lauantai 27. joulukuuta 2014

J.K. Rowling - Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Tämä bloggaus sisältää merkittäviä spoilereita koko kirjasarjasta, Kuoleman varjelukset mukaan lukien.


Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä: hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?

Nyt ne on sitten luettu. Harry Potter, se minulle kaikista rakkain kirjasarja on jälleen saatettu päätökseen. Etukäteen arvelin itkeväni itseni uneen koska Harryn seikkailut ovat ohi, eikä lisää Pottereita enää ole, mutta itse asiassa, toisin kävi. Olen lukenut Potterit loppuun niin monta kertaa, että olen viimein tajunnut sen, etteivät ne oikeastaan lopu koskaan. Aina voi aloittaa alusta, eikä Harry katoa sydämestä mihinkään.

Kuoleman varjelukset on aina ollut ehdottomia suosikkejani koko sarjasta. Tämän olen varmasti lukenut lähemmäs kymmenen kertaa, ehkäpä useiten kaikista Pottereista. Kirjan lukeminen oli siis todella helppoa, kun oikeasti muisti lauseita ulkoa ja luvun nimestä muisti heti kaiken mitä tuli tapahtumaan. Ehkäpä muistin vielä vähän liiankin hyvin, kirja ei nimittäin vienyt koko ajan mukanaan samalla tavalla kuin jotkut aikaisemmat osat. En syytä kirjaa vain itseäni, joko olen tosiaan lukenut tämän liian monta kertaa tai sitten en vain koko ajan ollut Potter-tuulella. Ja olihan Kuoleman varjelukset edelleenkin upeaa luettavaa.

Kuoleman varjelukset on myös Pottereista synkin. Turvalliset ja tunnelmalliset ajat Tylypahkassa ovat takana, Dumbledore on kuollut ja Harry on omillaan jäljittämässä hirnyrkkejä yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa. Harryllä ei ole tarkkaa tietoa edes siitä, mitä jäljellä olevat hirnyrkit ovat, puhumattakaan siitä, missä ne ovat. Hahmoja kuolee, eikä toivoa tunnu olevan.

Juuri poistuminen Tylypahkasta ja Dumbledoren tuomasta turvasta tekeekin tästä viimeisestä Potterista erilaisen muihin verrattuna. Edelliset kirjat ovat edenneet kouluvuoden rutiinien puitteissa, mutta Kuoleman varjeluksissa telttaillaan milloin missäkin metsässä ja jouluaattokin tulee yllätyksenä. Vaikka Tylypahkaa välillä onkin ikävä, olen aina pitänyt Rowlingin ratkaisusta, enkä oikeastaan käsitä, miten mitään olisi voitu ratkaista jos Harry olisi ollut Tylypahkan muurien suojassa. (Tai no, suojassa ja suojassa, sillä eihän Tylypahkassakaan asiat ole hyvin kun Kuoleman varjeluksista puhutaan.)

Mutta vaikka kirja onkin taas synkempi kuin edeltäjänsä, Rowlingin huumori ei onneksi katoa minnekään. Kaiken kauheuden keskellä on myös hauskoja hetkiä, jotka saavat minut nauramaan yhä edelleen. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka kohtaus, jossa Oljo (♥) pamauttaa Mundungusta paistinpannulla päähän. Yhä edelleen ratkean nauramaan ja Oljo on muutenkin tässä viimeisessä kirjassa lähellä sydäntäni.

Kuoleman varjelukset onkin mielestäni kerrassaan loistava päätösosa. Yhä vieläkin hämmästelen sitä, kuinka taidokkaasti Rowling solmii irtonaiset langanpätkät yhteen ja salaisuudet paljastetaan. Kaikki on onnistuttu kursimaan kasaan, eikä mikään ole jäänyt ainakaan minua häiritsemään. Tämä kirja on minusta mainio esimerkki siitä, kuinka sarjat tulee lopettaa. Esimerkiksi hahmoja kuolee sopivasti, niin ettei loppu ole liian ruusuinen, mutta pääkolmikko selviää ja loppu on kuitenkin onnellinen.

Totta kai näin lukemisen jälkeen on aina helppo analysoida sitä kuinka hahmoja kuolee hyvä määrä, mutta lukiessa tunnelmat ovat totta kai aivan toiset. Minähän olen aina suhtautunut kirjoihin tosi tunteellisesti ja Pottereissa on lisäksi vielä aivan oma nostalgiakertoimensa nostamassa panoksia. Rakkaiden hahmojen kuolemat eivät siis vieläkään ole helppoja paikkoja.

Henkilökohtaisesti minua on aina koskettanut eniten Fredin kuolema, sillä muistan hyvin sen ensimmäisen lukukerran, kun en vain voinut uskoa, että Rowling oli mennyt tappamaan hänet. Siriuksen kuolema kouraisi vieläkin syvemmältä, mutta silti Fredin menetys oli mielestäni epäreilu ja julma. Eikä se helppoa ollut tälläkään kertaa, vaikkakin on pakko sanoa, että minusta tuntuu, että alan myös viimein tulla sinuiksi rakkaiden hahmojen menetyksien kanssa.

Ehkäpä minulla on nyt menossa jokin prosessi, jossa hyväksyn viimein niiden hahmojen kuolemat, jotka repivät minut aivan hajalle kun ala-astella näitä ensimmäisen kerran luin. Puhuin tästä jo Feeniksin killan bloggauksessani (linkki), mutta jotenkin en enää tunne sitä samaa vihaa maailmaa kohtaan, kuin ennen. Olen surullinen, mutta kykenen hyväksymään nuo kuolemat. Ehkäpä nämä monet lukukerrat ovat viimein takoneet päähäni sen, että vaikka kuinka itkisi, kukaan heistä ei herää eloon.

Eniten kyyneleitä vuodatan kuitenkin kohdassa, jossa Harry käyttää elpymyskiveä. Jotenkin se, että Harry pääsee viimeinkin puhumaan vanhempiensa kanssa on jotain uskomattoman liikuttavaa, vaikkakin Lily ja James palaavat vain hetkeksi. Eikä asiaa tietenkään yhtään auta se, että Lilyn ja Jamesin ohella palaavat Sirius ja Remus. Sirius on kaikkien aikojen lempihahmojani, jonka kuoleman kanssa minulla tosiaan on pitkä historia. Remus taas on kuollut juuri pari sivua aikaisemmin ja hänellä on vielä orvoksi jäänyt poikavauva... Ei siinä voi tehdä muuta kuin parkua.

Muistan kun olin katsomassa Kuoleman varjelukset 2 -elokuvaa elokuvissa ja päästiin Harryn ja Voldemortin viimeiseen taisteluun. Muistan huokailleeni kaiken kohtalokkuudelle, sillä minun päässäni tuo viimeinen taistelu on aina tapahtunut auringonpaisteessa, hyvä ettei perhosia ole lennellyt ympärillä. Luulin nimittäin oikeasti, että Harry kuoli Kielletyssä metsässä ja kun hän sitten palasikin, tiesin, ettei Rowling voi tappaa häntä. (Tunnelmahan olisi lässähtänyt aivan totaalisesti, ei hahmo voi herätä kuolleista vain kuollakseen uudelleen.) Tuota viimeistä kaksintaistelua lukiessani olin siis jo aivan voittotunnelmissa, etenkin kun Molly Weasley oli juuri hetki sitten tappanut Bellatrixin. (Inhokkihahmoni Pottereissa. Tappoi Siriuksen, tappoi Dobbyn, tappoi Tonksin...) En muutenkaan pitänyt Kuoleman varjelukset 2 -elokuvasta kun näin sen ensimmäisen kerran, mielestäni liikaa asioita oli muutettu ja juuri tuota Harryn ja Voldemortin välistä taistelua suurenneltu liikaa. Nykyään kyseinen leffa on kuitenkin suosikkini Potter-filmatisoinneista ja itken loppupuolen ajan yleensä melko lailla tauotta... Niin ne mielipiteet muutuvat.

Krhm. Jospa yritetään kursia tämä järjettömän pitkä vuodatus kasaan.

Kuten tästä tekstistä ja kaikista Potter-aiheisista postauksistani voi päätellä, Potterit ovat minulle edelleenkin tavattoman rakas kirjasarja. Niistä on vaikea puhua ilman tuhatsivuista nostalgiaryöppyä, enkä kykene suhtautumaan sarjaan objektiivisesti. Potterit ovat yksinkertaisesti liian lähellä sydäntäni, jotta voisin arvostella niitä kriittisesti, enkä edes halua tehdä sitä. Jään yhä edelleen odottamaan, josko Rowling joskus päättäisi kirjoittaa kahdeksannen Potterin tai saisin kirjeen Tylypahkaan. Tulen varmasti vielä palaamaan taikamaailmaan, sillä ilmankaan en osaa olla. Harry Potterit elävät edelleen sydämessä.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Deathly Hallows
Kirjailja: J.K. Rowling
Kääntäjä: Jaana Kapari-Jatta
Sarja: Harry Potter, #7
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008 (alkuperäisteos 2007)
Sivuja: 828
Luettavaksi: omasta hyllystä

14 kommenttia:

  1. Minuakin harrmitti Fredin kuolema! Yksi pahimmista kuolemista tämän sarjan aikana sillä Wealeyn kaksoset olivat yhtiä lemppari hahmojani. Oljon ja Mundunguksen tuokio oli kyllä huvittava :D Potterien uudelleen lukeminen näyttää olevan suosittua tämän syksyn/talven aikana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä sama nostalgiakärpänen on puraissut kaikkia :D Weasleyn kaksoset olivat minunkin suosikkejani.

      Poista
  2. Kuoleman varjelukset on ollut aina minulle se vähiten pidetty ja vähiten luettu, juuri sen takia, kun koko ajan tuntuu joku kuolevan. Fredin takia olen monet itkut itkenyt. Olenkin juuri nyt (siis aivan juuri nyt) aloittamassa Viisasten kiven lukemisen pitkästä aikaa, ja aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja lukea myös Kuoleman varjelukset kun sen aika tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh! :D Jään innolla odottamaan tunnelmiasi Pottereiden parista! Toivottavasti viimeinenkin maistuu paremmin kuin aiemmin! ;)

      Poista
  3. Voi kun samastun taas niin moniin tunnelmiisi! Ulvon silmät päästäni kun hahmot kuolevat, juuri Fredin kuolema on ehkä kaamein ja hankalimmin hyväksyttävä. (Siskoni ei itke koskaan kirjoille ja ei ymmärrä minua, mutta minä suorastaan nautin siitä. Toisinaan:,,,) )
    Harrastan Pottereiden kuuntelemista englanniksi ja pidän tosissaan alkuperäisversioista, vaikka suomennoksetkin ovat hyviä. Lukukertoja näille kirjoille on kymmeniä. Luin ensimmäiset Potterini ennen kuin olin 11 vuotta täyttänyt ja ihan aidosti salaa sydämessäni odotin kirjettä Tylypahkasta! (Olethan Pottermore sivuun tutustunut?)

    Elokuvista vaan en tykkää. Ensimmäinen ja toinen menettelevät, mutta muut karkaavat liian paljon alkuperäisteoksista. Minusta Pottereissa maagisinta on hiljainen taikuus, miten Harry sitä nyt Puoliverisessä prinssissä kuvailikaan Dumledoren työskentelyä maanalaisella järvellä, jossa hän etsi laivaa, joka veisi saarelle (pahoittelen, kun en voi suoraan lainata, en omista suomeksi): Harry oli taikamaailmassa vietettyjen vuosien aikana oppinut, että paras taikoja ei ollut se jolla oli suurimmat pamaukset ja savupöllähdykset, vaan hiljaine tieto. Tai jotain muuta sellaista. Juuri tämä puuttuu mun mielestä elokuvissa: ne ovat täynnä pamauksia ja rähinää, kuin ilotuliteraketit, (tätähän se on taisteluissa ja oppitunneilla), mutta muuten olisin itse halunnut hiljaisen, mystisen, kynttilän liekkinä hiljaa lepattavan tunnelman. Ja taisteluja ON suurenneltu liikaa:DD Tätä mieltä mä! Kiitän

    T. Eräs Rohkelikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun on pitkään pitänyt lukea Potterit enkuksi, mutta jotenkin olen vain kasvanut suomennosten kanssa enkä ikinä saa sitä innostusta aloittaa kaikkia alusta eri kielellä... Jonain päivänä! :) Minäkin muuten välillä nautin lukiessa itkemisestä, ihanaa kuulla, etten ole ainoa outo maan päällä. ;)

      Minäkin olen aina nauttinut tuosta kohdasta Puoliverisessä prinssissä, olet aivan oikeassa siitä, kuinka leffoissa kaikki on suurenneltu. Taistelukohtauksien paisuttelu nyt yleensäkin on toimintaelokuvissa usein ärsyttävää. Minusta leffat ovat kuitenkin ihan jees, kirjat toki sata kertaa parempia, mutta huonompiakin voisivat olla ja katselusta nauttii.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  4. Uijuijui, lemppari<3

    Parasta on Billin ja Fleurin häät. Ja Romione. Jajaja kaikki. Nautin itkemisestä. Hedwig,Villisilmä, Dobby, Fred, Lupin (waaaaaaaaaaaaaah) ja Tonks... Siinä mielessä kirja on kaikkein kauhein. Ja kuulun niihin (vähemmistö?) jonka mielestä epilogi on jotain niin huippua.

    Leffat ovat surkeita. Ensimmäinen on ihan okei, koska näyttelijät ovat pienenä söpöjä. Mutta loput... Eieieiei. En tykkää. Ainoa hyvä asia on leffojen Bellatrix. Loistava näyttelijä. Kuoleman varjelustenkin hääkohtausta on lyhennetty ja epilogiosuus on ihan huono. Mutta jospa jätän valittamisen tähän.

    Ihana kirja, loistava päätös Harryn tarinalle. Mitäpä muuta tässä voi sanoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epilogi! ♥ Mielestäni et ole vähemmistössä. ;) Billin ja Fleurin häät ovat myöskin ihanaa luettavaa, parasta on rouva Weasleyn häähermoilu... :D Mielestäni leffat ovat ihan mukavaa katsottavaa, jos ne pitää erillään kirjoista. Elokuvasovitukset ja kirjat pitää vain pitää erillisissä lokeroissaan, niin molemmistä pystyy yleensä nauttimaan. (Joskus toki leffat ovat sellaista kuraa, että katsominen tekee kipeää :D)

      Poista
    2. Vähän asian vierestä, mutta kumminkin: elokuvassa Järki ja tunteet (1995) on kuusi (KUUSI!) näyttelijää, jotka näyttelevät myös Pottereissa. On erittäin vaikeaa katsoa tiettyjä kohtauksia vakavalla naamaalla.

      Ja vielä tuohon eiliseen kommenttiin pitää lisätä Kalkaros. Upea hahmo. Nyt alkaa itkettää.

      Poista
    3. Tuo Järki ja tunteet on kyllä hauskaa katsottavaa, revetään aina siskon kanssa Alan Rickmanin kalastushatulle ;)

      Poista
  5. Heh, piti tulla katsomaan joko olet vastannut kommenttiini, pommitin eilen tylsyyksissäni (olisi pitänyt tenttiin lukea) kivaa blogiasi.

    Hauskaa, että muutkin ovat vähän samaa mieltä leffoista. Kun oikein päässä jankuttaa, että tämä on nyt erillinen tarina niin menettelee - mutta jossain pään sisällä pieni ääni sanoo, että eihän sen näin pitänyt mennä!!! :)
    Bellatrix on kyllä elokuvien parhaimmistoa!
    Ja Kalkaros on huikea, kerroksellinen hahmo, alkukirjoissa ihanan inhottava, loppujen lopuksi voittaa kuitenkin puolelleen!

    Ja suomennokset ovat niin hyviä, että enkunkielinen ei paljon poikkea ja teksti on erittäin helppoa, näin kuutosen englannillikin selvisin tottumisen jälkeen:)
    Suosittelen!

    T. Se yks Rohkelikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helena Bonham Carter on loistava Bellatrix ja Alan Rickman loistava Kalkaros! Kalkaroksen hahmo on kirjoissakin kiinnostava ja leffoissa hahmo herää kyllä henkiin. Pottereiden vaikeustaso enkuksi ei pelota, mutta olen vain laiska... Pidän nyt vähän taukoa, ehkä parin vuoden päästä ;)

      Poista
  6. Eieieiei... miksi kaikki hyvä päättyy niin lyhyeen (ei sinäänsä-Harry Potter on tosi hyvä sarja, ja sopii hyvin seitsemänteen kirjaan) mutta onneksi on olemassa Hogwarts Library-sarja, johon kuuluvat ainakin Huispaus kautta aikojen ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-kirjat, jotka ovat oppaita Potterin loistavaan maailmaan.
    Myös kuvitetut versiot ilmestyvät pian englanniksi ♥ kuvittaja on aivan loistava ja jonka työt tuovat oikeutta Harry Potter-sarjaan.
    Amerikkalaiset versiot on kuvittanut aiemmin Mary GrandPre, jota myös ihailen!
    Elokuvat olivat ihan hyviä, mutta Azkabanin vanki oli hieman liian synkähkö... mutta ihan hyvä kuitenkin! Susikkini oli Viisasten kivi, se oli mukavan maaginen sekä sopivan jännittävä.
    Sitten tulee Salaisuuksien kammio. Tämä elokuva oli todella jännä kun katsoin sen ensiksi ensimmäisellä luokalla. Huh. Ei meinannut tulla edes uni silmään.
    Minä rakastin kaikkia Potter-hahmoja (paitsi Bellatrixia :D) ja nyt ajattelin mennä kirjakauppaan shoppaamaan sieltä uudet Potter tietokirjat, jotka kertovat ihmeotuksista, lumotuista paikoista
    ja sen sellaisesta.
    Mutta onneksi näitä kirjoja voi lukea aina uudelleen kyllästymättä!
    PS. kuolemat oli kova paikka... Fred, Tonks, Lupin, Dobby, Lavender, Creeveyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvitettuja versioita minäkin odottelen! Pottereiden pariin on aina ihana palata. :)

      Poista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)