan on käynyt läpi miljoona kertaa pahemman helvetin.

Monet ovat Puoliksi pahasta puhuessaan maininneetkin kirjan väkivaltaisuuden ja kuinka tarkempaa kuvailua olisi voitu hiukan vähentää. Minua kidutussessiot eivät merkittävästi haitanneet, tunsin kyllä oloni epämukavaksi, mutta koska Nathanin kohtalo ei oikeastaan kiinnostanut minua tippaakaan, ne eivät herättäneet suurempia tunteita. En eläytynyt kirjaan missään vaiheessa, joten kykenin etäyttämään itseni sen tapahtumista melkoisen täydellisesti. Minusta olisi luultavasti saanut tunteita irti vain tappamalla Annalisen ja silloinkin olisin ollut vain iloinen.

Olen myös lukenut mainintoja tämän samankaltaisuudesta Pottereihin ja ehkä mukanan on pieniä yhteyksiä, mutta tätä Potterfania ei pistänyt mikään erityisesti silmään. Oikeastaan minulle on aivan sama, vaikka Sally Green olisi saanut inspiraationsa Pottereista, sillä kirja oli niin paljon rakastamaani sarjaa huonompi, että mahdollisille matkimisyrityksille voi vain nauraa.

Minusta kirjan idea puoliksi valkoisesta ja puoliksi mustasta noidasta on itseasiassa ihan mukiinmenevä, joskaan ei uniikki. Sen perusteella kirjalta olisi voinut odottaa enemmän ja potentiaali olemassa. Tällä kertaa se kuitenkin hukattiin huonoon kirjoitukseen, kökköihin henkilöihin ja mitäänsanomattomaan juoneen.

Kirjan kansitaide on kuitenkin hienoa ja annan siitä ihailevat aplodit. Kun näin paljon hehkutetun Puoliksi pahan kirjakaupassa, minun teki välittömästi mieleni ostaa se. Olin todella lähellä kolmenkympin kaivoon heittämistä. Onneksi terve järki pelasti. Kannen suunnittelija on kuitenkin tehnyt tehtävänsä erinomaisesti ja nostan Puoliksi pahan tuomiota sen varjolla.

Puoliksi paha aloittaa Half Bad -trilogian, jonka toisen osan, Puoliksi villi, pitäisi ilmestyä 2015 keväällä. Minua ei yhtään innostaisi tarttua toiseen osaan, enkä tiedä aionko. Miksi kiduttaisin itseäni?

Annan kirjalle kuitenkin kaksi tähteä, sillä idea oli hyvä, kansi hieno ja tällä oli harvinaiset hetkensä aina silloin tällöin. Enkä minä tätä ehkä roviolle laittaisi, sillä aivan niin syvää vihani ei ole. En vain yksinkertaisesti pitänyt Puoliksi pahasta, siinä se.

Arvosana: ♣♣

Teos: Puoliksi paha
Alkuteos: Half Bad
Kirjailija: Sally Green
Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Trilogia: Half Bad, #1
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuteos julkaistu 2014)

Sivuja: 382
Luettavaksi: kirjastolaina

lauantai 9. elokuuta 2014

Kirjakuva päivässä -haaste: päivät 5-9

 
Edellinen postaus aiheesta täällä.

Viidennen päivän aiheena oli lukemista ja herkuttelua. Olette varmasti nähneet seuraamienne blogien kuvissa toinen toistaan herkuttelevamman näköisiä karkkipusseja, marjoja, kakkuja ja muita leivonnaisia. Aika astua eri maailmaan. Söin kyllä kyseisenä päivänä muun muassa herneitä, kaurakeksejä ja jäätelöä kun olimme kavereideni kanssa pitämässä kirpputoria Tammelantorilla, mutta arvatkaa oliko minulla a) kirjaa b) kameraa? Sitähän minäkin. Loppupäivän olin myös erittäin nuutuneissa tunnelmissa neljän tunnin helteessä seisoskelun jälkeen (Toispuoleinen hartiarusketus ja shortsirajat. Jusiinsa.) ja tulin kuvanneeksi vasta "yöpalaani" kahdentoista jälkeen. The Knife of Never Letting Go (bloggaus tuosta loistavasta kirjasta täällä.) ja banaani. Nauttikaa.

 
Kuudennen päivän aihe oli rakkaat kirjanmerkit. Ja antakaahan kun sanon, hienot kirjanmerkit ovat minusta ihania. En kuitenkaan ole kirjanmerkkikeräilijä, vaikka olenkin muun muassa muiden kuvissa niitä ihastellut. Hienoimmat kirjanmerkkini ovat vasemmalla, vaikka täytyy sanoa, että pupua käytän äärimmäisen harvoin. Ja koska kukkamerkki voi olla vain yhdessä kirjassa kerrallaan, useimmin käytetyt merkit ovat kohdallani kirjaston kuitit. Eivät erityisen silmiä hiveleviä, mutta täyttävät tarkoituksensa. Joskus luen jopa ilman kirjanmerkkiä. Aivojumppaa kun pitäisi muistaa sivunumero tai muuten joutuu löytämään sen nopeasti selaillen yrittäen samalla vältellä mahdollisia spoilereita.
 
 
Kirja reissussa, oli seitsemännen päivän aihe. Minä en kaupunkia kauemmas liikkunut ja ainoat mukanani olleet kirjat olivat lukion ekan vuoden oppikirjoja joita minun piti kaupata pois. Loppujen lopuksi kaupanteko siirtyi vasta maanataille, mutta reissussa kirjat ehtivät käydä.

 
Kahdeksannen päivän aiheena oli lukunurkka. Minun lempipaikkani lukea on se yksi yleisimmistä, oma sänky. Huoneeseeni ei muuta huonekalua työpöydän ja vaatekaapin lisäksi mahdukaan, joten jos haluan lukea omassa rauhassa, se on ainoa mukava vaihtoehto.

 
Tämän päivän aiheena oli kirjabloggarin työpiste. Ja lyhyestä virsi kaunis, alapuolella näkyy työpöytäni, jonka ääressä olevalla naputtelen blogitekstit. Samaan kuvaan päätin ahtaa myöskin kirjahyllyni joka alkaa olla varsin täynnä. Sain hyllyn viime kesänä ja reilussa vuodessa ollaan menty tästä kirjojen määrästä alla olevaan. Jotain on tapahtunut? Minulla on naksahtanut päässä ja kirjahyllypostauksessa mainittu hamsteriluoneeni näyttää suuntaavan kirjoihin... No, pahemminkin voisi olla.
 
 
Tälläista tällä kertaa, kesäloman viimeisiä päiviä viedään, maanantaina suuntaan takaisin koulunpenkille. Koulukirjoja on hankittu ja päällystetty, konseptipaketit rapisevat valmiina muoveissaan ja olen jopa siivoillut kaappeja vanhoista papereista. Kynien teroittamista vailla valmis siis! (Ja vain vertauskuvallisesti, sillä käytän lyijytäytekynää :D) Iloista kesän loppua kaikille!
 

torstai 7. elokuuta 2014

Patrick Ness - The Knife of Never Letting Go

Chaos Walking, #1

Prentisstown isn't like other towns. Everyone can hear everyone else's thoughts in a constant, overwhelming, never-ending Noise. There is no privacy. There are no secrets.

Then, just one month away from the birthday that will make Todd Hewitt a man, he unexpectedly stumbles on a spot of complete silence. Which is impossible.

Breathtakingly exciting and emotianally charged, The Knife of Never Letting Go is a compellingly original story of fear, flight and the terrifying path of self-discovery.

En tiedä mitä tästäkään tekstistä tulee, sillä minut on nyt riisuttu täysin aseista. Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään sanottavaa, vaikka samaan aikaan tuntuu, että sanat eivät riitä. Tunteeni ovat sekainen mylläkkä josta pitäisi nyt saada jotain järkevää irti. Olen lukenut viime aikoina liikaa hyvää kirjallisuutta. Voiko se olla epäterveellistä? Kyllä? Fyysinen jaksaminen rapistuu ja henkisesti on hajalla. Roskaromaanin paikka? Ei tule onnistumaan, koska tällä hetkellä haluan vain napata viidenkymmenen sentin päässä odottavan toisen osan ja jatkaa lukemista heti. Koska jos herra nimeltään Patrick Ness teki sen mitä en suostu uskomaan ajan koko trilogian puimurista. (Hah, ikään kuin ikinä kykenisin vahingoittamaan kirjoja, varsinkaan näitä. Jos tietty asia tapahtui itken ja kärsin, mutta luen kaiken silti. Mutta kieltäydyn uskomasta, että sitä tapahtui.)

Krhm. Asiaan.

Kuvittele kaupunki, jossa ei ole yhtään naista. Kaupunki, jonka öitä valaisee kaksi kuuta ja vuosi kestää kolmetoista kuukautta. Kuvittele kaupunki, jossa kaikki kuulevat toistensa ajatukset. Salaisuuksia tai yksityisyyttä ei ole, on vain kaikkialla vellova Ääni. Tuo paikka on nimeltään Prentisstown.

Todd Hewitt on kuukauden päässä kolmannestatoista syntymäpäivästään, jonka jälkeen hän on virallisesti mies. Hän on Prentisstownin viimeinen poika ja odottaa innokkaasti lapsuutensa loppumista. Mutta kaikki muuttuu yhtenä iltapäivänä, jolloin Todd törmää hiljaisuuteen Äänen keskellä. Hiljaisuuteen, jollaisen pitäisi olla mahdotonta. Yhdessä iltapäivässä hänen maailmansa kääntyy päälaelleen, eikä mikään ole niin kuin ennen. Toddin on paettava ja matkallaan hän joutuu kohtaamaan vaaran toisensa jälkeen. Mikä on totuus Prentisstownista?

Huhhuh. Onko aivoille olemassa maratooneja? Minun omistani tuntuu aivan kuin ne olisivat juosseet yhden. The Knife of Never Letting Go oli niin uskomattoman hyvä, nopeatempoinen ja hengästyttävä kirja, että tuntuu aivan kuin aivoni olisivat jääneet jonnekin kirjan alkupäähän. En ole vielä prosessoinut kirjaa kokonaan.

Sanonkin, että jos olette joskus kuvitelleet lukeneenne nopeatempoista kirjaa, ette ole lukeneet tätä romaania. The Knife of Never Letting Go ei nimittäin pysähdy hetkeksikään. Viiteensataan sivuun mahtuu niin paljon toimintaa ja tapahtumia, että huomasin oikeasti hengästyväni lukiessani. Unohtakaa kaikki lauleskelut leirinuotion äärellä, tässä kirjassa lauluhetket keskeytyvät mielipuolten pahisten saapuessa paikalle jälleen kerran. Ja sitten saat taas pelätä kuollaksesi, että jollekulle tapahtuu jotakin kamalaa. Sillä henkilöihinhän kiintyy.

Todd on inhimillinen ja samaistuttava päähenkilö, jonka puolesta sydämeni särkyi yhä uudelleen ja uudelleen. Hänelle tahtoisin antaa rohkaisevan halauksen, sillä hän on niin nuori kohtaamaan kaikkea jota nyt joutuu. Toddin matkalle tahtoisi edes yhden aidosti onnellisen sattuman, eikä ainaisia pelon ja kauhun hetkiä. Maininnan ansaitsee myös Toddin koira, Manchee. Minäkin haluan puhuvan lemmikin! Pikkukoiran uskollisuus on niin kaunista ja liikuttavaa, enkä voi ajatella Mancheeta enää ilman kyyneliä. Itken tälläkin hetkellä.

Patrick Ness on älykäs kirjailija, joka osaa olla koko ajan askeleen edellä lukijaa. Hän alkaa valottaa Uuden maailman ja Prentisstownin salaisuuksia pikku hiljaa ja aina kun kuvittelin saaneeni ideasta kiinni, puolet paljastuukin valheeksi ja kaikki pitää prosessoida uudelleen. The Knife of Never Letting Go veti minulta maton jalkojen alta aina uudelleen.

Eikä tässä vielä kaikki. Minusta The Knife of Never Letting Go oli niin kauniisti kirjoitettu. Teksti on puhekieleltä, minkä vuoksi ensimmäinen luku meni pitkälti kirjoitustyyliin totutellessa, mutta kun tyylistä saa kiinni, se oli ainakin minun kohdallani menoa. Välillä kirjassa oli vain niin kauniita kohtia, että kyyneleet valuivat poskia pitkin.

Tämän enempää en halua kirjasta paljastaa. En ole puhunut puolestakaan mitä kirja sisältää, te ette tiedä vielä mitään, mutten halua kertoa liikaa. Tärkein on kuitenkin tässä, minä rakastin kirjaa koko sydämestäni ja olen niin iloinen, että minulla on vielä kaksi osaa jäljellä. Kun luin tätä kirjaa, muistan hymyilleeni aivan vain siitä syystä, että The Knife of Never Letting Go oli niin hyvä. Kirjan nimikin käy, uskokaa tai älkää, järkeen kun sen lukee.

Tätä ei ole turhaan kehuttu.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: The Knife of Never Letting Go
Kirjailija: Patrick Ness
Trilogia: Chaos Walking, #1
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2008 (pokkari 2013)
Sivuja: 512 (pokkari)
Luettavaksi: omasta hyllystä

Arvostelua kirjoittaessani olen kuunnellut puhki Ed Sheeranin kappaleen Bloodstream. Tiedä häntä, sanoilla ei ole mitään tekemistä kirjan kanssa, mutta kappaleen tunnelma... Jotain samaa. Tässä päässä ne ainakin yhdistyvät.

tiistai 5. elokuuta 2014

Neal Shusterman - Unwind

Unwind Dystology, #1

Connor, Risa and Lev are running for their lives

The Second Civil War was fought over reproductive rights. The chilling resolution: Life is inviolable from the moment of conception until age thirteen. Between the ages of thirteen and eighteen, however, parents can have their child "unwound," whereby all of the child's organs are transplanted into different donors, so life doesn't technically end. Connor is too difficult for his parents to control. Risa, a ward of the state is not enough to be kept alive. And Lev is a tithe, a child conceived and raised to be unwound. Together, they may have a chance to escape and to survive.

Olin kuullut Annamin kehuja Unwind -sarjasta muutamaan otteeseen jo kauan sitten, mutta ehdin jo unohtaa kirjan olemassa olon kunnes Nina Mari ylisti  sitä heinäkuun alussa. Päätinkin viimein tarttua tuumasta toimeen ja varasin kirjan kirjastosta. Heinäkuun lopussa pohdiskelin epätietoisen uutta luettavaa ja kysyin mielipidettänne. Annami ja Nina Mari jyräsivät kommenteissa ja päätin tarttua Unwindiin ensitilassa. Ja hah, minä myös luin sen mitä lupasin! (Olen kauhean huono lukemaan kirjoja "käskystä".) Eikä tätä ole turhaan kehuttu, Unwind on yksi parhaista, vaikkei ehkä vielä toistaiseksi rakkaimmista dystopioista joita olen koskaan lukenut. Ja ehdottomasti pelottavin.

Unwind sijoittuu tulevaisuuteen, jossa kiista abortin kannattajien ja vastustajien välillä paisui Yhdysvalloissa sisällissodaksi. Sodan päätteeksi päädyttiin kompromissiin, jonka mukaan abortti on kielletty, mutta tilalle otetaan unwind-operaatio. Sen mukaan nuoren vanhemmilla on tämän ollessa 13-18 vuoden iässä oikeus allekirjoittaa sopimus ja saattaa lapsi operaatioon, jossa tämän ruumis hajotetaan palasiksi ja kaikkia osia käytetään elinsiirtoihin. Operaatiosta käytetään nimeä unwinding. Lapsella itsellään ei ole oikeutta vaikuttaa asiaan, mutta toimenpidettä ei nähdä murhana, sillä ihminenhän ei varsinaisesti kuole, vaan jatkaa elämistä toisessa kehossa.Unwind keskittyykin kolmen eriolosuhteissa kasvaneen nuoren elämään sen jälkeen, kun heidät päätetään lähettää operoitaviksi. Connor on vanhemmilleen liian vaikea lapsi kun taas Risa on valtion holhokki, muttei tarpeeksi lahjakas elossa pidettäväksi. Lev puolestaan on vanhempiensa lahja yhteiskunnalle ja poikaa on kasvatettu uhrattavaksi koko lapsuutensa ajan. Sattumien kautta kolme nuorta päätyvät yhteen ja koittavat paitsi selviytyä, myös löytää huhutun turvapaikan.

Alkaa esimerkiksi Tarkoitettu-trilogia tuntua aika kesyltä, eikö? Cassia ei saa ilmaista itseään tai valita elämänkumppaniaan, kun taas Connor, Risa ja Lev lähetetään tapettaviksi. Unwind sai kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä useaan otteeseen ja toivon, ettei tuohon tilanteeseen ei ikinä päädytä.

Minusta koko vision karmein puoli on se, että kukaan ei pakota vanhempia lähettämään lastaan paloiteltaviksi. Siinä missä useimmissa dystopioissa pahis on kontrolloiva ja kieroutunut hallinto tai diktaattori, Unwindissa päätös on täysin vanhempien harteilla. Jos lapsi on liian hankala tai lahjaton tai vaivalloinen, hänestä voidaan hankkiutua kätevästi eroon. Valintaa eivät tee vain pahat ihmiset, vaan aivan tavalliset pariskunnat. Operaation kauheutta ei tahdota tajuta, se on niin syvällä ihmisten ajattelussa, ettei sitä jäädä kyseenalaistamaan. Se on arkipäivää, eikä kyseessä ole murha, sillä elämä jatkuu vain eri muodossa. Joku muu saa sydämen, toinen keuhkon ja kolmas käden. Mikään ei mene hukkaan.

Unwind olikin todella ajatuksia herättävä kirja. Kun paloitteluajatuksen lyö pöytään, se tuntuu todella kammottavalta. Vanhemmat lähettävät lapsensa paloiteltaviksi? Hyi hitto. Mutta silloin jossain toisaalla joku toinen lapsi voi saada uuden käden menetetyn tilalle. Elinsiirrot pelastavat ihmishenkiä, aivan kuten nykyäänkin. Kolikon kääntöpuoli on kiiltävä, mutta ajatus operaatiopöydästä jolla ihmisiä paloitellaan kappaleiksi on karmiva. Eikä vanhemmalla ole oikeutta tehdä tuollaista päätöstä nuoren puolesta. Minä olen seitsemäntoista. Jos eläisimme Unwindin yhteiskunnassa, voisin vain eräänä päivänä olla matkalla leirille josta en enää palaisi.

Unwindin visio tulevaisuudesta onkin todella kammottava ja myös on hurjalla tavalla uskottava ja todella pitkälle mietitty. Ei dystopia ole vain tyttöjä huokailemassa rakkauden perään, se voi olla paljon enemmänkin. Dystopiahan tarkoittaa tulevaisuuden epätoivottavaa yhteiskuntaa ja Unwindissä jos jossakin on sellainen.

Kaiken kaikkiaan Shustermanin konsepti tuntuikin uskottavalta ja hyvin mietityltä. Unwind-osan saaneet ihmisetkään eivät esimerkiksi ole usein ennallaan. Aivoleikkauksessa olleet saattavat muistaa jotain mitä eivät ennen ole ole tai heille voi tulla täysin persoonastaan eroavia pakkomielteitä. Kaikki nuo ovat peräisin unwind-operaatiossa käyneeltä lapselta. Shusterman on miettinyt kaiken tarkkaan ja lisää informaatiota tulee koko ajan kirjan mukana.

Juoni tempaisi mukaansa heti kun aloin lukea kirjaa tositarkoituksella ja jätin muutaman sivun mittaiset pikkurupeamat. Jännitin oikeasti, miten Connor, Risa ja Lev selviävät kaikesta jota joutuvat kohtaamaan, sillä ongelmia tulee vastaan koko ajan. Välillä minusta tuntui, etten ole ikinä ennen lukenut niin suurista sotkuista mihin nuoret tässä kirjassa joutuvat. (Vauva. Sanonpahan vaan.)Jännitys säilyi loppuun saakka ja maltan tuskin odottaa mihin seuraavassa osassa päästään. Lukaisin UnWhollyn synopsiksen ja se kuulostaa lupaavalta...

Unwindissa oli myös yksi todella piristävä elementti nuortenkirjallisuudesta puhuttaessa. Toisin kuin monissa muissa nuortendystopioissa, Unwindin romanssi on todellakin vain sivujuoni. Vain sivujuoni. Olen kyllä romantiikannälkäinen lukija ja melkein kaikki kelpaa minulle siinä lajissa, mutta Unwindissa en edes kaivannut mitään lisää. Kirjassa tapahtuu niin paljon muutakin, että tähtiin kirjoitetun rakkauden mukaan tulo olisi paisuttanut kirjaa ja johtanut sitä harhateille, enkä minä sellaisia kaivannutkaan. Ahmin innoissani sivuja, koska halusin tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.

Lisäksi kirjassa on mainio hahmokaarti. Etenkin Connor ja Risa muodostavat hyvän tiimin, sillä Connorilla on kyky toimia kun tilanne sitä vaatii ja Risa ajattelee ennen kuin tekee. Heidän kelkassaan oli helppo olla, tuollaisia älykkäitä ja pystyviä hahmoja tarvitaan Unwindin kaltaisiin kirjoihin, jottei lukija kyllästy. Jos pääosassa olisi joku Urpo-Eevertti joka sähläisi kaiken epäolleellisen kanssa olisin repinyt pelihousuni jo ensimmäisen viidenkymmenen sivun aikana. Lev sen sijaan oli hankalampi pala, sillä vaikka hän oli hahmona uskottava, samaistumispintaa oli aika vähän. Lev on juuri täyttänyt kolmetoista ja odottaa innolla unwindiksi tulemista. Hänet on kasvatettu uhrattavaksi koko lapsuutensa ajan ja hän ajattelee unwindingin olevan Jumalan tahto. Mitä? Välillä minun teki mieleni ravistella Leviä ja lujaa. Huolimatta epätodellisen tuntuisesta ajatusmaailmasta, häntä kykenee kuitenkin ymmärtämään, onhan hän ollut aivopesun kohteena koko ikänsä. Sen sijaan Levin vanhemmat saivat minut raivoihini, sillä kuka kasvattaa lapsensa teuraaksi? Ja järjestää tälle vielä juhlat asian kunniaksi? Kyllä on maailma muuttunut.

Unwind onkin yksi ehdottomasti parhaista dystopioista joita olen lukenut. Puhdasta kultaa. Odotan innolla tulevia hetkiä sarjan kanssa!

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Unwind
Kirjailija: Neal Shusterman
Sarja: Unwind Dystology, #1
Kustantaja: Simon & Shuster
Julkaisuvuosi: 2007 (tämä versio 2009)
Sivuja: 335 (pokkari)
Luettavaksi: kirjastolaina

P.S Minulla on tapana kuunnella musiikkia aina arvostelun kirjoittamisen taustalla ja yleensä pyrin valitsemaan kappaleen, joka jollain lailla yhdistyy mielikuvaani kyseisestä kirjasta. Lyriikoilla ei usein ole sen suurempaa tekemistä asian kanssa, minulle kappaleissa on tärkeintä musiikki. Ajattelin, että voisin ruveta jakamaan kanssanne näitä kappeleita, jos jotakuta vaikka kiinnostaa kuunnella. Unwindin bloggauksen taustalla on soinut OneRepublicin Ordinary Human. (linkki)