sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuun kooste

Lokakuun kooste täällä.

Aika tuntuu puksuttavan hirveää vauhtia eteenpäin, tuntuu ihan kuin vasta eilen olisin väsännyt lokakuun koostetta ja suunnitellut marraskuuta. Marraskuu on ollut varsin hektinen kuukausi ja useaan otteeseen on tuntunut siltä, että ratkeaa kahtia joka paikkaan ryntäillessä. Alkukuusta oli koeviikkoa (johon luin todella ahkerasti...) ja sen jälkeen aika kuluikin Ruotsin-matkaa jännätessä. Nyt pitäisi onneksi vähän rauhoittua sopivasti viimeistä koeviikkoa odotellessa ja joululomakin lähestyy ihanan nopeasti. ♥ Onneksi marraskuuta ovat piristäneet kirjaston poistokirjojen myyntitori (linkki) ja myös Ruotsista kotiin rahdatut kirjat (linkki).

Myös joulun tunnelmoinnista saa nyt ensimmäisen adventinkin tultua nauttia luvan kanssa, vaikka meillä ainakin on otettu jo varaslähtöä jos ei muuten niin juomalla glögiä. Joulumusiikkiakin olen kuunnellut Pentatonixin uuden joululevyn tunnelmissa ja pakko sanoa, että menkää hyvät ihmiset kuuntelemaan loistavaa a capellaa. Löytyy bändiltä paljon muutakin kuin joulumusiikkia, mutta näin joulun kunniaksi on pakko nostaa esiin Mary Did You Know (linkki) ja Silent Night (linkki). Mary Did You Know, koska biisi on niin kaunis ja sovitus upea ja Silent Night, koska miettikää nyt kuinka lahjakas bändi on kyseessä kun pystyy tuollaiseen live-vetoon. Kunnelkaa!

Krhm. Siirrytään kirjoihin ennen kuin soitatan teille koko Pentatonixin tuotannon. (En tietenkään ketään pakota, mutta menkää ja kuunnelkaa se niin voimme fanittaa yhdessä.)

Marraskuussa luin seuraavat kirjat:

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
J.K Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter, #5) (Uusinta)
Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu (Matkantekijä, #8)
Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (Cormoran Strike, #2)
Deborah Harkness: The Book of Life (All Souls Trilogy, #3)
J.K Rowling: Paikka vapaana
Maggie Stiefvater: Viettelys (Väristys)
Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja, #3)
J.K Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter, #6) (Uusinta)
E. Lockhart: We Were Liars
Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita
Cassandra Clare, Maureen Johnson, Sarah Rees Brennan: The Bane Chronicles
Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane

Yhteensä: 13 kirjaa / 7359 sivua

En siis yltänyt lokakuun sekopäisiin lukemiin, mutta olen todella tyytyväinen. Lukeminen oli kivaa ja tuskatonta melkeinpä koko kuukauden ajan, mitä nyt We Were Liars melkein aiheutti pienen lukujumin loistavuudellaan.

Onkin pakko sanoa, että myös marraskuu oli mainio kirjakuukausi. Oikeastaan muunlaisia tuntuu harvoin olevankaan, yleensä pidän kirjoista joita luen. Kesällä tuli luettua muutamia surkeita yksilöitä, mutta näin pimeinä iltoina en jaksa tuhlata aikaani mokomiin. Kuukauden paras kirja oli We Were Liars, joka kyllä sekoitti tämän bloggaajan pään totaalisesti. Rowlingia tuli myös luettua paljon kahden Potterin, Cormoran Strike -dekkarin ja Paikka vapaana -kirjan muodossa. Etenkin viimeksi mainitun lukemisesta olen erittäin tyytyväinen, sillä mokoma on roikkunut lukulistalla luvattoman kauan. Kuukauden hämärimmän kirjan titteli menee Gaimanille, en ole vielä aivan prosessoinut sitä mitä eilen tulin lukeneeksi. Jotain aika ainutlaatuista ainakin.

Varsinaisia lukutavoitteita ei marraskuulle ollut, mutta lupasin pyhästi lukea ne pitkään keskeneräisinä olleet kirjat, Lohikäärmetanssi kakkosen sekä Ruohometsän kansan. Heehohe. Eipä ole kumpaakaan luettu ja ikuisuusprojektien joukkoon on liittynyt John Boynen The Absolutist. (Älkää kysykö mistä olen kehittänyt asennevamman tuota kirjaa kohtaan. Kyllä minä sen vielä luen ja kirjoitan sitten monisanaisen bloggauksen jossa ruodin yhteisen lukujumimme hämärät taustatekijät.)

Joulukuulle asetankin tavoitteekseni lukea nuo kolme kirjaa loppuun. Ei jätetä mokomia projekteja laahaamaan vuodenvaihteen yli. Tällä hetkellä on kesken myös R.J Palacion Wonder, joka kyllä tuskin jää roikkumaan, sen verran paljon minä rakastan sitä jo nyt.

Tässä kaikki keskeneräiset, jotka on sitten
vuodenvaihteessa luettu.

Mutta millainen on teidän marraskuunne ollut? Onko suunnitelmia joulukuulle?

lauantai 29. marraskuuta 2014

Kirjaostoksia Ruotsista

Ruotsin-matka on nyt onnellisesti paketissa ja kivaa oli. En nyt jää jaarittelemaan siitä sen enempää, mutta ennen kuin menen tekemään läksyjä (joita minun pitäisi tehdä jo nyt, sillä se vuori...) viivyttelen vielä hetken fiilistelemässä kirjaostoksia, joita tein niin Västeråsissa kuin Tukholmassakin. Sillä hei, eihän muiden tavaroiden ostamisessa ole kauheasti järkeä? Ja ostinhan minä myös tuliaisia kotiin, yhden magneetin itselleni ja suklaata kotimatkalle.

Ihan niin professionaalista ruotsinkielen taitajaa minusta ei matkan aikana tullut, että olisin innostunut rahtaamaan kotiin kirjakasaa på svenska, vaan käytin kruunujani enkunkielisiin pokkareihin. Ruotsissa kun valikoima on osittain erilainen kuin Suomessa, niin löysin monia ihanuuksia, joihin en ole suomalaisissa kirjakaupoisissa törmännyt.

 
-E. Lockhart: We Were Liars
-R.J Palacio: Wonder
-Patrick Ness: A Monster Calls


We Were Liars on varmaankin paras marraskuussa lukemani kirja. (Bloggaus) En ole edes vielä raaskinut palauttaa kirjaston kappaletta takaisin, sillä olen toivonut sen muuttuvan yön aikana omakseni, mutta nyt ei enää tarvitse toivoa mitään. Sillä nyt se on minun ja voin lukea tuon upean teoksen uudelleen heti kun siltä tuntuu.

Wonder taas on kirja, josta olen kuullut yksinkertaisesti fantastisia asioita ja olen halunnut lukea kirjan jo pitkään. En siis mitenkään voinut vastustaa sen ostamista ja luulen voivani sanoa jo nyt, etten kadu. Olen lukenut vasta parisenkymmentä sivua ja minusta tuntuu, että olen jo rakastunut. Manni P on muuten juuri bloggannut kirjasta täällä.

Patrick Ness on myöskin aivan oma lukunsa. Blogiani kesän yli lukeneet tietävät, kuinka paljon rakastan hänen Chaos Walking -trilogiaansa (linkki). A Monster Calls onkin kirja, jonka laatutakuuksi riittäisi minulle pelkästään Patrick Nessin nimi, mutta lisäksi olen kuullut, että kirja on aivan loistava. Pakko myös sanoa, että tuo kyseinen painos jonka ostin, on kuten Chaos Walking -trilogiani, Walker Booksin kustantama ja sopii täydellisesti pieneen, mutta mainioon Patrick Ness -kokoelmaani. ♥

Loppuun minun on vielä pakko näyttää Pocket Shopin (kirjakauppa josta ostin We Were Liarsin ja Wonderin) muovikassi, joka on ehkä ihanin koskaan näkemäni. Aion säästää sen ikuisesti.

 
Tällaista siis tänään, menen purkamaan matkalaukkuni ja aloittelemaan läksyvuoren läpikäymistä. Ihanaa viikonloppua kaikille, rentoutukaa jos se on suinkin vain mahdollista! Lukekaa paljon kirjoja ja kertokaa toki minulle mitä!


maanantai 24. marraskuuta 2014

Cassandra Clare - The Bane Chronicles

Kirjan ovat kirjoittaneet Claren ohella myös Maureen Johnson ja Sarah Rees Brennan, mutta jotta otsikko on järjellisen näköinen, siinä on vain Claren nimi. Tunnisteissa on myös Johnson ja Rees Brennan.

It is not easy being Magnus Bane. As a warlock, he's often called upon to fix the problems of others. His life has been long, and his loves have been many. And Magnus has a way of making sure he's in the right place at the right - or perhaps wrong - time. The French Revolution, Prohibition, the first great battle between Valentine and the New York Institute...

Magnus was there, and usually in the middle of it. Magnus will never be able to tell all of his tales. No one would believe him. But these eleven stories shed a little light on his often inscrutable character. They are stories he probably wishes had never got out.


Olin lauantaina iloisena ostamassa sanakirjaa edellisessä postauksessa mainitulle Ruotsin-matkalle, kun huomasin Magnus Banen tuijottavan minua kirjan kannesta Suomalaisessa kirjakaupassa. Olin kyllä kuullut The Bane Chroniclesin ilmestyneen, mutta en tosiaan odottanut törmääväni siihen keskellä kirkasta päivää suomessa. Ehdin jo harjoittaa suurta luonteenlujuutta, ostaa sanakirjani ja kävellä ulos kaupastakin, mutta sitten tajusin, ettei minua huvita lukea mitään kotona olevista kirjoista. Sen jälkeen tajusin, kuinka paljon haluan lukea jotain kevyttä, jossa esiintyy Magnus Bane ja mahdollisesti lauma muita Claren sarjoista tuttuja hahmoja. Tein täyskäännöksen, palasin kauppaan ja ostin kirjan. Enkä ole katunut, vaikkei se mahdukaan kirjahyllyyni.

The Bane Chronicles on siis kokoelma e-kirjoina jo julkaistuja lyhyitä tarinoita Magnus Banesta, New Yorkin päävelhosta. Kirja sijoittuu osittain aikaan ennen Claren varjonmetsästäjäsarjoja, osittain päällekäin. Sen sisältämät tarinat saattavat sisältää spoilereita varsinaisiin sarjoihin (The Mortal Instruments ja The Infernal Devices) liittyen, joten yhtään varjonmetsästäjistä kertovaa kirjaa lukemattoman ei kannata tähän tarttua. Enkä kyllä käsitä, miksi kukaan ei-fani tämän lukisikaan. Mutta jos Magnus Bane kuuluu lempihahmoihisi ja kärsit seuraavia sarjoja odotellessa, suosittelen kirjaan tarttumista mitä lämpimimmin. Jos jotakin, niin ainakin se saa sinut entistä vieroitusoireisemmaksi ja herättää sinusssa halun lukea City of Heavenly Firen uudelleen The Infernal Devicesin ohella. (Huomatkaa, että tässä puhuu kokemuksen syvä rintaääni.)

Kaiken kaikkiaan The Bane Chronicles sisältää kymmenen varsinaista noin viidenkymmenen sivun tarinaa plus yhden lyhyemmän ekstratarinan. Tarinat ovat erillisiä kokonaisuuksia, pieniä ja isompia tapahtumia Magnus Banen elämässä. On aika ennen Varjojen kaupunkeja ja niiden aikana, jolloin mukana on myös Alec. Mukana on myös muita tuttuja hahmoja varsinaisista sarjoista, mutta päähenkilönä on Magnus.

Kirjasta onkin vaikea puhua kokonaisuutena. Osa tarinoista oli välillä vähän puuduttavia, mutta suurin osa oikein viihdyttäviä. Itselleni nousivat selkeät suosikit: The Midnight Heir, Saving Raphael Santiago, What to Buy the Shadowhunter Who Has Everything (And Who You're Not Officially Dating Anyway), The Last Stand of the New York Institute, The Course of True Love (And First Dates), joten ajattelin nyt puhua vain niistä.

Ykkössuosikkini, se jota lukiessa mieleni teki tanssahdella ympäri taloa ja hymyillä hölmösti, on ehdottomasti The Midnight Heir. Se sijoittuu parikymmentä vuotta The Infernal Devices -trilogian jälkeen ja pohjustaa selvästi parin vuoden päästä alkavaa The Last Hours -trilogiaa. Tatiana Blackthorn on kutsunut Magnus Banen Lontooseen, koska haluaa viisi varjonmetsästäjää hengiltä. Matkalla Magnus törmää myös James Herondaleen, TID-trilogiasta tuttujen hahmojen poikaan. (En nyt käytä nimiä spoilereiden vuoksi.) Kukaan, joka on lukenut postauksiani jossa puhutaan kyseisestä trilogiasta, tietää millainen olen kun puhutaan Herondaleista... En ehkä aloita samaa virttä enää uudelleen. Jos jotain, niin The Midnight Heir sai minut odottamaan kuumeisesti The Last Hours -trilogian ensimmäistä osaa. Minulla on jo suuria teorioita sarjan tapahtumista, sillä se kuulemma perustuu löyhästi Dickensin Suuria odotuksia -romaaniin. Olen myöskin ansiokkaasti spoilannut itseni Clockwork Princessin sukupuun avulla, joten voin rakennella hienoja päätelmiä kun tiedän ketkä lopulta menevät naimisiin keskenään.


Saving Raphael Santiago taas oli tarina, josta en alunperin kuvitellut pitäväni. Raphael, vampyyri joka nähdään useaan otteeseen Varjojen kaupungeissa, ei nimittäin ole koskaan ollut suosikkihahmoni. Taidan kuitenkin muuttaa mieleni, sillä Raphaelista paljastuu paljon uusia puolia ja yhdessä velho Ragnor Fellin kanssa hän on raivostuttavan hauska.

The Last Stand of the New York Institute taas on superkiinnostava tarina Valentinen Piirin ajoilta. Olin ehtinyt jo unohtaa, kuinka karsea Valentine olikaan, mutta nyt en kyllä unohda vähään aikaan. Lisäksi Lukesta nähdään muitakin puolia, kuin kotoisa kirjakaupan ihmissusisetä, vaikka kyllä viimeisestäkin on on onneksi viitteitä. Myös Tessa vilahtaa tarinassa, samoin hellyyttävä pikku-Clary. Tykkäsin paljon.

What to Buy the Shadowhunter Who Has Everything (And Who You're Not Officially Dating Anyway) ja  The Course of True Love (And First Dates) taas ovat, kuten jo nimistäkin näkee, sydämen sulattavaa Magnus ja Alec siirappia. Ei varmaan tarvitse enempää selitellä.

Cassandra Claren huumori pääsee tässäkin kirjassa oikeuksiinsa, hihittelin useaan otteeseen Magnuksen heitoille ja muutenkin hahmojen väliset keskustelut ovat yleensä täyttä kultaa.

Nyt vain odotellaan Varjojen kaupunkien jälkeiseen aikaan sijoittuvan The Dark Artifices -trilogian ensimmäistä osaa, Lady Midnight, jonka pitäisi ilmestyä 2015. Vaikka siitä, paljonko Clare aikoo vielä varjonmetsästäjistä kirjoittaa, voidaan olla montaa mieltä, itse olen päättänyt haudata sisäisen skeptikkoni ja vain nauttia. Ei tämä mikään maailmankirjallisuutta mullistava sarja ole, mutta hyvää viihdettä. The Bane Chronicles onkin erinomainen kirja vieroitusoireista kärsiville ja Magnus Banesta pitäville. Muille en suosittele.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: The Bane Chronicles
Kirjailija: Cassandra Clare, Maureen Johnson, Sarah Rees Brennan
Sarja: Bane Chronicles (Shadowhunter Chronicles spin-off)
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 502
Luettavaksi: omasta hyllystä

Koska minusta tuntuu, että edellä oleva teksti vilisee sarjojen nimiä, jotka eivät välttämättä ole kaikille selviä, tehdään tähän alle nyt listaus.

Varjojen kaupungit (The Mortal Instruments, "TMI")
-Luukaupunki, Tuhkakaupunki, Lasikaupunki, Langenneiden enkelten kaupunki, Kadotettujen sielujen kaupunki, Taivaallisen tulen kaupunki (ilmestyy tammikuussa).
-Se ensimmäinen sarja, sijoittuu 2000-luvun New Yorkiin. Kolme viimeistä osaa lomittuvat The Infernal Devices -sarjan kanssa höllästi yhteen. Henkilökohtainen suositukseni olisi lukea TID ennen Taivaallisen tulen kaupunkia.

The Infernal Devices "TID" (suomentamaton)
-Clockwork Angel, Clockwork Prince, Clockwork Princess
-Sijoittuu 1800-luvun Lontooseen ennen Varjojen kaupunkeja. Osat julkaistu vuorotellen viimeisten TMI-kirjojen kanssa.

The Dark Artifices "TDA" (tulossa 2015-)
-Lady Midnight, Prince of Shadows, Queen of Air and Darkness
-Sijoittuu Varjojen kaupunkien jälkeiseen aikaan. Ensimmäinen osa ilmestyy tämänhetkisten tietojen mukaan 2015.

The Last Hours (tulossa 2017-)
- Chain of Gold, Chain of Iron, Chain of Thorns
-Sijoittuu TID:n jälkeiseen aikaan. Oletettu julkaisuvuosi ensimmäiselle osalle on tällä hetkellä 2017.

Lisäksi on puhetta vielä yhdestä TDA:n jälkeiseen aikaan sijoittuvasta trilogiasta, Simonista kertovasta minisarjasta, Piiri-sarjakuvasta ja varmaan miljoonasta muusta jutusta. Itselleni tärkein on The Last Hours, ihan vain koska William Herondale.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Sverige

Laukku alkaa olla pakattu ja jännittää. Maanantaista perjantaihin tämä bloggajaa on nimittäin kaukana Tampereen maisemista ja tavallisista koulupäivistä. Suuntana on Ruotsi ja Västerås. Lomailemaan ei kuitenkaan mennä, vaan kyseessä on koulun projekti. Meitä lähtee matkkaan 18 oppilasta ja kaksi opettajaa ja vietämme Ruotsissa viisi päivää. Kyseessä on yhteistyöprojekti paikallisen lukion kanssa, eli majoitumme perheisiin ja tarkoituksena on toteuttaa jonkinlainen historiaan liittyvä projekti jonka sisällöstä minulla ei ole paljoa tietoa. Kaverin kanssa olemme kyllä tehneet 15 minuutin esitelmän Ruotsin suurvalta-ajasta på svenska, saa nähdä kuinka senkin kanssa vielä käy. Blogissa on siis hiljaista kun Kirjaneito seikkailee sanakirjoineen Ruotsinmaalla...

Olen ollut yläasteella mukana ystävyyskouluprojektissa ranskalaisen koulun kanssa, joten jonkinlaista kokemusta tällaisesta on. Ranska-projektissa projektikielenä oli kuitenkin englanti (jotta molemmat oppivat vierasta kieltä), kun taas nyt on ruotsi. Olen kyllä arvosanojen perusteella hyvä ruotsissa, mutta en minä nyt oikeasti osaa puhua sitä kieltä. Jos projektikieli olisi englanti ei olisi mitään ongelmaa, sillä tiedän puhuvani kieltä hyvin, osaan avata suuni ja saan asiani aina jotenkin perille. Ruotsi sen sijaan tulee suusta ulos huomattavasti takeltelevammin ja jotenkin kynnystä tuntuu nostavan myös se, että kieltä on puhuttava natiiville puhujalle. No, enköhän minä jotenkin selviä. Jos ei muuten, niin sitten vaihdetaan englantiin. Eivätköhän nuo siellä sitäkin ymmärrä.

Toinen huolestuttava asia on viikon poissaolo koulusta. Poissaolot kuittaantuvat kyllä koulun muuksi toiminnaksi, eivätkä siten jää roikkumaan tai laske kurssiarvosanoja, mutta jokainen joka lukiossa on, tietää paljonko jää jo yhdessä päivässä jälkeen. Onneksi tässä jaksossa ei ole matikkaa, joten minun ei pitäisi tippua mistään pahasti kärryillä. Englannissa riittänee eniten työtä.

Huomenna lähtee bussi linja-autoasemalta Helsinkiin klo 5.40, joten ainakaan ei tule liikaa nukuttua. En ole pitkään aikaan ollut ulkomailla, joten kiva päästä haistelemaan uusia tuulia. Olen samaan aikaan tosi innoissani ja aivan kauhuissani. Ehkä se on ihan jees.

Nähdään siis noin viikon päästä kun palaan toivottavasti hengissä ja parempana ruotsinpuhujana. Vi ses!

(Postausta saattaa tosin tulla ajastettuna jos onnistun tavoitteessani ja saan Claren The Bane Chroniclesin luettua tänään.)

perjantai 21. marraskuuta 2014

E. Lockhart - We Were Liars

We are the Liars.

We are beautiful, privileged and live a life of carefree luxury.

We are cracked and broken.A story of love and romance.

A tale of tragedy.

Which are lies?

Which is truth?


We Were Liars on kirja, josta olen kuullut hurjasti kehuja. Ulkomailla kirja on ollut pinnalla ilmestymisestään lähtien ja suomalaisissakin kirjablogeissa tätä on luettu, Reta ja Nina Mari bloggasivat molemmat tästä ylistävästi ja saivat minut entistä innostuneemmaksi kirjan lukemisesta.

Minun onkin tehnyt mieleni lukea We Were Liars jo jonkin aikaa, mutta sain sen käsiini vasta nyt kirjaston hankittua sen kokoelmiinsa. Keväällä tämä oli kyllä Akateemisessa kirjakaupassa, mutta jäi ostamatta, mikä nyt kaduttaa. Paljon. Englanninkielisten kirjojen kanssa pitää aina tehdä ostopäätös nopeasti, sillä kirjoja on usein vain muutama kappale ja ne katoavat nopeasti. Onneksi pääsin kuitenkin lukemaan tämän, vaikka haluaisin kyllä omaksikin... No, minkäs teet.

Kirjaan tarttuessani en kuitenkaan tiennyt siitä oikein mitään, sillä olin kuullut, että tämä on niitä kirjoja jotka kannattaa lukea tietämättä etukäteen yhtään mitään. Kirjan luettuani olen iloinen päätöksestä ja pyrinkin tässä bloggauksessa olemaan paljastamatta tapahtumista mysteeristä takakantta enempää. Jos joku on kuitenkin vainoharhainen ja haluaa lähteä kirjan pariin tietämättä mitään, niin nyt on hyvä hetki lopettaa lukeminen.

We Were Liars on hyvin lyhyt kirja, mutta sanoo pienessä sivumäärässä niin paljon. Se on yhtäaikaa rakkaustarina, mysteeri, tragedia ja kertomus perhessuhteista, kaikki tuo häkellyttävän kauniisti kirjoitettuna. Kirja jättää lukijansa mykäksi ihmetyksestä sydän murskattuna.

Lockhartin kirjoitustyyli onkin hyvin runollinen ja siihen tottuminen voi viedä hetken. Kuvailu on kaunista ja kappalejakoja on tiuhaan. Minulla sopeutuminen vei kuitenkin todella vähän aikaa, sillä jotenkin tarina alkoi viedä jo ensisivuilta. Kirjan tunnelma on kauniin melankolinen ja hyvin vangitseva.

Jo kirjan alusta asti on selvää, että jotakin kauheaa on tapahtunut ja kerronta vie kohti tuota tragediaa. Päähenkilö ei itse muista tapahtunutta ja lukija saa hänen muistojensa palautuessa selville mysteerin palasia. Vaikka en kirjasta paljon mitään tiennytkään, olin kuitenkin kuullut jotain ja alussa rakentelinkin jo teoriaa ja pelkäsin arvanneeni kaiken. Keskivaiheilla tajusin olevani täysin väärässä ja lopussa taas tajusin kuitenkin olleeni osittain oikeassa. Sekavaa, eikö? Äskeinen lause jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää kertookin kirjasta paljon - lukijalle paljastetaan vähän kerrallaan ja häntä johdatetaan harhaan. Loppuratkaisua on mielestäni mahdoton arvata, mutta viimeisten sivujen käännyttyä sitä miettii silti miksei heti tajunnut. Ratkaisun avaimet tarjotaan lukijalle, mutta tämä pyöräytetään etsimään ovea väärästä suunnasta eikä aivan tunnu sopivan mihinkään lukkoon.

Kirjan loppu onkin samaan aikaan kaunis ja uskomattoman surullinen. Luin tämän koulussa loppuun kun tarina vei mukanaan ja olin aika sekaisin pari tuntia. Pommi tipahti juuri ennen historian tuntia ja psykologian tunnilla minun olikin pakko lukea kirja loppuun. Yleensä olen tunnollinen opiskelija, mutta nyt ei vain voinut muuta. Loppu iskikin suoraan tunteisiin ja sain pidätellä itkua kunnes päätin taas keskittyä erilaisista riippuvuuksista keskustelemiseen. Kirja on nyt pyörinyt mielessäni koko ajan ja pahoin pelkään, että se aiheutti minulle lukujumin. Sillä miten mikään voi tuntua enää miltään? Sydämeni on särjetty tuhanneksi pieneksi sirpaleeksi. We Were Liars venyttää myös realismin rajoja, eikä edes viimeisen sivun jälkeen voi olla varma miten kaikki pitäisi tulkita. Tämä ei ole yksinkertainen kirja.

We Were Liars jättää lukijan kyselemään sydän särkyneenä. Totuus on surullinen ja julma, mutta kirjoituksessa on kauneutta. Haluaisin lukea tämän heti uudelleen.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: We Were Liars
Kirjailija: E. Lockhart
Kustantaja: Hot Key Books
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 227
Luettavaksi: kirjastolaina

torstai 20. marraskuuta 2014

J.K. Rowling - Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Tämä arvostelu sisältää merkittäviä juonipaljastuksia kirjasta!

Lontoossa kolea, leppymätön sumu ei hellitä, vaikka on heinäkuu. Silta sortuu, ihmisiä murhataan, pyörremyrsky riehuu maan länsiosassa. Jästien pääministerillä riittää huolia, mutta taikaministerillä, Cornelius Toffeella, ei ole yhtään helpompaa: hän on saanut potkut. Harry Potterin kesäloma keskeytyy, kun itse Albus Dumbledore saapuu Likusteritielle tapaamaan Harry Potteria. Mitä on tapahtunut?

Harry Potterin kuudes lukuvuosi käynnistyy muutosten merkeissä. Tylypahkaan tulee taas uusi opettaja joka ryhtyy opettamaan taikajuomia. Oppikirja Taikajuomien valmistus edistyneille tulee tutuksi kaikille taikajuomia opiskeleville, mutta varsinkin Harrylle, joka yllättää sen avulla sekä itsensä että muut.

Harry on nyt kuusitoistavuotias. Kuluvan vuoden aikana hän ja hänen luokkatoverinsa täyttävät seitsemäntoista vuotta, tulevat täysi-ikäisiksi ja saavat aloittaa ilmiintymiskurssin. Rakkaushuolet piinaavat yhtä jos toista, myös Harrya, Ronia ja Hermionea. Mutta kaikkein järisyttävin muutos on se, että Dumbledore alkaa antaa Harrylle yksityistunteja! Miksiköhän?


Kuudes Harry Potter takana. Enää viimeinen jäljellä ja tunnelma on haikea. Mitä sitten kun Potterit on taas luettu? Pottereiden uudelleen lukeminen alusta lähtien on nimittäin ollut ehkä koko syksyn paras idea. Olen saanut kylpeä nostalgian tunteissa, repiä arpeutuneet haavat uudellen auki ja löytää uusia perspektiivejä vanhoihin lempikirjoihin. Harry Potterin loistavuus ja kiehtovuus ei ole kadonnut minnekään, jaksan edelleen hämmästellä sitä, kuinka samat kohtaukset tuntuvat yhä yhtä ihanilta kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka ne lukee kymmenettä kertaa. Jotkut asiat ovat yhä niin samanlaisia, mutta samaan aikaan kaikki tuntuu erilaiselta. Muistan oman pienen itseni lukemassa Pottereita, muistan sen tuskan ja ilon ja tunnen yhä edelleen samat tunteet. Ihan kuin olisi päässyt jälleen yhteyteen pikku-Kirjaneidon kanssa. Ah, Harry Potter on maailman paras kirjasarja. Oikeasti.

Puoliverinen prinssi on kirja, josta olen aina pitänyt paljon. Etenkin myöhempinä lukukertoina, jolloin olen lähennellyt Harryn ja kumppaneiden ikää. Pottereiden lukeminen vuosien varrella on tälläkin tapaa jännä prosessi, esimerkiksi siskoni sanoi äskettäin pitäneensä Feeniksin killasta eniten lukiesssaan Pottereita hiljattain uudelleen - yllättävää tai ei, hän on viisitoista. Nuorempana minä ainakin muistan pitäneeni alkupään Pottereista ja myöhemmin esimerkiksi Feeniksin kilta ja Puoliverinen prinssi ovat tulleet läheisemmiksi eri lailla.

Myöhemmissä kirjoissa tulee paksuuden mukana myös eräs ihana piirre, nimittäin enemmän kiireettömiä arjen tapahtumia. Ensimmäisissä Pottereissa viedään juonta koko ajan tiukassa tahdissa eteenpäin, myöhemmissä on aikaa myös tunnelmoinnille. Kun sarjan on lukenut monenmonta kertaa, ei jaksa enää aina jännittää jokaista pahiksen hyökkäystä, vaan lukee mielummin muodonmuutostunneista ja huispauksesta. Tosin tällä kerralla huomasin jälleen kiinnostuvani Dumbledoren yksityistunneista ja lopun luolakohtauksesta. Ehkä Puoliverisen prinssin lukemisesta on kuitenkin vierähtänyt tarpeeksi aikaa, niin että myös itse juoni kiinnostaa taas.

Kirja onkin todella synkkä. Etenkin lopussa jäädään hyvin melankoliseen tunnelmaan, Dumbledoren kuolema on vienyt pohjan monelta asialta ja Harryn on otettava vastuuta itse, ilman muiden neuvoja. Minä olinkin kirjan lopun jälkeen aika hajalla. En halua edes ajatella viimeisen osan aiheuttamaa tunneryöppyä, sillä kuten me kaikki tiedämme, Rowling tappaa hahmoja oikealta ja vasemmalta.

Onneksi kirjasta löytyy myös huumoria ja onnellisia hetkiä. Etenkin Harry ja Ginny tekivät minut onnelliseksi, sillä he ovat aina olleet lempiparini Pottereissa. (Lily ja James on kyllä myös vahvoilla.) Niiden muutamien onnellisten sivujen vuoksi Puoliverinen prinssi on ihanaa luettavaa ja jaksan palata sen pariin aina uudelleen.

Potterit ovat aina olleet nopealukuisia kirjoja, mutta näin uudelleen niitä lukiessa kaikki oikein korostuu. Minä vain istahdan hetkeksi alas Harry Potter kourassa ja hups, sata sivua luettu. Kaikki lauseet tuntuvat ihanan tutuilta ja kotoisilta. Harry Potterin lukeminen on kuin palaisi kotiin.

Nyt vain odotellaan sopivaa hetkeä sukeltaa seitsemännen osan pariin. Ensi viikolla olen nimittäin lähdössä viideksi päiväksi Ruotsiin kouluprojektin kautta, joten kunnon lukuaikaa ei varmastikaan ole. Ja kun sitten palaan takaisin toivottavasti ruotsia puhuen, kotona odottavat rästiin jääneet kouluhommat... No, kirjat eivät onneksi katoa minnekään.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Half-Blood Prince
Kirjailija: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari
Sarja: Harry Potter, #6
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2006 (alkuperäisteos 2005)
Sivuja: 698
Luettavaksi: omasta hyllystä

tiistai 18. marraskuuta 2014

Elina Rouhiainen - Jäljitetty

Jäljitetty on kolmas osa Susiraja-sarjassa, joten seuraava teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

18-vuotias Raisa Oja on viimein päässyt toteuttamaan suurta unelmaansa ja aloittanut kuvataide opinnot. Unelmien elämä ei kuitenkaan lähde sujumaan odotusten mukaisesti ja ero ihmissusipoika Mikaelista tuntuu maailman pahimmalta virheeltä. Vampyyriystävä Konstan perustamalla klubilla kaupungin yliluonnollinen väki kokoontuu juhlimaan Helsingin yössä ja herättää muistot Hukkavaarasta eloon entistä kipeämpinä. Kun Raisa pääsee kadonneen kaksoisveljensä jäljille, pitkään piinanneet salaisuudet alkavat viimein saada valaistusta. Oman taustan ja totuuden etsiminen johdattaa sisarukset Kreikkaan, kätketylle daimonien saarelle ja lopulta hyytävään pakomatkaan. Matka omiin kykyihin merkitsee Raisalle matkaa tuntemattomaan. Viekö tuo matka rakkaudesta vieläkin etäämmäksi - vai johdattaako sen luokse?

Jäljitetty on kolmas osa Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjassa, jotka kohtaan minulla on hieman ristiriitaiset tunteet. Sarjan lukeminen on viihdyttävää ja aion lukea sen loppuun, mutta  ei minulle tämä ei kuitenkaan ole mitään erityistä. Kunhan luen osan nopeasti, palautan sen kirjastoon ja unohdan kaiken kunnes seuraava ilmestyy. Tämä ei ole niitä sarjoja, joiden seuraavia osia odotan kuin kuuta nousevaa ja joiden lukemisen jälkeen on viikon vieroitusoireinen ja masentunut.

Jäljitetty jatkaa edellisten osien tarinaa hyvin erilailla kun olisi voinut odottaa. Vaikka kirja on todella nopealukuinen (luin alle vuorokaudessa), itse tarina tuntuu vähän venytetyltä, eikä siinä tapahdu liikoja. Huomaa, että tässä tähdätään viimeiseen osaan ja viimeiset paukut säästetään sinne. Oikeastaan koko 483 sivua onkin pelkkää pohjustusta sarjan finaalille. (Korjatkaa muuten jos olen väärässä, itse elän nimittäin siinä uskossa, että tästä on tulossa neliosainen sarja.)

Kirjassa lähdetäänkin huitelemaan aivan muihin maisemiin, kauas Kainuun korvesta ja ihmissusista. Yhtäkkiä Raisa päätyy Kreikkaan ja fantasiamaailman konseptiin kirjoitetaan yksi luku lisää. En nyt lähde ruotimaan kaikkea pohjamutia myöten spoilereiden takia, mutta sanon sen, että suhtaudun tähän hiukan ristiriitaisesti. Ihmissusikuvio on minusta toimiva, mutta daimonit Platoniin nojaavine ideoiden maailmoineen ja Zeuksineen tuntuivat lähtevän vähän lapasesta. Kuvittelin lukevani suomalaista fantasiasarjaa, jossa seikkaillaan susien kanssa ja huomaan päätyväni Kreikkaan lukemaan Zeuksesta. Ööö mitä?

Loppua kohti aloin olla enemmän sinut daimonikuvion kanssa, mutta sen sijaan minua sapettaa mukaan vedetty ennustus. Miksi kaikesta pitää tehdä aina niin kohtalokasta? Eikö voitaisi joskus vain pitäytyä yksinkertaisessa ja antaa tapahtumien mennä omalla painollaan ilman niskaan hengittävää pahaenteista profetiaa? Olen yksinkertaisesti kyllästynyt tähän.

Henkilöt eivät herättäneet minussa suuria tunteita, kuten tavallista tämän sarjan kanssa. Minulla ei oikein ole lemppareita eikä inhokkeja, kaikki ovat vain sitä samaa harmaata massaa. Raisa ärsyttää minua edelleen hiukan, mutta asiassa ei ole tapahtunut muutosta suuntaan eikä toiseen. Uusi hahmo, Raisan kaksoisveli Mitja oli kiva lisä ja jos pitäisi lemppareita valita, niin tässä se ehkä olisi. Koska muusikot ja koska sisaruus. Johtuu varmaan siitä, että minulla on itselläni kaksi pikkusiskoa, mutta jotenkin olen aina sisarusten fani. (Jos siis molemmat ovat hyviksiä.) Mikaelia ikävöin alussa yllättävän vähän, mutta kun kaveri suvaitsi sitten viimein ilmestyä kuvioihin, aloin hakata päätäni seinään. Jos Raisa ja Mikael neljännessä osassa olisivat viimein yhdessä ilman kolmio- tai neliödraamoja ja typeriä virheitä ja valintoja. Kiitos. Mikaelin ansiosta meni kyllä perjantai-iltana myöhään, kun tyyppi päätti tehdä paluun juuri kun suunnittelin meneväni nukkumaan. Eihän sitä tietenkään siihen voinut lopettaa...

Jäljitetty onkin kaikesta huolimatta nopealukuinen ja paksun kirjan lukee läpi nopeasti. Onneksi, sillä päiväkausia en tämän kanssa luultavasti olisi jaksanut viettää. Viihdyttävää luettavaa, mutta siihen se sitten jääkin. Pari vuotta sitten olisi luultavasti ropissut enemmän tähtiä.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Jäljitetty
Kirjailija: Elina Rouhiainen
Sarja: Susiraja, #3
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 483
Luettavaksi: kirjastolaina

maanantai 17. marraskuuta 2014

Maggie Stiefvater - Viettelys

Viettelys on lisäosa Väristys-trilogiaan. Teksti saatta siis sisältää pieniä spoilereita sarjaa koskien.

Jos jokin tuhoaa minun sankarini, se johtuu jostain, mitä he ovat itselleen tehneet. Minähän kerroin. Minä vain sysään väkeni tilanteisiin. Miten he ne käyttävät, on heidän asiansa. Jos vihollinen on olemassa, se on heidän sisällään.
-Baby North tosi-tv-uhreistaan

Löydetty.
Cole St. Clair - rocktähti, ihmissusi, entinen addikti - on Los Angelesissa ja lupautunut esiintymään tosi-tv-ohjelmassa, jonka tarkoitus on vietellä tähti kaidalta tieltä. Oikeasti hänet on vietellyt kaupunkiin yksi ainoa syys: Isabel Culpeper.

Kadonnut.
Isabel yrittää pärjätä Enkelten kaupungissa. Hän tunteen pelinhengen yhtä hyvin kuin muutkin teeskentelijät, mutta elämä tuntuu turhalta. Mikä on palkinto?

Viettelys.
Joskus kauan sitten Isabel ja Cole rakastivat toisiaan, mutta mennyt yhteiselo ei anna toiveita ruusuisesta tulevaisuudesta. Vain se on varmaa, etteivät he osaa päästää irti toisistaan.

Viettelys on Väristys-sarjasta tuttujen Isabelin ja Colen tarina.

En tiedä mistä aloittaa. Tuntuu, että haluaisin sanoa kaiken kerralla, mutta kun yritän, mitään ei tule ulos. Katsotaan mitä tästä vielä tulee.

Viettelys on eräänlainen lisä/jatko-osa Väristys-trilogiassa, joka on yksi muutaman vuoden takaisia suosikkejani. Nyt lukemisesta on vähän vierähtänyt aikaa ja yksityiskohdat ovat unohtuneet, mutta kun sain tietää Viettelyksen ilmestymisestä, en ollut pysyä housuissani. Trilogian loppu jää hieman avoimeksi ja muistan olleeni juuri sarjan luettuani tuskainen ja kaivanneeni lisää. Nyttemmiten olen jo täysin sinut asian kanssa ja olinkin aluksi hiukan epäileväinen kirjan suhteen. Samin ja Gracen tarina tuntui saaneen päätöksensä, enkä kaivannut lisää. Mutta Viettelys ei jatka Samin ja Gracen tarinaa. Se sijoittuu kyllä trilogian jälkeiseen aikaan, mutta pääosassa ovat sarjasta tutut Isabel ja Cole eikä vanha pääpari esiinny kuin epämääräisissä viittauksissa ja puhelinsoitoissa. Jos siis haluat epätoivoisesti lukea lisää Samin ja Gracen surullisenkauniista ja herkästä rakkaustarinasta, varaudu pettymyksiin. Jos taas haluat lisää Cole St. Clairia, lue tämä ja fanita kanssani.

Päästetään jo nyt alkuun pahimmat höyryt ulos ja sanotaan suoraan, että suurin syy miksi halusin Viettelyksen lukea, oli Cole. Colella on oma, melkoisen suuri osansa jo trilogiassakin ja sanokaa minun sanoneen, nuo osat ovat täyttä kultaa. Cole ei ole millään lailla mukava ihminen, päin vastoin. Sam ja Grace ovat kuitenkin niin kilttejä (ja ihania), että hänen kukkoilunsa ja sekoilunsa tuo tarinaan kivasti lisää. Lisäksi hänellä on oudolla tavalla raivostuttavan valloittava persoonallisuus ja karisma, joka välittyy jopa kirjan sivujen kautta. Colen kohdalla ei koskaan tiedä mitä odottaa, hän on henkilö, joka saattaa kävellä kauppaan alasti jos siltä tuntuu ja soitella ihmisille kolmelta yöllä ilman mitään parempaa syytä kuin tylsistymienen.

Luultavasti iso osa Colen minuun purevasta viehätysvoimasta perustuukin hänen musiikkiinsa ja tapaansa ajatella laulunsanoin. Jokin kirjallisuudessa kuvatussa musiikissa nimittäin kiehtoo minua  tavattomasti. Lukija näkee usein laulunsanat, mutta ei kuule itse kappaletta. Jollei kappale ole olemassa kirjan ulkopuolella, melodia ja tunnelma jäävätkin lukijan mielikuvituksen varaan. En väitä kuulevani mitään omia sävellyksiä päässäni, mutta jotenkin tunnen olevani NARKOTIKAn, täysin kuvitteellisen bändin, fani. Lukijalle jätetään vapaat kädet kuvitella musiikki ja suuri osa varmasti alkaa kuvitella jotain lempimusiikkinsa kaltaista. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, minä todella pidän Colen tekemästä musiikista, vaikken olekaan oikeasti kuullut sitä.

Colen lisäksi kirjan päähenkilönä on Isabel, jota kohtaan minulla on aina ollut hyvin ristiriitaisia tunteita. Colen lailla hänkään ei ole mukava ihminen, mutta en minä häntä inhoakaan. Oikeastaan Cole ja Isabel ovat koko Väristys-trilogian ikävimmät ihmiset, mutta tylsiksi heitä ei voi sanoa. Varsinkin kun heidät laittaa samaan kohtaukseen - siitä ei voi tulla mitään muuta kuin jotain yksikertaisesti mahtavaa.

Kaikki Väristys-trilogian kirjat ovat olleet tajuttoman koukuttavia, sellaisia, jotka on ollut pakko lukea parilta istumalta ja niin oli myös Viettelyksen kanssa. Sain tämän torstaina kirjastosta ja luin jo samana päivänä alusta loppuun. Yöunet jäivät vähän vähäisiksi, mutta en vain pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan olisin kuitenkin halunnut säästellä kirjaa, sillä en halunnut sen loppuvan. Minulla on jo nyt ikävä Colea ja Isabelia.

Myös Maggie Stiefvaterin kirjoitus on ajoittain todella oivaltavaa. Viettelyksessä ei ole samaa hennon surumielistä tunnelmaa kuin muussa trilogiassa, mutta kyllä tästäkin melankoliaa löytyy. Minun on myös pakko lainata tähän pari lausetta kirjan loppupuolelta, sillä lukiessa ne pomppasivat silmille niin, että oli minun oli pakko lukea ne moneen kertaan. "Mitä minä olin, jos minusta hangattiin pois kiltteys? Rajausväriä valkoisella mekolla. Meistä jäi kovin vähän, kun kaikki meidän syntimme pestiin pois."

Vaikka Viettelys on selvästikin oma tarinansa ja hiukan erillään muusta trilogiasta, olisin kaivannut kirjalle hiukan pohjustusta. Kuinka kauan Ikuisuuden lopusta oikein on? Vuosi? Kaksi? Etenkin kun muistan lopun hiukan hämärästi, en voinut olla miettimättä, mitä Cole oikein on puuhannut tässä välissä. Isabel muutti Los Angelesiin, Cole katosi. Ikuisuuden lopussahan Cole kuitenkin soittaa Isabelille. Mitä sitten tapahtui? He vain jäivät erilleen pariksi vuodeksi? Voi olla omaa huonomuistisuuttanikin, mutta olisin kaivannut hiukan vankempaa siltaa tämän ja trilogian välille.

Toinen selkeä ja mielestäni piristävä eroavaisuus Väristys-trilogiaan verrattuna on koko ihmissusikuvion jääminen täysin sivuosaan. Väristystä, Häivähdystä ja Ikuisuutta leimaa jatkuva ajan vähyys ja eron pelko talven ja suden hahmon muodossa. Lukija saa koko ajan tuskastella ja pelätä kylmää viimaa, joka erottaa Samin ja Gracen toisistaan. Viettelyksessä ei kuitenkaan tuskailla enää susihahmon ongelmallisuuden kanssa, sillä Colella on omat tapansa pärjätä sen kanssa. Minusta tämä oli virkistävää kaiken trilogiassa asialle uhratun pohdiskelun ja ongelmoinnin jälkeen. Viettelyksessä painopiste on Colessa ja Isabelissa ja siinä se.

Viettelys ei ollut täydellinen kirja, mutta minulle se oli kuitenkin lähes sitä. Oli ihanaa palata taas tuttuihin, mutta kuitenkin uusiin tunnelmiin ja nauttia Cole St. Clairin seurasta. Olen jo nyt vieroitusoireinen ja kohdistankin odotukseni Stiefvaterin suomentamattoman Raven Cycle -sarjan kolmanteen osaan Blue Lily, Lily Blue. Voi kunpa kirjasto hankkisi sen nopeasti niin pääsisin lukemaan lisää Stiefvateria ja kärsimään uusista vieroitusoireista sen jälkeen. (Blue! Gansey!)

Tahdon lukea Väristys-trilogian uudelleen. Samoin Viettelyksen.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Viettelys
Alkuperäisteos: Sinner
Kirjailija: Maggie Stiefvater
Kääntäjä: Marja Helanen
Sarja: Väristys, #4
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäisteos 2014)
Sivuja: 348
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

J.K. Rowling - Paikka vapaana

Kun Barry Fairbrother lyyhistyy hengettömänä golfklubin pihaan, Pagfordin pikkukaupunki menee sekaisin. Pidetyn ja toimeliaan paikaillisvaltuutetun kuolemaa suree moni, mutta Barryn poismeno herättää myös levottomuutta. Valtuustosalissa on paikka vapaana - kuka siihen istuu?

Romaani marssittaa lukija eteen suuren joukon kaupunkilaisia: nuoria ja vanhoja, onnellisia ja onnettomia, konservatiivisia ja uudistusmielisiä, kaunaisia ja hyväntahtoisia. Jokaisella on ollut jokin yhteys Barryyn. Yhden miehen ympärille kutoutuu aikeiden, haaveiden, menetysten ja salaisuuksien tiheä verkosto.

Paikka vapaana on mestarillisen tarinankertojen runsas, todenmakuinen ja viihdyttävän todenmakuinen ja viihdyttävän ilkikurinen romaani, josta jokainen meistä voi tunnistaa itsensä ja naapurinsa.

Nyt se on sitten viimein luettu ja voin huokaista tyytyväisenä. Paikka vapaana, Rowlingin ensimmäinen romaani sitten Harry Pottereiden - kirja joka minun oli pitänyt lukea jo niin kauan. Yksi niistä kirjoista, jotka sanon aina lukeavani ihan pian ja sitten en koskaan saa aikaiseksi. Kesällä sain tämän oman hyllyynkin asti voittaessani Le Masque Rouge -blogin arvonnassa. Kiitokset siis vielä sinne! Nyt olen kuitenkin viimein saavoittanut sen tavoitteen, jossa olisi pitänyt olla perillä jo kauan sitten - olen lukenut kaikki Rowlingin kirjat.

Tavallaan ei ole ihme, etten tullut tätä julkaisun aikoihin lukeneeksi. Olin silloin kahdeksannella luokalla (jos laskin oikein...), eikä kirja oikein jaksanut kiinnostaa muuten kuin kirjailijan nimen perusteella. Kun vielä koko internet oli pullollaan varoituksia siitä, kuinka Paikka vapaana ei ole uusi Potter, kuinka se on aikuistenkirja ja niin edelleen. Pieni kasiluokkalainen minäni päätti siis suosiolla jättää lukemisen myöhemmäksi.

Nyt vanhemmiten (kuulostaa aivan keski-ikäiseltä...) kirja alkoi kuitenkin kiinnostaa myös etulieppeen perusteella, enkä uskonut enää saavani siitä henkisiä vaurioita. (Tuskinpa olisin silloin pari vuotta sittenkään saanut.) Äitinikin luki tämän viime keväänä ja kehui, joten oli viimein vain aika tarttua tuumasta toimeen, istua alas ja aloittaa tämä. Olin nimittäin varma, että kun saisin tunnelmasta ja hahmoista kiinni, ei lukeminen olisi pakkopullaa.

Oikeassa olin.

Paikka vapaana on perustellinen kuvaus erään pikkukylän asukkaiden elämästä, kun ketjusta repäistään yllättäen irti yksi lenkki, pidetty ja arvostettu paikallisvaltuutettu Barry Fairbrother. Kirja keskittyy kuvaamaan Barryn kuoleman jälkeisiä tapahtumia monista näkökulmista - ketkä ovat suruissaan ja ketkä havittelevat vapaaksi jäänyttä valtuustopaikkaa.

Aivan kirjan alussa pitää olla todeilla hereillä ja tarkkana valtavan nimimäärän kanssa. Rowling marssittaa kerralla esiin suuren hahmokaartin, joiden väliset suhteet ovat kaikenlisäksi mutkikkaat. Piti oikeasti miettiä, ketkä olivatkaan sukua keskenään, kenen isä olikaan koulussa töissä ja kenen äiti oli johonkuhun ihastuneen tyypin parhaan kaverin tyttöystävän perheen sosiaalityöntekijä. Aluksi olinkin hiukan pihalla kaikkien nimistä ja suhteista, mutta aika nopeasti kaikesta pääsee perille.

Moninaiset henkilöt ovatkin kirjan kantava voima ja vahvin puoli. Lukija pääsee kurkistamaan niin monen erilaisen hahmon pään sisään ja kaikista löytyy jotain tarttumapintaa. Yksikään hahmoista ei tunnu sätkynukelta, vaan jokainen on kuin oikea ihminen kaikkine vikoineen ja salaisuuksineen. Hahmoihin kiintyy, mutta samalla harvasta pitää oikeasti.

Paikka vapaana onkin selkeä vedenjakaja Rowlingin ja Pottereiden välissä. Kirjassa huidellaan aivan muissa sfääreissä kaukana taikamaailmasta ja sen ihanasta tunnelmasta. Paikka vapaana on hyvin surumielinen ja aika masentavakin. Kaikilla menee huonosti, eikä kukaan tunnu olevan onnellinen. Jokainen henkilö on jollain lailla rikki, kenelläkään ei ole asiat hyvin. On huumeongelmaa, mielenterveyshäiriötä, masennusta, perheväkivaltaa. Välillä tuntui jo menevän hiukan inhorealisminkin puolelle. Kirjaa lukiessa ei välty surun tai ahdistuksen tunteilta.

Kirjan juoni pysyy melkein koko ajan kiinnostavana, mutta myös puisevampia hetkiä mahtuu mukaan. Jokainen kohtaus ei tunnu kiinnostavalta ja jotkut henkilöhahmot ovat kiinnostavampia kuin toiset. Pääosin Paikka vapaana pitää kuitenkin tiukasti otteessaan ja sivut kääntyvät tiuhaa tahtia. Etenkin loppua lähestyttäessä henkilöiden yhteen kietoutuvat kohtalot risteävät nerokkaasti, vaikkakin sydämen särkevästi. Loppu tulin minulle aika puun takaa, sillä kirjassa ei ole selkeää tiettyyn tapahtumaan tähtäävää kaarta. Asioita vain tapahtuu hivenen irrallisina tapahtumina, kunnes kaikki yhtäkkiä törmää yhteen. Lopetus olikin mielestäni kerrassaan hieno ja sopi hyvin kirjan tunnelmaan.

Olenkin hyvin iloinen, että sain viimein luettua tämän. Kirja ei ole suosikkini Rowlingilta (se paikka kuuluu ja tulee aina kuulumaan Harrylle), mutta tutustumisen arvoinen lukukokemus ehdottomasti. Jos kiinnostaa, suosittelen kokeilemaan. Älkää kuitenkaan suositelko tätä uutta Potteria kaipaavalle pikkusisaruksellenne. Heille ehdottakaa vaikka Septimus Heap -sarjaa, Paikka vapaana ei jaa Pottereiden kanssa mitään muuta kuin saman kirjailijan nimen etukannessa.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Paikka vapaana
Alkuperäisteos: The Casual Vacancy
Kirjailija: J.K. Rowling
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012 (alkuperäisteos 2012)
Sivuja: 543
Luettavaksi: omasta hyllystä

lauantai 15. marraskuuta 2014

Deborah Harkness - The Book of Life

The Book of Life on kolmas osa All Souls -trilogiassa, joten tämä teksti spoilaa edellisiä osia.

After travelling through time to Tudor London, historian and witch Diana Bishop and vampire scientist Matthew Clairmont are now back in present to face the new crises and old enemies.

At Matthew's ancestral home in France they reunite with their families - with on heart-breaking exception. But the real threat to their future is yet to be revealed, and when it is, the search for the elusive manuscript Ashmole 782 and its missing pages takes on a terrifying urgency. Using ancient knowledge and modern science, from the palaces of Venice and beyond, Diana and Matthew will finally learn what the witches discovered so many centuries ago.

The Book of Life on vasta kesällä ilmestynyt päätösosa All Souls -trilogialle, jonka ensimmäisen osan luin vuoden alussa. Ensimmäinen osa, A Discovery of Witches, on suomennettu nimellä Lumottu, mutta loppua sarjaa ei käsittääkseni olla suomentamassa. Harmi, sillä Lumottu jää aika pahasti kesken, joten jos ei ole innostusta jatkaa sarjan lukemista englanniksi, suosittelen ehkä jättämään kokonaan väliin ja välttämään tuskan. Minä kuitenkin halusin lukea sarjan loppuun, vaikkei tämä erityinen suosikkini olekaan, joten kaksi viimeistä osaa on nyt tullut luettua englanniksi.

The Book of Life jatkaa Dianan ja Matthewn tarinaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. He ovat nyt palanneet aikamatkaltaan takaisin nykyisyyteen, mutta suurimmat haasteet ovat vasta edessä. Vihollisia on oikealla ja vasemmalla, eikä vampyyrin ja noidan väliseen avioliittoon suhtauduta suopeasti. Etenkin Dianan raskaus herättää kysymyksiä, miten se on edes mahdollinen? Mitä lapsista oikein tulee? Heidän on löydettävä salaperäinen käsikirjoitus Ashmole 782 kadonneine sivuineen, jotta olentojen menneisyys paljastuisi - ja jotta lajit pelastuisivat niitä odottavalta hitaalta kuolemalta.

Nyt on sitten saatu tämä trilogia pakettiin. Minä en koskaan erityisemmin rakastunut tähän trilogiaan, mutta viihdyttävää luettavaa on jokainen kirja ollut. Tämä on sellainen sarja, jonka osia voi lukea välipalaksi aina välillä, romanssi on mukavan vaahtokarkkinen ja noidat mahtavia.

Uniikiksi Deborah Harknessin sarjaa ei missään nimessä voi sanoa. Sarja ammentaa samoista aineksista, mistä hyvin monet fantasiakirjat nykyään. Heitetään kattilaan kasa erilaisia paranormaaleita olentoja, kohtalokas rakkaustarina ja maailman kohtalo. Tattadaa, uusi soppa on taas valmis. Mutta vaikka Harknessin maailma noitineen ja vampyyreineen ei tunnu lukijasta hämmästyttävältä, siinä on jotain todella kiehtovaa.

Uskon, että suuri osa viehtymyksestäni tähän sarjaan kumpuaa sen noidista. Sillä jos en voi päästä Tylypahkaan, niin miksen voi olla tällainen noita? Noitien erilaiset kyvyt, jotka liittyvät elementteihin, yrtteihin, loitsuihin ja niin moneen muuhun seikkaan, tuntuvat oikeasti maagisilta. Ne on kuitenkin saatu toimimaan myös arkielämässä, noidat tuntuvat ihanan moderneilta, räiskyviltä ja kuitenkin tavallisilta. Jos jostain nostan Harknessille hattua, niin tästä.

Minun on myös pakko mainita erikseen sarjassa esiintyvä suomalainen pahisnoita, Satu Järvinen. Kovin isoa osaa hahmolla ei ole, eikä hän edes sano suomeksi sanaakaan, mutta jo nimen näkeminen englanninkielistä tekstiä lukiessa sai minut repeilemään. "Satu Järvinen said..." Ulkomaalaisista nimi on varmaan ihanan eksoottinen, suomalaisena tuo tuntuu hassun maalaiselta muiden nimien seassa.

Vampyyrit sen sijaan eivät ole erityisiä suosikkejani, kimallusta ja muutamaan muuta kivaa pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta ollaan aika lähellä Twilightin vastaavia. Hauskana pikku yksityiskohtana voisi kyllä mainita sen, että Matthew mainitsee jossain vaiheessa kirjaa erikseen, ettei kimalla. Huomaa, että kyseessä on uusi kirja ja pyritään selvästi tekemään eroa Twilightin verenimijöihin.

Juoneltaan kirja ei pääse yllättämään. Kuten edellisetkin osat, myös The Book of Life oli minusta aika tasapaksu, mutta samalla viihdyttävä. Kirjassa ei koko ajan tapahdu ja sivuja riittää, mutta jotenkin se onnistuu silti pitämään mielenkiintoni yllä. Loppuratkaisu on kuitenkin jokseenkin sellainen kuin arvelinkin, eivätkä viimeisen osan suuret paljastukset tuntuneet erityisen hätkäyttäviltä. All Souls -trilogia on minulle sellaista ei niin tärkeää välilukemista, kirjasarja jota luen vain viihdyttääkseni itseäni.

Myös kirjan romanssi aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Se on kaikessa siirappisuudessaan juuri sellaista, mitä haluan aina välillä lukea nollatakseni aivoni. Toisaalta huomasin välillä huokailevani kaiken täydellisyydelle ja Dianan ja Matthew'n nyt jo melkoisen säröttömälle rakkaudelle. Lisäksi kirjan keskiosassa on mielestäni aivan turha juonenkäänne, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan mutkistaa Dianan ja Matthew'n muuten niin suoraa tietä.

Minun onkin vaikea eritellä lopullisia tunnelmiani kirjasta ja kirjasarjasta. Tämä ei ole suosikkini, mutta viihdyttävää luettavaa. Yksi niistä sarjoista, joiden lukemisesta nauttii, vaikka tiedostaa, ettei kyseessä ole mitään maailmaa mullistavaa.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: The Book of Life
Kirjailija: Deborah Harkness
Sarja: All Souls Trilogy, #3
Kustantaja: Headline
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 582
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Robert Galbraith - Silkkiäistoukka

Cormoran Strike, #2

Kun lontoolainen kirjailija Owen Quine katoaa, vaimo kutsuu paikalle yksityisetsivä Cormoran Striken. Tutkimuksissa käy pian selväksi, että miehen katoamiseen liittyy paljon enemmän kuin vaimo luulee.

Kirjailija on juuri saanut valmiiksi romaanin, jossa hän maalaa ilkeän muotokuvan lähes kaikista tuntemistaan ihmisistä. Kirjan julkaiseminen tuhoaisi monen elämän.

Kun Quine löytyy raa'asti murhattuna, Strikella on edessään kilpajuoksu aikaa vastaan. Kuka on tämä säälimätön murhaaja, jonka kaltaista Strike ei ole koskaan ennen kohdannut?


Sanotaan nyt heti alkuun selvennykseksi jos joku on onnistunut elämään pimennossa, että Robert Galbraith on salanimi, jonka takana on itse J.K. Rowling. Rowling kirjoitti Cormoran Strike -dekkarisarjan ensimmäisen osan, Käen kutsun, salanimellä välttääkseen kirjoittamiseen liittyvät valtavat paineet ja ennakko-odotukset, jotka ovat taatut kun puhutaan kaikkien rakastamien Harry Pottereiden kirjailijasta. Todellinen henkilöllisyys paljastui muutamassa kuukaudessa, mutta kirjat julkaistaan edelleen Galbraithin nimellä.

Havahduinkin kesällä siihen tosiseikkaan, että J.K Rowling, joka tulee ikuisesti olemaan yksi lempikirjailijoistani, julkaisee jo hyvää vauhtia uutta kirjallisuutta Pottereiden jälkeen. Paikka vapaana on minulta vieläkin lukematta (tässä kuussa olisi tarkoitus), mutta kesällä luin hänen dekkarisarjansa avausosan, Käen kutsun. Pidin kirjasta kovasti ja liityin heti kirjaston superpitkään varausjonoon syksyllä ilmestyvää toista osaa, Silkkiäistoukkaa varten. Viime viikolla kirja saapui noudettavaksi ja koska John Boynen The Absolutistin lukeminen on jostain syystä jämähtänyt paikoilleen, päätin perjantai-iltana tarttua tähän ja edistyä operaatiossani Kirjaneito lukee kaiken, mitä Rowling kirjoittaa.

Kuten jo alussa mainitsin, pidin Käen kutsusta paljon ja odotukseni Silkkiäistoukkaa kohtaan olivat korkealla. Enkä onneksi joutunut pettymään, Silkkiäistoukka oli ainakin yhtä hyvä, ellei parempikin kuin Käen kutsu. Kirjaan sisälle pääseminen oli helpompaa kun Strike apureineen oli jo tuttu ja Striken seikkailuihin oli mukava palata.

Vaikka Silkkiäistoukka on toinen osa Cormoran Strike -sarjassa, ei kirjojen lukemisjärjestys ole samalla lailla kiveen hakattu kuin esimerkiksi Pottereiden. Yksityisetsivä Cormoran Strike seikkailee molemmissa kirjoissa samoin kuin hänen lähipiirinsä hahmot, mutta kirjoissa ratkottavat rikokset eivät liity toisiinsa mitenkään. Koska kirjoissa näkyy mukavasti myös Striken yksityiselämä, suosittelisin kyllä lukemaan julkaisujärjestyksessä, mutta spoilaantumisen vaaraa edellistä kirjaa ajatellen ei ole. Tätä voikin verrata Agatha Christien kirjoihin, joita voi lukea vähän siinä järjestyksessä jossa sattuu huvittamaan.

Kun Käen kutsussa Strike tutki huippumallin itsemurhaksi väitettyä kuolemaa, Silkkiäistoukassa keskiössä on kadonnut kirjailija, Owen Quine, joka löytyy lopulta kammottavalla tavalla murhattuna. Silkkiäistoukka olikin minusta huomattavasti pelottavampi kuin dekkarisarjan ensimmäinen osa. Jo Quinen murhatapa nostaa inhokertoimia, sillä hyi olkoon. Jännitystäkin on luvassa ja kyllä minun oli muutamaan otteeseen hillittävä itseni etten olisi alkanut huutaa Strikelle varoituksia.

Vaikken dekkareita kovin usein luekaan, pidän niistä kovasti. (Silloin kun ne eivät ole liian pelottavaia.) Minusta kaikista hauskinta on rakennella huimia teorioita murhaajista ja motiiveista. En muista ikinä arvanneeni oikein, mutta se mietiskely on minulle puoli hupia. Silkkiäistoukankin kanssa minulla oli hieno (joskin aika karsea) teoria, joka meni aivan metsään.

Rowling onnistuukin yllättämään lukijan myös tässä dekkarissa. Ratkaisu on looginen ja hyvä, mutta juuri sopivasti liian vaikea ja monimutkainen arvattavaksi. Hyvän dekkarin aineksiin kuuluukin minusta juuri tietty ennalta-arvaamattomuus, joskaan murhaaja ei saa olla aivan kuka tahansa puskasta pomppaava hahmo jota ei ole lukijalle esitelty. Strike tietenkin ratkaisee tämänkin tapauksen ja lukija saa ihmetellä mukana. Tiedättekö sen tunteen, kun salapoliisi saa ratkaisevan oivalluksen ja te tiedätte, että murha on ratkaistu. Kirjailija ei kuitenkaan paljasta kaikkea vielä lukijalle ja ainakin minä yritän vielä epätoivoisesti rääkätä aivosolujani keksimään ratkaisun.

Rowlingin tekstiä on aina ilo lukea ja niin on myös Silkkiäistoukassa. Nautin suunnattomasti hänen osuvista kuvauksistaan ja taidokkaista, mutta ei  liian koristeellisista lauseistaan. Vaikkei Cormoran Strike -sarja ole verrattavissa Pottereihin millään lailla (ensinnäkin sarjat ovat aivan liian erilaisia), Rowling hallitsee kirjoittamisen taidon. Toinen Rowlingin vahvuus on mielestäni ehdottomasti hahmot. Hänellä on taito tehdä kaikista sivuhenkilöistäkin muutamalla lauseella eläviä, niin etteivät he vain sulaudu samaksi massaksi.

Pidin yksityisetsivä Cormoran Strikesta paljon jo Käen kutsussa, mutta Silkkiäistoukassa hän on jo vanha tuttu, jonka seikkailujen pariin on mukava palata. Strike on varsin karu tyyppi, muttei hänestä oikein voi olla pitämättäkään kaikessa inhimillisyydessään. Myös Striken assistentti Robin on mainio hahmo, jonka kanssa viihdyin hyvin.

Jäänkin innolla odottamaan, josko tähän sarjaan tulisi lisää osia. Missään ei vielä niin lue, mutta ainakin minä näen helpoisti Striken ja Robinin seikkailemassa pitkässä dekkarisarjassa. Toivottavasti näin tapahtuu, sillä ainakin minä lukisin mielelläni lisää näitä.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Silkkiäistoukka
Alkuperäisteos: The Silkworm
Kirjailija: Robert Galbraith (J.K. Rowling)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro
Sarja: Cormoran Strike, #2
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäisteos 2014)
Sivuja: 459
Luettavaksi: kirjastolaina

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kirjaostoksia (jälleen kerran...)

Olen hyvin onnellinen ihminen. Koeviikko on ohi ja nyt saa nauttia vapaasta viikonlopusta ennen uuden jakson alkua. Ah, ei mitään kouluhommia. Mikä voisi olla parempaa?

Iloiseksi tulin myös torstaina kirjaston suurella poistokirjojen myyntitorilla. Ei niin hyvin menneen matikankokeen jälkeen (lopullinen numero 6½), mikä voisi saada hyvälle tuulelle paremmin kuin kirjojen ostaminen? Sitähän minäkin.

Myyntitorilla oli kuitenkin muutama muukin ja sain puikkelehtia milloin mistäkin välistä katsastaakseni koko tarjonnan läpi. Olin varma siitä, että hankkisin  muutaman kirjan, mutta en ollut varautunut siihen, että löytäisin sen, mitä olen kolmisen kuukautta etsinyt. Nimittäin Tuulen viemän sinä pehmeäkantisena versiona. Minun on jo kesästä asti tehnyt mieli lukea kyseinen ihana kirja uudelleen, mutta olen säästellyt sitä sillä ajatuksella, että hankin teoksen omaan hyllyyni asti. Voitte siis kuvittella ilmeeni, kun spottasin ison kirjan parin metrin päässä odottavasta hyllystä. Säntäsin aika vauhdilla eteenpäin, olin siinä samalla vähällä torpata viattomat kanssaostajani kumoon ja nappasin kirjan hyppysiini. Katsoin vain, että se pysyy kasassa, enkä päästänyt siitä enää irti. (Mitä jos joku olisi vienyt sen? Olihan ihmisiä järkyttävä määrä ja minäkin myönnän katselleeni kateellisina muiden pinoja. Joku onnekas oli löytänyt Valtaistuinpelin ja jos minä olisin ollut paikalla viisi minuuttia aikaisemmin... Kalleimmat kirjat kun maksoivat siis 2€.)


Tuulen viemää piristikin päivääni huomattavasti ja ostohuumassa mukaan tarttuivat myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian yhteisnide ja Montgomeryn Kotikunnaan Rilla englanniksi. Linna on semmoinen järkäle, joka on hyvä olla omana niin voi lukea osissa ja Rillan haluan lukea alkuperäiskielellä, sillä tiedän suomennoksen olevan lyhennetty. Harkitsin myös Sinuhen ostamista, mutta miettessäni asiaa, joku ehti jo viedä sen. Tavallaan hyvä, etten tullut sitäkin kotiin raahanneeksi, mutta olisin kyllä mielelläni ostanut ikuisuusprojektiksi.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen löytöihini, vielä nuo mahtuivat kirjahyllyynkin, tosin vain juuri ja juuri. Syyllisyyttäkään en tuntenut, kun katselin kuinka monet ostivat kaikkia kirjoja maan ja taivaan väliltä Ikea-kassien kera... Minä ja kolme kirjaani olimme varsin pidättyväisiä asiakkaita.

Nyt aion lähteä tekemään lähes jokalauantaisen retkeni kirjastoon ja palauttaa muutaman kirjan sekä luultavasti lainata uusia, vaikka vanhatkin lainat ovat vielä lukematta. Tällä hetkellä luettavana on Robert Galbraithin Silkkiäistoukka, josta olen tähän mennessä pitänyt kovasti. Vaikuttaa hyvältä dekkarilta, jonka voi lukaista lauantaina suklaalevyn kera.

Ihanaa viikonloppua kaikille! (Onko muuten ensilumi satanut muuallekin Suomeen kuin Pirkanmaalle?)

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kokeisiin lukemisen jalo taito

Näin koeviikolla ajatukset pyörivät usein kokeissa ja niihin lukemisessa. Etkö Sinä, ahkera opiskelija, kuitenkaan halua tuhlata kaikkea aikaasi kokeisiin lukemiseen? Tässä loistavat vinkit, kuinka luet kokeisiin vähällä stressillä, ennen viimeistä iltaa ja tehokkaasti. (Huomatkaa sarkasmini.)

1) Isäni sanoin, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja puoliksi tehty usein riittää. Suunnittele lukevasi kokeisiin kaksi viikkoa etukäteen, niin omatunto ei vaivaa kun et aloita kovin ajoissa. Olin ahkera ja suunnittelin aloittavani ajoissa, mutta hei, eihän kukaan oikeasti lue kokeisiin noin aikaisin.

2) Edistyneille opiskelijoille on myös jatkokohta. Suunnittele lukevasi jo yhdeltä lauantaiaamuna. Eihän kukaan voi syyttää sinua kun lähdetkin kirjastoon ja luet sunnuntaina kuudelta? Ahkeran opiskelijan tunnuslause, jätä huomiseen kaikki mitä tänään ei tarvitse tehdä.

3) Raahaa kirjaa mukanasi jokapaikkaan. Vaikka et lukisikaan mitään, niin omatunto rauhoittuu, sillä hei, minulla oli se kirja mukana. Olisin hyvin ehtinyt lukea sen puolituntia koulun ja soittotunnin välissä, mutta piti syödä eväät jajajaja...

4) Älä jätä viimeiseen iltaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luet koko alueen toiseksi viimeisenä iltana ja lupaat kertaavasi ahkerasti huomenna pääkohdat, jotka menivät välillä vähän ohi kun kahlasit 19 kappaletta maantietoa yhteen menoon. Huomenna et tietenkään lue mitään, sillä hei, minähän luin eilen.

5) Lavasta itsellesi hienot opiskeluolosuhteet. Kasaa kirjat pöydän kulmalle, ota esiin kynät ja vihot. Sano kaikille, kuinka luet ahkerasti. Näytä tehokkaalta.

Alla on erinomainen käytännönesimerkki viikon takaa, kun Kirjaneito väänsi maantiedon kurssityötään valmiiksi. Ensin hän meni siskonsa huoneeseen (kyseinen matto on siis pikkusiskoni, kuten hän minua teroitti mainitsemaan), jotta saattoi valittaa ja lykätä kaikkea toimintaa viisitoista minuuttia. Sitten hän oli juonikas. Huomaatteko, kuinka kaikki materiaali on esillä ja tietokonekin näyttää ahkeran opiskelijan luottolähdettä, Wikipediaa. Teille voin paljastaa salaisuuden. Tosiasiassa hän kuunteli musiikkia, selasi blogeja ja muuta sälää ja jos ahkeralle päälle sattui, väritti jo kuukausi sitten valmiiksi saamaansa karttaa. Myös kuvan ottaminen oli tietysti ahkeraa opiskelua.

Lopputulos: projektityöstä tuli lopulta valmis ja kartasta hienompi kuin koskaa. Siskolla on mukava matto.


Tällaista tänään, arvaatteko mitä minun pitäisi parhaillaan tehdä? No, eikös myös se alitajunta työstä asioita? (Ja kyllä minä oikeasti laskin tunnin ajan matikkaa.)

P.S Huolestuneille voin mainita sen, että koulumenestykseni on ollut kautta vuosien erinomaista. Ei ollut sarkasmia, kyllä sitä ahkerinkin joskus laiskottelee.

J.K. Rowling - Harry Potter ja Feeniksin kilta

Seuraava teksti sisältää merkittäviä juonipaljastuksia kirjasta!


Kesän siihen mennessä kuumin päivä oli päättymäisillään...

Viisitoistavuotias Harry kohtaa ankeuttajat jo ennen kuin lukuvuosi Tylypahkassa alkaa. Koulussa hän joutuu uuden opettajan, Dolores Pimennon, silmätikuksi. Arpea särkee polttavasti ja Harry näkee niin merkillisiä unia, että pelkää menettävänsä järkensä. Lordi Voldemort on liikkeellä, vai onko? Aina ei ole helppo tietää, mikä on totta ja kehen voi luottaa.


Harry Pottereiden lukemiseni on edennyt jo viidenteen osaan ja on pakko sanoa, että oloni on haikea. Nyt lähestytään jo pelottavaa vauhtia viimeistä osaa, jonka jälkeen joutuu aina hyväksymään sen tosiseikan, että Pottereita ei ole enempää. Rakkaan sarjan maailmaan voi aina palata, mutta joka kerta Pottereiden loppuminen sattuu hiukan. (Ja nyt ollaan herranjestas vasta viidennessä osassa, kuvitelkaa nostalgiani määrää kun päästään viimeiseen...)



Kirjasarja alkaakin lähestyä loppua myös tunnelmallisesti. Mainitsin Liekehtivästä pikarista puhuessani kirjasarjan synkentymisen ja tässä viidennessä se on käsinkosketeltavaa. Feeniksin kilta sisältää paljon surua ja masennusta, pelkoa ja ahdistusta. Voldemort on palannut, mutta ministeriö ei usko sitä. Harry leimataan sekopääksi ja Tylypahkassa asioita sotkee Dolores Pimento.

Jos puhutaan Top 3 inhokkihahmoistani Pottereissa, niin listalle kuuluvat Matohäntä, Bellatrix Lestrange ja Dolores Pimento. Matohäntä on lipevä ja pelkurimainen petturi, Bellatrix julma sekopää, joka lahtaa suuren osan lempihahmojani ja Dolores Pimento on niin epäoikeudenmukainen, että olen aivan älyttömän vihainen kun luen hänestä. Aina kun näen kirjoitettuna sanat "Höm, höm", mieleni tekee lyödä jotakin, sillä näen sieluni silmin mokoman rupikonnannaaman vaaleanpunaisessa villatakissaan. Lisäksi hänellä on niin epäreiluja ratkaisuja, esimerkiksi Harrylle ja Fredille ja Georgelle langetettava huispauskileto saa minut aina raivoihini. Onneksi häntä ei tarvitse katsella Tylypahkassa, kuin tämä viides kirja.

Onneksi Feeniksin killassa esitellään myös mukavia hahmoja. Luna Lovekiva on yksi koko sarjan unohtumattomimpia hahmoja, eikä hänestä voi olla pitämättä. Myös Ginnystä paljastuu uusia puolia, hän ei enää juokse karkuun Harryn nähdessään. Ginny on yksi lempihahmoistani koko sarjassa ja tästä kirjasta eteenpäin hän on parhaimmillaan.


Feeniksin killasta ei myöskään voi puhua mainitsematta Albuksen kaartia. Kaiken masentavan keskellä AK:n kokoukset ovat parasta luettavaa ja ne saavat minut aina hyvälle tuulelle. On ihanaa tavata enemmän porukkaa myös muista tuvista, esimerkiksi Ernie MacMillan on kerrassaan unohtumaton hahmo.

Huolimatta edellämainituista, Salaisuuksien kammion ja Liekehtivän pikarin  ohella Feeniksin kilta on aina ollut niitä ei niin suosikkejani Pottereista. Suhtautumiseni juontaa juurensa paitsi kirjan masentavuudesta, Harryn teiniangstia kun on melkoinen määrä, myös siitä, että tässä kirjassa tehdään virheitä, jotka aiheuttavat kauheita tapahtumia. Jokaisella lukukerralla minun tekee aina mieli huutaa Harrylle "KÄYTÄ PEILIÄ!", kun tämä näkee taikakausien historian tutkinnossa näyn, jossa Voldemort kiduttaa Siriusta. Sillä jos Harry olisi käyttänyt peiliä, jos Dumbledore olisi kertonut Harrylle enemmän, jos Harry olisi oppinut oklumeusta... Jos jokin olisi mennyt toisin, Sirius saattaisi olla elossa.

Nyt onkin aika taas muistella mennyttä, sillä Siriuksen kuolema on aina ollut minulle yksi kaikkien aikojen koskettavimmista fiktiivisten hahmojen kuolemista. Sirius oli nimittäin kaikkien aikojen lempihahmoni kun Pottereita ensimmäisen kerran ja tärkeä yhä edelleen. Muistan yhä, kun luin Feeniksin kiltaa tuttavaperheen ollessa meillä kylässä. Puhe kääntyi Pottereihin ja lempihahmoihin ja minä intoilin Siriuksesta. Näin jälkikäteen voin hämmästellä kuinka en osannut tulkita julistukseni aikaansaanutta pahaenteistä hiljaisuutta... Onneksi vieraamme olivat ihania ihmisiä, eivätkä spoilanneet minua, mutta onnea ei kestänyt kauaa. Muistan kun luin myöhään illalla kirjaa loppuun ja äitini tuli ja käski samuttaa valot juuri kun olin lukenut Siriuksen kuolemasta. Olin tuossa vaiheessa aivan shokissa ja luin samaa kohtaa yhä uudelleen ja uudelleen, enkä yksinkertaisesti voinut uskoa tapahtunutta. Äitikin taisi huomata järkytykseni ja antoi minun lukea kirjan loppuun.

Olen melko varma, etten edes itkenyt tuolla ensimmäisellä kerralla. Olin vain yksinkertaisesti liian järkyttynyt, enkä yksinketaisesti voinut uskoa, että Rowling oli mennyt tappamaan Siriuksen. Seuraavan päivän kuljin kuin sumussa, en reagoinut kunnolla oikein mihinkään.

Näistä traumaattisista muistoista johtuen olenkin aina tietyllä tavalla vihannut Feeniksin kiltaa, vihannut sen loppua ja halunnut vain estää kaikkea pahaa tapahtumasta. Odotinkin siis hiukan kauhulla, mitä tämä lukukerta toisi tullessaan. Enkä saanut sitä, mitä odotin.

Sillä ensimmäistä kertaa minusta tuntui siltä, että olen sinut Siriuksen kuoleman kanssa. Surullinen olen, totta kai, pillitin ihan kiitettävästi hänen kuolemansa kohdalla, mutta en ole enää samalla lailla vihainen. Ehkä minä jotenkin tajusin, että kirjaa ei voi muuttaa, eikä sitä edes tarvitse. Siriuksen kuolema oli lopulta aika ennustettavissa, ei hän olisi kauaa jaksanut Kalmanhanaukiolla piileskellä, hän kuoli taistellen ja kauniisti. Lisäksi ajattelen hänet mielelläni jonnekin taivaan kaltaiseen paikkaan yhdessä Jamesin ja Lilyn kanssa seuraamaan Harryn elämää. Ennemminkin minua satutti Harryn jääminen yksin ja luku, jossa Harry rikkoo Dumbledoren tavaroita, onkin minusta äärettömän koskettava.

Feeniksin kilta on yhtä loistava, kuin kaikki muutkin Potterit.

Tavallaan minun tekisi mieleni aloittaa Puoliverinen prinssi nyt heti, mutta taidan säästellä sitä vielä hiukan. Tämä blogi on tulvinut viimeajat Potteraiheisia postauksia, mutta yritän lukea aina jonkun kirjan sinne Pottereiden väliin. Varautukaa kuitenkin lähitulevaisuuden nostalgiarysäyksiin, sillä en viitsi valehdella itselleeni, etten muka aloittaisi Puoliveristä prinssiä tämän viikon aikana.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix
Kirjailija: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari
Sarja: Harry Potter, #5
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2004 (alkuperäisteos 2003)
Sivuja: 1050
Luettavaksi: omasta hyllystä

maanantai 3. marraskuuta 2014

Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin

Maailman valloittanut kulttiteos

Kun pennitön Richard Papen saapuu apurahan turvin Hampden Collegeen, hänestä tuntuu kuin hän olisi tullut paratiisiin. Älykkäitä ja kauniita opiskelijoita, kevyitä huumeita... rikkaille ja lahjakkaille nuorille Hampden on rajoittamattomien mahdollisuuksien paikka.

Richard onnistuu pääsemään viiden klassisten kielten opiskelijan ja heidän karismaattisen opettajansa sisäpiiriin. Kuukausien kulueesa Richard saa kuulla hirvittävästä rikoksesta, johon hänen uudet ystävänsä ovat syyllistyneet. Ja mikä pahinta, yksi heistä on murtumaan päin ja aikoo tuhota heidän kultaisen tulevaisuutensa paljastamalla koko jutun. Syyllisyys ja kiinnijäämisen pelko johtavat kierteeseen, johon Richard temmataan mukaan.

Jumalat juhlivat öisin on yksi hullujen päivien kirjalöytöjäni, teos jonka lukemista odotin innolla. Olin kuullut tästä todella paljon ylistäviä kehuja niin blogipuolelta kuin kavereiltakin. Odotukseni olivat siis todella korkealla, enkä onneksi joutunut pettymään. En minä tätä aivan täydellisenä kirjana pidä, mutta todella hyvänä kyllä. Jumalat juhlivat öisin oli todella kiinnostava ja hiukan kammottava kirja, joka jää kummittelemaan takaraivoon.

Jo aivan kirjan alussa on selvää, mitä tulee tapahtumaan, totuus läväytetään lukijan silmille jo aivan ensimmäisessä lauseessa. Jumalat juhlivat öisin on tarina murhasta, josta ei jäädä kiinni. Se ei ole pelottava dekkari, jossa pelkää murhaajan hyppäävän pusikosta veitsen kanssa, vaan romaani, jossa murhaajan ja uhrin välinen hyvis vastaan pahis asetelma ei ole niin yksinkertainen, mitä voisi olettaa.

Kirjan alkuosaa värittääkin hiipivä jännitys. Koko ajan lähestyään rikosta ja omaelämänkerrallinen kerronta paljastaa asioita etukäteen. Kyllä siinä alkavat juosta kylmät väreet selässä, kun tullaan aina vain lähemmäksi. Kirjan kiinnostavuus ja jännittävyys eivät kuitenkaan rajoitu vain kerronnallisiin tehokeinoihin, vaan johonkin aivan muuhun. Jumalat juhlivat öisin on nimittäin pelottavan manipuloiva kirja. Murha on väärin, se on kammottava rikos. Tuota mieltä minä olen ja niin ovat varmasti kaikki muutkin. Mutta tässä kirjassa se ei enää tunnukaan olevan niin mustavalkoista. Huomasin useaan otteeseen suorastaan hoputtavani päähenkilöitä, yrittäkää jo hyvät ihmiset tehdä jotain, älkää vain istuskelko siinä. Kammottavaa, eikö?

Asiaan vaikuttaa varmasti se, että kirja koetaan niin vahvasti päähenkilö Richardin silmien kautta. Richard ei ole paha ihminen, mutta ei erityisen hyväkään. Sama pätee oikeastaan kirjan jokaiseen hahmoon. Hahmoista ei voi olla pitämättä, mutta ei heistä oikein voi pitääkään. Jumalat juhlivat öisin on hämmentävä kirja, jota lukiessa oikea ja väärä hämärtyvät, eikä ajatuksissa tunnu olevan enää tolkkua.

Donna Tartt on myös taitava tunnelman kuvaaja. Kirjan tapahtumat tulevat vahvasti iholle ja kaikesta piirtyy terävä kuva. Hän osaa muutamalla sanalla maalata eri tilanteista osuvan kuvan, joka jättää samalla tilaa mielikuvitukselle, mutta olennainen tulee esiin ja teksti tuntuu elävältä. Jumalat juhlivat öisin on kirja, joka tuntuu hyvin todelliselta. Etenkin mieleeni jäi alkuosan kesäiset viikonloput, joita opiskelijoiden porukkaa viettää maalla. Tyynet, alkoholin ja laiskottelun sävyttämät lämpimät päivät toivat useaan otteeseen mieleeni Evelyn Waughin Menneen maailman, vaikka kirjojen välillä ei mitään muuta yhteistä olekaan. Mutta jotenkin minä näin Charlesin ja Sebastianin tuossa joukossa.

Pidin paljon myös kirjassa vilisevistä filosofiaan ja antiikkiin liittyvistä keskusteluista. Kirja herättää lukijassaan halun lukea muinaiskreikkaa ja latinaa ja keskustella siitä, millainen pääte mihinkin sanaan tulisi laittaa. Minä haluaisin tuolle Julian Morrow'n kurssille.

Aivan täydellinen lukukokemus kirja ei kuitenkaan ollut. Kirjan keskiosassa alussa rakennettu jännite löystyi ja huomasin olevani hiukan pitkästynyt lukiessani. Loppua kohti kirja parani taas, mutta keskiosa jäi vähän pliisuksi. Toisaalta pidin kyllä paljon siitä, miten henkilöt joutuivat äkkiä kasvokkain tekonsa kanssa, eikä kaikki ollutkaan niin ruusuista. Tuolla osuudella oli ehdottomasti paikkansa, mutta jotenkin se ei aivan vienyt minua mukaansa. En myöskään tykännyt kirjan hyvin pitkistä luvuista. Tämä on tietenkin ihan mielipidekysymys, mutta minulle tuollaiset seitsemänkymmentä sivua pitkät luvut ovat liikaa. Huomaan laskevani montako sivua minulla on vielä jäljellä kun kello lähestyy nukkumaanmenoaikaa ja tuskailevani sen kanssa milloin oikein lopetan. Toki kappaleita on eroteltu tosistaan väleillä, mutta minulle tuo ei ollut tarpeeksi.

Lukuunottamatta pieniä ja henkilökohtaisia ärsyyntymisiäni kirjan parissa, Jumalat juhlivat öisin oli todella hyvä kirja. Se tulee varmasti pysymään mielessä pitkään ja olen todella iloinen, että päädyin lukemaan sen. Suosittelen lämpimästi, jos haluat tuskailla lukiessasi eettisten kysymysten kanssa, pidät antiikista ja haluat lukea jotain, joka ei heti poistu mielestä. Hieno kirja.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Jumalat juhlivat öisin
Alkuperäisteos: The Secert History
Kirjailja: Donna Tartt
Kääntäjä: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY/BON
Julkaisuvuosi: 1993 (alkuperäisteos 1992)
Sivuja: 745
Luettavaksi: omasta hyllystä

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

J.K. Rowling - Harry Potter ja liekehtivä pikari

Kuten muutkin Pottereita käsittelevät bloggaukseni, myös tämä saattaa sisältää pieniä tai suurempia juonipaljastuksia sarjasta. Jos et ole lukenut, jätä väliin.

Harry Potter herää Likusteritiellä arvessaan tuntuvaan polttavaan kipuun. Sitä ennen hän on nähnyt kammottavan todentuntuista ja pelottavaa unta, jossa on kuulunut Voldemortin ääni... Huoli arvesta kevenee hiukan, kun hän saa kutsun lähteä Weasleyn veljesten ja Hermionen kanssa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin. Loppuottelu on huippujännittävä ja kisojen tunnelma iloisen riehakas, kunnes tilanne yhtäkkiä muuttuu sekasortoiseksi ja uhkaavaksi: kuolonsyöjät marssivat esiin ja taivaalle leimahtaa pimeän piirto.

Harryn neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu oman koulun lisäksi kaksi muuta velhokoulua, Beauxbatons ja Durmstrang. Kustakin koulusta valitaan ottelija kolmeen rohkeutta, taitoa ja ajattelua mittaavaan koetukseen, ja kolmen koulun nuoret velhot ja noidat seuraavat turnajaisia omia suosikkejaan kannustaen. Ottelupäivien välissä koulunkäynti jatkuu: taikaolentojen hoidossa tutustutaan räiskeperäisiin sisuliskoihin, Sibylla Punurmio ennustaa Harrylle synkkää kohtaloa ja pimeyden voimilta suojautumista opettaa omalaatuinen Alastor ”Villisilmä” Vauhkomieli.

Seuralaisen pyytäminen joulutanssiaisiin tuntuu Harrysta lähes ylivoimaisen vaikealta tehtävältä, mutta edessä on vielä koitokset, joiden veroisia Harry ei ole koskaan aikaisemmin kokenut.


Liekehtivät pikari on niitä Pottereita, joita en ole koskaan lukenut erityisiksi suosikeiksini. Tottakai rakastan sitä muun sarjan ohella, mutta neljäs ei ole niitä, joita olen lukenut usein muusta sarjasta erillään. Tämä uusintaluku osoitti kuitenkin, että mielipiteessä voisi olla päivittämisen varaa. Sillä voi pyhä jysäys, kuinka hyvä tämä olikaan!

Voi olla, että tajusin vain tätä lukiessani Pottereiden loistavuuden ja Rowlingin nerokkuuden jälleen kerran kunnolla. Liekehtivää pikaria uudelleen lukiessa alkaa nimittäin hahmottaa sitä monimutkaista juonikuviota, joka jatkuu aina viimeiseen kirjaan asti. Nyt kun lukukertojakin on jo useita, sitä huomaa jo tässä neljännessä osassa vihjeitä tuleviin tapahtumiin ja vasta sarjan loppupuolella tapahtuviin suuriin paljastuksiin. On aina silmiä avaavaa tajuta, kuinka paljon Rowling on suunnitellut sarjaansa etukäteen ja kuinka nerokkaita juonikuvioita hän onnistuu kehittämään. Liekehtivä pikari onkin entistä selvemmin osa isompaa sarjakokonaisuutta, kirjassa aletaan jo nyt laskea perustuksia aivan koko sarjan päättävään osaan. Nelosen jälkeen kyse ei enää ole yksittäisistä kouluvuosista ja niiden tapahtumista, vaan keskiöön astuu uudelleen noussut lordi Voldemort.

Juoni onkin tässä neljännessä jotain aivan loistavaa. Koko Vauhkomieli/Kyyry/Voldemort -kuvio on yksinkertaisesti nerokas. Se ei ole ennalta-arvattava (paitsi kun tietää mitä tapahtuu), eikä tylsä vaan yksinkertaisesti upea. Liekehtivän pikarin jälkeen kunnioitan Rowlingia entistäkin enemmän.

Liekehtivässä pikarissa otetaan myös askel kohti selvästi synkempää sävyä, lastenkirjojen aika alkaa olla ohi. Kirja alkaa Valedrojen ja Frank Brycen murhalla, kuolonsyöjät mellakoivat huispauksen maailmanmestaruuskisoissa ja lopussa lordi Voldemort nousee jälleen. Loppua lukiessa sainkin edelleen kylmiä väreitä kohtauksesta jossa lordi Voldemort saa voimansa takaisin Matohännän leikatessa kätensä irti.

Ironista kyllä, minusta Liekehtivä pikari on ollut aina myös hauskimpia Pottereita. Hermionen paasatessa kotitonttujen oikeuksista ja Harryn ja Ronin kehitellessä mitä mielikuvituksellisempia ennustuksia ennustuksen tunneilleen minulla on edelleen naurussa pitelemistä. Hauskuuden lisäksi kirjassa tulee esiin myös Ronin tärkeys. Neljäs osa on ensimmäinen, jossa Harryn ja Ronin välit rakoilevat ja lukijalle näyttäytyy, kuinka yksin Harry olisi ja kuinka kuivia Potterit olisivat ilman häntä. Oi Ron.

Myös jatkuvasti laajeneva taikamaailma jatkaa kehitystään Liekehtivässä pikarissa. Kirjassa esitellään kaksi muuta taikakoulua Beuxbatonx ja Durmstrang, kotitonttujen asemaan tulee tarkennusta, pelataan huispauksen maailmanmestaruuskisoja, on kolmivelhoturnajaiset joulutanssiaisineen. Romanssinpoikasiakin alkaa olla, Hermionella on Viktor Krum ja Harry haikailee Chon perään.

En myöskään muistanut, kuinka liikuttava tämän osan loppu on. Cedric Diggory ei ole koskaan ollut minulle erityisen rakas hahmo, mutta jotenkin minuun iski vasta nyt hänen kuolemansa merkitys ja kauheus. Cedric oli viaton, urhea ja ystävällinen ja hänen kuolemansa tapahtui niin äkkiä. Tajusin myös kunnolla, että Cedric on kuollessan minun ikäiseni, eli lopulta kauhean nuori.

Odotankin kauhulla, kuinka hajalla olen seuraavien osien jälkeen, niissä kun tulee vielä tuskaisempaa tavaraa kehiin. Harry Potter, Harry Potter. Ei tästä sarjasta voi sanoa mitään negatiivista.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Goblet of Fire
Kirjailija: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari
Sarja: Harry Potter, #4
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2001 (alkuperäisteos 2000)
Sivuja: 768
Luettavaksi: omasta hyllystä

lauantai 1. marraskuuta 2014

Lokakuun koostetta

Viime kuussa testasin tällaisen kuukausittaisen koosteen tekemistä ja olen nyt lyönyt lukkoon sen, että tästä tulee tapa. Ainakin minun itseni on kiva luoda katsaus kuluneeseen kuukauteen ja katsella hiukan mitä oikein on tapahtunut ja mitä on tullut luettua. Toivottavasti tästä on myös teille muille jotain iloa.

Lokakuu on tuntunut kuukautena todella kiireiseltä, enkä varmasti olisi ehtinyt lukea tavallisesta poikkeavan paljon ilman syyslomaa. Onneksi sellainen kuitenkin oli ja lomalla rentouduinkin mökillä kirjapinojen kanssa lukien melkein kirja per päivä tahdilla. Syysloman jälkeinen viikko kun kului etupäässä konservatoriolla tiiviin orkesteriperiodin merkeissä. Yritinkin lukea mahdollisimman paljon varastoon kiireistä viikkoa varten, vaikka epäilen josko koskaan voisin saada lukemisesta yliannostusta. Onneksi kuitenkin ehdin lukea viikon aikanakin ja nyt periodi on onnellisesti ohi. Koulu sen sijaan painaa päälle koeviikon merkeissä, mutta eiköhän siitä selvitä. Matikka on ainoa joka oikeasti hirvittää. (Tilastot ja todennäköisyys on ihan karsea kurssi. Inhon sydämeni pohjasta. Voinko palata laskemaan vektoreita?)

Lokakuussa luin seuraavat kirjat:

Veronica Roth: Insurgent (Divergent, #2) (Uusinta)
Khaled Hosseini: Leijapoika
Veronica Roth: Allegiant (Divergent, #3) (Uusinta)
J.K Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter, #1) (Uusinta)
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Stephen King: Carrie
John Green: The Fault In Our Starts (Uusinta)
J.K Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter, #2) (Uusinta)
David Levithan: Every Day
Mary Hoffman: Miekkojen kaupunki (Stravaganza, #6)
George Orwell: Vuonna 1984
Charles Dickens: David Copperfield
J.K Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter, #3) (Uusinta)
William Shakespeare: Draamoja
Alexandra Bracken: Never Fade (The Darkest Minds, #2)
J.S Meresmaa: Mifongin mahti (Mifonki-sarja, #3)
Arthur Golden: Geishan muistelmat
J.K Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter, #4) (Uusinta)
Oscar Wilde: Aristoteles iltapäiväteellä ja muita kirjoituksia

Yhteensä: 20 kirjaa / 8912 sivua

Lokakuun ehdoton ykkönen oli Oscar Wilde, ilman mitään epäilyksiä. Dorian Grayn muotokuva oli kirja, jota rakastin aivan suunnattomasti ja Oscar Wilde on jo nyt yksi kaikkien aikojen lempikirjailijoitani. Ne, jotka ovat kavereitani Goodreadsissa, ovat saaneet lukea ylistäviä lukuprosessin päivityksiä ja Wilden fiilistelyä varmaan enemmän kuin tarpeeksi, mutta minulla ei ole aikomustakaan lopettaa. Tällä hetkellä suunnittelen Wilden koko tuotannon lukemista ja kaiken hankkimista omaksi. Ei ehkä ihan lyhyen tähtäimen projekti, mutta joskus. Joskus.

Toinen kuukauden parhaista puolista on ehdottomasti ollut Harry Pottereiden uudelleen lukeminen. Rakkaan sarjan maailmaan on ollut ihanaa palata ja odotan jo innolla sitä, että pääsen viimeisten osien kimppuun.

Kaiken kaikkiaan lokakuu oli erinomainen kuukausi, luin paljon loistavia kirjoja, monta erittäin hyvää, eikä mikään ollut huono. Ennen kaikkea lukeminen on tuntunut todella vaivattomalta, olen nauttinut sydämeni kyllyydestä hetkistä kirjojen parissa, mikä tietenkin on tärkeintä.

Lokakuussa osallistuin myös Le Masque Rouge -blogista liikkeelle lähteneeseen Halloween-haasteeseen. Tavoitteeni eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta jäivät silti saavuttamatta. (Jotenkin en ole yhtään yllättynyt...) Olen kauhean huono pitämään kiinni mistään lukkoon lyödyistä lukusuunnitelmista, mutta sain minä kuitenkin jotain luettua, nimittäin Stephen Kigin Carrien ja monta Potteria. Sinisalo ja Draculakin ovat edelleen lukulistan kärjessä. Marraskuussa, marraskuussa... Halloween-haasteen lisäksi postailin  myös kirjalöydöistä ja mökkilomasta.

Tällaista siis lokakuulta. Marraskuussa haluaisin lukea niin monta kirjaa, mutta katsotaan mitä lopulta päätyy luettavaksi. Lupaan kuitenkin seuraavan: joulukuussa yksikään nyt keskeneräisistä kirjoista ei ole enää vaiheessa. Tällä hetkellä minua houkuttelee kasallinen kirjastosta lainattujan kirjoja. Pitkästä aikaa on sellainen olo, että lainassa ei ole yhtään kirjaa, johon en haluaisi tarttua nyt heti. Voisinko lukea kahtakymmentä kirjaa samaan aikaan ilman että menen sekaisin ja kaikki edistyvät?
 
 
Myös omassa hyllyssä on mukava pino lukemattomia kirjoja, joiden pariin tahtoisin päästä. Paikka vapaana ja Ennen päivänlaskua ei voi ovat ainakin olleet lukematta naurettavan kauan, ehkäpä voisin aloittaa niistä. (Tai sitten päädyn vain lukemaan Pottereita...)

Ihanaa viikonloppua kaikille! Millainen teidän lokakuunne on ollut? Onko suunnitelmia marraskuulle?