tiistai 30. syyskuuta 2014

Kirjaostoksilla

Marika Oksa Oksan hyllyltä -blogista haastoi elokuun lopussa kaikki kirjabloggaajat ostamaan syyskuun aikana kirjan ja bloggaamaan ostoksistaan kuun lopussa. Minä en tietenkää voinut jättää osallistumatta haasteeseen, jossa pääsisin ostamaan pari kirjaa oikein syyn kanssa. Kirjojen osto kun on kivaa. (Tein muuten pari viikkoa sitten mielenkiintoisen laskelman. Omistan sellaiset 110 kirjaa, joista noin 40 on ilmestynyt hyllyyn tänä vuonna. Kirjojen osto on siis minusta nykyään todella kivaa...)

Silti huomasin taas toteuttavani epätieteellistä, mutta varsin toimivaa teoriaani kirjojen ostosta. Kun nimittäin annan itselleni luvan ostaa jonkun tarkemmin määrittelemättömän kirjan, se ei enää olekaan niin helppoa. Sitä tulee ylikriittiseksi, mikä on nyt Se Kirja, joka täyttää nämä haasteen suuret ja mahtavat kriteerit. (Joita ei edes ole.) Ei olekaan enää niin helppoa.

No, tuosta "ongelmasta" päästiin kyllä ja kirjaostoksia kertyi lopulta neljä kappaletta.


Cassandra Clare & Joshua Lewis: The Shadowhunter's Codex

Kirja oli itse asiassa tilattu netistä jo aikoja sitten, mutta saapui postissa vasta syyskuun aikana, joten päätin laskea sen mukaan. Kyseessä oli heräteostos, joka syntyi kun tilasin Alexandra Brackenin Never Faden ja päädyin hetken mielijohteesta ostamaan tämänkin. Never Fade ei ole vielä tullut, koska pokkariversion ilmestymistä pitää odotella, mutta The Shadowhunter's Codex saapui aikaisemmin. Olen jo lukenutkin tämän, mutten tullut bloganneeksi. Tiivistettynä: Mukavaa luettavaa, välillä todella kiinnostava, välillä puuduttavan tylsä. Kivoja kuvia ja Claryn ja kumppaneiden kommentit kultaa. (Plus superhieno kansitaide!)



Charles Dickens: Oliver Twist

Pääsemme tarinassamme lukuun "Kirjaneito meni käymään Lukulaarissa". Käyn kyseisessä divarissa hyvin usein, mutten kuitenkaan osta läheskään aina mitään. (Näettekö, jotain rotia hommassa vielä.)Tuolla kerralla tunsin kuitenkin velvollisuudekseni pitkän tonkimisen jälkeen ostaa viimein jotakin. Ja koska divareissa tunnen aina vetoa ostaa klassikoita valikoitui mukaan tämä lukematon Dickensin romaani. (Jokin niissä klassikoissa siellä hyllyllä aina vetoaa. "Kun ostan tämän kirjan ja laitan sen hyllyyn vaikutan sivistyneeltä ja hyvin henkevältä ihmiseltä. Varmasti luenkin tämän vielä. Tästä tulee varmaan uusi lempikirjani! Sillä klassikko lempikirjana on niin sivistynyttä ja hienoa." Tuohon tapaan ajatukseni juoksevat.)

 
Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Tästä tulee pitkä tarina...

Luin Kaksi kaupunkia viime keväänä toukokuun lopussa ja rakastuin silmittömästi. Aina siitä saakka olen etsinyt kirjaa kaikilta kirpputoreilta ja divareista, erityisesti Lukulaarista, mutta etsintä ei ole tuottanut tulosta. Ennen kuin nyt viimein. Luulen, että kyseinen yksilö on kyllä ollut Lukulaarin hyllyssä jo kauan, mutten vaun ole huomannut sitä. Joukko klassikkopokkareita on nimittäin hämmentävästi aseteltu historiallisia harlekiineja sisältävän hyllyn alimmille hyllyille, jotka olen tähän asti sivuuttanut. Voitte siis kuvitella hyperventilaatiokohtaukseni, kun Oliver Twist kädessäni kaappaan myös tämän ihanuuden mukaani. Olin hyvin iloinen ihmisolento.

Mutta tarina ei ole vielä ohi. Viime viikolla tutkiskelin nimittäin taas huvikseni olohuoneemme isoa ja toivottoman sotkuista kirjahyllyä, jonka sisällöstä ei ole kenelläkään tarkkaa tietoa. Hyllyssä ei ole minkäänlaista järjestystä, osa kirjoista on varmasti sukulaisten eikä kaikkia ole edes luettu. Melkein kuin antikvariaatti siis. Minä koitan aina välillä painaa mieleeni hyllyn kirjoja, mutten ikinä muista. Tuolla kerralla katseeni kuitenkin osui hämmentävän tutun näköiseen kirjaan.

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia.

Se Kaksi kaupunkia, jota olen metsästänyt divareista kolme kuukautta, on koko ajan ollut myös olohuoneen hyllyssä vieläpä tismalleen samana versiona, kuin se jonka lopulta löysin. Eikä sitä ole varmastikaan kukaan perheenjäsen koskaan edes lukenut. Huokaus. Sain hivenen hysteerisen naurukohtauksen, mutta olen silti iloinen omistaessani ikioman kappaleen. Koitin jo ehdotella varovasti perheen sisäistä lukupiiriäkin, mutta ei löytynyt innostuneita. (10-vuotias siskoni luki uteliaana kirjan ensimmäisen lauseen, sanoi kirjaa kahjoksi eikä halua siitä enää kuullakaan.)


Samantha Shannon: The Bone Season (The Bone Season, #1)

The Bone Seasonin myötä pääsemme kirjojen osto -teoriassa osaan "Kirjaneito ostaa kirjoja ollessaan hyvällä tuulella". Huomaan nimittäin ostavani kirjoja usein juuri silloin. Iloisena myös luen enemmän ja uskon syyn olevan yksinkertainen. Onnellisena tekee asioista joista pitää ja minä pidän kirjoista. Viime lauantai olikin mainio päivä, kävin uimahallissa, kävelin kaupungilla kauniissa syysilmassa ja Akateemisen hyllyt näyttivät tavallistakin houkuttelevimmilta. The Bone Season on viekoitellut minua kauniilla kannellaan jo pari kuukautta, vaikken tiedä sisällöstä oikeastaan mitään. Lauantaina huomasin, että kirjassa on myös jonkinlainen sukupuu ja kartta. Sukupuu ja kartta! Takuuvarma myyntikkka kun minusta on kyse, joten kaupat tuli. Jotenkin Akateeminen kirjakauppa tuntui tuona lauantaina tavallista ihanammalta (niin kuin oikeastaan kaikki) eikä minulla ollut sydäntä lähteä ostamatta mitään. (Tuo asenne tulee kyllä aiheuttamaan vielä ongelmia...)


Tämmöistä siis tällä kertaa. Nostetaan vielä malja kirjakaupoille, ilman niitä elämä olisi paljon kurjempaa.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Ernest Cline - Ready Player One

Peli alkaa. Voittaja löytää aarteen ja pelastaa maailman. Oletko valmis?

2044. Wade Watts, niin kuin suurin osa ihmiskuntaa, pakenee kurjistuneen maapallon ahdistavaa todellisuutta viettämällä koko valveillaoloaikansa kirjautuneena OASISiin, rönsyilevään virtuaaliseen utopiaan, jossa jokainen voi olla ja tehdä mitä haluaa.

Miljoonien muiden lailla Wade pelaa peliä, jonka voittaja perii maailman rikkaimman miehen ja universumillisen virtuaalimaailmoja. OASISin luonut pelisuunnittelija James Halliday on pestannut sen hallinnan sille, joka ratkaisee kolme kätkettyä arvoitusta. Arvoitukset ja vihjeet liittyvät Hallidayn nuoruuteen, 1980-luvun populaarikulttuuriin, josta Wade tietää kaiken viimeistä piirtoa myöten.

Wade törmää onnekkaasti ensimmäiseen ratkaisuun ja käynnistää pelin kiihkeätahtisen loppuvaiheen, jossa täytyy muun muassa pelata virheetön Pac-Man-peli ja osata Monty Pythonin vuorosanoja ulkoa. Äkkiä hän huomaa joutuneensa epätoivoiseen kilpajuoksuun tuhansien muiden kanssa. Kilpailu ulottuu pelottavalla tavalla myös todellisuuteen - ja tulee muuttamaan sekä Waden että koko maailman perinpohjaisesti.

Ready Player One on kirja, josta en ole kuullut mitään huonoa. Lukemani arvostelut ovat kaikki olleet eri tykkäämisen asteilla, mutta suurimmassa osassa kirjaa on jopa kehuttu, suorastaan ylistetty. Lopulta uteliaisuus sai minutkin tarttumaan kirjaan, vaikka hiukan epäilinkin toimisiko kirjan idea kohdallani. Se kuulosti kyllä todella kiinnostavalta, mutta viittaukset 1980-luvun populaarikulttuuriin ovat jotakuinkin viimeiset joita hoksaan ja videopelit eivät koskaan ole olleet minun juttuni. Ainoa kosketukseni pelimaailmaan on ala-asteen Miniclip-villitys, josta siitäkin on kiitettävästi aikaa. (Eikä Miniclipiäkään nyt suureksi pelimaailman kehdoksi voi sanoa.)

Mutta sain huomata pelkoni turhiksi. Viittauksista en varmastikaan saanut kaikkia irti, mutta ei se minua haitannut, sillä kirjan idea ja nopeatempoinen juoni pitivät otteessaan. Ja koska mm. Potter-fanina olen omaksunut pääni täyteen erilaista nippelitietoa, osasin arvostaa Ernest Clinen viittauksia ja myös päähenkilömme Wade Wattsin tietoisuutta niistä.

Ready Player One on teos, jollaiseen en usko koskaan ennen törmänneeni enkä usko enää törmäävänikään. Idea on jo itsessään uskomattoman kiinnostava. Perheetön miljönääri James Halliday testamenttaa omaisuutensa sille, joka löytää hänen kehittelemästään OASIS-virtuaalimaailmasta niin sanotutn pääsiäismunan. Munan löytääkseen pitää ensin ratkaista kolme arvoitusta, löytää kolme avainta ja avata niiden avulla kolme porttia. Arvoitusten ratkaiseminen vaatii tietoutta James Hallidayn kiinnostuksen kohteista, joihin kuuluu 1980-luvun populaarikulttuuri kaikkine puolineen. Lukuisat "munastajat" lähtevät koitokseen, mutta kaikilla ei ole puhtaita tarkoitusperiä.

Jahdin voittoa halajaa nimittäin myös IOI, häikäilemätön yhtiö joka haluaa OASIksen valtaansa. Se on palkannut palvelukseensa satoja munastajia, joista käytetään nimeä kuutoset. James Hallidayn suunnittelemasta rehdistä kilpailusta on tullut yksittäiselle munastajalle entistäkin vaikeampi, kun heidän on taisteltava paitsi toisiaan, myös rikkaan ja vaikutusvaltaisen yhtiön kaikkia voimia vastaan. Lisäksi IOI on toimissaan täysin häikäilemätön, he ovat valmiita tekemään mitä tahansa voittaakseen.

OASIS onkin kaikkine yksityiskohtineen ja vivahteineen uskomattoman kiehtova ympäristö. Kurjassa tulevaisuudessa ihmiset viettävät lähes kaiken vapaa-aikansa virtuaalimaailmassa, OASIS voi olla työpaikka tai koulukin huvittelun lisäksi. Toisaalta kirjassa otetaan kantaa myös virtuaalielämän "todellisuuteen", voiko ihminen olla tosissaan onnellinen ilman aitoja ihmissuhteita tai elämää virtuaalimaailman ulkopuolellakin?

Ready Player One on myös uskomattoman koukuttava kirja. Noin sivulle viisikymmentä asti olin vielä hiukan ulkona tapahtumista, mutta kun kirja sitten kerran imaisee mukaansa, se on menoa. 510 sivua ei tuntunut yhtään miltään, pääosin lukaisin kirjan noin vuorokaudessa. Juoni ei seisoskele paikoillaan, vaan kirja on täynnä juonenkäänteitä toisensa jälkeen. Lukiessa välillä miltei hengästyy. Cline heittää peliin myös sellaisia käänteitä, jotka nostivat minulle hymyn huulille ihan vaan pelkällä loistavuudellaan. Tiedättekö sen tunteen, kun luette kirjaa ja kirjailija tekee jotain uskomattoman kiinnostavaa ja älykästä ja hauskaa ja tajuatte kuinka nerokas liike se on juonen kannalta? Minulla oli se tunne monta kertaa kirjaa lukiessani.

Kirjan päähenkilö Wade on varsin mielenkiintoinen ja sympaattinen ja Ready Player Onen punaisia lankoja onkin hänen kehittymisensä. Waden on paitsi astuttava suuriin saappaisin kuutosten kukistamiseksi ja pääsiäismunan löytämiseksi, mutta myös tajuttava, että elämää on OASIksen ulkopuolellakin. Pääosin hänen kehityksensä onkin mielenkiintoista ja tavallaan lähes hellyyttävää seurattavaa. Vain kirjan keskiosassa oli vaihe, jolloin huomasin toistuvasti ärsyyntyväni hänen käyttäytymiseensä. Ärsyyntyminen liittyi kirjan pieneen romanssiin, joka tuntui minusta hiukan väkinäiseltä.

Wade ihastuu (tai rakastuu...) palavasti Art3mikseen, munastajaan, joka hänen ja muutaman muun lailla on jahdin kärjessä. Art3mis on kaunis (tai ainakin hänen hahmonsa OASIksessa on), älykäs, hauska, salaperäinen ja kaikin puolin erinomainen. Ugh. Minusta Art3mis oli melko tylsä, vaikka hänen hahmoonsa koitetaan kirjan loppu puolella hiukan haavoittuvuutta änkeäkin. Lisäksi Wadella on aikamoinen pakkomielle hänen ihanuudestaan, joka myös tuppasi käymään hermoilleni.

Mutta jos ei lasketa pieniä ärsytyksen hetkiä, Ready Player One oli kerrassan mahtavan upea kirja. Hauska, omaperäinen ja ehjä kirja. Jos kirjan synopsis kuulostaakin yhtään kiinnostavalta, suosittelen lämpimästi. Vaikka olinkin sivistymätön 80-luvun populaarikulttuurin suhteen, lukukokemukseni ei siitä pahemmin kärsinyt. Kirjaa voi siis suositella minunlaisilleni tietämättömillekin. Ja etenkin niille, jotka ovat käsikirjansa lukeneet, heille Ready Player One on viittauksineen varmastikin vielä kymmenen kertaa hauskempi kuin minulle.

Arvosana: ♣♣♣♣½

Teos: Ready Player One
Alkuperäisteos: Ready Player One
Kirjailija: Ernest Cline
Kääntäjä: J. Pekka Mäkelä
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2012 (alkuperäisteos 2011)
Sivuja: 510 (suomenkielinen kovakantinen)
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Jay Asher - Kolmetoista syytä

Miten monta salaisuutta yhdessä koulussa voi olla?

16-vuotias Clay Jensen saa postissa paketillisen kasetteja. Nauhoilla hänen luokkatoverinsa Hannah Baker kertoo 13 syytä siihen, miksi päätyi epätoivoiseen ratkaisuunsa. Ja että Clay oli yksi niistä syistä. Kolmetoista syytä on tarina epävarmuudesta: mysteeri, muistokirjoitus ja seremonia yksissä kansissa.

Taisin alunperin törmätä Jay Asheriin minulle nykyään hyvin tyypillistä kautta, eli jossain monista kirjavlogeista joita seuraan. Hiukan sen jälkeen tajusin, että kirjasta myös on tullut suomennos ja nappasinkin kirjan kirjaston hyllystä mukaani heti kuin suinkin muistin. Torstai-iltana tartui kirjaan kun mikään keskeneräisistä ei oikein houkutellut ja luin samana iltana loppuun asti. Kirjassa on alle 300 sivua, mutta matka ei ole helppo. Jay Asherin Kolmetoista syytä on kirja, jonka jälkeen haluaa hengittää syvään. Kirja on uskomattoman koukuttava, mutta samaan aikaan todella ahdistava.

Kolmetoista syytä on itsemurhaviesti. Siinä lukiolainen Clay Jensen löytää yllättäen rappusiltaan laatikollisen kasetteja, joissa pari viikkoa sitten kuollut Hannah Baker kertoo syyt, jotka johtivat hänen ratkaisuunsa. Laatikko kasetteineen kiertää vuorotellen ne kolmetoista ihmistä, kolmetoista syytä, joiden Hannah kertoo olleen kaiken taustalla. Pieniä ja isompia, näennäisen viattomia ja ilkeämpiä asioita, jotka kaikki yhdessä muodostivat liian suuren kokonaisuuden. Clayn on kuunneltava kasetit ja lähetettävä ne sitten eteenpäin, tai muuten kasettien sisältämät tiedot leviävät kaikille, Hannah sanoo nauhoilla. Clay joutuu kuuntelemaan salaisuuksia toisensa jälkeen odottaen koko ajan omaa vuoroaan. Mitä hän on tehnyt aiheuttaakseen Hannahin ratkaisun?

Kolmetoista syytä on todella pysäyttävä kirja. Sivuja on pakko kääntää, kirja on kuin paha uni tai huume, josta ei tahdo päästä irti, vaikka tavallaan tahtoisikin. Se pakottaa todella eläytymään kirjan tapahtumiin, vaikka välillä tahtoisi vain etäännyttää itsensä kaikesta. Lukemista on lähes mahdotonta lopettaa, minä luin kirjan kahdelta istumalta ja kahdelta vain siksi, että noin puolessa välissä oli pakko päästää hetkeksi irti.

Mutta vaikka kirjaa olikin ahdistavaa lukea, viehätyin sen kerronnasta. Siinä limittyvät päällekäin kahden henkilön ajatukset ja näkökulmat, Hannahin puhe kasetilla sekoittuu Clayn ajatuksiin kuulemastaan. Clay on kuitenkin tarinan varsinainen päähenkilö ja ainakin minä muodostin häneen vahvemman siteen. Clay on oikeasti välittänyt Hannahista eikä tarkoittanut mitään pahaa ja hänen pahanolon tunteensa tulevat kirjasta vahvasti läpi. Hannah sen sijaan jää etäisemmäksi. Totta kai lukija tuntee häntä kohtaan sääliä ja suree hänen puolestaan, mutta huolimatta hänen tavallisuudestaan hänestä ei jää niin mukavaa vaikutelmaa. Hänelle tapahtui paljon uskomattoman kamalia asioita, joita hän ei missään nimessä ansainnut, mutta sääliksi käy niitäkin, jotka kasetit joutuvat kuuntelemaan. Hannahista ei koko ajan ollutkaan helppo pitää ja ainakin minä samaistun vahvemmin Clayhin.

Kirja saa todella miettimään sitä, kuinka pienistä asioista voi kasaantua valtava lumivyöry ja kuinka paljon tekemämme asia toisiin ihmisiin vaikuttavat. Hannahin tapauksessa kaikki alkaa jostain todella pienestä, tuulesta temmatusta juorusta, joka lopulta tuhoaa hänet täydellisesti. Tämän kirjan jälkeen ei tee mieli levitellä juttuja kenestäkään (mitä nyt en muutenkaan tee), kun mahdolliset seuraukset jysähtävät Kolmessatoissa syyssä päin naamaa.

Kolmetoista syytä on myös yksi niistä kirjoista, joille ei ole täysin onnellista loppua. Lukija tietää, mihin ratkaisuun Hannah on päätynyt ja mitä kohti kaseteilla kerrottu tarina väistämättä etenee. Nykyajassa etenevä tarina sen sijaan ei ole ennustettavissa, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun Clay on kuunnellut kaikki kasetit?

Loppu ei tietenkään ole iloinen, niin kuin ei ole kirjakaan. Silti olin yllättynyt sen herkästä toiveikkuudesta. Vaikka Hannahin elämä päättyi ennen aikojaan, kaikille ei tarvitse käydä niin ja eteenpäin on mahdollista mennä.

Mutta vaikka Kolmetoista syytä olikin vaikuttava teos ja onnistui iskemään tunteisiin, jokin pieni pala minusta silti jäi puuttumaan. En osaa tarkkaan määritellä mikä, erinomainen kirjahan tässä on kyseessä, mutta en vain osaa antaa viittä tähteä. Tämä on niitä kirjoja, joissa "vika" on niin sanotusti lukijassa, minä ja Kolmetoista syytä emme vain muodostaneet sitä kaikista parhainta yhteyttä. En tiedä luinko kirjan turhan kiirellä, vaikka toisaalta en tiedä kuinka olisin voinut lukea tämän hitaamminkaan. Uudestaan en tähän kuitenkaan aio tarttua, sen verran ahdistava tapaus, että kerta riitti.

Tunteellinen, kaunis ja kauhea. Kirja jota haluaa samaan aikaan lukea tauotta ja toisaalta upottaa suohon. Hieno teos jolla on tärkeä viesti. Kaikki mitä sanot ja teet toiselle vaikuttaa häneen. Älä siis aliarvioi tekojesi voimaa.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Kolmetoista syytä
Alkuperäisteos: Thirteen Reasons Why
Kirjailija: Jay Asher
Kääntäjä: Annika Eräpuro
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäisteos 2007)
Sivuja: 252
Luettavaksi: kirjastolaina

lauantai 27. syyskuuta 2014

Veronica Roth - Four: A Divergent Collection

Two years before Beatrice Prior makes her choice, the sixteen-year-old son of Abnegation’s faction leader does the same. Tobias’s transfer to Dauntless is his chance to begin again. Newly renamed 'Four' he discovers that initiation is only the beginning.

Four must claim his place in the Dauntless hierarchy. And his decisions will affect future initiates as well as uncover secrets that could threaten his own future—and the future of the entire faction system.

Two years later, Four is poised to act but the course is still unclear. The first new initiate who jumps into the net might change all that. With her, the way to righting their world might become clear. With her it might become possible to be Tobias once again.


Veronica Rothin Four: A Divergent Collection on ollut lukulistallani siitä saakka kun kuulin sen tulevasta ilmestymisestä. Kärsin viime talvena pahoista Divergent-vieroitusoireista (ja olin muutenkin sekaisin koska Allegiant...), joten ajatus neljästä Fourin näkökulmasta kirjoitetusta lyhyemmästä tarinasta tuntui taivaan lahjalta. Syksyyn mennessä intoni ehti jo hiukan laantua, mutta halusin minä tämän silti lukea. Varasin kirjan kirjastosta ja ajattelin saavani sen hyppysiini vasta pitkän ajan kuluttua, varausnumeroni kun oli vasta kolmetoista. Keskiviikkona kuitenkin törmäsin kirjaan kirjaston hyllyssä. Ilmeisesti kaikki (minä mukaan lukien) olivat varanneet pokkariversion ja myöhemmin tilattu kovakantinen päätyi suoraan hyllyyn. Vinkki siis Pirkanmaan kirjastoa käyttävälle, säntää vaihtamaan varauksesi toiseen yksilöön ja nopeasti. Pokkariversio on vasta tilauksessa, kovakantinen löytyy jo hyllystä ja vieläpä ilman varausjonoa.

Four: A Divergent Collection on eräänlainen lisäosa Divergent-trilogiaan. Vaikka kirja sijoittuu suurimmaksi osaksi aikaan ennen ensimmäistä kirjaa, eikä siten spoilaa trilogiaa, suosittelisin silti lukemaan sen vasta trilogian jälkeen. Maailma ynnä muut selitetään trilogiassa tarkemmin, eikä kirjasta varmastikaan saa kaikkea irti jos ei ole lukenut muita Rothin kirjoja. En jää tässä selittelemään trilogian ideaa, mutta olen blogannut Divergentistä täällä, joten jos aihe on vieras, käy lukemassa se. Kirjasta on ilmestynyt myös suomennos nimellä Outolintu. Bloggauksissani olen käyttänyt alkuperäiskielisiä termistöjä tai suomennellut joskus hiukan omiani, joten suomennoksen lukeneet, älkää hämmentykö höpötyksistäni.

Four: A Divergent Collection sisältää neljä noin viisikymmensivuista, Fourin näkökulmasta kerrottua tarinaa, jotka keskittyvät lähes kaikki aikaan ennen ensimmäisen kirjan alkua. Kolme ensimmäistä tarinaa The Transfer, The Initiate ja The Son tapahtuvat ennen Divergentiä ja viimeinen, The Traitor sijoittuu Divergentin kanssa päällekäin. Kirjassa keskitytään Tobias Eatonin menneisyyteen, kuinka hän päätyi valitsemaan ryhmäkseen Dauntlessin Abnegationin sijasta, kuinka hän sai nimekseen Four ja miten hänestä on tullut se ihminen, jonka lukija Trisin silmien kautta Divergentissä tapaa. Lisäksi kirja sisältää kolme Divergentistä tuttua kohtausta Fourin silmin,  joita Roth ei saanut mahdutetuksi The Traitor -tarinaan.

Vaikka lähdin lukemaan kirjaa faninäkökulmasta, en odotellut aivan taivaita hipovaa esitystä. Jos joku ei muista tai tiedä, Divergent-trilogia oli minulle yksi koko viime vuoden parhaista lukukokemuksista. Muistan edelleen, kuinka vahvasti ensimmäinen kirja nappasi minut mukaansa, kuinka rakastin myös toista kirjaa ja kuinka viimeinen kirja murskasi minut henkisesti. En aio spoilata ketään, mutta suosittelen suomennosta odottelevia olemaan varuillaan internetin ihmeellisessä maailmassa. Ette halua tietää trilogian loppuratkaisua. Trilogiaan minulla on siis vahvat siteet, mutta alkuhuuman jälkeen ajatus Fourin kirjasta tuntui hiukan turhalta. Tarvitseeko minun todella tietää Fourista enempää? Four on toinen näkökulmahahmo viimeisessä osassa ja siinä hänen äänensä jää aika pahasti Trisin varjoon. Olinkin siis hiukan skeptinen, mutta etenkin kirjan alkupuoli yllätti minut positiivisesti.

The Transfer ja The Initiate saivat minussa nimittäina aikaan sellaisen tunteen, että olisin lukenut Divergentiä uudelleen ja ensimmäistä kertaa. Se ei ollut negatiivinen asia, vaan tuntui ennemminkin etuajassa saadulta joululahjalta. Ihan kuin saisi lukea lempikirjansa uudelleen ensimmäistä kertaa, tietämättä mitään mitä tulee tapahtumaan. Ei Fourin kanssa nyt ihan noin kärjistetysti tosin ollut, sillä totta kai minä trilogian lukeneena tiesin pääkohdat siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Tunne oli kuitenkin mahtava. Oli myös ihanaa palata Rothin nopeatempoisen ja koukuttavan kirjoitustyylin pariin, hän nimittäin tietää miten pitää lukija koko ajan kiinnostuneena.

The Transfer ja The Initiate olivatkin minusta ne kaikista kiinnostavimmat tarinat. Tobiaksen muutos Fouriksi, pelokkaasta pojasta taistelijaksi, oli mielenkiintoista seurattavaa. Lisäksi hänen tarinaansa nivoutuvat myös Divergentistä tutut hahmot kuten Tori, Zeke ja Shauna sekä Eric. Myös Uriahia ja muita nähdään vilaukselta nuorempina. Minä nautin etenkin vanhojen rakkaiden hahmojen tapaamisesta uudelleen, sillä Roth voisi olla George R.R Martinin tyttärentytär paitsi varmaan iältään, myös hahmojen tappoprosenteiltaan. Trilogiassa ei paljon hahmoja säästellä ja lempparit oli ihana tavata vielä kerran ennen kuin kaikki paha tapahtuu.

Loppua kohti kirja kuitenkin laimeni. The Son keskittyy paljon siihen, kun Four alkaa saada selville yhteiskunnan salaisuuksia ja poikkeavana olemisen vaaroja. Minusta kirja muuttui silloin paljon tylsemmäksi. Trilogian jo lukeneena (kahteen kertaan itse asiassa, vaikkakaan en ole vieläkään kyennyt lukemaan Allegiantin reiluja kolmeakymmentä viimeistä sivua uudelleen tietyistä syistä) kaikki salaisuudet olivat jo tiedossa, enkä jaksanut keskittyä Jeanine Matthewsin juoniin sataprosenttisesti. Ajatukseni kulkivatkin jokseenkin seuraavia ratoja: "Missä Zeke on? Voidaanko taas loikkia junista ja saada pari tatuointia? Voidaanko pelata Dauntless-pelejä? Koska Tris tulee kuvioihin?"

Myöskin ne kolme ekstrakohtausta alkoivat tuntua jo oikeasti turhalta materiaalilta. Tarvitseeko minun oikeasti tietää mitä Four ajatteli tietyissä Divergentin kohtauksissa? Eikö sitä voisi jättää lukijan mielikuvituksen varaan? Nykyään kirjailijat tuntuvat julkaisevan koko ajan jos jonkinlaista ylimääräistä materiaalia milloin mistäkin, enkä minä aina koe sitä tarpeellisena. Toki on kivaa kun lempikirja jatkuu vielä vähän, mutta kaikki ylimääräiset "lue henkilön x ensimmäisestä koulupäivästä" -tyyliset kymmmensivuiset pikkutarinat tuntuvat jo hiukan turhilta, näin kärjistetysti ilmaistuna.

Pidin kuitenkin Fourin tarinasta kovasti, vaikka kirja loppua kohden hiukan laimenikin. Ja jos jotain, niin ainakin kirja herätti minussa valtavan halun lukea Divergent-trilogia uudelleen. Olen jo puolivälissä Divergentiä ja onhan se edelleen yhtä hyvä.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Four: A Divergent Collection
Kirjailija: Veronica Roth
Sarja: Divergent-trilogia, esi/lisäosa
Kustantaja: Harper Collins
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 285
Luettavaksi: kirjastolaina

torstai 25. syyskuuta 2014

David Levithan - How They Met and Other Stories

They met on a plane
At a coffee shop
In class

It was s set-up
It was completely random
They were dancing

It was love at first sight
It took time
It was a disaster

A collection of stories about love from the New York Times bestselling author of Every Day.

David Levithan on kirjailija, jolta olin lukenut kaksi kirjaa ennen tätä novellikokoelmaa. Yhdessä John Greenin kanssa kirjoitettu Will Grayson, Will Grayson oli yksi alkuvuoden parhaita lukukokemuksia ja kesällä lukemani Two Boys Kissing pyörii yhä vieläkin mielessäni. Kun siis näin How They Met and Other Stories -novellikokoelman kirjaston hyllyssä, lainasin sen edes tarkemmin katsomatta. Sillä mitä minun muka tarvitsee enää kirjasta tietää, kun nimi David Levithan komeilee kannessa? Nyt pohdiskelenkin mielessäni osaisiko kyseinen kirjailija kirjoittaa mitään huonoa, vaikka yrittäisikin? Epäilen.

How They Met and Other Stories sisältää 18 novellia, jotka kaikki liittyvät jollain tasolla rakkauteen ja rakastumiseen. Osa on pidempiä, osa lyhyempiä, osa on onnellisia, osa surullisia, mutta teemat pysyvät samoina. Myös kirjoitusajankohta vaihtelee novellien välillä, esimerkiksi kolmannentoista novellin, A Romantic Inclination, Levithan kirjoitti lukioaikana fysiikan tunneilla. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis kahdeksantoista aiheeltaan yhteneviä, mutta henkilöiltään ja tapahtumiltaan eroavia novelleja.

Päälimmäisinä tuntemuksina, How They Met and Other Stories on tehnyt minut viimepäivinä hyvin onnelliseksi. Jo kirjan väri on ihana kaikessa vihreydessään. Räikeys ei aivan välity kuvasta, mutta uskokaa minua, etenkin yhdessä Smaragdinvihreän kanssa tämä oli vaikuttava näky. Hyvin vihreä. (Juu jospa vaikka puhuttaisiin vähän kirjan sisällöstäkin eikä vain sen väristä...)

Kyllä novellikokoelmassa on nimittäin paljon muutakin kuin väri, paljon loistavuutta. Muutama laimeahko esitys, mutta paljon mukavia, ja muutama aivan nappiosuma. How They Met and Other Stories kierrättää lukijaa tunteiden koko kirjon vuoristoradalla, kirja saa nauramaan ääneen ja itkeä tirauttamaan hiukkasen. Mainio kirja siis.

En ole kovin harjaantunut novellien lukija ja olen pitkään elänyt siinä harhaluulossa, että novellit eivät ole se minun juttuni. Romaanien luku on minulle niin pinttynyt tapa, että paksuun kirjaan on helppo tarttua. Mutta tarina jolla on mittaa vain muutamasta sivusta kolmeenkymmeneen? Kirja jossa on yhden pitkän ja kivan tarinan sijaan monta lyhyttä, tuntuu ajatuksena vieraammalta. Olenkin oikeastaan pitkän aikaa kertonut itselleni, etten erityisemmin pidä novelleista, koska ne ovat niin lyhyitä. Hahmoihin ei ehdi kiintyä ja kaikki loppuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Hah, hah, hah. Miten olisi asenteen muutos Kirjaneito?

Sillä jos How They Met and Other Stories minulle jotain opetti niin sen, että kyllä, minä pidän novelleista. Hahmoihin ehtii hyvin kiintyä muutamassa kymmenessä sivussa ja lyhyys on joskus hyvästä. Miksi kaiken kertomiseen tulisi käyttää 500 sivua ja paljon turhia sanoja, kun kaiken voi sanoa tiiviimmin ja paremmin? Lisäksi How They Met and Other Stories on loistavaa luettavaa arjen keskelle.

Olen nimittäin viime aikoina huomannut itsessäni oireita, joille muutaman vuoden takainen minäni olisi hymähtänyt halveksien. Jos kirjassa on yli 400 sivua, se nimittäin näyttää pelottavan pitkältä. Yläasteella ahmaisin yli viisisataa sivuisia kirjoja parissa päivässä sen kummemmin asiaa miettimättä. Nykyään pitkät kirjat ovat melkein pelottavia. Missä ihmeen välissä minnä tuonkin luen? Kyllähän sitä edelleen fantasian lukijana moisia kirjoja lukee, enkä minä nyt mistään fobiasta kärsi. Silti arjen keskellä on mukava lukea jotain ja myös edetä lukemassaan.

Novellien kanssa tilanne onkin vielä astetta parempi. Sitä voi istahtaa alas ja lukaista yhden novellin aamulla ennen kouluun lähtöä, muutaman päivällä ja usean illalla. Sitä voi lukaista tarinan yhdeltä istumalta, mistä minä olen aina pitänyt. Olen intensiivinen lukija, tykkään ahmaista kirjan ja olla ajattelematta mitään muuta. Novellien kanssa tuo onnistuu lyhyessä ajassa ja sekös minua miellyttää. (Jälleen yksi syy, miksi minun tulisi pitää novelleista...) How They Met and Other Stories onkin ollut mainiota alkuviikon luettavaa.

Novelleissa on kaikissa kyse rakkaudesta, mutta ne eivät kuitenkaan kaikki sovi kategoriaan "poika tapaa tytön, jokin loksahtaa paikalleen ja lopuksi sanotaan muutama ah niin viisas sana rakkauden olemuksesta ja elämän yllättävyydestä". Osa novelleista kylläkin, mutta eivät kaikki. Levithanin novelleissa (ja kirjoissa) tyttö ei vain tapaa poikaa, vaan tyttö tapaa tytön ja poika pojan. Monia novelleja lukiessa olin pitkään epätietoinen kertojan sukupuolesta, sillä vaikka rakastetun sukupuoli olisikin selvä, se ei kerro mitään. Aivan niin kuin oikeassakin elämässä, ei rakastuminen katso osapuoliensa sukupuolia. Levithan käsitteleekin kirjassaan myös hyvin vaikeita aiheita ja tekee sen hyvin. Osa tarinoista on iloisia ja niillä on onnellinen loppu, osa on surumielisempiä. How They Met and Other Stories onkin kirja, joka täyttää lukijan sydämen hattaralla, mutta jättää siihen myös muutaman särön.

David Levithanista puhuttaessa täytyy myös aina antaa tekstille erityismaininta. Levithan on nimittäin yksinkertaisesti loistava kirjoittaja. Minulla on ollut tähän mennessä jokaisen hänen kirjansa jälkeen sellainen olo, että haluan lukea kaiken heti uudelleen ja opetella kirjan ulkoa. Sitä ei halua siteerata vain muutamaa hajanaista loistavaa lausetta, vaan koko kirjan. David Levithan on uksi niistä harvoista kirjailijoista, jotka saavat minut itkemään pelkästään tekstillään. Ei tarvita sitä liikuttavaa jälleennäkemistä tai lempihahmon kuolemaa, tarvitaan vain kaunis kappale kauniita sanoja. Levithanilla on oikeasti jotakin sanottavaa ja se näkyy tekstistä. Voimmeko siis vain kunnioittaa hänen loistavuuttaan?

Mutta vaikka olenkin nyt ylistänyt taivaisiin sekä novellikokoelmat, että David Levithanin, täytyy silti sanoa, ettei aivan jokainen novelli ollut sitä tasoa, että olisin kastellut kirjan palvovilla kyynelilläni. How They Met and Other Stories sisältää muutaman yksinkertaisesti loistavan novellin  (erityisesti What A Song Can Do on puhdasta kultaa), mutta mukana on myös muutamia laimeampia tapauksia. Kaikissa novelleissa en kiintynyt päähenkilöihin kovinkaan vahvasti, Without Saying jäi minulle todella hämäräksi ja osa oli hiukan tavanomaisia. Yhtäkään en inhonnut, mutta jokaista en rakastanut. Novellikokoelmille onkin vaikea antaa lopullista arvosanaa, kun sitä on samaan aikaan niin montaa mieltä.

How They Met and Other Stories ei siis ollut täydellinen kirja, mutta varsin lähellä kaikessa erinomaisuudessaan. Suosittelen David Levithania lämpimästi aivan jokaiselle, herrasta on nimittäin hyvää vauhtia tulossa yksi tämän vuoden ehdottomista huippukokemuksista. Hänen kirjojensa jälkeen on mahdotonta olla aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Odotankin innolla lisää kokemuksia Levithanin tuotannon parissa, sillä meidän yhteinen taipaleemme on vasta alkanut!

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: How They Met and Other Stories
Kirjailija: David Levithan
Kustantaja: Electric Monkey
Julkaisuvuosi: 2014 (ensimmäinen julkaisu 2008)
Sivuja: 306 (pokkari)
Luettavaksi: kirjastolaina

maanantai 22. syyskuuta 2014

L.M Montgomery - Annan nuoruusvuodet

Anna, #1

"Anna nousi ja hengähti syvään.
-Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään ikkunasta näkyvää hymyilevää maailmaa.
-Niin, puu on aika suuri ja siinä on paljon kukkia, sanoi Marilla. -Mutta hedelmistä ei ole juuri mihinkään. Ne ovat pieniä ja matoisia.
-Voi, en tarkoita vain puuta. Tietysti sekin on kaunis, hohtavan kaunis, aivan kuin se kukkisi sydämensä halusta. Mutta tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita ja puroa ja metsää, kaikkea mitä tästä ikkunasta näkyy. Eikö teistä tunnu siltä kuin rakastaisitte koko maailmaa tällaisena aamuna? Ja tänne asti voi kuulla puron nauravan. Ajatelkaas miten hyvällä tuulella purot aina ovat, aina ne nauravat! Talvellakin olen kuullut niiden porisevan ja rupattelevan jään alla. Olen hyvilläni, että Vihervaaran lähellä on puro."
-L.M Montgomery: Annan nuoruusvuodet, s. 34-35

Minulla on ollut viimeaikoina hinku lukea uudestaan kaikkia vanhoja ja rakkaita kirjoja. Potterit ovat listalla, samoin Montgomeryn Runotytöt, mutta sunnuntaiaamuna päätin tarttua Annan nuoruusvuosiin. Ei Montgomeryn lukemisesta aikakausia ole vierähtänyt, vuoden sisään olen varmasti lukenut jonkun hajanaisen osan Annoista tai Runotytöistä, mutta tästä ensimmäisen Anna-kirjan lukemisesta on kyllä kulunut aivan liikaa aikaa.

Annan nuoruusvuodet kertoo orpotyttö Annasta, joka päätyy väärinkäsitysten kautta asumaan Matthew ja Marilla Cuthbertin, vanhan sisarusparin luokse Avonlean kylään Prinssi Edwardin saarelle. Annalla on luontainen taipumus joutua erilaisiin kommelluksiin ja hän ravisteleekin Marillan hermoja erilaisilla tempauksillaan. Vilkkaalla mielikuvituksellaan ja iloisella elämänasenteellaan Anna kuitenkin voittaa Cuthbertien rakkauden, vaikka kommelluksilta ei tulla vastaisuudessakaan välttymään.

En ole aivan varma milloin luin Anna-sarjan ensimmäisen kerran. Olen saanut neljä ensimmäistä kirjaa (Anna opettajana poislukien) isoäidiltäni vuonna 2005 jolloin olin juuri päättänyt ensimmäisen luokan koulussa. En usko lukeneeni kirjoja aivan heti, mutta viimeistään toisen luokan aikana. Anna ystävämme tosin aiheutti minulle jumin sarjan kanssa ja lukeminen jämähti paikoilleen ainakin puoleksi vuodeksi ennen kuin jatkoin kirjan ja sarjan parissa. (Minulla oli kannustimena Anna omassa kodissaan -kirjan nimi ja kansi, sillä romanttisena sieluna halusin vain kuollakseni tietää kenen kanssa Anna päätyy lopulta naimisiin...) Onneksi kuitenkin jatkoin ja selvitin muun muassa kuinka rakkausrintamalla vielä käykään (hyvin), sillä sarja on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Ei ehkä se, joka tulee ensimmäisenä mieleen, mutta se jota ajattelen ensimmäisenä kun mietin lapsuuden lempikirjoja. Ja se josta pidän yhä edelleen. Heppakirjakausi oli ja meni, minulla ei ole enää mitään hinkua lukea viittäkymmentä Täyttä laukkaa -sarjan kirjaa tai haaveilla jockeyn urasta, mutta Annoja muistelen yhä edellleen lämmöllä ja rakkaudella. (Tosin kyllä Täyttä laukaakin aiheuttaa vahvoja nostalgisia tunteita. Kirjoitimme sille jopa kaverini kanssa jatkoa kun kirjat loppuivat. Tapoimme ainakin pari henkilöä ja keksimme paljon muutakin kurjuutta :D)

Sillä voi miten ihanaa olikaan palata Annan pariin! Olen viimeksi lukenut loppupään Annoja, joissa painopiste on muuallakin kuin vain Annan arjen sattumuksissa. Unelmavuosissa (joka on yksi suosikeistani) on ihanasti rakkaushuolia ja Kotikunnaan Rillassa (kuin myös) pillitän silmät päästäni maailmansodan jyrätessä. Joten mikä sen parempaa kuin lukea vielä Annasta joka värjää hiuksensa vihreäksi, murjottaa Gilbertille viisi vuotta ja on hukkua lilja-neito Elainea esittäessään? Sitähän minäkin.

Anna onkin yksi kaikkien aikojen lempisankarittaristani. Hänellä on uskomaton taipumus joutua kummallisiin tilanteisiin ja sählätä oikein kunnolla. Pikku-Anna on myös ihanan dramaattinen, jokainen epäonnistuminen vaivuttaa hänet "epätoivon kuiluun" ja jokainen iloinen asia koetaan kymmenkertaisena. Myös Annan tapa puhua korukieltä saa minut tyrskähtelemään naurusta. Kaiken pohjalla Annalla on kuitenkin uskomatonta elämäniloa, ja mielikuvitus, jota kadehdin. Annalla on myös käytännön järkeä ja älyä, eikä hänen parissaan tarvitse tuskailla päähenkilön älyttömyyttä. Aika Annan parissa tekee minut yksinkertaisesti onnelliseksi ja iloiseksi.

Tyttökirjojen pariin minut vetää aina myös niiden ihastuttava tunnelma. Painopiste on arjen tapahtumissa, joita kuitenkin kuvataan tavattoman viehättävästi niin, että tylsyys on kaukana. Montgomeryllä on myös ihana huumorintaju ja Anna joutuu jos jonkinlaisiin kommelluksiin. Viehättävä on mielestäni oiva sana kuvaamaan tyttökirjoja, niitä lukiessa pääsee aina tiettyyn tunnelmaan jollaista ei muualta voi tavoittaa.

Annan nuoruusvuosien lukeminen oli ihanaa myös kirjan tuttuuden vuoksi. Jo luvun nimestä mieleeni palautui melko selvä kuva siitä mitä tulisi tapahtumaan ja myhäilin jo valmiiksi tuleville lempikohdilleni. Niitä nimittäin on niin paljon. Pienenä muistan kyllä olleeni jollain tasolla jopa hiukan ahdistunut Annan tavasta sählätä aina tärkeissä tilanteissa, itse kun olen aina ollut huomattavasti järjestelmällisempi. Nyt nautin kuitenkin estottomasti kaikista kommelluksista, myös niistä joissa vadelmamehu sekoittuu rypäleviiniin ja vaniljauute reumatismilääkkeeseen. Myös vanhat lempikohdat saivat edelleen nauramaan, olen aina pitänyt kivitauluepisodista, kirjallisesta klubista, Elainesta ja kahdesta viimeisestä sivusta. Noin muutaman mainitakseni.

Muutaman kyyneleenkin tulin vuodattaneeksi. Enkä edes siinä todennäköisimmässä surullisessa kohdassa, vaan aivan viimeisillä sivuilla, jolloin vain yksinkertaisesti tajusin, kuinka tärkeä kirja Annan nuoruusvuodet on minulle. Itkin hiukan ja hymyilin sille, että olin palannut ihanan kirjan pariin ja nauttinut siitä edelleen yhtä paljon.

Tulenkin aivan takuuvarmasti lukemaan sarjan uudelleen kokonaisuudessaan, vaikkakin muistoni seuraavasta osasta ovat hiukan ristiriitaiset - se kun on aina ollut minusta ylivoimaisesti tylsin. No, tähyilen Gilbertin kohtauksia ja odotan Annan unelmavuosia jos epätoivo tahtoo iskeä. (Ja eihän Anna ystävämmekään huono ole, missään nimessä.)

Annaan tarttuminen uudelleen onkin ollut yksi viimeviikkojen parhaita päätöksiä. Varautukaa siis Anna-aiheisiin postauksiin tulevaisuudessa.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Annan nuoruusvuodet
Alkuperäisteos: Anne of Green Gables
Kirjailija: L.M Montgomery
Kääntäjä: Hilja Vesala
Sarja: Anna, #1
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1981 (alkuperäisteos 1908)
Luettavaksi: omasta hyllystä

torstai 18. syyskuuta 2014

Kerstin Gier - Smaragdinvihreä

Smaragdinvihreä on kolmas osa Rakkaus ei katso aikaa -trilogiassa, joten tämä teksti spoilaa edellisiä osia.

Aikakaudesta toiseen seikkaillut Gwendolyn on aivan maassa. Oliko Gideonin rakkaudentunnustus lainkaan todellinen?
Särkynyttä sydäntä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä parantelemaan, sillä sukunsa aikamatkaajageeniä kantavalla Gwenillä on pian aivan uusia huolia. Hänen pitäisi toteuttaa tehtävänsä aikamatkaajana, kun vain tietäisi mikä se on… Saint-Germainin kreivin menneisyydessä punoma verkko kiristyy ovelasti huomattavan paljon myöhemmin, ja niinpä Gwenin ja Gideonin on selvitettävä salaisuus ja syöksyttävä seikkailuihin halki aikojen, olipa rakkaudessa ryppyjä tai ei.
Smaragdinvihreä on jatkoa Safiirinsinelle ja suositun Rakkaus ei katso aikaa -trilogian päätösosa.


Kirjastolla on kyllä ajoitukset kohdallaan näiden varausten saapumisten kanssa! Koeviikko päättyi tänään ja pääsin jo heti aamulla historian kokeen jälkeen noutamaan varaukseni, jolloin loppuillan suunnitelmat olivat sitten selvät. Ei enää pakollisia kouluhommia, minä aion vain lukea koko päivän. Ja niinhän minä sitten teinkin. (Lisäksi fiilistelin matikan kokeen arvosanaa. Pakko nyt hehkuttaa joka paikkaan, mutta kyllähän se kymppi sydäntä lämmittää. En edes yhtään turhaa merkkivirhettä onnistunut paperiin lättäämään. Jos nyt olisin kokenut jonkun suuren valaistumisen ja pitkä matikka lähtisi luistamaan helpommin.)

Jälleen kerran lähdin kyllä lukemaan sarjan päätösosaa niistä mahtavista olosuhteista, että muistoni toisesta osasta olivat hivenen... hämärät. Lopussa Gideonin rakkaudentunnustukset paljastuivat huijaukseksi (hah, nauroin kyllä sarkastisesti jo silloin), jossain välissä oltiin jossain juhlissa ja Gwen ja Gideon pusuttelivat kellarissa. Olin siis alkuun hiukan pihalla, mutta onneksi tärkeimmät yksityiskohdat palautuivat mieleen pian. Jos eivät nimittäin olisi muistuneet, olisi lukukokemuksesta tullut melkoisen sekava, sillä juoni rullaa nopeassa tahdissa.

Ehkä jopa liian nopeassa. Kirjan nopeatempoisuus ei sinänsä haittaa, en minä kaipaa sinitaivasta kuvailevia kappaleita tai syvällisiä keskusteluja. Mutta kun mietiskelee hiukan sitä faktaa, että, kirjasarjan ensimmäisen osan tapahtumista on Smaragdinvihreässä kulunut vasta muutama viikko, tulee hiukan epäuskottavuusongelmaa. Etenkin romanssin kohdalla.

Huokaiskaamme syvään. Gideon ja Gwen ovat tunteneet toisensa noin kaksi viikkoa ja luultavasti tapelleet ajasta puolet. Mutta silti sitä ollaan sitten kosmisesti rakastuneita ja valmiita kuolemaan toisen puolesta sillä elämäähän ei yksinkertaisesti ole ilman toista. Lisäksi kirjan alkuosa kuluu suuren rakkausdraaman selvittelyyn, joka sai minut välillä pyörittelemään silmiäni. Koko draama tuntui hiukan väkisin väännetyltä ja yhtään romanttista kirjallisuutta lukeneelle, kaiken turhuus paistoi läpi. Ugh, minä olen aina inhonnut kirjoissa pääparin tuskaisia riitoja joissa jankataan vain samaa polkua ympäri ämpäri eikä edetä mihinkään. Kaiken taustallakin on usein vielä syistä raivostuttavin: "Minun täytyi valehdella sinulle tunteistani pitääkseni sinut turvassa." Juu kivakiva. Jos olisit vain puhunut asiat halki niin olisi säästetty sata sivua ruikuttamista ja vältytty suurilta ongelmilta. Olen kuitenkin sen verran helposti vedätettävissä, että aina kun draamailut saadaan selvitettyä, silmistäni leijailee vaaleanpunaisia sydämiä ja tanssahtelen ainakin henkisesti ympäri huonetta.

Tuskinpa nyt mitenkään merkittävästi spoilaan kenenkään lukukokemusta, kun vihjaan, että Smaragdinvihreässä kuullaan myös monta siirappista rakkaudentunnustusta. Minulle hattara kyllä maistuu etenkin koeviikon jälkeen, mutta välillä minäkin tunsin oloni hiukan tukalaksi. Gwenin hullaantuminen nyt vielä menee kun hän on ihanan höpsö ja niin edelleen, mutta Gideonin julistaessa kuolematonta rakkauttaan alkoi minunkin sokerinsietokykyni hiukan ylittyä.

Gwen on kuitenkin ihastuttava päähenkilö, josta edelleenkin pidän. Hän on tunteellinen ja impulsiivinen, tekee välillä idioottimaisia päätöksiä ja saa minut turhautumaan, mutta hänessä on ihanaa kuplivaa huumoria ja höpsöyttä joka saa minut kuitenkin loppujen lopuksi kääntymään hänen puolelleen. Gwenin möläytykset ja ajatuksenjuoksu ovat tavattoman hupaista luettavaa ja kirjojen pariin on aina hauska palata.

Huumori onkin mainiota myös tässä viimeisessä osassa, kikattelin taas ääneen etenkin Gwenin kummitus/demonilemmikille (vai mikä ikinä nyt onkaan) Xemeriukselle ja sen kommenteille. Smaragdinvihreä on kyllä mainiota aivot narikkaan luettavaa, josta tulee takuulla iloiselle mielelle. Suosittelen stressaantuneille.

Uutta informaatiota aikamatkaajien ennustuksista ja muista tulee tässäkin osassa paljon ja lukija saa kyllä pinnistää aivosolujaan ymmärtäkseen kaiken oleellisen. Aikamatkustus on mielestäni kaikista fantasian monista elementeistä se kinkkisin, etenkin jos matkaillaan lähimenneisyyteen ja vaikutetaan nykyisyyteen. Ehkä vain hyväksyin nyt sen, etten tajua kaikkea, mutta jotenkin kaikki tuntui viimein edes jotenkin selkeältä. Ainakin melkein. Lisäksi eräs minun Rubiininpunasta asti hautomani teoria osoittautui oikeaksi, mikä saa aina minut hyvin iloiseksi. Mutta kyllä tässä yllätettiinkin, mukaan heitettiin yllättäviä juonenkäänteitä ja kaiken ratkeamista sai jännittää.

Rakkaus ei katso aikaa, on ollut mainio trilogia, hivenen höpsö ja eikä missään nimessä täydellinen, mutta ihanaan hyvänmielen kirjallisuutta. Olen tyytyväinen loppuratkaisuun ja tulen kyllä ikävöimään hetkiä sarjan parissa.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Smaragdinvihreä
Saksankielinen alkuperäisteos: Smaragdgrün
Kirjailija: Kerstin Gier
Kääntäjä: Ilona Nykyri
Trilogia: Rakkaus ei katso aikaa, #3
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäisteos 2010)
Sivuja: 485
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Annukka Salama - Harakanloukku

Harakanloukku on Faunoidit-sarjan kolmas osa, joten teksti sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

"First you wanna kill me, then you wanna kiss me."

”Selvitä saaliisi heikkoudet ja rakenna loukkusi näistä elementeistä”, neuvoo metsästäjän käsikirja. Kun Viken puhelin ei baariyön päätteeksi vastaa, aavistaa Joone pahinta. Pelastusretki tuntemattomaan pakottaa Unnan ja Rufuksen unohtamaan sydänsurunsa, mutta mullistaa Joonen elämän sitäkin rajummin. Nuori jousimies pelastaa Joonen pulasta ja huokuu vetovoimaa, jonka edessä harakkapoika on aseeton. Alkaa taistelu aikaa, pakkasta ja päänsisäisiä houkutuksia vastaan. Kun saalistajan ja saaliin intohimot ovat yhteisiä, ei mikään ole enää itsestään selvää ja roihu syttyessään pidäkkeetön.

Jos olen viimeaikoina kärsinyt lukujumeista niin enpähän kärsi enää. Harakanloukku oli nimittäin sellainen pläjäys että pois alta risut ja männynkävyt. Olin riemuissani kun tajusin perjantaina koulusta päästyäni saaneeni viestin varauksen saapumisesta ja pitihän tuo aloittaa ja lukea heti. Välillä koitin tehdä jotain hyödyllistä kuten lukea psykologian kokeeseen maanantaille ja soittaa mutta Harakanloukku vei voiton. Nautin siitä tunteesta kun kirja vei mukanaan ja sain ahmaista kaiken kerralla. On sellaisia kirjoja, joita pitää lukea palasissa, pitää maistella ja fiilistellä. Silloin niistä saa eniten irti. Sitten on sellaisia kirjoja kuin Harakanloukku, jotka pitää hotkaista. Silloin niissä elää mukana.

Kaikki muistavat varmasti miten julmasti päätettiin edellinen osa, Piraijakuiskaaja. Lukija jäi itkemään katkeria kyyneleitä Rufuksen puolesta ja kiroamaan sitä reilua vuotta joka piti odottaa viimeisen osan ilmestymistä. Sillä mielellä minäkin olin. Halusin vain tietää miten Unna ja Rufus saisivat sotkunsa setvittyä.

Harakanloukussa painopiste ei kuitenkaan ole vain Unnan ja Rufuksen suhdesotkussa. Yhtä suureen ellei jopa suurempaan rooliin nousee Joone, joka kirjaimellisesti rokkaa tässä kirjassa. Olen aina pitänyt Joonesta ja odotin innolla hänen osuuksiakaan. Ollakseni nimittäin aivan rehellinen Unnan ja Rufuksen suhdesotkut Piraijakuiskaajassa alkoivat jo hiukan puuduttaa. Koko ajan tahkottiin samaa polkua ympäri ja ongelmoitiin samoja asioita. En ole turhan draamailun ystävä. Jooneen on kuitenkin mahdoton kyllästyä. Ja varsinkaan Iivariin, uuteen hahmoon joka saapuu sotkemaan Jooneen pasmat tässä kolmannessa osassa.

Tavallaan olen (positiivisesti) yllättynyt, ettei metsästäjä/faunoidi -rakkaustarinaa vedetty mukaan jo ensimmäisessä osassa. Kielletty rakkaus on nuortenkirjallisuudessa muoti-ilmiö ja jos Rufuksesta olisi tehty metsästäjä, oltaisiin oltu niillä urilla. Olen kuitenkin iloinen, ettei tätä kulunutta joskin toimivaa korttia vedetty esiin ennen Harakanloukkua. Ei nimittäin enää tuntunut kuluneelta, etenkin kun uudesta tuttavuudesta tehdään niin suloinen kuin Iivarista. Oi kyllä.

Minussa epäilyksiä aiheuttanut seikka oli kuitenkin takakannessakin lupailtu Venor, metsästäjien kaupunki ja koko kirjan eeppisemmältä kuulostava juoni. Minulle faunoidijengi on aina ollut enemmänkin sellainen lauma koheltavia teinejä (joka kyllä pitää paikkansa), kuin sissipelastusoperaatiota suorittava yksikkö joka kasaa armeijatelttoja ja räjäyttää viemäreitä. (Okei, aseet eivät kyllä tulleet yllätyksinä. Heittokirveistä oli puhetta jo silloin kun piti päästä Piraijakuiskaajassa lentokoneeseen.) Mutta rehellisesti sanottuna epäilin jengin kykyjä täyttää tietyt eeppisyyden saappaat.

En kuitenkaan olisi voinut olla enempää väärässä. Aloin olla täysin sinut Rufuksen kuninkaallisen perimän ja hallintosotkujen kanssa. Oikein odotin eeppistä lopputaistelua, jota ei kyllä aivan perinteisimmissä mitoissaan tullut. Mutta kyllä silti rytisi. Unnastakin kuoriutuu varsinainen ninja.

Päivän sana Harakanloukusta puhuttaessa on kuitenkin maailmanrakennus. Kaikkea tulee niin paljon lisää! Faunoidit ovat ideana uskomattoman kiehtova, mutta Harakanloukussa sukelletaan syvälle myös metsästäjien maailmaan. Venor, metsästäjien kaupunki, oli ympäristönä todella karmiva, mutta uskomattoman kiehtova. Salama onnistui siinä mitä varmasti yrittikin, eli nostamaan lukijalle kylmät väreet. Kaupunki jossa ihmiset kanniskelevat aseita aina mukanaan ja jonka yökerhossa viikataan takit tarkasti, mutta kerätään ruumiit kolmen päivän välein on yksinkertaisesti uskomaton. Kauhealla tavalla.

Lisäksi Harakanloukku on todellinen Viken kehityskertomus jonka vaiheet nostattivat kyyneleet silmiin. Välillä kirjasta tuli melkein Nälkäpeli mieleen, sen verran raa'aksi meni. Mutta kuka olisi uskonut - Vikke osa tehdä jotain muutakin kuin iskeä naisia ja heittää surkeaa läppää. Minä aloin ensimmäisen kerran aidosti pitää Vikestä.

Läppä noin yleensä ei kirjoissa kuitenkaan ole surkeaa, päinvastoin. Salama tietää miten kirjoittaa nuorille, kirja ei ole niitä muka-nuorekkaita kirjoja joissa ollaan olevinaan niin ajan hermolla tietyn sanan voimalla. Salama käyttää oikeita ilmaisuja ja kirjoittaa hersyvää huumoria. Olen revennyt nauramaan trilogian jokaisessa osassa, eikä Harakanloukku ollut poikkeus. Mistä kirjailija näitä juttuja oikein repii?

Harakanloukku olikin paitsi erinomainen kirja, myös maino lukujumin purkaja. Trilogia ei ole yksi niistä, joiden viimeinen osa suistaa minut vieroitusoireiden, masennuksen ja lempihahmoni kuoleman aiheuttamalle suruajalle. Harakanloukku on yksi niistä kirjoista, jotka ahmaisee ja haluaa sitten lukea lisää. Ihan mitä vain. Vaikka puhelinluetteloita.

Mutta vaikka Harakanloukku trilogian päättääkin, kaikki ei kuitenkaan ole vielä ohi. Faunoideista on ilmeisesti tulossa vielä lisää kirjoja, tosin eri päähenkilöillä. Minä en ainakaan valita, Salaman kirjoja on ilo lukea ja vaikka Unnan ja Rufuksen tarinat solmitaan kiinni, maailmassa on vielä niin paljon lisää. Odotan innolla. Kyllä näitä tulee kuitenkin ikävä.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Harakanloukku
Kirjailija: Annukka Salama
Sarja: Faunoidit, #3
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 446
Luettavaksi: kirjastolaina

torstai 11. syyskuuta 2014

Sateesta aurinkoon

Tämän postauksen pääasiallinen tarkoitus on vältellä biologian kokeeseen lukemista. Toinen tarkoitus on purkaa paperille (edes virtuaaliselle) sitä sekavaa sotkua jota myös ajatuksiksi sanotaan. Kaiken kaikkiaan luvassa on jotain samankaltaista kuin täällä.

Olin viime viikolla tajuttoman väsynyt.

En tiedä tarkalleen mistä se kumpusi, sillä loppujen lopuksi minulla oli mukava viikko. Enkun esitelmä saatiin onnistuneesti pois alta, kammoamani kvartetti-treenit niin ikään, luin loistavaa kirjallisuutta, nauroin turhille asioille teoriassa ja lauantai-iltana olimme rakkaalla kaveriporukalla yötä. Paljon asioita joista olla iloinen ja onnellinen.

Silti olin vain väsynyt.

Jos ei ollut jotain pakollista ohjelmaa (edes kivaa sellaista) en jaksanut tehdä mitään. Motivaationi kuoli hetkellisesti niin kouluun kuin soittoonkin. Kesän jälkeinen energiarysäys ja "nyt opiskellaan ahkerina" -henki katosivat arjen keskelle. Ahkeria päätöksiä on mukava tehdä ja niin vaikea noudattaa. Se kummallinen "uutuudenviehätys" läksyihin ja rutiineihin kuoli. Kauniit syyspäivät olivat yksinomaan liian kylmiä tai lämpimiä eikä mikään ollut tarpeeksi hyvin. Osa stressin aiheista katosi mutta keksin tilalle uusia. Lukuintoa riitti Patrick Nessin Monsters of Menin parissa, mutta sen jälkeen kaikki into katosi. Monsters of Men oli jotain liian hyvää että sen jälkeen voisi jatkaa kevyesti muiden kirjojen pariin. Olin henkisesti rauniona torstai-illasta koko viikonlopun yli.

Kaikki tuntui vain tylsältä, masentavalta ja kurjalta.

Ja minä olen yleensä melko iloinen persoona. En jää rypemään kaikkeen kurjaan vaan koitan jatkaa eteenpäin. Nauran usein ja paljon ja lujaa. Mutta aina ei vain jaksa tai pysty. Aina ei vain voi hymyillä, eikä se ole maailmanloppu. Ei se elämänilo siitä minnekään kadonnut. Olin vain henkisesti väsynyt, niin kuin me kaikki aina joskus.

Silti tajusin tiistaina kuinka väsynyt, kuinka stressaantunut olin. Eikä voiman ja energian palauttamiseen tarvittu itkua, ihmeitä tai viisaita sanoja. Siihen riitti se, että otin itseäni niskasta kiinni ja järjestin lukkarini kuntoon. Selvitin vanhojen tansseja koskevat kiemurat, tungin kurssin lukujärjestykseen eikä tarvittu muita kompromisseja kuin yhden musankurssin siirto paikasta toiseen. Kaiken kaikkiaan operaatio vei noin viisitoista minuuttia.

Ja siitä minä olin stressannut ainakin alitajuisesti monta viikkoa. *pään pudistelua*

Koeviikko on vasta alkamassa ja ehdin vielä stressata paljosta turhasta, mutta ainakin hetkellisesti se on unohtunut. Pienet asiat ovat niitä joista saa kummasti energiaa ja joista päivä kirkastuu. Haluan muistaa tuon jälleen. En halua unohtaa sitä arjen ja stressin keskelle.

Energiaa saa myös naurukohtauksista, jollaisia on vielä tuoreena muistissa lauantai-illalta. Leivoimme porkkanakakun josta tuli hyvänmakuinen mutta ulkonäössä oli vähän enemmän petrattavaa. Siirsimme neljän tytön voimin sänkyä muodostaaksemme hienon siskonpedin ja mokoma naksahti kummalliseen sohva-aseentoon niin että piti soittaa kavereiden äidille kuinka sen saa alas. Kaiken keskellä nauroimme melkein kirjaimellisesti lattialla kierien koska kaikki oli niin koomista ja sellaista mitä meille tapahtuu aina. Kaveria mukaillen lainaten: "Toi sänky on ihan ku se kakku. Semmosia kun me." Jotain kummallista, koomista ja melkein surkuhupaisaa tapahtuu aina kun olemme nelistään. En muista pitkään aikaan nauraneeni niin paljon, että minuun oikeasti sattui koska naamani oli kummallisesti vääntynyt enkä tahtonut saada henkeä.

Muita alkuviikon ilonaiheita ovat olleet Patrick Rothfussin Tuulen nimi, jota aloin lukea uudestaan sunnuntai-iltana. Lempikirjan lukemisesta tulee ihana olo, unohdan iloisena kaikki objektiiviset ajatukset ja keskityn vain nauttimaan. Harkitsen vakavasti merkkaavani lempilainauksiani jollain. Lisäksi aloin eilen illalla kuunnella Bastillea. Olen kuullut monien Imagine Dragonsia ja OneRepublicia kuuntelevien pitävän myös tästä ja taidan itsekin liittyä joukkoon.

Maailmassa on niin monta syytä olla iloinen ja niin monta syytä olla surullinen. Minä valitsen mielummin mietittäväksi ne iloiset asiat. Aina se ei onnistu, mutta lupaan yrittää. Mutta lupaan myös olla surullinen, silloin kun siihen on tarve.

Loppuun vielä asiaan liittymätön kuva.

Ryövätty paikasta We Heart It.
 
 
Ja nyt menen lukemaan proteiinisynteesistä ja muusta mukavasta. 

perjantai 5. syyskuuta 2014

Patrick Ness - Monsters of Men

Monsters of Men on kolmas osa Chaos Walking -trilogiassa, joten seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

The award-winning third book in the Chaos Walking trilogy

Three armies march on New Prensstown, each one intent on destroyin the others. The New World is at war. Todd and Viola are caught in the middle with no chance of escape.

As the battles commence, how can they hope to stop the fighting? And if war makes monsters of men, what terrible choices await?

Then a third voice breaks into the battle, one bent on revenge...

Kuinka yksi kirjasarja voi murtaa sydämeni yhä uudelleen ja uudelleen? Kuinka se voi täysin riisua minut aseista, kuinka se voi jättää sydämeeni ammottavan tyhjän aukon? Kuinka joku kirjasarja voi iskeä suoraan tunteisiin niin, että olen lopuksi pelkkä raunio? Haluaisin kysyä Patrick Nessiltä kuinka ihmeessä hän onnistuu kirjoittamaan tuollaisen trilogian. Haluaisin lukea koko hoidon uudelleen ja toisaalta olla enää koskaan särkemättä sydäntäni samalla lailla. Aika purkaa sotkuiset tunteet ja ajatukset blogin puolelle siis.

Uusi maailma on ajautunut sotaan. Valtataistelua käyvät Mayor Prentiss ja Mistress Coyle joutuvat kohtaamaan yhteisen vihollisen, kun sorrettu alkuperäiskansa, the Spackle marssii kaikkine voimineen tuhoamaan ihmiset. Lisäksi tulevien uudisasukkaiden on määrä laskeutua planeetalle kuukauden kuluttua, vaikka maailma on sekasortoisessa tilassa. Violan ja Toddin on tehtävä kaikkensa rauhan saavuttamiseksi. Edessä on kuitenkin odottamattomia vaaroja ja ennen kaikkea uhrauksia ja vaikeita valintoja.

Olen nyt lukenut loppuun yhden uusista lempitrilogioistani. Osasin odottaa Chaos Walking -trilogialta paljon, mutten missään nimessä kuvitellut saavani tätä. Saavani yhteensä yli tuhat sivua silkkaa loistavuutta, kauneutta ja raakuutta. Chaos Walking -trilogia on yksi tunteiden vuoristorata, jossa lukijaparkaa kierrätetään aivan liian monta kertaa, niin että tämä lopussa itkee silmät päästään ja on samaan aikaan tajuttoman onnellinen. Tämän sarjan täydellisyyttä on vaikea kuvailla.

Edelliset osat lukeneena osasin kyllä valmistautua siihen, ettei Monsters of Men olisi kaikista kevyin välipala. Pidin tarkoituksella taukoa toisen ja kolmannen osan välissä, jotta en aivan tuhoaisi sydän parkaani, mutta kyllähän se silti rusentui muusiksi. Jos olisin lukenut kaikki kirjat peräjälkeen, siitä ei varmaankaan olisi mitään jäljellä. Sellainen kokemus Monsters of Men nimittäin oli.

Monsters of Men ja koko Chaos Walking -trilogia kuuluu myös siihen kirjojen luokkaan, jota on vaikea kategorisoida. Se on scifiä ja myös nuortenkirjallisuutta. Tavallaan. Päähenkilöt ovat nuoria, mutta Chaos Walking ei putoa siihen perinteiseen nuortenkirjallisuuden lokeroon, (varsinkaan scifin tai dystopian) jossa noin kuusitoistavuotias tyttö yrittää paitsi selvitä hengissä kieroutuneen yhteiskunnan jahdatessa häntä, myös tunnustaa rakkautensa ihanalle poitsulleen. (Ei sillä, että minulla olisi kovinkaan paljon kyseistä konseptia vastaan.) Mutta Chaos Walking ei ole sellainen trilogia. Päähenkilöt ovat hiukan nuorempia, poika on melkeinpä suuremmassa roolissa kuin tyttö ja kirjat ovat paljon rankempaa luettavaa. Chaos Walkingissa ei ole kyse vain rakkauden löytämisestä tai yhteiskunnan kukistamisesta. Siinä on kyse oikeista ja vääristä valinnoista, sodasta, ihmisen raakuudesta ja siitä, miten tulla hyväksi ihmiseksi. Siinä on kyse niin paljosta ja monista vaikeista aiheista. Tämä trilogia on yksi niistä, jotka jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa ja saavat ajattelemaan asioita. Päähenkilöille tapahtuvat kauheudet eivät vain sureta hiukan, vaan jysähtävät tuskaisina tajuntaan saaden sydämen särkymään. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen sitä mieltä, että Chaos Walking ei olisi voinut mitenkään olla kenenkään muun kuin Patrick Nessin kirjoittama. Tietenkään mikään kirja ei olisi omanlaisensa ilman juuri kyseisen kirjailijan kädenjälkeä, mutta tässä tapauksessa ero olisi vielä ilmeisempi. Patrick Nessin kirjoitus on nimittäin yksinkertaisesti upeaa. Se on silkkaa nerokkuutta, yksinkertaisesti kaunista.  Kirjan takakannessa Irish Times luonnehtii sarjaa seuraavasti: "One of the outstanding literary achievments of the present century." Minä allekirjoitan tuon. Patrick Ness kirjoittaa väärää kielioppia, puhekieltä, vaihtaa kertojaa kahden sivun välein, lopettaa lauseita kesken ja vaihtaa fonttia. Ja se toimii. Hän ei riko perinteisiä sääntöjä, koska ei osaa niitä, vaan kirjoittaa omaperäisesti. Ensimmäinen kirja on vielä totuttelua tyyliin, mutta toisesta osasta lähtien se on menoa. Kirjoitustyyliä alkaa rakastaa eikä sen upeutta voi kun ihailla.

Ness on myös uskomaton mitä tulee tarinan jaksottamiseen ja juoneen. Olen lukenut hirveän määrän kirjoja elämäni aikana ja silti Patrick Ness onnistuu aina vetämään minulta maton jalkojen alta. Aina tulee vielä yksi uskomaton juonenkäänne jota en osannut odottaa. Aina joudun lukemaan lauseita kahteen kertaan ja karjaisemaan pään sisäisesti "MITÄ!" Ja tuolta minusta on tuntunut kolmen kirjan ajan.

Ness ei nimittäin säästele hahmojaan. George R.R Martin on sarjamurhaaja mitä hahmoihin tulee, mutta tavallaan Patrick Ness on paljon ilkeämpi. Hahmoja kuolee ehkä määrällisesti vähemmän (jo siitäkin syystä, että Martinin hahmokaarti on järkyttävän suuri), mutta jokainen kuolema tulee puun takaa. Sitä jota ensimmäisessä kirjassa vihaa, alkaa ehkä sääliä toisessa kirjassa ja sitten BOOM. Kuolema. Kuinka tuostakin tulisi selvitä? Puhumattakaan niiden itselle tärkeiden hahmojen kuolemasta. En ole vieläkään päässyt yli edes eräästä tietystä ensimmäisen kirjan tapahtumasta.

Myös hahmokehitys kuuluu Patrick Nessin erikoisalaan. Todd ja Viola ovat kulkeneet uskomattoman matkan sarjan alusta sarjan loppuun. Molemmat ovat joutuneet kauheiden valintojen eteen ja vaikeiden tilanteiden keskelle. Heidän kasvamisensa on trilogian punaisia lankoja ja se on jotain minkä Patrick Ness kuvaa uskomattoman kauniisti. Lisäksi heidän keskinäinen suhteensa on jotain todella kaunista ja upeaa ja sitä jotain. Todd ja Viola ovat toisilleen niin mittaamattoman tärkeitä, että sana rakkaus stereotypisissa merkityksissään ei tunnu riittävän. Heidän välillään ei ole yksiselitteisesti vain romanttista rakkautta tai sisarellista välittämistä, se on vain rakkautta. Todd ja Viola merkitsevät toisilleen kaikkea ja se on uskomattoman kaunista. (Tiedän, toistelen sanaa uskomaton.)

Sitten tähän kaikkeen tunteiden ja loistavuuden mylläkkään lisätään kirjan loppu. Sillä voi herran pieksut millainen loppu se onkaan.

Vaikka harvoin rakentelen yksityiskohtaisia teorioita päässäni kirjojen lopuista tai huippukohtauksista, minulla on kuitenkin aina jonkinlainen mielikuva siitä mitä odotan. Monsters of Men ei vastannut mielikuviani, vaan oli jotain mielettömän paljon parempaa. Kirjan viimeiset noin 120 sivua olivat nimittäin puhdasta loistavuutta ja mitä lähemmäs viimeisiä sivuja tultiin, sitä uskomattomammaksi puitteet kävivät. Jokaisen uuden elementin saapuessa huokaisin jotakin seuraavaa: "No mutta juuri noinhan sen kuuluikin mennä. Täydellistä." En ollut osannut toivoa mitään tarpeeksi hienoa.

Mutta sitten sen tuli. Sivu 572 jolloin maailmani romahti. Sivu 572 jolloin aloin itkeä lujaa. Jolloin ainoa ajatukseni oli "voiherranjumalamiksieieieieiei miksiainakäynäinenkykenekäymääntätäläpitaas". Siitä lähtien itkin kirjan loppuun saakka.

Ja silti Patrick Ness yllätti vielä kerran.

Kirjan loppu on nimittäin aivan loistava. Viimeisen luvun luin vuolaasti ikien koska teksti oli niin kaunista, lopetus niin avoin, surullinen, toiveikas ja täydellinen. Itkin koska olin surullinen ja onnellinen yhtä aikaa. Kirjan lopetettuani itkeskelin itseni uneen ja koko tämän päivän ajatukseni ovat olleet kirjan parissa. Luin äsken viimeiset lauseet uudelleen ja puhkesin kyyneliin jälleen. Täydellisyys.

Nyt onkin jäljellä enää yksi kysymys. Mitä ihmettä minä  nyt teen? Eihän mikään kirja voi tuntua miltään Monsters of Menin jälkeen. Kaikki ovat vain kuivia korvikkeita. Haluan lisää. Haluan tietää mitä kirjan viimeisen lauseen jälkeen tapahtuu. (Oikeasti haluan kyllä jättää lopun sellaiseksi kuin se on. Mutta.) Haluan lukea lisää Patrick Nessin kirjoja ja huumantua täydellisyydestä.

Menkää ja lukekaa tämä sarja. Sitten voimme yhdessä itkeä kaikkea ihanuutta ja kamaluutta.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Monsters of Men
Kirjailija: Patrick Ness
Trilogia: Chaos Walking, #3
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2010 (pokkari 2013)
Sivuja: 643 (pokkari)
Luettavaksi: omasta hyllystä