perjantai 5. syyskuuta 2014

Patrick Ness - Monsters of Men

Monsters of Men on kolmas osa Chaos Walking -trilogiassa, joten seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

The award-winning third book in the Chaos Walking trilogy

Three armies march on New Prensstown, each one intent on destroyin the others. The New World is at war. Todd and Viola are caught in the middle with no chance of escape.

As the battles commence, how can they hope to stop the fighting? And if war makes monsters of men, what terrible choices await?

Then a third voice breaks into the battle, one bent on revenge...

Kuinka yksi kirjasarja voi murtaa sydämeni yhä uudelleen ja uudelleen? Kuinka se voi täysin riisua minut aseista, kuinka se voi jättää sydämeeni ammottavan tyhjän aukon? Kuinka joku kirjasarja voi iskeä suoraan tunteisiin niin, että olen lopuksi pelkkä raunio? Haluaisin kysyä Patrick Nessiltä kuinka ihmeessä hän onnistuu kirjoittamaan tuollaisen trilogian. Haluaisin lukea koko hoidon uudelleen ja toisaalta olla enää koskaan särkemättä sydäntäni samalla lailla. Aika purkaa sotkuiset tunteet ja ajatukset blogin puolelle siis.

Uusi maailma on ajautunut sotaan. Valtataistelua käyvät Mayor Prentiss ja Mistress Coyle joutuvat kohtaamaan yhteisen vihollisen, kun sorrettu alkuperäiskansa, the Spackle marssii kaikkine voimineen tuhoamaan ihmiset. Lisäksi tulevien uudisasukkaiden on määrä laskeutua planeetalle kuukauden kuluttua, vaikka maailma on sekasortoisessa tilassa. Violan ja Toddin on tehtävä kaikkensa rauhan saavuttamiseksi. Edessä on kuitenkin odottamattomia vaaroja ja ennen kaikkea uhrauksia ja vaikeita valintoja.

Olen nyt lukenut loppuun yhden uusista lempitrilogioistani. Osasin odottaa Chaos Walking -trilogialta paljon, mutten missään nimessä kuvitellut saavani tätä. Saavani yhteensä yli tuhat sivua silkkaa loistavuutta, kauneutta ja raakuutta. Chaos Walking -trilogia on yksi tunteiden vuoristorata, jossa lukijaparkaa kierrätetään aivan liian monta kertaa, niin että tämä lopussa itkee silmät päästään ja on samaan aikaan tajuttoman onnellinen. Tämän sarjan täydellisyyttä on vaikea kuvailla.

Edelliset osat lukeneena osasin kyllä valmistautua siihen, ettei Monsters of Men olisi kaikista kevyin välipala. Pidin tarkoituksella taukoa toisen ja kolmannen osan välissä, jotta en aivan tuhoaisi sydän parkaani, mutta kyllähän se silti rusentui muusiksi. Jos olisin lukenut kaikki kirjat peräjälkeen, siitä ei varmaankaan olisi mitään jäljellä. Sellainen kokemus Monsters of Men nimittäin oli.

Monsters of Men ja koko Chaos Walking -trilogia kuuluu myös siihen kirjojen luokkaan, jota on vaikea kategorisoida. Se on scifiä ja myös nuortenkirjallisuutta. Tavallaan. Päähenkilöt ovat nuoria, mutta Chaos Walking ei putoa siihen perinteiseen nuortenkirjallisuuden lokeroon, (varsinkaan scifin tai dystopian) jossa noin kuusitoistavuotias tyttö yrittää paitsi selvitä hengissä kieroutuneen yhteiskunnan jahdatessa häntä, myös tunnustaa rakkautensa ihanalle poitsulleen. (Ei sillä, että minulla olisi kovinkaan paljon kyseistä konseptia vastaan.) Mutta Chaos Walking ei ole sellainen trilogia. Päähenkilöt ovat hiukan nuorempia, poika on melkeinpä suuremmassa roolissa kuin tyttö ja kirjat ovat paljon rankempaa luettavaa. Chaos Walkingissa ei ole kyse vain rakkauden löytämisestä tai yhteiskunnan kukistamisesta. Siinä on kyse oikeista ja vääristä valinnoista, sodasta, ihmisen raakuudesta ja siitä, miten tulla hyväksi ihmiseksi. Siinä on kyse niin paljosta ja monista vaikeista aiheista. Tämä trilogia on yksi niistä, jotka jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa ja saavat ajattelemaan asioita. Päähenkilöille tapahtuvat kauheudet eivät vain sureta hiukan, vaan jysähtävät tuskaisina tajuntaan saaden sydämen särkymään. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen sitä mieltä, että Chaos Walking ei olisi voinut mitenkään olla kenenkään muun kuin Patrick Nessin kirjoittama. Tietenkään mikään kirja ei olisi omanlaisensa ilman juuri kyseisen kirjailijan kädenjälkeä, mutta tässä tapauksessa ero olisi vielä ilmeisempi. Patrick Nessin kirjoitus on nimittäin yksinkertaisesti upeaa. Se on silkkaa nerokkuutta, yksinkertaisesti kaunista.  Kirjan takakannessa Irish Times luonnehtii sarjaa seuraavasti: "One of the outstanding literary achievments of the present century." Minä allekirjoitan tuon. Patrick Ness kirjoittaa väärää kielioppia, puhekieltä, vaihtaa kertojaa kahden sivun välein, lopettaa lauseita kesken ja vaihtaa fonttia. Ja se toimii. Hän ei riko perinteisiä sääntöjä, koska ei osaa niitä, vaan kirjoittaa omaperäisesti. Ensimmäinen kirja on vielä totuttelua tyyliin, mutta toisesta osasta lähtien se on menoa. Kirjoitustyyliä alkaa rakastaa eikä sen upeutta voi kun ihailla.

Ness on myös uskomaton mitä tulee tarinan jaksottamiseen ja juoneen. Olen lukenut hirveän määrän kirjoja elämäni aikana ja silti Patrick Ness onnistuu aina vetämään minulta maton jalkojen alta. Aina tulee vielä yksi uskomaton juonenkäänne jota en osannut odottaa. Aina joudun lukemaan lauseita kahteen kertaan ja karjaisemaan pään sisäisesti "MITÄ!" Ja tuolta minusta on tuntunut kolmen kirjan ajan.

Ness ei nimittäin säästele hahmojaan. George R.R Martin on sarjamurhaaja mitä hahmoihin tulee, mutta tavallaan Patrick Ness on paljon ilkeämpi. Hahmoja kuolee ehkä määrällisesti vähemmän (jo siitäkin syystä, että Martinin hahmokaarti on järkyttävän suuri), mutta jokainen kuolema tulee puun takaa. Sitä jota ensimmäisessä kirjassa vihaa, alkaa ehkä sääliä toisessa kirjassa ja sitten BOOM. Kuolema. Kuinka tuostakin tulisi selvitä? Puhumattakaan niiden itselle tärkeiden hahmojen kuolemasta. En ole vieläkään päässyt yli edes eräästä tietystä ensimmäisen kirjan tapahtumasta.

Myös hahmokehitys kuuluu Patrick Nessin erikoisalaan. Todd ja Viola ovat kulkeneet uskomattoman matkan sarjan alusta sarjan loppuun. Molemmat ovat joutuneet kauheiden valintojen eteen ja vaikeiden tilanteiden keskelle. Heidän kasvamisensa on trilogian punaisia lankoja ja se on jotain minkä Patrick Ness kuvaa uskomattoman kauniisti. Lisäksi heidän keskinäinen suhteensa on jotain todella kaunista ja upeaa ja sitä jotain. Todd ja Viola ovat toisilleen niin mittaamattoman tärkeitä, että sana rakkaus stereotypisissa merkityksissään ei tunnu riittävän. Heidän välillään ei ole yksiselitteisesti vain romanttista rakkautta tai sisarellista välittämistä, se on vain rakkautta. Todd ja Viola merkitsevät toisilleen kaikkea ja se on uskomattoman kaunista. (Tiedän, toistelen sanaa uskomaton.)

Sitten tähän kaikkeen tunteiden ja loistavuuden mylläkkään lisätään kirjan loppu. Sillä voi herran pieksut millainen loppu se onkaan.

Vaikka harvoin rakentelen yksityiskohtaisia teorioita päässäni kirjojen lopuista tai huippukohtauksista, minulla on kuitenkin aina jonkinlainen mielikuva siitä mitä odotan. Monsters of Men ei vastannut mielikuviani, vaan oli jotain mielettömän paljon parempaa. Kirjan viimeiset noin 120 sivua olivat nimittäin puhdasta loistavuutta ja mitä lähemmäs viimeisiä sivuja tultiin, sitä uskomattomammaksi puitteet kävivät. Jokaisen uuden elementin saapuessa huokaisin jotakin seuraavaa: "No mutta juuri noinhan sen kuuluikin mennä. Täydellistä." En ollut osannut toivoa mitään tarpeeksi hienoa.

Mutta sitten sen tuli. Sivu 572 jolloin maailmani romahti. Sivu 572 jolloin aloin itkeä lujaa. Jolloin ainoa ajatukseni oli "voiherranjumalamiksieieieieiei miksiainakäynäinenkykenekäymääntätäläpitaas". Siitä lähtien itkin kirjan loppuun saakka.

Ja silti Patrick Ness yllätti vielä kerran.

Kirjan loppu on nimittäin aivan loistava. Viimeisen luvun luin vuolaasti ikien koska teksti oli niin kaunista, lopetus niin avoin, surullinen, toiveikas ja täydellinen. Itkin koska olin surullinen ja onnellinen yhtä aikaa. Kirjan lopetettuani itkeskelin itseni uneen ja koko tämän päivän ajatukseni ovat olleet kirjan parissa. Luin äsken viimeiset lauseet uudelleen ja puhkesin kyyneliin jälleen. Täydellisyys.

Nyt onkin jäljellä enää yksi kysymys. Mitä ihmettä minä  nyt teen? Eihän mikään kirja voi tuntua miltään Monsters of Menin jälkeen. Kaikki ovat vain kuivia korvikkeita. Haluan lisää. Haluan tietää mitä kirjan viimeisen lauseen jälkeen tapahtuu. (Oikeasti haluan kyllä jättää lopun sellaiseksi kuin se on. Mutta.) Haluan lukea lisää Patrick Nessin kirjoja ja huumantua täydellisyydestä.

Menkää ja lukekaa tämä sarja. Sitten voimme yhdessä itkeä kaikkea ihanuutta ja kamaluutta.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Monsters of Men
Kirjailija: Patrick Ness
Trilogia: Chaos Walking, #3
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2010 (pokkari 2013)
Sivuja: 643 (pokkari)
Luettavaksi: omasta hyllystä


4 kommenttia:

  1. Niin väärin kirjoittaa näin ihanan pitkä mutta spoilaava teksti. Ihan kuin olisin havaitsevinani jonkinlaista painostusta Nessin lukemisen suuntaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä pientä... :D Suosittelen niin paljon lukemaan tämän trilogian! Yksinkertaisesti upea.

      Poista
  2. Itselläni on sellainen jännä "päätös", että ihmisen täytyy lukea vähintään yksi kirja, joka itkettää. Itse olen lukenut sellaisia jo muutamankin, mutta tämä blogi kirjoitus vahvisti päätökseni, että täytyypi lukea sellaisia kirjoja lisää ja tämä sarja on listalla ensimmäisenä! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itkettävät kirjat ovat niitä kirjoista parhaimpia! Niiden kanssa kokee ne unohtumattomimmat hetket jolloin tunteet kuohuvat... Minunkin on tullut luettua jo aika pino itkukirjoja tunteellinen kun olen ja luulen että niitä tulee vielä paljon lisää. Chaos Walking -trilogiaa suosittelen todella paljon, upea sarja kaikin puolin! (Ja henkisesti...rankka :D)

      Poista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)