tiistai 4. marraskuuta 2014

J.K. Rowling - Harry Potter ja Feeniksin kilta

Seuraava teksti sisältää merkittäviä juonipaljastuksia kirjasta!


Kesän siihen mennessä kuumin päivä oli päättymäisillään...

Viisitoistavuotias Harry kohtaa ankeuttajat jo ennen kuin lukuvuosi Tylypahkassa alkaa. Koulussa hän joutuu uuden opettajan, Dolores Pimennon, silmätikuksi. Arpea särkee polttavasti ja Harry näkee niin merkillisiä unia, että pelkää menettävänsä järkensä. Lordi Voldemort on liikkeellä, vai onko? Aina ei ole helppo tietää, mikä on totta ja kehen voi luottaa.


Harry Pottereiden lukemiseni on edennyt jo viidenteen osaan ja on pakko sanoa, että oloni on haikea. Nyt lähestytään jo pelottavaa vauhtia viimeistä osaa, jonka jälkeen joutuu aina hyväksymään sen tosiseikan, että Pottereita ei ole enempää. Rakkaan sarjan maailmaan voi aina palata, mutta joka kerta Pottereiden loppuminen sattuu hiukan. (Ja nyt ollaan herranjestas vasta viidennessä osassa, kuvitelkaa nostalgiani määrää kun päästään viimeiseen...)



Kirjasarja alkaakin lähestyä loppua myös tunnelmallisesti. Mainitsin Liekehtivästä pikarista puhuessani kirjasarjan synkentymisen ja tässä viidennessä se on käsinkosketeltavaa. Feeniksin kilta sisältää paljon surua ja masennusta, pelkoa ja ahdistusta. Voldemort on palannut, mutta ministeriö ei usko sitä. Harry leimataan sekopääksi ja Tylypahkassa asioita sotkee Dolores Pimento.

Jos puhutaan Top 3 inhokkihahmoistani Pottereissa, niin listalle kuuluvat Matohäntä, Bellatrix Lestrange ja Dolores Pimento. Matohäntä on lipevä ja pelkurimainen petturi, Bellatrix julma sekopää, joka lahtaa suuren osan lempihahmojani ja Dolores Pimento on niin epäoikeudenmukainen, että olen aivan älyttömän vihainen kun luen hänestä. Aina kun näen kirjoitettuna sanat "Höm, höm", mieleni tekee lyödä jotakin, sillä näen sieluni silmin mokoman rupikonnannaaman vaaleanpunaisessa villatakissaan. Lisäksi hänellä on niin epäreiluja ratkaisuja, esimerkiksi Harrylle ja Fredille ja Georgelle langetettava huispauskileto saa minut aina raivoihini. Onneksi häntä ei tarvitse katsella Tylypahkassa, kuin tämä viides kirja.

Onneksi Feeniksin killassa esitellään myös mukavia hahmoja. Luna Lovekiva on yksi koko sarjan unohtumattomimpia hahmoja, eikä hänestä voi olla pitämättä. Myös Ginnystä paljastuu uusia puolia, hän ei enää juokse karkuun Harryn nähdessään. Ginny on yksi lempihahmoistani koko sarjassa ja tästä kirjasta eteenpäin hän on parhaimmillaan.


Feeniksin killasta ei myöskään voi puhua mainitsematta Albuksen kaartia. Kaiken masentavan keskellä AK:n kokoukset ovat parasta luettavaa ja ne saavat minut aina hyvälle tuulelle. On ihanaa tavata enemmän porukkaa myös muista tuvista, esimerkiksi Ernie MacMillan on kerrassaan unohtumaton hahmo.

Huolimatta edellämainituista, Salaisuuksien kammion ja Liekehtivän pikarin  ohella Feeniksin kilta on aina ollut niitä ei niin suosikkejani Pottereista. Suhtautumiseni juontaa juurensa paitsi kirjan masentavuudesta, Harryn teiniangstia kun on melkoinen määrä, myös siitä, että tässä kirjassa tehdään virheitä, jotka aiheuttavat kauheita tapahtumia. Jokaisella lukukerralla minun tekee aina mieli huutaa Harrylle "KÄYTÄ PEILIÄ!", kun tämä näkee taikakausien historian tutkinnossa näyn, jossa Voldemort kiduttaa Siriusta. Sillä jos Harry olisi käyttänyt peiliä, jos Dumbledore olisi kertonut Harrylle enemmän, jos Harry olisi oppinut oklumeusta... Jos jokin olisi mennyt toisin, Sirius saattaisi olla elossa.

Nyt onkin aika taas muistella mennyttä, sillä Siriuksen kuolema on aina ollut minulle yksi kaikkien aikojen koskettavimmista fiktiivisten hahmojen kuolemista. Sirius oli nimittäin kaikkien aikojen lempihahmoni kun Pottereita ensimmäisen kerran ja tärkeä yhä edelleen. Muistan yhä, kun luin Feeniksin kiltaa tuttavaperheen ollessa meillä kylässä. Puhe kääntyi Pottereihin ja lempihahmoihin ja minä intoilin Siriuksesta. Näin jälkikäteen voin hämmästellä kuinka en osannut tulkita julistukseni aikaansaanutta pahaenteistä hiljaisuutta... Onneksi vieraamme olivat ihania ihmisiä, eivätkä spoilanneet minua, mutta onnea ei kestänyt kauaa. Muistan kun luin myöhään illalla kirjaa loppuun ja äitini tuli ja käski samuttaa valot juuri kun olin lukenut Siriuksen kuolemasta. Olin tuossa vaiheessa aivan shokissa ja luin samaa kohtaa yhä uudelleen ja uudelleen, enkä yksinkertaisesti voinut uskoa tapahtunutta. Äitikin taisi huomata järkytykseni ja antoi minun lukea kirjan loppuun.

Olen melko varma, etten edes itkenyt tuolla ensimmäisellä kerralla. Olin vain yksinkertaisesti liian järkyttynyt, enkä yksinketaisesti voinut uskoa, että Rowling oli mennyt tappamaan Siriuksen. Seuraavan päivän kuljin kuin sumussa, en reagoinut kunnolla oikein mihinkään.

Näistä traumaattisista muistoista johtuen olenkin aina tietyllä tavalla vihannut Feeniksin kiltaa, vihannut sen loppua ja halunnut vain estää kaikkea pahaa tapahtumasta. Odotinkin siis hiukan kauhulla, mitä tämä lukukerta toisi tullessaan. Enkä saanut sitä, mitä odotin.

Sillä ensimmäistä kertaa minusta tuntui siltä, että olen sinut Siriuksen kuoleman kanssa. Surullinen olen, totta kai, pillitin ihan kiitettävästi hänen kuolemansa kohdalla, mutta en ole enää samalla lailla vihainen. Ehkä minä jotenkin tajusin, että kirjaa ei voi muuttaa, eikä sitä edes tarvitse. Siriuksen kuolema oli lopulta aika ennustettavissa, ei hän olisi kauaa jaksanut Kalmanhanaukiolla piileskellä, hän kuoli taistellen ja kauniisti. Lisäksi ajattelen hänet mielelläni jonnekin taivaan kaltaiseen paikkaan yhdessä Jamesin ja Lilyn kanssa seuraamaan Harryn elämää. Ennemminkin minua satutti Harryn jääminen yksin ja luku, jossa Harry rikkoo Dumbledoren tavaroita, onkin minusta äärettömän koskettava.

Feeniksin kilta on yhtä loistava, kuin kaikki muutkin Potterit.

Tavallaan minun tekisi mieleni aloittaa Puoliverinen prinssi nyt heti, mutta taidan säästellä sitä vielä hiukan. Tämä blogi on tulvinut viimeajat Potteraiheisia postauksia, mutta yritän lukea aina jonkun kirjan sinne Pottereiden väliin. Varautukaa kuitenkin lähitulevaisuuden nostalgiarysäyksiin, sillä en viitsi valehdella itselleeni, etten muka aloittaisi Puoliveristä prinssiä tämän viikon aikana.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix
Kirjailija: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari
Sarja: Harry Potter, #5
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2004 (alkuperäisteos 2003)
Sivuja: 1050
Luettavaksi: omasta hyllystä

10 kommenttia:

  1. https://www.facebook.com/events/357108291120989/?ref=22

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oooh! Jollain on todella välähtänyt seminaari-ideoita mietittäessä! :D

      Poista
  2. Minäkään en muistaakseni itkenyt ensimmäisellä lukukerralla Siriuksen kuolemasta. Tunsin lähinnä jäätävää tyhjyyttä - miten niin voi tapahtua niin tärkeälle ja ihanalle hahmolle... Olisinkohan ollut neljätoista silloin ja samalla myös tajusin, että hahmot todella kuolevat kirjoissa. Se oli todellinen järkytys silloin vielä harjaantumattomalle lukijamielelleni :D Itkin toisella lukukerralla yhtä vuolaasti kuin Dumbledoren hautajaisissa. Potter-sarja on minulle ollut se kaikkein merkittävin ikinä, koska se on opettanut niin hienosti lukemaan vakavia ja puhuttavia asioita <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa niin tutulta, samaistun vahvasti tuohon tyhjyyden tunteeseen! On se jännää, miten fiktiivisen hahmon kuolema voi koskettaa niin vahvasti. Potterit on kyllä elämää mullistava kirjasarja, harva on tämän "vain lukenut", suurimmalle osalla tämä on jotain niin paljon enemmän.

      Poista
  3. Oi, inhokkini.

    Voi sua, ihana (?) kuvaus noista traumoista :)

    Harry on tässä kirjassa jotenkin ärsyttävä. Ja Dolores Pimento, hyihyihyi. Parasta onkin sitten AK ja Luna<3 Niin ja kirjan alussa oleva Kalmanhanaukio-osat. (Huomasin vasta nyt, ettei se olekaan Kalmanhanaaukio...)

    En minäkään itkenyt ensimmäisellä lukukerralla, olin kylmäsydäminen kolmasluokkalainen :) (No joo, en kauaa. Pottereiden jälkeen luin Annat ja itkin ykkösen lopussa hyvn vuolaasti...) Sen jälkeen Siriuksen kuolema on aina saanut mut vollottamaan ja kovaa.

    Kirjaan liittyvä hassu ykstyiskohta:
    Pikkusiskoni luki kirjan loppuun pari viikkoa sitten. Saatuaan sen luettua hän tuli kirjan kanssa luokseni ja päästi äänen, jonka voisi kirjoittaa muotoon "yäääähääähähhäh!" Ja mitä minä vastasin? "Yäähhähhähähhhäh!" :D Siinä ei jäänyt mitään arvailemisen varaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Jotenkin on aina hauska päästä läheltä katsomaan kun joku tutustuu Pottereihin ja käy läpi saman tunneskaalan mitä itse aikoinaan. Siskosten välinen kommunikaatio on myös parhautta, samaistun tuohon vahvasti!

      Nuorempana sitä tosiaan oli paljon "kylmäsydämisempi", minusta on vasta viimeisen kolmen vuoden aikana kuoriutunut kauhea tunteilija, itkeskelin kirjoissa ja leffoissa aina milloin missäkin hiukan surullisessa kohdassa...

      Minustakin Harry on ennen ollut kauhean ärsyttävä, mutta jotenkin minä tällä kerralla vain koin ymmärtäväni häntä. Cedricin kuolema jätti traumat, kaikki uskovat, että hän on hullu, kukaan ei kerro hänelle mitään, arpeen sattuu ja hänellä on yhteys Voldemortin pään sisään... Ei kuulosta kivalta :D

      Minä luulin pitkään, että Kalmanhanaukio on Kalmahanaukio... Samoin Grindelwald oli Grindewald varmaan neljä vuotta...

      Poista
  4. Tämä oli toinen Potter, jonka luin leffan jälkeen. (En tajunnut leffasta kuka Sirius oli. Eipä siis juuri himmentänyt lukukokemusta.) Ja no, tavallaan tämä on yksi suosikeistani.

    Absoluuttisesti parhaat asiat:

    - AK.
    - Sirius, ei kuolema (*sniff*) vaan hahmo. Hyväntuulisuus ja kummisetäily... In love with him.
    - Mediasota, Päivän Profeetan propaganda ja Saivartelijan haastattelu.
    - Uhma Pimentoa ja ministeriötä kohtaan.
    - Koulussa oloilu. Ei kiirehditty seuraavaan käänteeseen, vaan hengailtiin rauhassa tunneilla.
    - Weasleyn Welhowitsit!!!!! Ja kaksosten pako. Awesome!

    Joo ja Lunat sun muut. Inhottavaa sitten oli äksyily kaikkea vastaan. Kapina on jees, angstin olisi voinut vetää fiksumminkin.

    Eniwei, rakastan kirjaa ja sarjaa.

    Plus kaunis ulkoasu blogilla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Itsekin tykkään. Sirius on kyllä ihana kummisetä <3 Tämä on minullekin tavallaan suosikki ja tavallaan inhokki. Ei ihan suosikki, mutta ei ihan inhokkikaan. (Tiedän, olen hämmentävä :D)

      Poista
  5. Mun kummisetäni on viiskymppinen sinkkumies ja ajattelin aina pienimpänä, että oikeasti hän on Sirius:DD jotenkin vain olisi hyvin käynyt

    VastaaPoista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)