maanantai 27. lokakuuta 2014

Arthur Golden - Geishan muistelmat

Kalastajaperheen kuvankaunis tytär Chiyo myydään yhdeksän ikäisenä kiotolaiseen geishataloon. Näin alkaa merkkillinen ja lumoava kuvaus itämaisesta viihdyttämisen taiteesta, ainutlaatuinen paljastus ammatista, jonka salaisuudet ovat olleet tarkasti varjeltuja.

Tie silkkisten kimonoiden maailmaan on pitkä ja raskas. Chiyo joutuu raatamaan vuosikausia orjatyössä kustantaakseen elämänsä ja opiskelunsa. Lopulta tulee kuitenkin päivä, jolloin 14-vuotias tyttö puetaan seremonialliseen asuun ja hänen tukkaansa muotoillaan perinteinen kampaus, eroottisesti symbolinen "halkaistu persikka". Chiyosta on tullut geisha Sayuri, teehuoneiden kaunistus ja varakkaiden herrojen tavoiteltu statussymboli. Viehkeä Sayuri valloittaa mahtimiehiä, mutta sitä ainoaa miestä, jonka hän haluaisi, hän ei voi saada.

Geishan muistelmat on kirja, jonka monet mainitsevat yhdeksi lempikirjakseen ja joka on kiinnostanut minua jo pitkään. Ennen syyslomaa otinkin itseäni niskasta kiinni ja varasin tämän kirjastosta ja loppuviikosta sain myös luettua. Takakannen perusteella tässä olisi voinut olla jopa lempikirjapotentiaalia, mutta itse sisältö ei kyllä yltänyt sille tasolle. Geishan muistelmat on varmasti monien lempikirja, mutta minulle vain ihan mukava lukukokemus.

Olen aina ollut kiinnostunut Japanista, etenkin juuri usein romantisoidusta samuraikulttuurista ja geishoista. Samuraikiiltokuvat kyllä kuihtuivat kun tein aiheesta tutkielman viime keväänä historian kurssille, mutta geishat olivat minulle vielä valloittamatonta aluetta. Geishan muistelmat on laajalti kehuttu, vaikkakin kirjailja on saanut osakseen myös kritiikkiä. Chiyo/Sayurihan on fiktiivinen henkilö, mutta Golden on käyttänyt apunaan haastattelemansa geishan elämäntarinaa. Kyseinen geisha on kirjan julkaisun jälkeen kokenut tarinaansa käytetyn väärällä tavalla ja vetänyt jutun oikeuteenkin. (Tämä on pikaisen googletuksen tulosta, korjatkaa jos olen väärässä.)

Kirja alkaakin todella hämäävästi kääntäjän esipuheella (kyseessä ei ole siis suomentajan esipuhe), jossa annetaan ymmärtää Geishan muistelmien olevan tositarina. Lopussa kirjailijan kiitoksissa Golden taas sanoo Sayurin olevan fiktiivinen henkilö ja niin sanoo myös internet. Olen aivan sinut sen kanssa, ettei tämä ole tositarina, mutta ärsyynnyn aina tällaisesta lukijan hämmentämisestä. Minulle on aina ollut tärkeää, että pystyn sanomaan, onko kirja fiktiivinen vai tositarina ja tällaiset harhaanjohdattelut saavat niskavillani pystyyn. Olin myös jostain syystä saanut sellaisen käsityksen, että kirja sijoittuisi jonnekin 1800-luvulle, mutta kyseessä olikin 1900-luvun alku aina toisen maailmansodan ylitse. Eipä siinä mitään, oma väärinkäsitys ja hienosti tarina toimi tuossakin ajassa.

Vaikkei Geishan muistelmat lempikirjakseni noussutkaan, oli se silti uskomattoman koukuttava. Luin kirjaa eilen jokaisena vapaana hetkenä ja samoin tänään. Uhrasin yöunia ja jouduin lauantaina menemään puolijuoksua kouluun. (Kyllä, meillä oli lauantaikoulupäivä...) Tarina tempaa mukaansa ja kirjasta on vaikea päästää irti. Lisäksi geisha-kulttuuri on tavattoman kiinnostava.

Silti kirjasta jäi vähän laimeahko vaikutelma. Minä olin valmis rakastamaan tätä ja olisin halunnutkin. Mutta kun ei niin ei. Tajuan, miksi niin monet ovat tämän kirjan lumoissa, mutta itse en vain kyennyt kokemaan kirjaa niin vahvasti. Minusta tuntuu, että odotin kirjalta hiukan liikaa, odotin Sayurin tarinan olevan vielä hiukan dramaattisempi. Tiedän, että kyseessä on elämäkerta, vaikkakin fiktiivinen. Eihän ihmiselämäkään mene kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta Geishan muistelmiin olisin silti kaivannut jotain lisää. Keskivaiheilla kirja tuntui hiukan seisovan paikoillaan, eikä tarina tuntunut etenevän suurella vauhdilla mihinkään suuntaan. Aloin myös kyllästyä itse Sayuriin ja hänen ihaniin vedenvärisiin silmiinsä, joita ihastellaan noin joka toisella sivulla. Myös Sayurin palvoma puheenjohtaja jäi mielestäni paljon mielenkiintoisemman herra Nobun varjoon.

Tämä oli kirja, josta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Ei Geishan muistelmat huono teos ole, mutta minusta tuntuu, että jotain potentiaalista jäi käyttämättä. Kyllä tätä kirjasta kiinnostuneille voi suositella, kenties joku muu pitää tästä vielä enemmän kuin minä.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Geishan muistelmat
Alkuperäisteos: Memoirs Of A Geisha
Kirjailija: Arthur Golden
Kääntäjä: Irmeli Ruuska
Kustantaja: WSOY
Julkaisvuosi: 2006 (alkuperäisteos 1997, ensimmäinen suomenkielinen painos 1997)
Sivuja: 594 (Loisto-pokkari)
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

J.S Meresmaa - Mifongin mahti

Mifongin mahti on Mifonki-sarjan kolmas osa, joten tämä bloggaus saatta sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista. Lukeminen omalla vastuulla.

”Jokaisessa meissä on voimavaroja ja salattuja sopukoita, joihin kukaan toinen ei näe. Niihin ei edes taikuus yllä. Meistä jokainen on arvoitus.”

Kaksoset Ciaran ja Fewrynn elävät pantterikansan laaksossa äitinsä Ardisin ja isäpuolensa Connailin kanssa. Rauhallinen elämänkulku järkkyy, kun he täyttävät kaksitoista vuotta. Vanha sopimus velvoittaa Ciaranin lähtemään Merontesiin valtaistuimen perijäksi, mutta Fewrynnin on pysyttävä laaksossa. Ciaran odottaa tulevaa kuninkuutta innokkaasti: vihdoinkin hän pääsee näyttämään omat kykynsä ja välttymään ainaiselta vertailulta magiaa hallitsevaan siskoonsa.

Merontesin kuninkaan osa ei kuitenkaan ole helppo. Kaikki eivät ole ihastuneita uuteen vallanperijään. Lisäksi kaupunkia vaivaa mystinen kirous. Kehen Ciaran voi luottaa?

Fewrynniä painaa mahdin taakan lisäksi joukko muita suruja. Kaksosveli on kaukana poissa, ja läheiset pitävät häntä yhä pikkutyttönä. Lapsesta asti vaivanneet painajaiset pahenevat. Utelias kurkistus Ardisin ajatuksiin käy kalliiksi – Fewrynn ei saa mielestään tummaa muukalaista, joka täyttää äidin muistot. Entä kuka on vihainen nainen, joka vierailee Fewrynnin painajaisissa?

Kun Merontesia riivaava kirous uhkaa yllättäen Ciaranin henkeä, Fewrynn tietää, että hänen on kohdattava pahimmat pelkonsa pelastaakseen veljensä.


Olenko ainoa, jolla tämän kirjasarjan kirjojen nimet tahtovat mennä sekaisin? Olen nyt kirjoittanut vasta otsikon, spoilerivaroitukset ja tiedot ylös ja sekoillut monta kertaa. Mifongin perintö eikun aika eikun mahti. Yritän parhaani mukaan pitää ajatukseni järjestyksessä ja koetan olla lipsauttamatta väärää nimeä. Kyseessä on kuitenkin tällä kertaa Mifongin mahti, kuten kansikuvastakin näkyy.

Olen lukenut Mifonki-sarjan edelliset osat Mifongin perintö ja Mifongin mahti ennen blogiaikaa. Perinnön olen tainnut lukea kaksikin kertaa (toisen kerran vieroitusoireisena heti Mifongin ajan jälkeen), mutta toisen osan vain kerran. Minkä kyllä huomasin kun Mifongin mahtia aloitin. Lämpimät kiitokseni alun hahmoluettelosta, joka pelasti minut täydellisestä hämmennyksen tilasta, sillä ilman sitä olisin ollut aivan pihalla. Muistin (ja muistan edelleenkin) Mifongin ajasta vain hämäriä palasia. Parhaiten mieleeni on jäänyt Danten ja Ardisin jälleennäkeminen, mutta muuten kaikki on aika sumuista. Ardisin äidistä selvisi jotain. Kai. Vai oliko se ensimmäisessä osassa? Joku olikin jollekulle sukua. Harben kuoli. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Olin pahasti pihalla kaikesta. Nyt muistan kaiken onneksi jo paljon paremmin, mutta pitäisi luultavasti lukea toinen osa silti uudelleen. Se kun oli muistaakseni vielä hyväkin. Mutta nyt itse asiaan, eli siihen, mistä Mifongin mahdissa on kyse.

Minä muistin, mutta en kuitenkaan muistanut, kuinka koukuttavia tämän kirjasarjan kirjat ovat. Jokaisen olen lukenut parilla istumalla, isoissa palasissa ja sivuja ahmien. Niin oli myös Mifongin mahdin kanssa, luin joka välissä ja myöhästyin melkein koulusta, kun en malttanut lähteä kirjan ääreltä.

Vaikka en Mifonki-sarjaa ehkä intohimoisesti rakastakaan, siinä on todella paljon asioita joista pidän. Ensinnäkin nuortenfantasian perinteitä rikotaan, eikä kaikki mene samalla kaavalla. Romanssit ovat tästä hyvä esimerkki. Ensisilmäyksellä rakastumista ehkä esiintyy pienessä määrin, mutta muuten kaikki ei suju kuin vettä vaan. Rakkaus ei aina ole molemminpuolista, eikä onnellisia loppuja välttämättä tule. Minä pidän tätä todella virkistävänä, vaikka haluankin vielä uskoa ja toivoa Dantelle ja Ardisille onnellista loppua.

Kun luin Mifongin mahdin takakannen, en ollut ihan varma, mitä ajatella alussa tehtävästä melkein kymmenen vuoden aikahypystä. Tässä kolmannessa osassa pääosassa eivät enää niinkään ole Dante, Ardis, Linn ja kumppanit, vaan Ardisin lapset Fewrynn ja Ciaran. Aluksi ikävöinkin Dantea, joka on ehdoton lempihenkilöni, mutta pian Fewrynnin ja Ciaranin tarina alkoi viedä. Eivätkä vanhatkaan hahmot syrjään jää, Dante puumineen ilmestyy kyllä taas sekoittamaan soppaa. (Syy miksi pidän Dantesta niin paljon: Reu. Tyypillä on iso musta puuma, eikä vain lemmikkinä!)

Myös mifongit ovat tajuttoman kiinnostavia ja sananakin mifonki on mainio. Edellisissä kirjoissa muistan mifonkien tuntuneen paikkapaikoin aika pelottaviltakin, mutta Fewrynnin jännittävä suhden Dargrun Punaisen kanssa toi mifongit lähemmäksi. Ihania otuksia! (Vaikkeivat nyt mitään lohikäärmeitä tai lemmikkejä olekaan.)

Tykkään paljon myös sarjan rakenteesta. Vaikka kirjat kuuluvat selvästi samaan sarjaan, jokaisessa on oma juonensa, eikä sarjan päämäärä ole vielä selvä. Näillä näkymin sarjaan on tulossa neljä osaa ja Mifongin kätkemän pitäisi ilmestyä ensi vuonna. Minä jään innokkaana odottelemaan jatko-osaa, sillä kyllä Mifongin mahti jäi taas aika pahaan paikkaan. Kaikki sarjan kirjat ovat loppuneet jännästi, ei aivan cliffhangeriin, mutta huippukohta on kuitenkin niin lähellä, että lukijalle jää rauhaton olo. Joten jos vaikka saisin lisää?

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Mifongin mahti
Kirjailja: J.S Meresmaa
Sarja: Mifonki-sarja, #3
Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 517
Luettavaksi: kirjastolaina

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Alexandra Bracken - Never Fade

Never Fade on toinen osa The Darkest Minds -trilogiassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisestä osasta.

Ruby never asked for the abilities that almost cost her her life. Now she must call upon them on a daily basis, leading dangerous missions to bring down a corrupt government and breaking into the minds of her enemies. Other kids in the Children’s League call Ruby “Leader”, but she knows what she really is: a monster.

When Ruby is entrusted with an explosive secret, she must embark on her most dangerous mission yet: leaving the Children’s League behind. Crucial information about the disease that killed most of America’s children—and turned Ruby and the others who lived into feared and hated outcasts—has survived every attempt to destroy it. But the truth is only saved in one place: a flashdrive in the hands of Liam Stewart, the boy Ruby once believed was her future—and who now wouldn’t recognize her.

As Ruby sets out across a desperate, lawless country to find Liam—and answers about the catastrophe that has ripped both her life and America apart—she is torn between old friends and the promise she made to serve the League. Ruby will do anything to protect the people she loves. But what if winning the war means losing herself?


Olen odottanut Never Faden lukemista siitä saakka, kun luin viime keväänä Alexandra Brackenin trilogian ensimmäisen osan. The Darkest Mindsin loppu oli aikamoinen shokki ja kuljin pari päivää masentuneena zombina miettien kuinka ihmeessä minun tulisi jatkaa elämääni. Niinpä lienee turhaa sanoa, että olin riemuissani, kun mökiltä palattuamme posti oli tuonut minulle paketin. Viimeinkin pääsisin lukemaan, kuinka ihmeessä Ruby aikoo selvitä kaikesta ja ennen kaikkea, mitä Liamin suhteen tapahtuu. Sunnuntai jolloin minun piti olla ahkera ja tehdä kouluhommia menikin sitten päin prinkkalaa, kun vain luin tätä jatko-osaa niin nopeasti kuin suinkin. Illalla olinkin saanut sen loppuun ja nyt olen samassa tilanteessa kuin keväällä - mitä ihmettä minun pitäisi tehdä siihen asti, että saan viimeisen osan, In te Afterlight, käsiini?

Ruby on nyt Children's Leaguen palveluksessa, juuri siellä, minne ei halunnut päätyä. Saadakseen Liamin vapaaksi, hänen oli kuitenkin lupauduttava palvelukseen ja nyt hänen päivänsä kuluvat erilaisissa operaatioissa ja kuulustelutehtävissä. Eräässä tehtävässä vapautettu vanki järkyttää kuitenkin Rubyn tasapainoa ja myös kertoo hänelle huolestuttavia uutisia. Muistitikku, joka sisältää tärkeää tietoia IAAN:ista, sairaudesta joka on tappanut yli 90% Yhdysvaltojen lapsista ja tehnyt selvinneistä yhteiskunnan pelkäämiä, on kadonnut. Tiedetään kuitenkin kenellä tikku on - ja tuo henkilö on Liam Stewart, poika, jonka kanssa Ruby kerran luuli löytäneensä tulevaisuuden itselleen. Nyt Rubyn on löydettävä Liam, joka ei enää muista häntä. Alkaa vaarallinen matka, jonka aikana Ruby joutuu taistelemaan velvollisuuksiensa ja lojaliteettiensa välillä.

The Darkest Minds ei vielä aivan tehnyt minusta tämän trilogian ykkösfania, vaikka kirjasta todella paljon pidinkin. Never Fade olikin juuri sitä, mitä toivoin sen olevan, se kirja, joka lopullisesti tempaisi minut kirjasarjan matkaan. Heti luettuani sen aloitin ensimmäisen osan uudelleen ja näin toisella kerralla pidän siitä vielä enemmän. (Myönnän kyllä skipanneeni ensimmäiset sata sivua, sillä hei, minun piti päästä heti siihen vaiheeseen, jossa saan lukea Liamista.)

Syy, miksi Never Fade iski minuun niin lujaa, on varmasti se, että aloin kiintyä hahmoihin oikein toden teolla. Bracken marssittaa esiin hahmokaartin, jonka jokaisen jäsenen haluaisin tavata. Rakastan tämän kirjasarjan jokaista hahmoa niin paljon. Alussa mukaan tulee kuitenkin muutama aivan uusi tuttavuus, joille lämpeneminen vei aikansa. Alkukirjan ajatukseni juoksivatkin seuraavaa rataa: "Liam, missä olet? Mitä tapahtui Chubsille? Missä on Zu?" Loppussa rakastin kuitenkin tasaväkisesti kaikkia.

Tai melkein tasaväkisesti, sillä haluan tällä hetkellä mennä naimisiin Liamin kanssa. (No okei, ehken vielä aivan naimisiin, en minä nyt ihan vielä halua alttarille sännätä, mutta silti.) Sillä voi Liam, Liam. Jos joku on ikinä kirjoittanut kultaisen miespääosan mihinkään nuortenkirjaan, niin se on tässä. Liam on henkilö, jonka haluaisin oikeasti tavata. Jos verrataan Liamia esimerkiksi Jace Waylandiin, niin Liam voittaa suoralta kädeltä. Jace voi olla kirjan sivuilla ihanan sarkastinen, mutta todellisessa elämässä haluaisin luultavasti kuristaa hänet. Jacessa on sellaista kusipäämäisyyttä, joka sopii fiktiivisille hahmoille, mutta todellisessa elämässä ei tee ihmisestä mitenkään ihastuttavaa. Liam sen sijaan on aidosti kiltti, suloinen, hauska ja huolehtivainen. Liam on henkilö, johon voi luottaa ja joka kohtelee kaikkia kohteliaasti. Luen tällä hetkellä The Darkest Mindsia uudelleen ja rakastan häntä aina vain enemmän, sillä voi miten ihanasti Liam kohtelee pientä Suzumea.

Myös Chubs kuuluu ehdottomasti lempihahmoihini. Ensimmäisessä osassa hän suhtautuu Rubyyn vielä varsin karsaasti, mutta Never Fadessa heidän välillään vallitsee jo kaunis ystävyys. Lisäksi samaistun vahvasti Chubsiin, joka on innokas lukija ja jossittelee sellaisilla asioilla, kuten mihin collegeen olisi mennyt jos kaikki ei olisi mennyt päin prinkkalaa. Ruohometsän kansa on yksi hänen lempikirjojaan ja minäkin huomaan taas innostuvani kirjasta hiukan. Myös Liamin ja Chubsin välinen välittäminen ja ystävyys saa silmäni kostumaan, sillä voi kuinka kaunista ystävyys voi olla.

Juoni kulkee samalla tyylillä niin ensimmäisessä osassa, kuin Never Fadessakin. Tapahtumia ei puutu ja koko ajan saa jännätä millä lailla suunitelmat voivat mennä pieleen. (Mitä olen kirjoista oppinut: Suunnitelmat eivät ikinä toimi. Paras olla hyvä improvisoimaan.) Välillä olisin kaivannut hiukan rauhaakin kaiken toiminnan keskelle, jotain The Darkest Mindsin autossa vietettyjen rauhallisten hetkien kaltaista.

Never Fadessa muistin myös, kuinka olin jo ensimmäisen osan kanssa välillä aivan pihalla siitä mitä tapahtuu. Minulla on paha tapa lukea todella nopeasti ja hyppiä puolivahingossa (tai puolitahallaan) kappaleiden yli. Joissain kirjoissa tuo ei haittaa mitään ja kaikesta saa ehjän kuvan. Tämän trilogian kanssa huomaan kuitenkin jatkuvasti tippuvani kärryiltä siitä, missä autossa milloinkin ollaan, kuka löi ketä ja missä räjähti ja kuka olikaan tuo tyyppi joka pompahti tyhjästä esiin. Brackenin kirjoitustyyli ei salli lepsua lukemista, vaan mukana on mentävä tiiviisti.

Olisin myös kaivannut hiukan lisää taustojen avaamista esimerkiksi IAAN:in suhteen, mutta minulla on kutina, että Bracken on säästänyt kaikki suurimmat paljastukset viimeiseen osaan. Sitä odotellessa siis, In the Afterlightin pitäisi ilmestyä kuun lopussa. Haluan vain lukea sen ja tehdä Liamista elävän henkilön.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Never Fade
Kirjailija: Alexandra Bracken
Sarja: The Darkest Minds, #2
Kustantaja: Disney-Hyperion
Julkaisuvuosi: 2013
Sivuja: 507
Luettavaksi: omasta hyllystä

tiistai 21. lokakuuta 2014

J.K. Rowling - Harry Potter ja Azkabanin vanki

Potterit ovat kirjasarja, josta koen mahdottomaksi kirjoittaa täysin spoilerittomasti. Jos et siis ole lukenut sarjaa, suosittelen skippaamaan myös tämän postauksen.

Vaarallinen velho Sirius Musta on paennut Azkabanin vankilasta, mistä yksikään vanki ei ole koskaan ennen onnistunut pakenemaan. Sirius Musta on vuosia aiemmin tuomittu kolmentoista ihmisen murhasta, ja nyt hän on vapaalla jalalla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän haluaa etsiä käsiinsä Harry Potterin.

Taikaministeriö on valppaana, ja Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa kiristetään turvatoimia. Koulun porteille värvätään vartioimaan Azkabanin vanginvartijat, kauhistuttavat ankeuttajat. Harry luottaa Tylypahkan muurien suojaan ja rehtori Dumbledoreen, mutta onko hän turvassa edes Tylypahkassa? Miksi Sirius Musta etsii juuri Harrya? Entä miksi ankeuttajien läsnäolo vaikuttaa Harryyn paljon voimakkaammin kuin muihin? Mysteeri johdattaa ystävykset Harryn, Ronin ja Hermionen uskomattoman lennokkaan seikkailun pyörteisiin.

Jos etsitään syyllistä siihen, miksi Richard Adamsin Ruohometsän kansa on edelleenkin kesken, ei ole vaikeaa löytää sitä syntipukkia. Harry, Harry, Harry... Myös siskoni on nyt alkanut lukea Pottereita uudelleen ja luki mökillä kikatellen ensin Salaisuuksien kammion ja sitten Azkabanin vangin. Minuakin alkoi heti houkuttaa sarjan jatkaminen, kun ei toisen osan lukemisestakaan ole vierähtänyt edes viikkoa. Niinpä nappasin Azkabanin vangin luettavakseni melkeinpä kirjaimellisesti sillä hetkellä, kun siskoni pamautti kannet kiinni.

Azkabanin vanki on aina ollut yksi ehdottomista suosikeistani sarjassa. Kaikki Potterit ovat rakkaita, mutta jotenkin erityisesti tämä. Jos minulla olisi tilastoja Pottereiden lukukerroista, Azkabanin vanki sijoittuisi varmasti kärkipäähän. Jokin juuri tässä kolmannessa viehättää minua tavattomasti.

Kaksi ensimmäistä Potteria ovat vielä selkeästi lastenkirjoja, eikä Azkabanin vankikaan ole niin synkkä, kuin loppupään kirjat. Silti se kuuluu mielestäni eri luokkaan kuin ensimmäiset. Harry ja kumppanit alkavat olla jo vanhempia, taikamaailma on tutumpi ja Tylypahkaan paluu tuntuu jo oikeasti paluulta kotiin. Kirjassa ei myöskään keskitytä niin paljon Voldemortiin, vaan pahiksena on vankikarkuri Sirius Musta.

Azkabanin vangissa valotetaan ensimmäistä kertaa myös Harryn vanhempien menneisyyttä. Ankeuttajien läsnäollessa Harry kuulee vanhempiensa viimeiset hetket ja myös heidän nuoruutensa Tylypahkassa tulee esiin. Minulle kaikki tuo oli tunteellista luettavaa, sillä Lily ja Kelmit ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Muistan kun luin Kuoleman varjeluksia ensimmäistä kertaa ja tajusin kunnolla, kuinka erilaista Harryn elämä olisi ollut, jos Lily ja James olisivat olleet elossa. Totta kai tiedän, että heidän kuolemansa on sarjan juonen kannalta välttämätön, mutta silti se saa minut aina vihaamaan maailmaa. Harry olisi ansainnut ihanat vanhemmat ja Lily ja James olisivat ansainneet elää.

Tässä kolmannessa osassa esitellään myös ensimmäistä kertaa osa lempihahmoistani. Hymyilin hömelösti kun Harry, Ron ja Hermione menevät samaan vaunuosastoon Remus Lupinin kanssa ja kun Harry ja Sirius juttelevat kirjan lopussa. Lupinista nyt on mahdotonta olla pitämättä ja Sirius on minulle yksi kaikkien aikojen rakkaimmista hahmoista. Oli siis ihanaa tavata heidät uudelleen ja myönnän melkein kyynelehtineeni heidän halatessaan Rääkyvässä röttelössä ensimmäistä kertaa vuosiin.

Azkabanin vanki on suosikkikirjani myös huispauksen puolesta. Olen aina rakastanut tätä taikaurheilulajia ja sanonpahan vaan, tämä Rohkelikon edustusjoukkue on kultaa. Potter, Bell, Johnson, Spinnet, Weasley, Weasley ja Wood. Jännitän yhä edelleen otteluita lukiessani varmaan enemmän kuin niissä oikeasti hurjissa taisteluissa.

Pottereiden uudelleen lukeminen on nyt lähtenyt mukavasti käyntiin ja haaveilen jo Liekehtivään pikariin tarttumisesta. Nyt olen kuitenkin koulun ja konservatorion puolesta sellaisessa kiireessä, etten taida ehtiä oikein millään. Ehkä sitten marraskuussa... On ollut muuten kerrassaan mainiota lukea Pottereita uudelleen suurin piirtein samassa tahdissa siskoni kanssa, joka on laillani intohimoinen Potter-hörhö. Mökillä keskustelimme pitkät pätkät esimerkiksi James Siriuksen ja Albus Severuksen ikäerosta, jota ei ole koskaan Rowlingin taholta vahvistettu joksikin tietyksi. Tajusimme molemmat, kuinka paljon olimme ikävöineet entisiä aikoja, jolloin Pottereista keskusteltiin melkein päivittäin, suurella tunteella ja yksityiskohtiin paneutuen. On se hyvä, kun on kotona joku, jonka kanssa voi hörhöillä suurella sydämellä ja heittää huonoa inside-läppää sitaateista tai yksityiskohdista.

Joitaan kirjoja luetaan, mutta Harry Potter eletään.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja Azkabanin vanki
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
Kirjailija: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari
Sarja: Harry Potter, #3
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos 1999)
Sivuja: 456
Luettavaksi: mökin kirjahyllystä, tätini omaisuutta

maanantai 20. lokakuuta 2014

Charles Dickens - David Copperfield

Englannin suurimman klassikon omaelämänkerrallinen, verrattoman huumorin sävyttämä tarina on henkeäsalpaavan jännittävää luettavaa koko perhelle.

David Copperfieldin merkilliset vaiheet ovat kiehtoneet nuoria ja vanhoja lukijoita sukupolvesta toiseen. Pienen Davidin onneton lapsuus, kolkot koulukotikokemukset ja valoisaksi kääntyvä nuoruus eriskummallisen tädin hoivissa liikuttaa kovapintaistakin.

Voimmeko vain huokaista syvään, sillä nyt on David Copperfield viimein luettu. Aloitin kirjan joskus elokuun alussa ja sain loppuun syyslomalla. Ei ehkä se kaikista suositeltavin tapa lukea tätä juoneltaan rönsyilevää klassikkoa, mutta sainpahan sentään loppuun. Enkä vain saanut loppuun, vaan myös pidin lukemastani. Paljon.

David Copperfield on nimensä mukaisesti David Copperfieldin elämäntarina. Kirjassa seurataan Davidin varsin kurjaa lapsuutta, valoisampia sävyjä saavaa nuoruutta aina vanhuuteen asti. Juoni on tyypilliseen Dickensin tapaan rönsyilevä ja monipolvinen.

Tavallaan ihmettelen, miksi minulta meni niin tuhottoman kauan lukea David Copperfield. Kirja on paksu, mutta minä pidin joka hetkestä sen parissa. Toki kirjassa on lukuja, joita on vaikea lukea haukottelematta ja välillä Dickens jaarittelee asioista minun makuuni vähän turhankin pitkästi, mutta pääosin tämä oli oikein mielenkiintoinen. Kirjan lukeminen ei tuntunut siltä, kuin raahaisi perässään kivirekeä tai uppoaisi suohon, ainoastaan paksuus lannisti välillä. Sanoisinkin, että David Copperfield on Kahden kaupungin jälkeen suosikkini Dickensiltä.

En kuitenkaan missään nimessä suosittele kirjaan tarttuvia lukemaan tätä yhtä kauan kuin minä. Kolmen viikon tauon jälkeen pakostakin unohtaa jotain ja pitää taas päästä kirjaan uudelleen sisälle. Minulla oli vielä raivostuttava tapa jättää kirja kesken aina puoliväliin lukua, johonkin pitkään ja jaarittelevaan yksinpuheluun, jonka jouduin sitten lukemaan kokonaan uudelleen, kun en kuollaksenikaan muistanut mistä sillä kertaa oli kyse. Vinkki kokemuksen syvällä rintaäänellä sanottuna: koita lukea tämä tiiviissä tahdissa.

Vaikka olen lukenut Dickensiltä nyt kaiken kaikkiaan neljä kirjaa, vasta David Copperfieldissä tajusin kunnolla hänen kykynsä luoda tyypiteltyjä ja mieleenpainuvia henkilöhahmoja. Jokaisesta Copperfieldin sivuilla vilahtavasta hahmosta piirtyy lukijalle selkeä mielikuva, eikä kukaan jätä täysin kylmäksi. Erityisesti mieleen jääviä olivat päähenkilö David Copperfield, tämän vihamies Uriah Heep ja nuoruudenrakastettu Dora. David itse on ihanan sympaattinen hahmo, jonka seikkailuissa elää mukana. Hänen monia vaiheitaan muistelee milloin vihaisena, surullisena tai hymy huulilla. Uriah Heep taas on yksi vastenmielisimmistä henkilöistä joita muistan koskaan tavanneeni. Dickens kuvaa osuvasti hänen kalamaista kädenpuristustaan ja kieroa luonnettaan, että tunsin oloni oikeasti epämukavaksi. Dora taas on lapsellinen ja hupsu, enkä moneen kertaan osannut sanoa, inhosinko häntä vai pidinkö hänestä.

David Copperfield, eli tuttavallisemmin Taavetti Kuparikenttä onkin kirja, jota lukiessa käydään läpi koko tunneskaala. Kirjaa ajatellessa nousee mieleen monia sydäntä lämmittäviä hetkiä, hetkiä joina olisin halunnut kirota maailmaa ja hetkiä, jolloin huokailin milloin mistäkin posiitiivisesta tai negatiivisesta asiasta. Melkoinen matka tämän lukeminen oli, mutta ihana kirja, jota suosittelen lämpimästi Dickensistä kiinnostuneelle tai hänen romaaneistaan pitävälle. (En kyllä tiedä kannattaako Dickensiin tutustumista aloittaa juuri tästä, sillä paksuutensa takia David Copperfield tuntuu välillä aika kauhealta järkäleeltä.)

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: David Copperfield
Alkuperäisteos: David Copperfield
Kirjailija: Charles Dickens
Kääntäjä: J.A Hollo
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho
Julkaisuvuosi: 1986 (alkuperäisteos 1849, ensimmäinen suomenkielinen painos 1924)
Sivuja: 826
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

George Orwell - Vuonna 1984

Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitaristisessa valtiossa. Mystinen Isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa ja toisaalta tarkkailee kansalaisten liikkeitä, jopa heidän ajatuksiaan. Puolue on luonut myös uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Romaanin päähenkilö Winston Smith väärentää työkseen historiaa mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Vuonna 1984 oli yksi niistä kirjoista, jotka kasasin lukupinooni mökille. Luin siitä noin parikymmentä sivua yli kuukausi sitten, mutten saanut sen enempää aikaiseksi. Mökillä päätin viimein lukea tämän, sillä takakannen ja taustatietojen perusteella Vuonna 1984 kuulostaa aivan tajuttoman mielenkiintoiselta. (Lisäksi se löytyy listoilta.) Olin siis valmis huumaantumaan tästä ja korottamaan Orwellin samaan jumalten luokkaan, jossa Oscar Wilde jo astelee. Aivan niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka Vuonna 1984 vaikuttava kirja olikin.

Vuonna 1984 on julkaistu 1949 ja sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1984. Kirja on hyytävä dystopia, joka ei onneksi sellaisenaan toteutunut. Vielä. On kirjassa nimittäin pelottavan osuviakin uhkakuvia. Jos oletkin etsimässä pirteää luettavaa, suosittelen jättämään tämän väliin. Vuonna 1984 jättää nimittäin jälkeensä hyvin lohduttoman ja toivottoman tunnelman, eikä sen jälkeen paljon hymyilytä. Jos sen sijaan haluat lukea pelottavan dystopian, tässä sinulle sellainen.

Vuonna 1984 maailma on jakautunut kolmeen supervaltaan, Oseaniaan, Itä-Aasiaan ja Euraasiaan. Kaikki ovat tasaväkisessä ja loputtomassa sodassa toisiaan vastaan. Vuonna 1984 seuraa Winston Smithiä, Oseanian kansalaista, joka väärentää työkseen historiaa totalitaristisen valtion mieltymysten mukaan. Kansalaisten elämä on lohdutonta, teleruutujen kautta valtio valvoo kansalaisten jokaista liikettä ja sylkee samalla jatkuvaa propagandaa. Valtion johtajaa, myyttistä Isoaveljeä palvotaan epäjumalana, eikä toisinajattelijoita suvaita. Ministeriön uumenissa taas kehitellään uuskieltä, jonka avulla on tarkoitus tehdä toisinajattelusta yksinkertaisesti mahdotonta. Kuinka on mahdollista tehdä "ajatusrikos" eli unelmoida jostain muusta, mitä puolue edustaa, kun kielessä ei ole esimerkiksi vapauden käsitettä? Kuinka ajatella, saatika puhua vallankumouksellisista aatteista, kun ei ole sanoja joilla ilmaista niitä? Winston Smith tietää jo alussa kuolevansa, mutta se ei estä häntä edes yrittämästä.

Vuonna 1984 on todella pelottava kirja. Orwellin visio tulevaisuudesta on hyytävä, ei pelkästään yksityiskohdiltaan, vaan myös toivottomuudellaan. Olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa tilanteet saattavat vaikuttaa aika epätoivoisilta, mutta jotan pieniä toivonhippusia on jäljellä. On jotain, johon voi takertua ja yleensä lopulta käy hyvin. Maailma pelastuu ja minä voin huokaista helpotuksesta. Vuonna 1984 taas on jotain aivan muuta.

Kaikki taistelu on nimittäin tuhoon tuomittu. Valtio ja puolue ovat voittamattomia ja myös päähenkilö Winston Smith tietää sen. Kirjassa toistetaan useaan otteseen, kuinka kiinni jääminen on vain ajan kysymys. Aikansa voi kirjoittaa päiväkirjaa tai hautoa unelmia toisenlaisesta maailmasta, mutta lopulta siitä jää kiinni ja päätyy rakkausministeriön käsiin. (Ja rakkausministeriöhän on sitten jokseenkin päinvastaista mitä nimi antaa ymmärtää.) Eikä lohduttomuus pääty vielä siihenkään. Puolue kykenee tunkeutumaan kammottavalla tavalla ihmisen sisimpään, eikä Winston Smith ole kirjan lopussa entisensä enää millään tavalla.

Vuonna 1984 ei olekaan kirja, jonka voi lukea kevyin sydämin. Vaikka Orwellin visio tulevaisuudesta ei toteutunut, Vuonna 1984 on varoitus, jota ei kannata jättää huomiotta. Jossain asioissa kirja osuu nimittäin pelottavan lähelle, esimerkiksi teleruuduthan ovat totta Pohjois-Koreassa tälläkin hetkellä. Vuonna 1984 onkin kirja, jonka jälkeen huokaisee helpotuksesta, että me suomalaiset saamme elää maassa, jossa on jokaisella on oikeus ajatella niin kuin haluaa.

Tätä Orwellin tuotannon loppupään teosta ei turhaan pidetäkään hyvin merkittävänä ja vaikutusvaltaisena teoksena. Vaikka en kirjaa aivan täysillä rakastanutkaan (poliittisine termeineen se on aika raskasta sulateltavaa), olen erittäin iloinen, että tulin lukeneeksi sen. Vuonna 1984 on hieno ja vaikuttava kirja, joka jokaisen oikeasti tulisi lukea. Sillä tuohon dystopiaan ette halua päätyä elämään.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Vuonna 1984
Alkuperäisteos: Nineteen Eighty-Four
Kirjailija: George Orwell
Kääntäjä: Raija Mattila
Kustantaja: WSOY / BON
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäisteos 1949, ensimmäinen suomenkielinen painos 1950)
Sivuja: 370
Luettavaksi: kirjastolaina

P.S Kuten huomaatte, näistä lähipäivinä ilmestyvistä bloggauksista tulee luultavasti hiukan lyhyempiä kuin yleensä, sillä näitä on väsättävänä noin miljoona. (Tai siltä ainakin kaupunkiin palanneesta bloggajasta tuntuu...)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Mary Hoffman - Miekkojen kaupunki

Stravaganza, #6

Stravaganza-sarjan kuudes ja viimeinen osa vie lukijan jälleen 1500-luvun kiehtovaan Taliaan.

Yksinäinen ja onneton Laura on omaksunut itsetuhoisia taipumuksia eikä osaa aavistaa, että hänestä tulee Barnsburyn koulun seuraava stravagantti. Eräänä päivänä vanha hopeatikari päätyy hänen käsiinsä, ja sen avulla Laura siirtyy 1500-luvun Fortezzaan miekkasepän pajaan. Laura kohtaa Taliassa myös komean ja vetovoimaisen Ludon, joka vie häneltä jalat alta. Tunne on molemminpuolinen, mutta kun Ludo paljastaa syntyperänsä ja vaatii Fortezzan valtaistuinta omakseen, seuraa suuri valtataistelu, jossa Ludo ja Laura päätyvät vastakkaisiin leireihin...

Miekkojen kaupunki on väkevä ja koskettava tarina stravaganttien veljeskunnasta, jonka jäsenet kykenevät siirtymään maailmasta toiseen, 16-vuotiaasta 2000-luvun englantilaistytöstä ja renessanssiajan säihkyvästä, juonittelevasta, kauniista ja vaarallisesta Taliasta. Rinnakkaismaailmoista kertovan sarjan huikean jännittävä päätösosa huipentuu aiemmista kirjoista tuttujen Lucianon ja Bellezzan ruhtinattaren Ariannan hääjuhliin.


Aloin lukea Stravaganza-sarjaa joskus kahdeksannella luokalla. Sarja tempaisi minut täysin mukaansa ja ahmaisin kaikki silloin ilmestyneet neljä osaa hirveässä tahdissa. Minä olin ja olen edelleenkin hyvin intensiivinen maraton-lukija, jos koukutun johonkin sarjaan, pystyn helposti vetäisemään kaikki ilmestyneet osat peräkkäin noin yhden päivässä. Muistan esimerkiksi lukeneeni Tähtien kaupungin ja Kukkien kaupungin peräkkäisinä päivinä. Niitä aikoja... Nyttemmin intoni sarjaan on hiukan lopahtanut, mutta kyllä Miekkojen kaupunki oli minulle silti yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Ja osoitin minä edelleen kykeneväni tiiviiseen lukutahtiin, Miekkojen kaupungin seurassa mökkimatka oli nimittäin varsin rattoisa.

Miekkojen kaupunki etenee edellisistä kirjoista hyvin tutulla kaavalla. Barnsburyn koulua käyvä, mieli maassa kulkeva oppilas saa käsiinsä renessanssiajan esineen. Kun hän nukahtaa esinettä koskettaen, se kuljettaa hänet Taliaan, rinnakkaismaailmaan, joka vastaa renessanssiajan Italiaa. Hän saa kuulla olevansa osa stravaganttien veljeskuntaa ja Taliassa on hänelle jokin tärkeä tehtävä. Hän tempautuu mukaan Talian mahtisukujen valtataisteluihin ja siinä sivussa pääsee sinuiksi itsensä kanssa.

Minä olen aina pitänyt kovasti Stravaganza-sarjan ideasta. Talia on miljöönä ihana ja stravagointi on saatu toimimaan uskottavasti. Myös tuhkimotarina-juoni on aina viehättänyt minua missä muodossa tahansa, luen melkein tippa linssissä kuinka syrjäytyneet nuoret rohkaistuvat ja kuinka Barnsburyn koulun stravaganttien jengi kasvaa. Tykkään myös siitä, kuinka jokaisessa kirjassa on oma päähenkilönsä, mutta vanhat tutut pyörivät silti taustalla.

Miekkojen kaupunki ei kuitenkaan temmannut minua mukaansa enää edellisten kirjojen tavoin. Luulen, että juuri kaikki sarjan edelliset osat maratoonannut neljätoistavuotias Kirjaneito olisi pitänyt tästä kovasti, mutta vaikka tästä toistaalta tästä kovasti nautinkin, toisaalta tökki aika pahasti.

Stravangaza-sarja on siitä jännä, että etenkin viimeiset osat ovat samaan aikaan todella kiinnostavia ja puuduttavan tylsiä. Juoni seisoo välillä paikoillaan ja sitä huomaa lukevansa lukuja niin, että silmät hyppivät kappaleiden yli. Silti kirjan pystyy ahmaisemaan yhdeltä istumalta ja yksinkertainen kieli antaa kappaleiden yli hyppimiset anteeksi. Ja on näissä kirjoissa jännittävät hetkensä. Hoffman saa myös monet eri näkökulmat toimimaan kivasti.

Minusta tuntuukin, että Miekkojen kaupungissa eniten tökki päähenkilö Laura. Hänestä jäi nimittäin todella mitäänsanomaton vaikutelma. Ei Stravaganza muutenkaan syvällisillä henkilöhahmoilla pääse kehuskelemaan, mutta jotenkin Laura oli vain pliisu. Masentunut, joojoo olen surullinen. Niin kaunis joojooo uskotaan. Voidaanko vaan päästä siihen, että jotain tapahtuu. Olinkin enemmän kiinnostunut vanhoista hahmoista. Ariannan ja Lucianon häät täyttivät sydämeni silkalla onnella ja Nickolas/Falco oli ihan yhtä ihana kuin muistinkin.

Myös takakannessa hehkutettu romanssi sai minut lähinnä huokailemaan myötähäpeästä. Sillä voi jestas mikä insta-love tähän oli saatu tungettua. Laura tapaa ihanan Ludon (okei, Ludo on edellisistä kirjoista tuttu ja hyvä tyyppi) ja on jo toisella tapaamiskerralla niin rakastunut että oksat pois. Ah, traagiset rakastavaiset! Ah, olemme tavanneet noin viisi kertaa ja vannon sinulle ikuista rakkautta. Huokaus. Kaipa minä sitten hakkaan päätäni seinään. Myös ärsyttävä ihmissuhdedraamailu sai minut välillä raivostumaan.

Stravaganzan maailmaan oli kyllä ihana palata pitkästä aikaa, mutta loppujen lopuksi Miekkojen kaupungista jäi vähän laimeat fiilikset. Jotain kertoo myös se, että kirjan luettuani jatkoin ihan tyytyväisenä muiden kirjojen pariin. Tapanani on usein lueskella kirjoista jälkikäteen lempikohtia ja loppu uudelleen, mutta nyt en tuntenut mitään halua tehdä niin. Sarjan faneille tätä suosittelen kyllä ehdottomasti, on näissä kirjoissa edelleenkin sitä jotain.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Miekkojen kaupunki
Alkuperäisteos: City of Swords
Kirjailija: Mary Hoffman
Kääntäjä: Kaisa Kattelus
Sarja: Stravaganza, #6
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäisteos 2012)
Sivuja: 394
Luettavaksi: kirjastolaina

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

David Levithan - Every Day

Every day I am someone else. I am myself - I know I am myself - but I am also someone else. It has always been like this.

Each morning, A wakes up in a different body. There's never any warning about who it will be, but A is used to that. Never get too attached. Avoid being noticed. Do not interfere. And that's fine - until A wakes up in the body of Justin and meets Justin's girlfriend, Rhiannon. From that moment, the rules by which A has been living no longer apply. Beacuse finally A has found someone he wants to be with - every day...

David Levithan on kirjailija, jonka suhteen minulla on nykyään korkeat odotukset. Ennen Every Dayn lukemista olin lukenut häneltä kolme kirjaa, Two Boys Kissing, novellikokoelman How They Met and Other Stories sekä yhdessä John Greenin kanssa kirjoitetun romaanin Will Grayson, Will Grayson. Two Boys Kissing ja Will Garyson, Will Grayson ovat lempikirjojen joukossa ja How They Met and Other Storieskin oli upeaa luettavaa. Odotukseni olivat siis Every Dayn suhteen korkealla, etenkin kun myös Reta kehui kirjaa heinäkuussa. Every Day on myös se kirja, joka mainitaan aina Levithanin nimen yhteydessä. Odotukseni olivat siis melkoisen korkealla, mutta valitettavasti petyin hiukan. Ei Every Day huono kirja ole, mutta ei se minun kohdallani tehnyt mitään erityisen suurta vaikutustakaan.

Every Dayn päähenkilö on 16-vuotias A, joka herää joka päivä eri ruumiista. Hän ei tiedä keitään kaltaisiaan, eikä voi jäädä yhteenkään elämään pidemmäksi aikaa kuin yhdeksi päiväksi. Herätessään hän tietää vaistomaisesti missä on ja kenen ruumiissa. Hänellä on pääsy kyseisen ihmisen muistoihin ja yhden päivän aikana A pyrkiikin vain tekemään kaiken niin kuin ruumiin oikea omistaja tekisi. Hän on vuosien varrella tullut sinuiksi jatkuvan muutoksen kanssa, eikä osaa enää kaivata muunlaista elämää. Kunnes eräänä päivänä hän herää Justinin ruumiissa ja tapaa tämän tyttöystävän, Rhiannonin. A huomaa löytäneensä ihmisen, jonka kanssa haluaisi viettää enemmän kuin vain yhden päivän.

Ideahan tässä Levithanin romaanissa on todella mielenkiintoinen. Ajatus ihmisestä, jolla ei ole omaa elämää tai omaa ruumista, joka vain herää satunnaisesti keskelle jonkun muun elämää, tuntuu todella tuulesta temmatulla, sillä siistillä ja hienolla tavalla. Lukijan mieleen pulpahtaa heti monia kysymyksiä. Onko A:lla vanhempia? Onko hänen kaltaisiaan muitakin? Kerro lisää, kerro lisää. Every Day ei kuitenkaan moniin kysymyksiin vastaa.

Tavallaan minä pidin siitä, miten asioita jätettiin auki. Lukija saa tietää vain sen, mitä A tietää ja se ei ole paljoa. Hän tietää vain sen, mitä on itse vuosien varrella oppinut ja havainnut, eikä itsekään tiedä miksi on erilainen. Every Day ei ole scifiä, jossa A:n todellista olemusta pyrittäisin selvittämään, vaan ennemminkin kertomus rakkaudesta ja ihmissuhteista. Minä kyllä pidin siitä, eikä avonaisuus varsinaisesti haitannut. Loppupuolella kuitenkin selviää äkkiä paljon lisää informaatiota ja äkkiä sitä alkaa janota lisää. Sitä ei kuitenkaan tule, vaan kaikki jätetään kauniisti auki. Tavallaan haluaisin tietää lisää ja tavallaan en. Avoimet loput saavat minut aina tuntemaan oloni ristiriitaiseksi.

A on todella mielenkiintoinen päähenkilö. Hän herää joka päivä eri ihmisenä, mutta on silti oma persoonansa. Koska hän herää alussa Justinin ruumissa ja rakastuu Rhiannoniin, minun mielikuvissani hän onkin poika. A voi kuitenkin herätä sekä tyttöjen, että poikien ruumiista, eikä varsinaisesti koe kuuluvansa kumpaakaan sukupuoleen. Tämä tuo sekä kirjaan, että A:n hahmoon paljon lisää mielenkiintoisia puolia. David Levithan onkin onnistunut tuomaan mukaan paljon erilaisia ja kiinnostavia hahmoja, eikä lukiessa käy aika pitkäksi.

Pidin paljon myös Rhiannonista. Hänessä on tahdonvoimaa eikä hän kaadu suoraa päätä A:n käsivarsille. Rhiannon tajuaa orastavan suhteen melkoisen suuret ongelmakohdat, eikä osaa päästää heti irti myöskään Justinista. Rhiannonin kaltaisia hahmoja saisi nuortenkirjoissa olla enemmänkin.

Mutta sitten siihen, mikä minun kohdallani tässä tökki. Suurimmaksi ongelmaksi nousi kirjan tasapaksuus. Etenkin kirjan keskiosa tuntui minusta saman kuvion jatkuvalta jankkaamiselta, A herää aina uudesta ruumiista ja yrittää päästä Rhiannonin luo. Matkassa on jos minkälaisia mutkia milloinkin. Minusta tuntui, ettei kirja ollut etenemässä oikein minnekään. En vain nähnyt missää oikein mitään järkevää keinoa jolla Levithan aikoi lopettaa tarinansa ja huomasin ärsyyntyväni toistuvasti. Lisäksi A:n ja Rhiannonin väliset (kylläkin ymmärrettävät) suhdekiemurat tuntuivat myös kulkevan kehää.

Lopussa Levithan veti kuitenkin esiin aikamoisen yllätyskortin, josta pidin kovasti. Minusta Every Dayn loppu on kerrassaan hieno, enkä jäänyt kaipaamaan mitään lisää. Tavallaan olisi mielenkiintoista lukea, mihin tarina vielä päätyy, mutta jätän tämän kyllä mielelläni tähän. Ensi vuonna pitäisi kyllä ilmestyä tälle eräänlainen toinen osa, Rhiannon. Se ei kaiketi varsinaisesti jatka tarinaa, vaan kertoo tapahtumat Rhiannonin näkökulmasta. Minua ei tuo niin kauheasti kiinnosta, joten en tiedä tuleeko sitä luettua.

Every Day oli mukavaa luettavaa ja kirjan sai lukaistua mukavasti päivässä. Keskiosassa hiukan takkusi, eikä tämä ole suosikkini Levithanilta, mutta mukava kirja kuitenkin.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Every Day
Kirjailija: David Levithan
Kustantaja: Electric Monkey (Egmont Books)
Julkaisuvuosi: 2013 (ensimmäinen julkaisu 2012)
Sivuja: 371 (pokkari)
Luettavaksi: kirjastolaina

tiistai 14. lokakuuta 2014

J.K. Rowling - Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Harry Potter, #2

Minun on todella vaikea puhua Pottereista ilman spoilereita, joten jos et ole lukenut Salaisuuksien kammiota, suosittelen jättämään välistä tämän postauksen. Myöhempiä osia en kuitenkaan spoilaa.

Harry Potterin ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun noitakoulusta tutut Weasleyn veljekset hakevat hänet luokseen lentävällä Anglialla. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen, jossa loihditaan ruokaa, luetaan eläviä taikakirjoja ja kitketään puutarhasta menninkäisiä.

Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään sieltä pois. Toinen lukuvuosi ei kuitenkaan ala Harryn ja Ron Weasleyn osalta suunnitelmien mukaan. Jostain merkillisestä syystä he eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin. Kun he lopulta saapuvat kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Ja pian koulussa alkaa tapahtua kummia. Miksi Harry kuulee ääniä, joita muut eivät kuule? Kuka tai mikä jähmettää koulun asukkaita? Entä mitä kätkee sisäänsä Salaisuuksien kammio?


Viime viikolla aloitin uudestaan lukemaan sitä sarjoista rakkainta, Harry Potteria. Viisasten kivi oli nopeasti luettu, enkä minä malttanut kauaa pitää näppejäni erossa Salaisuuksien kammiostakaan. Harry Pottereiden ihana tunnelma veti minua puoleensa ja sunnuntaina huomasinkin uppoutuneeni toisen osan pariin.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio on ehkä vähiten suosikkini kaikista Pottereista. Jos minun pitäisi äkkiä sanoa, mikä on suosikkini ja mikä "inhokkini" (lainausmerkit, koska eihän mitään Potteria nyt inhota voi), heittäisin suosikiksi Kuoleman varjelukset ja Azkabanin vangin ja Salaisuuksien kammion hännille. Ongelmatonta, eikö? Niinhän sitä voisi ajatella.

Kaikki tuntuu nimittäin aina erilaiselta juuri Salaisuuksien kammion lukemisen jälkeen. Jokaisen Harry Potterin jälkeen minusta tuntuu siltä, että juuri lukemani osa on kaikista paras, tai ainakin kaikki ovat tasavertaisia keskenään. Niin oli myös tällä kertaa ja vaikka kallistunkin edelleenkin sille kannalle, että kakkonen ei ole Pottereista paras, rakastan sitäkin edelleen yhtä paljon kuin muita.

Alkupään Potterit ovat vielä selvästi lastenkirjoja. Ne ovat lyhyempiä, eivätkä niin synkkiä kuin loppupään kirjat. Silti Salaisuuksien kammio on minusta aina ollut melkoisen pelottava. Muistan, että tämä oli se Potter, josta kaverini näki kakkosella painajaisia ja häntä kiellettiin lukemasta lisää Pottereita. (Vähäksi aikaa siis.) Ja onhan tämä edelleenkin aika hurjaa luettavaa. Salaperäinen hirviö hyökkäilee ympäri linnaa, eikä kukaan tunnu olevan turvassa. Puhumattakaan sitten lopun basiliskista. Minusta koko lopun jännitävä taistelu salaisuuksien kammiossa on aina ollut yksi kaikkien Pottereiden jännittävimmistä lopuista. Harry on aivan yksin isoa jättiläiskäärmettä ja Voldemort/Valedroa vastassa? Hui.

Vaikka Salaisuuksien kammio ei suosikki-Potterini olekaan, siinä esiintyy mielestäni yksi koko sarjan parhaista hahmoista, nimittäin Gilderoy Lockhart. Edellisestä lukukerrasta oli ehtinyt vierähtää sen verran aikaa, etten muistanut kaikkia hulvattomia, lähes surkuhupaisia yksityiskohtia. Kun Lockhart pitää kokeita omista lempiväreistään, pätee jokaiselle opettajalle ja näyttelee tunneilla pätkiä kirjoistaan, minulla oli naurussa pitelemistä. Lockhartia tulee kaikessa karmeudessaan jopa hiukan ikävä seuraavissa kirjoissa.

Salaisuuksien kammiossakin, niin kuin Viisasten kivessäkin on vielä paljon maailmanrakentamista. Tuntui melkein hassulta lukea kirjaa, kun itse tiesi niin paljon enemmän kuin Harry. Tässä osassa tavataan ensimmäistä kertaa herra Weasley, vasta valitaan valinnaisaineita, mainitaan Azkaban, tavataan taikaministeri ja vaikka mitä muuta. Rowlingin taikamaailma on niin tavattoman rikas, että toisessakin osassa vasta raapaistaan pintaa. Jälleen kerran hämmästelin myös viittauksia tuleviin osiin ja päiväkirjasta puhuttaessa mieleni teki huutaa tulevien osien juonipaljastuksia Harrylle. "Etkö tajua, että tässä tulee käymään näin?"

Kaiken kaikkiaan Salaisuuksien kammio on aina tuntunut minusta vähän sellaiselta väliosalta. Viisasten kivessä vasta esitellään kaikki ja Salaisuuksien kammio jatkaa samaa linjaa. Kakkosessa ei ole sitä uutuudenviehätystä mitä ykkösessä, mutta toden teolla hahmot ja paikat tuntuvat tutuilta vasta kolmannessa. Azkabanin vangissa keskitytään paljon myös Harryn vanhempien menneisyyteen, mikä sitoo kirjan vahvasti muuhun sarjaan. Nelosesta eteenpäin mennäänkin sitten jo synkemmässä linjassa kohti loppuratkaisua. Salaisuuksien kammio tuntuukin hiukan putoavan aloitusosan ja muun sarjan väliin. Ihanahan tämäkin on, huumori puree aina, taikamaailma on upea ja juoni jännittävä. Suosikkini tämä ei kuitenkaan sarjasta ole, mutta Potterit takaavat myös Salaisuuksien kammiolle viisi tähteä. Vähempi ei vain ole tarpeeksi.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Chamber of Secrets
Kirjailija: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari
Sarja: Harry Potter, #2
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2011 (alkuperäisteos 1998, ensimmäinen suomenkielinen painos 1999)
Sivuja: 365 (suomenkielinen kovakantinen)
Luettavaksi: omasta hyllystä

Halloween-haasteessa Salaisuuksien kammio kuittaa kohdan hämähäkkejä.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Kirjaostoksia ja lukupino mökille

Lokakuu alkaa tässä olla jo puolessa välissä ja syyslomakin on viimein saapunut. Perjantaina oli kyllä ihanaa kävellä koulusta kotiin sillä ajatuksella, että viikkoon ei tarvitse tulla takaisin. Olen melkoisen varma, että jos olisin joutunut tulkitsemaan runoja äidinkielentunnilla vielä yhdenkin minuutin olisin sännännyt kiljuen pihalle. Mitta alkoi olla sen verran täynnä. Nyt olenkin viimepäivät nauttinut siitä ihanasta tunteesta, ettei tarvitse tehdä mitään. Huomenna suuntaamme vielä mökille saariston rauhaan ja minä aion tietenkin varustautua kirjapinon kera.

Tässä viimeviikkoina ja viimepäivinä olen kuitenkin ehtinyt jälleen kartuttaa kirjakokoelmaani. *huokaus* Vastahan tässä ihan vähän aikaa sitten puhuttiin syyskuun kirjaostoksista ja nyt on taas saman verran kirjoja ostettu... Syytän aletarroja.

Kirjaostokseni kokonaisuudessaan:

-Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat
-Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray
-Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane
-Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Hosseini on ostettu Suomalaisen kirjakaupan alesta kympillä. Näin lokakuun alussa olen ahmaissut Hosseinin Leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa ja molemmat ovat iskeneet suoraan sydämeen. Joten kun Hosseinia oli alennuksessa niin... Mutta hei, kymppi ei kovakantisesta ole paljoa.

Sitten tulivat Hullut päivät. Yleensä kierään mokomat kaukaa, sillä inhoan ryysiä siellä miljoonan muun kanssa joidenkin tumppujen perässä. Hulluilla päivillä minusta tulee ärsyyntynyt ja alan yleensä inhota kaikkia ihmisiä. Mutta kuten vasta tänä vuonna kunnolla tajusin, Hulluilla päivillä myydään myös kirjoja. Päätinkin siis mennä kurkistamaan Akateemisen alennukset ja kiertää muut osastot kaukaa. Perjantaina mukaan tarttui Gaimanin The Ocean at the End of the Lane ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Molemmista olen kuullut paljon hyvää ja Gaimanin olen melkein ostanutkin pari kertaa. Joten kun molemmat olivat alennuksessa niin...

Oscar Wildea katselin Hulluilla päivillä jo perjantaina, jolloin olin noin puolessa välissä suomennosta. Kirja jäi vielä hyllyyn, mutta sunnuntaina tulin katumapäälle ja kävin hakemassa sen omakseni. Olen viettänyt viikonlopun lukemalla Oscar Wilde -lainauksia ja fiilistelemällä Dorian Graytä, joten päätin, ettei tuo ole turha ostos. Olen kyllä melkoisen varma, että jos törmään jossain suomennokseen, niin sekin tarttuu mukaan. No, Doria Gray on niin ihana, että ansaitsee tulla ostetuksi.

Nyt on kuitenkin Hullujen päivien hulluus ohi ja voin huokaista helpotuksesta. Olenkin kukkaroa säästääkseni ajatellut mennä lakkoon kirjojen oston suhteen. On minulla kyllä muutamia sellaisia kirjoja, jotka minulla on lupa ostaa jos niihin törmään, mutta muuten ollaan nyt säästökuurilla. Pyhä lupaus. (Ainakin melkein.)

Huomenissa suuntaankin sitten loppulomaksi mökille saaristoon. Blogiin tulee siis hiljaisuus loppuviikoksi, mutta palaan lauantaina. Mökillä aion lukea kaikki ne kirjat, jotka ovat enemmän tai vähemmän kesken ja palata sitten kaupunkiin uusien seikkailujen äärelle.

 
Voin kyllä jo varoitella syysloman jälkeisestä viikosta, jolloin minulla on käynnissä varsin kiireinen orkesteriperiodi. Joten jos tulee pitkää blogihiljaisuutta, niin syytetään ensin saaristoa, sitten konservatoriota ja jos vieläkin jatkuu, niin sitten koeviikkoa. Alan jo nyt kaivata joululomaa...
 
Ihanaa ja rentouttavaa lomaa kaikille niille, jotka siitä nyt saavat nauttia! Onko teillä jotain kirjoja joiden pariin suunnittelette sukeltavanne?


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Stephen King - Carrie

Kauhun kuninkaan läpimurtoromaani

Carrieta on kiva kiusata - se on niin ujo ja kömpelö, ei osaa edes suuttua. Mutta eivätpä tiedä Carrien koulutoverit kenen kanssa ovat tekemisissä. Carrie ei nimittäin ole ihan tavallinen tyttö, vaikka siltä näyttää. Hänellä on hallussaan erikoinen kyky: pelkän ajatuksen voimalla hän voi saada aikaan katastrofeja, muuttaa koko maailman painajaiseksi. Sitä voi käyttää myös koston välineenä...

Stephen King, "kauhun kuningas" on ollut minulla jo pitkään valloittamatonta aluetta. Kauhu on minulle se ehkäpä kaikista vierain kirjallisuuden genre, sillä jos ollaan aivan rehellisiä, olen aika säikky. Kauhuelokuvia vältän tietoisesti ja olen siinä sivussa kiertänyt myös Kingin kaukaa. Fantasiaa luen kyllä paljon ja mielelläni mitään painajaisia näkemättä, mutta dekkaritkin saavat minut pelkäämään suhteellisen helposti. (En aio lukea Christietä illalla enää ikinä.) Kauhu onkin se genre, jota olen tietoisesti vältellyt. Minulla ei ole mitään halua säikäyttää itseäni turhaan, vaan pitäydyn mielelläni muussa kirjallisuudessa.

Stephen Kingin Carriesta olen kuitenkin kuullut viime vuonna ilmestyneen leffankin ansiosta niin paljon juttua, että kirja alkoi kiinnostaa. Juoni oli minulle etäisesti tuttu ja tiesin jotain yksityiskohtia. Sitten tuli myös Halloween-haaste ja päätin, että ehkäpä minun olisi nyt viimein aika tarttua härkää sarvista ja lukea edes yksi Kingin romaani. Minulla oli myös (ja on edelleen) sellainen käsitys, että Carrie on Kingistä puhuttaessa sieltä kesymmästä päästä. Ehken siis traumatisoituisi lopullisesti, eikä sivujakaan ole paljon. Päätinkin lukea Carrien sillä ajatuksella, että kunhan katson miltä King vaikuttaa, ruksin yhden kohdan Halloween-haasteestani ja jatkan sitten matkaani.

Ja niinhän siinä sitten kävikin.

Stephen Kingin Carrie on melkoisen selkäpiitä karmiva teos koulukiusatusta ja ääriuskonnollisen äitinsä saappaan alla elävästä Carriesta, joka ei kuitenkaan ole tavallinen vaan omaa telekneettisiä voimia. Vuosikausia ivaa ja pilkkaa kestäneen Carrien mitta alkaa täyttyä ja hänen voimansa näyttäytyvät kaikessa kauheudessaan kohtalokkaana päättäjäistanssiaisten yönä, jonka jälkeen Chamberlainen pikkukaupunki ei ole enää entisensä.

Kirjana Carrie on todella pikkuinen, vain 206 sivua pitkä ja pokkariversiona vieläkin pienemmän oloinen. Kirjan myös lukee todella nopeasti, itse taisin lukaista sen eilen illalla kolmelta istumalta, yhdessä välissä kävin syömässä, toisessa saunassa ja sitten luin loppuun. Jos siis etsit pimeneviin iltoihin jotain nopeaa luettavaa, joka pitää otteessaan, Carrieta voin suositella vilpittömästi.

Minun olikin vaikea laskea kirjaa käsistäni, sillä King tietää mitä tekee ja onnistuu pitämään lukija otteessaan. Kirjan kerronnassa vuorottelevat varsinainen, tanssiaisyöhön tähtäävä kerronta ja erinäiset, nykyajassa kirjoitetut kuvitteelliset lehtileikkeet, kirjakatkelmat ja poliisikuulustelun pätkät tapahtumiin liittyen. Lukija saakin koko ajan lisää informaatiota siitä mihin juoni on tähtäämässä, eivätkä tanssiaisyön tapahtumat yksityiskohtia lukuunottamatta tule yllätyksenä. Minuun tällainen kerrontatapa yleensä iskee, eikä Carrie ollut poikkeus. Kun lukijalle paljastetaan pieniä murusia tulevaisuudesta, se luo tunnelmaan aina tiettyä pahaenteisyyttä. Minä huomasin usein jopa nauttivani noista katkelmista enemmän kuin varsinaisesta kerronnasta.

Kingillä on myös omaperäinen kertojanääni. Keskelle tavallista kerrontaa heitetään suluissa suoraan päähenkilön tajunnanvirtaa ja ajatuksia. Etenkin aluksi tyyli vaati totuttelua, enkä ole vieläkään varma lämpeninkö sille erityisemmin. Sulut olivat kyllä kiinnostava idea ja varsin toimiva tehokeino, mutta minä ainakin jouduin koko ajan lukemaan lauseita kahteen kertaan.

Carrien ehdottomasti kiinnostavinta antia ovatkin hahmot. Carrie itse kerää lukijan sympatiat puolelleen, vaikka päätyykin tekemään lopussa varsin kammottavia tekoja. Tapahtumat kun eivät ole missään nimessä Carrien syytä, hänet ajettiin niihin jatkuvalla kiusaamisella, eikä päästään sekaisin oleva äiti missään nimessä auttanut asiaa. Lukija tietää kaiken päättyvän huonosti, mutta toivoisi silti Carrielle onnellisempaa tarinaa. Hänen kohtalonsa jää vähäksi aikaa pyörimään takaraivossa.

Kirjan ehdottomasti pelottavimmaksi hahmoksi nouseekin Margaret White, Carrien äiti. Tämä on uskonnollisuudessaan jo äärimmäisyyksien rajan ylittänyt sekopää, joka näkee kaiken syntinä. Carrien ja tämän äidin väliset kohtaukset olivat ne, joita lukiessani huomasin todella pelkääväni, sillä äidin kasvatusmetodit ovat lievästi sanottuna sairaita. Ai, sinulla alkoivat kuukautiset. Miten olisi jos sulkisin sinut kuudeksi tunniksi komeroon rukoilemaan pelastusta, sillä naiseksi kasvaminenhan tarkoittaa sitä, että olet selvästi tehnyt syntiä. Ei kyllä käy kateeksi tuota perhe-elämää. Osa Carrien kiusaajistakin on todella karseita ja kaikki kirjan lukeneet muistavat varmasti kuinka kammottaviin mittoihin kaikki lopulta päättyy.

Mutta kyllä Carriessa sentään muutama mukava hahmokin on. Edukseen erottuvat Carrien koulutoverit Sue ja Tommy, sekä liikunnanopettaja Rita Desjardin. He yrittävät parhaansa mukaan auttaa Carrieta, mutta kaikki liikkuu vain vääjäämättä kohti sitä pistettä, jossa mitään ei ole enää tehtävissä.

Carrie olikin paitsi viihdyttävää, myös ajatuksia herättävää luettavaa. Kiusaamiseen tulee aina suhtautua vakavasti ja vaikkakin Carriessa on myös yliluonnollisia elementtejä, se on pelottava visio siitä, kuinka kammottaviin mittoihin kaikki voi edetä.

King alkoikikin kiinnostaa minua hiukan näin Carrien luettuani, vaikken olekaan aivan varma, onko hän ihan minun heiniäni kuitenkaan. Carrien takia en varmastikaan yöuniani menetä, mutta epäilen, että monet muut Kingin romaanit kyllä säikäyttäisivät minut pahan päiväisesti. Jätän asian varovaisesti harkintaan. (Näin yön yli nukkuneena harkitsen kyllä vielä toiseen kertaan. Luin Hohdon takakannen eilen ja pelkäsin mennä pimeässä kylpyhuoneeseen... Miksi minulla on näin vilkas mielikuvitus?)

Carrie on mukavan pieni ja nopealukuinen kirja, jota voin kyllä suositella luettavaksi. Sopii hyvin pieneksi välipalaksi syysloman keskellä ja tämän jälkeen voi fiilistellä Halloweenia.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Carrie
Alkuperäisteos: Carrie
Kirjailija: Stephen King
Kääntäjä: Tuula Saarikoski
Kustantaja: Tammi / BON
Julkaisuvuosi: 2013 (alkuperäisteos 1974, ensimmäinen suomenkielinen painos 1987)
Sivuja: 206
Luettavaksi: kirjastolaina

Halloween-haasteessa Carrie kuittaa kohdan Kingiä.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Nuori Dorian Gray rakastuu muotokuvaansa ja myy sielunsa paholaiselle, jotta saisi pitää kauneutensa ikuisesti.

Dorian Gray toivoo, että vain hänen muotokuvansa vanhenisi. Toive toteutuu ja Dorian antautuu ystävänsä lordi Henryn opastuksella nautintojen metsästäjäksi, jonka kasvoihin moraaliton elämä ei jätä jälkeäkään. Muotokuva sen sijaan muuttuu päivä päivältä iljettävämmäksi, kunnes Dorian ei enää kestä katsoa sitä.

Hyytävän ajankohtainen kulttiklassikko uutena suomennoksena.

Minulla on meneillään jokin ihmeellinen loistavien kirjojen putki. Uusia lemppareita tuntuu ilmestyvän joka nurkalta ja huomaan toistuvasti antavani kirjoille viittä tähteä. Joko olen tavallistakin avoimempi kaikille kirjoille, tai sitten olen vain viimeaikoina onnistunut valikoimaan luettavaksi juuri ne oikeat kirjat. Veikkaan jälkimmäistä.

Kuten noin miljoona muutakin kirjaa, myös Dorian Grayn muotokuva on ollut lukulistallani jo pitkään. Tässä syksyllä aika alkoi kuitenkin tuntua otolliselta. Pimenevät syysillat tuntuivat luovan täydellistä tunnelmaa tämän klassikon ympärille. Dorian Grayn muotokuva ei varsinaisesti sovi mihinkään Halloween-haasteen lokeroon, mutta jotenkin lokakuu tuntui silti erinomaiselta kuukaudelta lukea tämä viimein. En minä Dorian Grayn muotokuvaa ehkä aivan kauhuksi luokittelisi, mutta kyllä siitä niitäkin piirteitä löytyy.

Mutta totta puhuen minua ei edes kiinnosta saisiko Dorianin ängettyä johonkin haasteen lokeroista. Olen tällä hetkellä vain yksinkertaisesti iloinen ja lumoutunut kirjan loistavuudesta. Dorian Grayn muotokuva on jo nyt korkealla lempikirjojen listalla ja minulla on tutina, että se tulee pysymään siellä vielä pitkään. Sillä ah ja voi, kuinka upea lukukokemus kirja oli. Voi Dorian, Dorian, minkä teit.

Joistain kirjoista pystyy jo hyvin aikaisessa vaiheessa sanomaan, että niistä tulee pitämään. Harry Potterit ovat kohdallani se paras esimerkki välittömästä rakkaudesta ja ensisivuilta asti vuosikausia suosikkilistalla keikkuneesta kirjasarjasta. Ennustan Dorian Grayn muotokuvalle kunniakasta tulevaisuutta. Sillä jo ensimmäisestä luvusta lähtien olin lumoutunut. Oi Dorian, Dorian. Oi, Oscar Wilde.

Dorian Grayn muotokuva ei nimittäin olisi mitään ilman Oscar Wildea, joka kiipeää hyvää vauhtia ylös lempikirjailijoiden listaa. Dorian Grayn muotokuva on hänen ainoa romaaninsa, mutta harkitsen tällä hetkellä hänen näytelmiensä ja runojensa lukemista. (Ja minä en koskaan lue runoja.) Sillä Osar Wilden kirjoitus. Voinko vain käskeä teitä lukemaan Dorian Grayn muotokuvan? Wilde ei ole maailman helpointa tekstiä ja lukemiseen täytyy todella keskittyä. Hänen kirjoittamiaan lauseita täytyy usein miettiä ennen kuin niiden merkityksen tajuaa. Hänen tekstinsä on soljuvaa, nerokasta ja keskittymistä vaativaa. Oscar Wilden teksti täytti minut jatkuvasti silkalla ilolla loistavuutensa johdosta. Etenkin huomasin nauttivani kirjan alkupuolesta ja johdannosta, jonka olen lukenut jo useaan kertaan. Ah sitä ajatusten, huomioiden ja pohdintojen määrää! Olin selvästikin otollisella mielellä kirjaa varten, sillä olen varma, että tietynlaisessa mielentilassa minulta olisi mennyt puolet ohi.

Wilden tekstin lisäksi myös hahmot vakuuttivat minut toden teolla. Dorian Gray on ihanan ristiriitainen hahmo, jota kirjan alussa rakastaa, keskellä inhoaa ja lopussa ei enää tiedä. Hän ei ole syntyjään paha, vaan turhamaisuuden ja uteliaisuuden seurauksena lankeaa intohimojen ja paheiden kierteeseen, jotka lopulta pilaavat hänen sielunsa. Kiinnostavaa on myös se, kuinka Dorianin ollessa kauheimmillaankin häntä on vaikea inhota täydellisesti vain siitä syystä, että hänen enkelimäisiä piirteitään korostetaan koko ajan. Aivan kuin kirjan muita henkilöitäkin, myös lukijaa johdatetaan harhaan Dorianin kultaisten kiharoiden ja muutumattoman viattomien kasvojen avulla, sillä kauhea totuus näkyy vain muotokuvassa.

Dorian Grayn lisäksi lempihahmokseni nousi kierolla tavalla lordi Henry. Häntä ei voi missään nimessä sanoa hyväksi ihmiseksi, mutta häntä ei voi olla ihailematta tietyllä tapaa. Lordi Henry on itsekäs ja kieroutunut, enkä missään nimessä allekirjoita hänen käsityksiään elämästä, mutta herran pieksut, miten kiehtova hahmo on kyseessä! Kirjan nerokkaimmat ja kiinnostavimmat lauseet tulevat usein lordi Henryn suusta eikä niitä voi olla ihastelematta edes hiukan. Lukijan on helppo samaistua nuoreen Dorian Grayhin, jonka koko persoonan lordi Henry muokkaa uuteen uskoon. Sitä haluaa itsekin alussa uskoa lordi Henryä ja tulee katumapäälle vasta kun Dorian Gray muuttuu kammottavalla tavalla.

Kirjan ainoa oikeasti hyvä hahmo onkin Basil Hallward, taidemaalari ja Dorian Grayn ystävä, joka kirjan alussa maalaa kohtalokkaan muotokuvan. Basil on se hahmo, jonka puolella sydämeni huutaa kannustushuutoja ja toivoo Dorianin heräävän houreistaan. Voi Basil, sinä joka tarkoitit hyvää, mutta päädyit mukaan tähän kammottavaan soppaan.

Kuten juonikuvauksesta saattaakin päätellä, Dorian Grayn muotokuva ei ole iloinen kirja. Viimeisen reilun sadan sivun aikana kirja synkistyykin paljon ja Dorian Grayn muutos pahaksi tulee todella iholle. Kirja sai aikaan aika vahvojakin inhoreaktioita. Silti minun täytyy nostaa esiin kirjan loppu, joka on minusta yksinkertaisesti loistava. Se ei ole erityisen ennalta-arvaamaton ja minä tiesin jo ennen kirjan lukemista lopun pääpiirteet. Se ei kuitenkaan haitannut tippaakaan, sillä loppu on kerrassaan upea. Yksinkertainen, ei turhaan pitkitetty, sellainen, jonka jälkeen voi sulkea kirjan tyytyväisenä. Kaikki meni niin kuin pitikin.

Dorian Grayn muotokuva on myös aiheeltaan ja teemoiltaan kirja, jota ei voi lukea kevyin sydämin. Dorian Gray rakastuu omaan kauneuteensa ja nuoruuteensa ja on valmis melkein mihin vain säilyttääkseen ne. Hänen pahuutensa ja kauheat tekonsa eivät piirrä jälkiään hänen kasvoihinsa, vaan kaikki näkyy vain muotokuvassa. Omatunto on helppo vaientaa, kun tuloksia ei näe joka kerta peiliin katsoessaan. Dorian Gray vuoroin vihaa muotokuvaa, vuoroin on ylpeä siitä ja omasta kauniista olemauksestaan. Kauneus puhtaimmassa mielessään onkin Dorian Grayn ja lordi Henryn ihanne. Lordi Henry kiinnostuu Dorianista alun perinkin juuri tämän täydellisen ulkomuodon takia ja ihastuu myös tämän vaikutuksille alttiiseen mieleen, jonka haluaa välittömästi nähdä kehittyvän ja muokkautuvan omien ihanteidensa mukaisesti. Dorian Grayn muotokuvaa sisältääkin paljon ajatuksia liittyen juuri ihmisen omatuntoon, itsekeskeiseen nautinnonhaluun ja lähes sairaalloiseen kauneuden ihannointiin liittyen. Ja kun ajatukset esittää Oscar Wilde... (Okei. Luulenpa, että olette jo kuulleet tarpeeksi tätä virttä.)

Juuri nyt olen vain yksinkertaisesti iloinen ja onnellinen ja tyytyväinen. Dorian Grayn muotokuva on niitä ei niin mukavia, mutta hyviä kirjoja, jotka tekevät minut onnelliseksi pelkällä olemassa olollaan. Tahdon tämän omaksi, jotta voin merkkailla post-it lapuilla (siis sellaisilla hienoilla pienillä juuri kirjojen kanssa käytettäviksi tarkoitetuilla) lempikohtia. Minä, joka kammoksun sivun taittamista, tunsin kirjaa lukiessa suurta halua alleviivailla hienoja lauseita niitä fiilistellessäni. (Mutta en tietenkään tehnyt niin, koska kyseessä on kirjaston kirja.) Ja minä kun juuri ajattelin tehdä pyhan päätöksen olla ostamatta kirjoja muutamaan kuukauteen...

Dorian Gray, Dorian Gray. Uusi lempikirja, ah tätä loistavuutta.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Dorian Grayn muotokuva
Alkuperäisteos: The Picture of Dorian Gray
Kirjailija: Oscar Wilde
Kääntäjä: Jaana Kapari-Jatta
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009 (alkuperäisteos 1891, ensimmäinen suomennos 1906)
Sivuja: 363 (Otavan Seven-pokkari)
Luettavaksi: kirjastolaina

maanantai 6. lokakuuta 2014

J.K. Rowling - Harry Potter ja Viisasten kivi

Harry Potter, #1

Harry Potter on mielestään ihan tavallinen poika. Hän tosin asuu huoltajiensa luona portaiden alla olevassa kaapissa. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän saa 11-vuotispäivänään merkillisen kirjeen. Se on kutsu Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun. Harrylle avautuu kokonaan uusi maailma, johon kuuluvat velhot, noidat, yksisarviset ja lohikäärmeet. Harry saa tietää olevansa velhojen sukua! Silti kaikki on aloitettava alusta. Tylypahkassa Harry opiskelee taikuuden alkeita, kuten muodonmuutoksia, taikajuomien tekoa, loitsuja ja suojautumista pimeyden voimilta. Koulunkäynti on hauskaa, mutta henkeäsalpaavan jännittäväksi se muuttuu, kun Harry ryhtyy ratkaisemaan kiehtovaa arvoitusta ystäviensä Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin kanssa, ja pelissä on tiedät-kai-kuka…

Olenko minä ainoa josta tuntuu siltä, että melkein kaikki lukevat Pottereita uudelleen? Minä nimittäin pystyn heti heittämään ainakin neljä bloggaajaa, joilta olen viimeaikoina lukenut Potter-aiheisia postauksia. Näiden nostalgisten muisteloiden lukeminen kun aiheutti minullekin kauhean hingun palata sarjan pariiin. Alun perin olin suunnitellut pitäväni Pottereista taukoa muutaman vuoden ja lukevani kaikki sitten englanniksi, mutta ehheh, kuinkas sitten kävikään. Tuli Halloween-haaste ja tuli lauantai jolloin katsoimme pikkusiskoni kanssa ensimmäisen elokuvan pitkästä aikaa. Ja minä muistin Pottereiden ihanuuden, yksityiskohtia pomppasi mieleen ja halusin uppotua Pottereiden tunnelmaan. Kuulostaa hyvin mahtipontiselta, mutta sydämeni kaipasi pitkästä aikaa Potteria.

Ensimmäisen kerran luin Harry Potterit joskus ala-asteella. Tarkempia vuosia ei ole painunut mieleen, mutta kaikki osat olivat jo ilmestyneet suomeksikin, joten oletettavasti olin kolmannella tai neljännellä. En ollut nähnyt yhtään elokuvaa, enkä oikeastaan tiennyt Pottereista mitään. (Tuota tuuria voidaan kyllä jälkikäteen ihmetellä...) Eräänä päivänä sitten maleksin tapani mukaan kirjastossa ja nappasin Viisasten kiven sen kummemmin ajattelematta mukaani. Lukemisen aloitin jo samana iltana ja muistan jääneeni koukkuun aivan ensimmäisestä lauseesta lähtien. Olen melko varma, että minun olisi pitänyt soittaa soittoläksyjä, mutta päädyin sen sijaan lukemaan niin paljon kuin suinkin vain ehdin. Viisasten kiven ensimmäinen luku on minulle edelleenkin mahdottoman tärkeä, sillä minä ihan oikeasti rakastin Potteria jo siitä lähtien. Jokin Rowlingin kirjoitustyylissä, huumorissa ja taikamaailmassa vetosi minuun heti.


Seuraavana vuonna toiminkin sitten vapaaehtoisena, palkattomana ja varmastikin mielettömän rasittavana lähetyssaarnaajana. Paasasin Pottereista kavereille, siskolle, kenelle tahansa joka suostui kuuntelemaan ja niillekin jotka eivät. Loppujen lopuksi sainkin käännytettyä siskoni ja parhaan kaverini ja he ovat edelleenkin vannoutuneita Potter-faneja. (Tämä on yksi elämäni suurimpia voittoja.) Isäkin luki ensimmäisen, samoin Mumma, joka on myöhemmin paljastanut lukeneensa sen vain siksi, että se oli kuulemma ainoa keino saada yhteys minuun.

Sillä tuo huuma kesti pitkään, koko ala-asteen loppuun saakka. (Mitä nyt kutosella rinnalle nousikin se pimeä Twilight-huuma...) Tänä syksynäkin minut ja siskoni muistettiin sukujuhlissa Harry Potterin perusteella. Leikimme kavereideni kanssa Tylypahkaa, meillä kaikilla oli omat hahmomme ja kävimme koulua niin, että kaikki olivat vuorollaan opettajia. Annoimme toisillemme läksyjä ja teimme ne. (Minulla on vieläkin tallessa hieno aine maahiskapinoista.) Keskustelimme syvällisiä Pottereiden pienistä yksityiskohdista, teimme toisillemme nippelitietokokeita ja olisin luultavasti pystynyt kertomaan mistä tahansa Pottereiden yksityiskohdasta melkoisen syvällisesti. Ne olivat kauniita aikoja...

Potterit ovatkin minulle uskomattoman tärkeä kirjasarja, se joka tulee yhä edelleen ensimmäisenä mieleen kun puhe kääntyy lempikirjoihin. Olen lukenut kaikki kirjat 5-10 kertaa, tarkkoja laskelmia minulla ei tosin ole. Viimeksi taisin lukea Azkabanin vangin toissakesänä. Olen kuitenkin alkanut unohdella niitä "tärkeitä" yksityiskohtia. Muutama kuukausi takaperin kumpikaan minusta ja siskostani ei muistanut Arabella Figgin nimeä kuin vasta monen minuutin pohtimisen jälkeen. Kuulin kuinka pikku-Kirjaneito viiden vuoden takaa hakkasi häpeissään päätään seinään... Se vuosien koulutus oli valunut hiekkaan. Näin kärjistetysti sanoen. Eihän yksityiskohtien unohtaminen tietenkään ole maailmanloppu ja väitän olevani edelleenkin keskivertokansalaista huomattavasti Pottertietoisempi, mutta hiukan surullista tuo silti on. Taas yksi syy palata Pottereiden pariin ja palauttaa menneiden aikojen kunnia.

Ja voi miten ihanaa olikaan taas lukea Potteria! Ensimmäistä lukua lukiessani tunsin oloni niin kotoisaksi, sillä jos en aivan osaa ensimmäistä lukua ulkoa, tiedän kuitenkin tarkalleen mitä seuraavaksi tapahtuu ja lauseet tuntuvat niin tutuilta. Naureskelin edelleenkin samoille vitseille ja liikutuin samoissa kohdissa. (Ja myös uusissa. Miksi aloin melkein itkeä, kun professori McGarmiwa sanoi Jamesin olleen erinomainen huispauksenpelaaja?)

Vaikka olen sarjan moneen kertaan lukenut, jotenkin Rowlingin taikamaailma osaa edelleen hämmästyttää minua. Se on niin tavattoman laaja ja kiehtova ja täynnä hurmaavia pieniä yksityiskohtia. Eikä Viisasten kivessä edes tehdä muuta kuin raapaista pintaa. Kerta toisensa jälkeen Rowlingin maailma tempaa minut mukaansa ja kerta toisensa jälkeen haluaisin olla osa sitä. Ehkä taikavoimani ovat vain hitaasti kehittyvää sorttia ja saan kahdeksantoistavuotispäivänä kutsukirjeen erikoiskurssille Tylypahkaan? Hei, minullahan on maahiskapinatkin jo opiskeltuina.

Viisasten kivi onkin minulle yksi rakkaimmista Pottereista. Se on se josta kaikki alkaa, jossa käydään ensimmäistä kertaa Viistokujalla, kaikki ovat vielä ihanan pieniä ja tunnelma ei ole niin synkkä. Myöhemmät osat lukeneena on myös hauska bongailla kaikkia tulevaisuutta pohjustavia yksityiskohtia, joita Rowling on miettinyt jo tässä vaiheessa sarjaa. Esimerkiksi Grindelwaldkin mainitaan ensimmäistä kertaa jo Viisasten kivessä.

Harry Potterit ovatkin minulle kirjasarja jota en edes halua tarkastella objektiivisesti. Se on minulle kirjasarja, jonka pariin jaksan palata yhä uudelleen ja uudelleen ja joka kerta löydän jotain uutta. Se on sarja jota rakastan yhä yhtä paljon kuin silloin kun luin sen ensimmäisen kerran. Heppakirja- ja Twilight-vaiheet olivat ja menivät, mutta Potter on ja pysyi. Ja pysyy vielä pitkään.

Tämä teksti taisi käsitellä enemmän Kirjaneidon elämää Pottereiden parissa kuin Viisasten kiveä noin yleensä. No, Pottereista on joskus vaikea puhua yksittäisinä kirjoina. Rakastan Viisasten kiveä yhtä paljon kuin muutakin sarjaa, ei siitä sen enempää.

Aion ehdottomasti jatkaa Pottereiden lukemista, sillä odotan jo innolla viimeisiä osia...

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja Viisasten kivi
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone
Kirjailija: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari
Sarja: Harry Potter, #1
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008 (alkuperäisteos 1997, ensimmäinen suomenkielinen painos 1998)
Sivuja: 335 (suomenkielinen kovakantinen)
Luettavaksi: omasta hyllystä

Halloween-haasteessa tämä kuittaa kohdan noitia.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Halloween-lukuhaaste

Ehtikö joku jo ikävöidä lukuhaasteita? Ei hätää, sillä Le Masque Rouge -blogin Emelie on jälleen pistänyt pystyyn jotain iltojemme ratoksi, nimittäin Halloween-lukuhaasteen. (Mistä hän aina saa näitä ideoita ja vielä energiaa niiden organisointiin? Kunnioitukseni sinne.) Haasteen tarkoituksena on lukea Halloweenin kunniaksi lokakuun ajan kirjoja jotka sisältävät Halloweeniin sopivia asioita. Aiheet voivat löytyä kansikuvista tai aiheista, valinta on vapaa.


Kuva Emelien blogista.
 
Ja koska kaikki haasteethan ovat tietysti liian kiehtovia osallistumatta jätettäviksi, niin aion tietenkin hypätä mukaan. Saa nähdä kuinka traumatisoitunut olen kuukauden päästä, sillä kauhu ei oikein ikinä ole ollut se minun juttuni. Fantasiaa luen silmät ja suut täyteen, mutta kauhu... En olen koskaan ollut innostunut. Esimerkiksi kauhuelokuvien katselun jätän aina suosiolla väliin, sillä tiedän, etten muuten uskaltaisi tehdä enää mitään. No, joskus pitää lukea jotain sen omimman genren ulkopuolelta. (Ja onneksi haasteeseen saa mukaan myös mm. Harry Potterit!)
 
En usko, että ehdin lukea läheskään kirjoja läheskään kaikista teemoista, joten tavoitteeni eivät ole korkealla. Koitan lukea muun lukemisen ohella ainakin seuraavat kirjat:

Bram Stoker: Dracula (vampyyreja)
Löytyy sivistyslistoilta! Voisin myös laajentaa vampyyrintuntemustani Stephenie Meyerin ulkopuolelle... Lainasin tämän jo tänään kirjastostakin.

Stephen King: Carrie (Kingiä)
En ole vielä lukenut Kingiltä yhtään mitään (häpeä, häpeä), joten oiva tilaisuus korjata asia. Carrie on myös mukavan lyhyt ja lainasin senkin tänään kirjastosta.

J.K Rowling: Harry Potter -sarja (noitia)
Nyt löytyi se tekosyy lukea Pottereita uudelleen! En suunnittele lukevani kaikkia (tosin sekin on mahdollista jos sarja tempaa jälleen mukaansa), mutta alusta aion aloittaa. Katsotaan mihin saakka päästään.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (oranssia)
Myönnän, vähän änkemällä ängetty. Mutta sisäkannet ovat kivan kurpitsanoranssit ja hei, tässä on peikko!

Katsotaan jos kuukauden aikana tulisi luettua muutakin Halloweeniin sopivaa, mutta näillä mennään näin ainakin aluksi. Aiotteko te virittäytyä karmiviin tunnelmiin kirjojen avulla?


lauantai 4. lokakuuta 2014

Khaled Hosseini - Leijapoika

Amir ja Hassan, mahtimiehen poika ja köyhän palvelijan poika, ovat erottamattomia leikkiessään kiehtovan Kabulin kaduilla ja kujilla.

Sitten leijanlennätyskilpailussa tapahtuu jotain, mitä kumpikaan ei voi unohtaa. Amir seuraa Hassanin nöyryytystä sivusta, mutta häpeä omasta petturuudesta ja pelkurimaisuudesta ei jätä häntä sen koomin rauhaan.

Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin. Kun hän vuosien kuluttua, aikuisena miehenä, saa Afganistanista viestin mahdolliseen sovitukseen, hän on valmis henkensä uhalla palaamaan talibanien nyt julmasti hallitsemaan maahan.

Vedetäänpäs syvään henkeä. Sillä huhhuh minkä kirjan tulin juuri lukeneeksi.

Leijapoika on varsin kuuluisa kirja ja löytyy myös usein mainituilta listoiltani. (Minusta tuntuu, että joka toinen lukemani kirja päätyy lukupinoon listojen takia... No, se kai niiden tarkoituskin on. Että lukisin kaikki ne "pakko lukea ollakseen hieno ja kirjallisesti sivistynyt ihminen" teokset. Ja myös ne joista kohutaan.) Listoilta löytyykin jos monenlaista kirjaa, mutta Leijapoika oli yksi niistä jotka ihan oikeasti halusin lukea, yksi niistä, joiden lukemista todella odotin.

Leijapoika oli myös yksi niistä, joista puhun aina sanoilla "Ai joo, mun onkin pitänyt lukea toi jo pitkään!". Eli yksi niistä joista puhun aina, mutten koskan lue. Onneksi tämä ei kuitenkaan jäänyt vain pelkäksi puhumiseksi, vaan sain jopa lopulta luettua kirjan alusta loppuun. Vauhdittajana toimi myös äiti, joka keskiviikkoiltana tutkaili kirjastolainojani ja suunnitteli innoissaan lukevansa tämän. Ja koska minähän luen omat kirjani ja kirjastolainani ennen kuin kukan muu, tuli hommaan vähän vauhtia.

Ja onneksi tulikin.

En odottanut Leijapojan olevan kevyttä luettavaa, eikä se sitä ollutkaan. Tarina on kaunis, mutta myös todella rankka, eikä kirjan lukeminen ole koko ajan mukavaa. Leijapoika on yksi niistä kirjoista, joita lukiessani huomaan anovani hiljaa armoa, ettei lisää pahoja asioita tapahtuisi koko ajan. Anomiset eivät kuitenkaan usein auta, sydän parkani murskataan useaan otteeseen palasiksi.

Leijapoika iskikin useaan otteeseen suoraan tunteisiin eikä liikuttumista voinut välttää. Kirjan tarina on niin kaunis ja surumielinen, että lukijan sydämeen sattuu. Eikä kirja nyt pelkkää lukijan itkettämistä ole, mahtuu mukaan kauniita ja iloisiakin hetkiä.

Hosseinia kehutaan takakannessakin "aidoksi tarinankertojaksi" ja minä allekirjoitan väitteen. Hän tietää, kuinka kirja pidetään koko ajan kiinnostavana ja sujuvana ja kirjan sivuja kääntää nopeaan tahtiin. Hän tietää mistä naruista kannattaa vetää ja miten tarina kannattaa kertoa. Mutta vastapainoksi minä olen lukenut paljon kirjoja, eikä Leijapoika siten ollut erityisen ennalta-arvaamaton. Useaan otteeseen arvasinkin tietyt tapahtumat etukäteen, sillä tarina suorastaan huusi niitä tapahtuviksi.  Kun esimerkiksi huomasin ajattelevani "Tähän tarvitaan nyt rakkaustarina", niin eikös sellainen sieltä ilmaantunutkin. Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan ollut sitä ärsyttävää tyyppiä, jossa päähenkilöt vatvovat muka niin salaisia asioita tai kaikki tuntuu jo luetulta. Ennemminkin ne ovat paljon kirjoja lukeneelle ihmiselle itsestäänselviä asioita, kirjoissa toimivia seikkoja joihin ei kyllästy. Enkä minä kaikkea arvannut, todellakaan. Kirjan loppupuolella etenkin sain läimäistä käden suulleni ja lukea kädet täristen ja päähenkilön kanssa rukoillen. Sillä eräs tietty asia tapahtui aika puskista ja minä pelkäsin pahinta tapahtuvaksi.

Leijapoika onkin paikoin todella rankka ja raakakin kirja. Kammottavat ihmiset tekevät kammottavia asioita ja hyvätkin ihmiset tekevät virheitä. Tärkeään osaan nousee perheen tärkeys, ystävyys ja virheiden sovittaminen. Muutamaan otteeseen sitä olisikin halunnut repäistä itsensä irti kirjasta, mutta huomasin silti vain kääntäväni sivuja. Aloitin kirjan torstaiaamuna (koska koulu alkoi vasta puoli kahdeltatoista), luin koko iltapäivän ja lopetin myöhään illalla teatterissa käynnin jälkeen. Teatterissakin huomasin ajatusteni välillä harhailevan kirjan pariin, sillä halusin vain tietää kuinka kaikki tulisi päättymään.

Ja miten hyvin se päättyykään. Kirjan loppu on suorastaan täydellinen, sopivan avonainen ja sopivan suljettu, sopivan kaunis ja sopivan surullinen. Tarina päättyy, mutta jatkuu vielä lukijoiden sydämissä, sillä kaikki ei ole vielä ohi. Leijapoika murskasi sydämeni tuhansiksi sirpaleiksi ja minä rakastin sen jokaista hetkeä. Leijapoika on yksi niistä kirjoista, joiden tietää olevan hyviä ja joilla on tärkeä viesti.

Aionkin ehdottomasti lukea muutkin Hosseinin romaanit, Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat. Tuhat loistavaa aurinkoa on minulla itseasiassa jo kesken, mutta pidän siitä pientä taukoa säästääkseni sydänparkaani. Minulla on nimittäin tunne, että kirja on vieläkin rankempi. Lisäksi ostin Ja vuoret kaikuivat tänään Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä, joten eiköhän tässä olla kohta luettu Hosseinia niin että sydänparkani rukoilee armoa.

Arvosana: ♣♣♣♣½

Teos: Leijapoika
Alkuperäisteos: The Kiter Runner
Kirjailija: Khaled Hosseini
Kääntäjä: Erkki Jukarainen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010 (alkuperäisteos 2003, ensimmäinen suomenkielinen painos 2004)
Sivuja: 431 (Otavan Seven-pokkari)
Luettavaksi: kirjastolaina

perjantai 3. lokakuuta 2014

Mark Haddon - Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Christopher John Francis Boone, 15 vuotta, 3 kuukautta ja 2 päivää, Aspergerin syndrooma
Mukavia asioita: matematiikka, ulkoavaruus, looginen päättely, 5 punaista autoa peräkkäin.
Käsittämättömiä asioita: ihmisten tunteet, ilmeet, tyhjänpäiväinen rupattelu, vitsit.
Inhottavia asioita: koskettaminen, vieraat paikat, väkijoukot, keltaiset ja ruskeat asiat.

Kun maailmaa katsoo Christopherin silmin, ei mikään näytä samalta kuin ennen. Hän tietää kaikki maailmanvaltiot ja pääkaupungit ja osaa luetella alkuluvut lukuun 7057 asti. Mutta jos joku koskettaa, hän käpertyy kerälle ja huutaa.
Kun naapurin koira eräänä aamuna makaa pihalla kuolleena, Christopher päättää Sherlock Holmes esikuvanaan selvittää tapauksen. Siitäkin huolimatta, että isän mielestä ajatus on Erittäin Huono.


Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi niistä kirjoista, jotka minun on pitänyt lukea jo kauan, mutten vain yksinkertaisesti ole saanut aikaiseksi. Toden teolla kiinnostuin kirjasta kuitenkin vasta viime keväänä, kun englannin kolmannen kurssin kirjassa oli kirjasta katkelma. Mutta silti en saanut aikaiseksi tarttua kirjaan ennen kuin vasta nyt.

Olisin varmaan lykännyt Yöllisen koiran merkillisen tapauksen lukemista vieläkin, ellemme olisi äidinkielen kurssilta menneet katsomaan Tampereen työväen teatterissa pyörivää kirjaan perustuvaa näytelmää. Viimeinkin sain itselleni sen syyn lukea kirja nyt heti eikä vasta kahden vuoden kuluttua. En minä siltikään kirjaan turhan ripeästi tarttunut, luin sen vasta viime sunnuntaina ja kävin teatterissa eilen.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on ennen kaikkea todella kiehtova kirja. Päähenkilö Christopher on 15-vuotias poika jolla on Aspergerin oireyhtymä. Kirjaa lukiessa minulle avautuikin aivan täysin uudenlainen ajatusmaailma. Christopher on tavattoman lahjakas matematiikassa ja avaruus kiehtoo häntä, mutta muiden ihmisten tunteet ja ajatukset ovat hänelle lähes käsittämättömiä. Lukija saakin kokea tarinan Christopherin silmin, mutta tajuaa silti monia asioita ennen päähenkilöä. Christopher raportoi tapahtumat omasta näkökulmastaan, mutta lukija kykenee lukemaan muiden hahmojen tunteita ja motiiveja usein paremmin kuin hän. Tapa jolla Christopher käsittää asiat onkin niin täysin toisenlainen, kuin millaisena esimerkiksi minä näen maailman, että lukeminen tuntui todella silmiä avaavalta.

Kirjan nimi ja juonikuvaus antavat Yöllisen koiran merkillisestä tapauksesta melko dekkaripainoitteisen kuvan, vaikka niin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Kirja kyllä alkaa Christopherin löytäessä naapurin Wellington-koiran surmattuna, mutta kirja muuttuu hyvin nopeasti tarinaksi Christopherin elämästä ja hänen selviytymisestään. Perhe, rakkaus ja läheisten tekemät virheet astuvat kirjassa hyvin suureen osaan.

Etenkin Christopherin perhesuhteita kuvataan hyvin todentuntuisesti. Hänen vanhempansa eivät ole täydelliset vanhemmat, eikä Christopher ole maailman helpoin kasvatettava ja virheitä tehdään. Minä huomasinkin symppaavani kaikkia osapuolia, päähenkilön puolella seisoo tietenkin melkeinpä automaatisesti, mutta myös Christopherin vanhempien asemaan oli helppo samaistua.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on hyvin nopeatempoinen, luvut ovat lyhyitä (ja alkuluvuilla numeroitu!) ja kirjaa lukee todella nopeasti. Minulla lukemiseen meni yksi päivä niin, että kirjaa luki aina noin viidenkymmenen tai sadan sivun pätkissä. Lyhyydestään huolimatta se on kuitenkin ajatuksia herättävä vaika lukea liikuttumatta. Kirjan tapahtumat tulevat hyvin iholle loppu on kerrassaan kaunis.

Loppuun minun on myös pakko sanoa pari sanaa teatterista. Kaikki Tampereella liikkuvat ja asiasta yhtään kiinnostuneet, menkää ihmeessä katsomaan! Näytelmä oli kirjalle uskollinen, hyvin dramatisoitu ja vaikuttava kokemus. Erityisesti täytyy antaa tunnustusta Jyrki Mänttärille, joka tekee upeaa työtä Christopherin roolissa. (Ottakaa huomioon, että näyttelijä on 43-vuotias ja onnistuu silti vakuuttamaan!) Suosittelen todella lämpimästi!

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Alkuperäisteos: The Curious Incident of the Dog in the Night-Time
Kirjalija: Mark Haddon
Kääntäjä: Terhi Leskinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003 (alkuperäisteos 2003)
Sivuja: 272
Luettavaksi: kirjastolaina