lauantai 28. helmikuuta 2015

Helmikuun kooste

Helmikuu alkaa olla paketissa ja taas on kuukausikoosteen aika.

Samoin kuin tammikuukin, myös helmikuu on tuntunut todella kiireiseltä ja ainakin se on ollut tapahtumarikas. Mukaan on mahtunut niin flunssaa, koeviikkoa, wanhojen tanssit kuin tiivis orkesteriperiodikin. Kiirettä pitää edelleen, mutta onneksi maaliskuun loppua kohti pitäisi kiireiden helpottaa. Tarkemmin olen höpötellyt kuulumisistani täällä.

Helmikuussa olen myös häpeällisesti rikkonut lupaustani olla ostamatta enää niin paljon kirjoja, kun olen seikkaillut niin kirjaston poistokirjojen myyntitorilla (linkki), Suomalaisen pokkarialessa kuin hiihtolomalla Helsingin Akateemisessa kirjakaupassakin. Palaan Helsingistä kotiin raahaamaani kirjakasaan vielä ajan kanssa synttäreideni jälkeen, sillä tiedän saavani ainakin pari kirjalahjaa, joten niputan ne höpöttelyt sitten yhteen.

Helmikuussa tuli kuitenkin luettua mukavasti:

Brandon Sanderson: Mistborn: The Final Empire (Mistborn, #1)
Richelle Mead: Frostbite (Vampire Academy, #2)
Richelle Mead: Shadow Kiss (Vampire Academy, #3)
Richelle Mead: Blood Promise (Vampire Academy, #4)
Tahereh Mafi: Shatter Me (Shatter Me, #1)
Richelle Mead: Spirit Bound (Vampire Academy, #5)
Richelle Mead: Last Sacrifice (Vampire Academy, #6)
Melina Marchetta: Froi of the Exiles (Lumatere Chronicles, #2)
Melina Marchetta: Quintana of Charyn (Lumatere Chronicles, #3)
Tahereh Mafi: Unravel Me (Shatter Me, #2)
Tahereh Mafi: Ignite Me (Shatter Me, #3)
Rachel Cohn & David Levithan: Nick and Norah's Infinite Playlist  (bloggaus tulossa)
Jennifer E. Smith: The Geography of You and Me
Sarah J. Maas: Throne of Glass (Throne of Glass, #1)

Yhteensä: 14 kirjaa / 6226 sivua

Päälimmäiset fiilikset listasta ovat seuraavat: Olen pahasti jäljessä bloggauksien kanssa ja olen lukenut pelkästään englanniksi. Englanniksi lukeminen ei ole ollut mitenkään tarkoituksen mukaista, mutta niin vain tapahtui. Olen ollut sellaisessa mielentilassa jossa nuortenkirjallisuus ja fantasia houkuttelevat ja Suomessa tarjonta on aika vähäistä, joten englanniksi ollaan menty. Olen myös lukenut paljon sarjoja ja tulenkin muistamaan helmikuun ainakin pahasta Vampire Academy -addiktiosta.

Helmikuussa luin paljon melko keskinkertaisia kirjoja, en montaakaan elämää suurempaa. Voi olla, että olen saamassa jo pientä yliannostustakin kevyemmästä nuortenkirjallisuudesta, mutta tähtimäärät tuntuvat olevan alhaisempia kun olisin vuosi sitten luultavasti antanut. Niin tai näin, ihan kelpo kuukausi.

Yksi selkeä kohokohta kuukaudessa kuitenkin oli, nimittäin Melina Marchettan Lumatere Chroniclesin kaksi viimeistä osaa. Kirjat istuivat täydellisesti nuortenfantasiaa janoavaan mielentilaani ja olivat napakymppejä muutenkin. Lumatere Chronicles on uusi lempitrilogiani, jonka uudelleenlukua suunnittelen jo nyt. Sarjan loppuminen aiheutti pienen lukujumin ja kun viimein tällä viikolla palautin kirjat kirjastoon luettuani niistä parhaat palat uudelleen monta kertaa, oli mieleni haikea. Oih, Lumatere Chronicles. Suosittelen kyseistä trilogiaa niin paljon!

Maaliskuulle minulla ei ole mielessä sen kummempia lukusuunnitelmia, keskeneräisiä kirjoja olisi aina kiva saada eteenpäin ja suomeksikin voisin koettaa lukea. Kiirettä pitää maanantaina saapuvien ruotsalaisvieraiden, soittotutkinnon ja koulun kanssa.

Loppuun haluan vielä linkittää tämän hetkisen lempikappaleeni Imagine Dragonsin uudelta albumilta, Smoke + Mirrors: Dream.

Millainen teidän helmikuunne oli? Parhaat kirjat? Tapahtuiko jotain jännää? Onko maaliskuussa luvassa jotain kivaa?

torstai 26. helmikuuta 2015

Melina Marchetta - Quintana of Charyn

Quintana of Charyn on kolmas osa Lumatere Chronicles -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

In the valley between two kingdoms, Quintana of Charyn and Isaboe of Lumatere come face-to-face amid a complex tangle of bloodlines, politics, and love. One will have power... the other, heartbreak.

Oi voi. Mitä minä elämälläni oikein teen? Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi lukenut jonkin sarjan loppuun ja ollut sen jälkeen ihan hukassa. Joistakin sarjoista on niin vaikea päästää irti ja niiden haluaisi vain jatkuvan. Lumatere Chronicles oli ja on sellainen sarja ja Quintana of Charyn loistava päätösosa.

Kuningatar Quintana on kadonnut - raskaana ja ilman Froin suojelusta. Froi on nyt parantunut saamistaan vammoista ja lähtee etsimään rakastettuaan peläten tämän hengen puolesta. Froi ei kuitenkaan osaa aavistaa, minne Quintana on paennut. Hän joutuu myös viimein todella valitsemaan, kummalle kuningattarelle hänen uskollisuutensa kuuluu, Isaboelle vai Quintanalle. Ihmissuhteiden verkko Lumateren ja Charynin välillä kiristyy, onko olemassa ratkaisua, joka ei murtaisi yhtään sydäntä? Valintojen edessä ovat niin Isaboe ja Finnikin, Froi ja Quintana, kuin Lucian ja Phaedrakin.

Menkää hyvät ihmiset lukemaan tämä sarja. Menkää ja lukekaa ja tulkaa sitten puhumaan siitä minulle. Tahdon vertaistukea. Miksei tämä sarja ole saanut enemmän huomiota? Sitä Lumatere Chronicles ansaitsisi, sellaista vuoristorataa ja loistavuutta sarjan lukeminen nimittäin oli.

Aloitin Quintana of Charynin lukemisen heti kun olin saanut edellisen osan loppuun. Mittaa kolmannella osalla on vähemmän kuin Froi of the Exilesilla, mutta sivuja siitä huolimatta riittää. Silti kirjan lukemiseen ei kauaa mennyt - ahmaisin kaiken yhdessä päivässä, kun en pystynyt lopettamaan. Lukiessa koin useita epätoivon hetkiä, kaikki tunteet laidasta laitaan ja rakastin kirjaa ja sarjaa koko ajan enemmän.

Quintana of Charyn on loistava päätösosa tälle mahtavalle fantasiasarjalle. Siinä ei turhia himmailla ja sarjan ratkaisu on tyydyttävä. Lukijaa eivät irtonaiset langanpätkät häiritse, eikä kirja lässähtänyt millään lailla. Ainoa huono puoli, jonka keksin, on se, ettei tämä sarja jatkunut pidempään. Eikä sekään virhe ole - minä vain olisin voinut lukea tätä paljon pidempään. Voi, olisinpa vähän säästellyt Quintanan lukemista...

Trilogian luettuani minulle selvisi, että ensimmäinen osa, Finnikin of the Rock oli alun perin tarkoitettu yksittäiseksi kirjaksi. Se on nyt helppo nähdä, sillä vaikka kaikki osat nivoutuvat yhteen, Finnikinin juonenkäänteet saavat ratkaisunsa jo ensimmäisessä osassa, eikä seuraavia osia varten jätetä mitään koukkuja. Froi of the Exiles taas loppui jännittävään paikkaan ja Froi ja Quintana kertovatkin selkeämmin yhteisen tarinan. Kaiken kaikkiaan trilogia toimi kuitenkin kokonaisuutena fantastisesti, enkä voisi olla iloisempi siitä, että Marchetta päätti jatkaa tarinaansa. Sillä mistä me olisimmekaan jääneet paitsi ilman näitä kahta viimeistä osaa.

Quintana of Charyn on yhtä tunteiden vuoristorataa. Jo kirjan ensimmäinen luku sai minut kaihoamaan jotain jota lyödä, sillä kaikki vaikuttaa siinä niin toivottomalta. Finnikin, vaikka häntä kovasti rakastankin, osaa välillä olla raivostuttava idiootti, joka ei ajattele järkevästi. Olinkin sydän syrjällään oikeastaan koko kirjan ajan, minun teki mieli itkeä ja nauraa ja paiskoa tavaroita. Välillä olin mielettömän onnellinen ja välillä rämmin epätoivon suossa. Lumatere Chronicles on niitä sarjoja, joihin kiinnyn mielettömästi ja joka saa minut fanityttöilemään huolestuttavalla tavalla.

Sarjassa on niin paljon asioita, joista pidän valtavasti. Yksi on sen keskittyminen hahmoihin ja heidän kehitykseensä, ennemminkin kuin ennustuksiin ja taikamiekkoihin. Melina Marchetta osaa luoda uskottavia ja inhimillisiä hahmoja, jotka tuntuvat hyvin aidoilta. Kaikissa on myös virheensä, eikä täydellisyyksiä ole. Lisäksi sarjassa on esillä myös synkempiä aiheita, eikä kaikkea turhaan kaunistella. Kaiken kaikkiaan erinomaista nuortenfantasiaa.

Taisin toisesta osasta puhuessani mainita kirjan lukuisat pariskunnat ja romanssijuonien tärkeyden. Sama pätee tässä viimeisessäkin osassa ja jos mahdollista, olin entistäkin enemmän tunteiden vallassa kirjaa lukiessani. Erityisesti sydäntäni koskettivat Lucien ja Phaedra, joiden välinen suhde on niin kaunis ja sydämen särkevä. Froi of the Exiles murskasi sydänparkani kun luulin Phaedran kuolleen, mutta onneksi, onneksi kaikki olikin vain ovelaa juonta. Ongelmat eivät missään nimessä ole ohi, mutta ainakin molemmat ovat hengissä. Lucien ja Phaedra ovat valmiita asettamaan muut ihmiset ja valtakuntansa oman onnellisuutensa edelle ja juuri se sai minut rakastamaan heitä entistäkin enemmän.

Rehellisesti sanottuna, en usko, että kykenen sanomaan tästä kirjasta tai sarjasta enää mitään järkevää. Rakastin tätä enemmän kuin etukäteen olisin ikinä osannut arvata ja trilogialla tulee aina olemaan paikka sydämessäni. Quintana of Charyn jätti jälkeensä tyhjiön ja lukujumin, joka kesti muutaman päivän. En vain osannut tehdä muuta kuin lukea kirjoista parhaita paloja, lukea netistä lainauksia, lukea kaiken fanfictionin jonka löysin ja ikävöidä kaikkea. Jos Finnikin of the Rock olisi ollut vielä kirjastosta lainassa, olisin varmaan aloittanut sarjan alusta uudelleen.

En voi oikeasti suositella tätä trilogiaa tarpeeksi. Tästä ei puhuta yhtään liikaa, eikä suurta hypetystä ole kuin kirjan lukeneiden keskuudessa (mutta heidän keskuudessaan paljon). Jos pidätte fantasiasta ja nuortenkirjallisuudesta ja haluatte lukea erinomaisen teoksen kyseisistä genreistä, niin älkää odottako. Lukekaa.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Quintana of Charyn
Kirjailija: Melina Marchetta
Sarja: Lumatere Chronicles, #3
Kustantaja: Candlewick Press
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 515
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book you can finish in a day"

maanantai 23. helmikuuta 2015

Richelle Mead - Spirit Bound

Spirit Bound on viides osa Vampire Academy -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää juonipaljastuksia aikaisemmista osista.

Dimitri gave Rose the ultimate choice. But she chose wrong...

After a long and heartbreaking journey to Dimitri's birthplace in Siberia, Rose Hathaway has finally returned to St. Vladimir's-and to her best friend, Lissa. It is nearly graduation, and the girls can't wait for their real lives beyond the Academy's iron gates to begin. But Rose's heart still aches for Dimitri, and she knows he's out there, somewhere.

She failed to kill him when she had the chance. And now her worst fears are about to come true. Dimitri has tasted her blood, and now he is hunting her. And this time he won't rest until Rose joins him... forever.


Nämä viimeiset bloggaukset Vampire Academy -sarjasta tulevat kauan sen jälkeen kun olen kirjat jo lukenut. Bloggaamisessa on kestänyt, enkä myöskään halua dumpata näitä kaikkia samaan läjään, joten nämä tulevat muiden bloggauksien väliin aina välillä.

Rose on palannut epäonnistuneelta retkeltään Siperiasta. Nyt valmistuminen St. Vladimirin Akatemiasta on aivan nurkan takana, mutta Rosen tulevaisuus on epävarma. Hänen aiheuttamansa ongelmat ja Siperiaan karkaaminen eivät ole parantaneet hänen asemaansa monenkaan silmissä ja voi olla, ettei Rosesta valmistuttuaan tehdäkään Lissan vartijaa. Rosella on kuitenkin muitakin ongelmia. Hän koettaa parhaansa mukaan jatkaa elämäänsä ilman Dimitriä ja unohtaa tämän. Rosen ja Adrianin välillä kipinöi ja suhde on luisumassa vakavaan suuntaan, mutta Rosen on vaikea jatkaa eteenpäin, sillä Dimitri on edelleen hengissä ja haluaa Siperian tapahtumien jälkeen tappaa Rosen. Rosen on valmistauduttava kohtaamaan Dimitri - jälleen - eikä hän kuitenkaan voi olla elättelemättä toivonkipinää. Rose on nimittäin kuullut, että on olemassa keino, jolla Strigoin voi muuttaa takaisin siksi, mikä hän aikaisemmin oli. Valitettavasti tiedon haltija on paitsi vaikeasti tavoitettavissa, myös vaarallinen. Rose ei kuitenkaan voi olla yrittämättä, mutta loppuuko aika kesken? Löytääkö Rose keinon ennen kuin Dimitri löytää hänet?

Spirit Boud oli taas taattua Vampire Academy laatua. Richelle Meadiin tarttuessaan tietää mihin ryhtyy - sitä saa sopivan kevyttä ja helppoa lukemista, joka yleensä jaksaa viihdyttää hyvin. Edellinen osa oli mielestäni vähän heikompi esitys, mutta Spirit Bound piti mielenkiintoa taas erilailla yllä.

Pidin paljon siitä, mihin suuntaan Spirit Bound tarinaa vie. Kirjassa on lukuisia käänteitä, joita en ennalta osannut arvata ja viimeistä osaa varten pedataan mielenkiintoinen asetelma. Rose jaksaa edelleen ihastuttaa ja muihin hahmoihin suhtaudun melko samalla lailla kuin ennenkin.

Kirjassa lähdetään rakentamaan kolmiodraamaa Rosen, Dimitrin ja Adrianin välille, mistä en niinkään ollut kiinnostunut. Minulla ei ole Adriania vastaan varsinaisesti mitään, mutta olen sitä mieltä, että Rose ja Dimitri kuuluvat yhteen. (Ja uskon vakaasti, että toivoa ei ole vielä menetetty.) Tämä on onneksi niitä kolmiodraamoja, joiden uskovan saavan ratkaisunsa, eikä vain päättyvän siihen, että tyttö ei osaa valita kahden yhtä ihanan pojan väliltä. Luotan Rosen arviointikykyyn.

Paljon enempää sanottavaa minulla ei kirjasta tunnu olevan. Samaa settiä kuin aikaisemmatkin kirjat, pidän ja nautin, mutten erityisemmin rakasta. Lopussa oli taas aikamoinen juonenkäänne joka sai odottamaan seuraavaa osaa mielenkiinnolla.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Spirit Bound
Kirjailija: Richelle Mead
Sarja: Vampire Academy, #5
Kustantaja: Razorbill
Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 479
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Tahereh Mafi - Unravel Me

Unravel Me on toinen osa Shatter Me -trilogiassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä osasta, Shatter Me.

Juliette has escaped from The Reestablishment. Now she's free from their plan to use her as a weapon, and free to love Adam. But Juliette will never be free from her lethal touch. Or from Warner who wants Juliette more than she ever thought possible. Haunted by her past and terrified for her future, Juliette knows that she will have to make some life-changing choices. Choices that may involve choosing between her heart - and Adams life.

Pari viikkoa sitten luin Tahereh Mafin dystopiatrilogian aloituksen, Shatter Me. Kirja ei aivan hurmannut minua, mutta onnistui kuitenkin olemaan miellyttävä ja viihdyttävä lukukokemus, joten päätin jatkaa sarjan parissa.

Unravel Me jatkaa Shatte Men aloittamaa tarinaa pari viikkoa myöhemmin. Juliette ehti Omega Pointiin saapuessaan kuvitella ongelmien viimein kadonneen, mutta joutuu nyt toteamaan toisin. Vaikka hän on löytänyt muita kaltaisiaan, yliluonnollisia kykyjä omaavia, hänen oma pelottava taitonsa tappaa kosketuksellaan erottaa edelleen hänet muista. Peläten satuttavansa muita Juliette eristäytyy ja koettaa epätoivoisesti oppia hallitsemaan kykyään.

Saapuessaan Omega Pointiin, Juliette luuli olevansa viimein vapaa rakastamaan Adamia, mutta kohtalo heittää kapuloita rattaisiin myös sillä saralla. Adamin ja Julietten välille tulee este, joka uhkaa tuhota kaiken, eikä mikään ole enää ennallaan. Samaan aikaan Juliette vatvoo edelleen viimeistä kohtaamistaan Warnerin kanssa, sillä Warner ei kuollut hänen ampumaansa luotiin, vaan etsii nyt Juliettia. Valintoja on tehtävä.

Unravel Me onnistui erinomaisesti siinä missä Shatter Mekin - olemaan mielettömän viihdyttävää ja koukuttavaa luettavaa. Kun ensimmäisen luvun saa luettua, se on menoa, enkä edes halua ajatella kuinka monta kertaa olin myöhästyä jostain kun Unravel Me kahlitsi minut lukemaan. Myös yöunet ovat tahtoneet jäädä vähän vähäisiksi. Virheetön Unravel Me ei kuitenkaan ollut ja minulla on edelleen ongelmani tämän trilogian kanssa.

Hahmoihin suhtaudun vähän niin ja näin. Juliette on välillä melko raivostuttava vikisijä, eikä tunnu ajattelevan muuta kuin itseään ja omia ongelmiaan. Tavallaan on kyllä helppo ymmärtää miksi, mutta välillä minun teki mieleni ravistella häneen vähän toimintaa. Loppua kohti Juliette kyllä tuli paljon miellyttävämmäksi, joten toivon, että viimeisessä osassa hänen kehityksensä menisi taas parempaan suuntaan.

Sitten meillä on Adam ja Warner. Adam oli minusta jo ensimmäisessä osassa ärsyttävän täydellinen ja tylsä satuprinssi ja käsitykseni vain vahvistui tässä osassa. Lisäksi Adam on mielettömän ärsyttävä, eikä kykene mielestäni näkemään asioita muusta kuin omasta näkökulmastaan. Adam sai minut ärsyyntymään useita kertoja tämän kirjan aikana, eikä hän voisi minua vähempää kiinnostaa.

Warner taas aiheutti minulle päänvaivaa vaikka millä mitalla. Kaikki jotka tämän trilogian ovat lukeneet, tuntuvat rakastavan häntä. Ensimmäisen osan luettuani en oikein käsittänyt miksi, minusta Warner oli yksinomaan mielipuoli ja pelottava sellainen. Nyt taas en enää tiedä. Warnerista paljastuu paljon uusia puolia tässä osassa, enkä enää osaa vihata häntä. Jotain pelottavaa hänessä kuitenkin vieläkin on, mutta mitä pidemmälle kirjassa mentiin, sitä enemmän aloin yksinomaan pitää hänestä. Adamista ja Warnerista valitsen kuitenkin Warnerin. Team Warner. (Ihan niin kuin vuosia sitten... Team Edard vs. Team Jacob ja Team Gale vs. Team Peeta :D) Ignite Me näyttää kuinka tässä käy.

Shatter Me -trilogia on YA-dystopiaa ja mukana on useita genrelle tyypillisiä kliseitä. Maailmassa (eli Yhdysvalloissa) vallassa on yksilön elämää rajoittava hallitus ja päähenkilö liittyy valtaa vastustavaan kapinaan. Loppu sujuu niin kuin voidaan odottaa ja välissä rakastutaan ja draamaillaan. Tässä trilogiassa tunnutaan kuitenkin menevän niin päin, että ensin rakastutaan ja draamaillaan ja sinne väliin on sitten ahdettu tämä muu tavara. Kun kirjaa lukemisen jälkeen miettii, niin voi herran jestas sitä riitojen ja itkuisten purkausten määrää... Kumma kyllä, minua rakkausdraamailu ei edes haitannut, sillä jotenkin Mafi onnistui tekemään sen niin, etten ärsyyntynyt, vaan jaksoin seurata mielenkiinnolla. Oikeastaan kirjan kanssa kävi kohdallani niin, että kaikki rakkausdraamaan liittymätön alkoi tuntua irralliselta. Minua ei oikeastaan edes hirveästi jaksanut kiinnostaa, miten The Reestablishment saadaan ajettua alas, kun mietin mitä mieltä olen Warnerista...

Olisin kaivannut myös paljon lisää maailmanrakennusta. Mafin dystopisen maailman synty jätetään oikeastaan täysin selittämättä, vähän viitataan vaaleihin, joiden avulla The Reestablishment nousi valtaan ja ilmeisesti jokin ekologinen katastrofikin on maailmaa kohdannut, mutta siihen se sitten jääkin. Mainitaan myös The Reestablishmentin olevan vallassa melkeinpä kaikkialla maailmassa ja tämä sai minut skeptiseksi. Miten ihmeessä jokin pieni ja kämäinen kapinallisjoukko aikoo kukistaa edes tämän kyseisen sektorin 45 tai Yhdysvaltojen osan? Pyh ja pah.

Unravel Me jätti minut hyvin samanlaisten tuntemusten pariin kuin Shatter Me. Potentiaalia tässä edelleenkin on, mutta jotenkin kaikki tuntuu jäävän vähän puolitiehen. Hyvin kirjoitettu ja idea toimiva (joskaan ei uniikki), mutta tarina ei oikein lähde lentoon.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Unravel Me
Kirjailija: Tahereh Mafi
Sarja: Shatter Me, #2
Kustantaja: Harper Collins
Julkaisuvuosi: 2013
Sivuja: 461
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste "A trilogy"

lauantai 21. helmikuuta 2015

Melina Marchetta - Froi of the Exiles

Froi of the Exiles on toinen osa Lumatere Chronicles -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää paljastuksia edellisestä osasta, Finnikin of the Rock.

Blood sings to blood...
Those born last will make the first...
For Charyn will be barren no more.

Three years after the curse of Lumatere was lifted, Froi has found a home... or so he believes. Fierecely loyal to the queen and Finnikin, he is sent on a secretive mission to the barren and mysterious kingdom of Charyn, where he must unravel both the dark bonds of kinship and the mysteries of a half-mad princess. In Charyn's surreal royal court, Froi discovers that there is a song sleeping in his blood... and though he would rather not, the time has come to listen.

Oi voi sydänparkaani. Melina Marchetan Lumatere Chronicles -sarja on hyvää vauhtia murskaamassa sieluani pieniksi palasiksi.

Froi of the Exiles jatkaa ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa kolme vuoden kuluttua. Lumatere on jälleenrakennettu, Isaboe istuu valtaistuimella Finnikin puolisonaan ja kaksi vuotta palatsin elämää on sulostuttanut myös pieni prinsessa. Vaikka Lumateren ylle langetettu kirous on poissa ja on aika jatkaa eteenpäin, vanhat haavat eivät ole vielä täysin arpeutuneet, eivätkä ongelmat ole ohi.

Froi on kolmen vuoden aikana kasvanut mieheksi ja löytänyt kodin Lumateresta. Hän saa tilaisuuden osoittaa kykynsä, kun hänet lähetetään valeasussa Charynin, vihollisvaltakunnan, hoviin salamurhaamaan kuningas. Samalla Froi ja hänen ystävänsä saavat tietää Charynin valtakuntaa piinaavasta kirouksesta - kahdeksaantoista vuoteen Charyniin ei ole syntynyt yhtäkään lasta. Sanotaan, että kirouksen voi rikkoa vain kirousta edeltävänä päivänä syntynyt, viimeinen lapsi, prinsessa Quintana. Froi matkustaa Charyniin sydän täynnä vihaa, mutta viettäessään aikaa hovissa, hän huomaa tunteidensa alkavan muuttua. Orpona eläneen Froin menneisyyden salaisuudet paljastuvat, eikä mikään ole enää entisellään.

Froi of the Exiles on yksinkertaisesti loistava jatko-osa tässä loistavassa sarjassa, jota suosittelen lämpimästi hyvää nuortenfantasiaa etsivälle. Olen tällä hetkellä aivan pakahtua kirjan herättämistä tunteista ja kaiken mahtavuudesta. Jälleen kerran aika vuodattaa sekavaa ylistystä.

Vaikka pidin Finnikin of the Rockista valtavasti, epäilin silti hiukan mitä tulisin tästä toisesta osasta pitämään. Tiesin, että päähenkilöksi tulisi Finnikinin sijaan Froi ja koska Froi ei missään nimessä ollut suosikkini edellisestä osasta, epäilin josko tästä tulisi vielä pitkä matka. Olen kuitenkin iloinen voidessani sanoa pelänneeni turhaan. Pidin Froista tässä kirjassa paljon enemmän ja vaikka en ehkä rakasta häntä aivan samalla lailla kuin Finnikiniä, niin melko lähellä ollaan kuitenkin.

Froi of the Exilesin luettuani tajusin kunnolla, kuinka paljon ensimmäinen osa oli vain pohjaa kaikelle tulevalle. Siinä Lumateren kansa saa kotinsa takaisin ja Finnikin kasvaa mieheksi. Toisessa osassa Finnikinin rinnalle nousee enemmän muita hahmoja ja Lumateren lisäksi keskitytään paljon Charyniin.

Lumatere Chronicles on niitä sarjoja, joissa hahmoihin kiintyy aivan järjettömästi. Tämä on fantasiasarja, jossa ei keskitytä pelkästään siihen pahan kuninkaan kukistamiseen, vaan ennemminkin hahmojen välisiin suhteisiin ja niiden kehittymiseen. Mukana on paljon epätoivoa, surua ja onnen hetkiä. Lukijana alkaa rakastaa kaikkia ja kun olosuhteet ajavat ihmisiä eri suuntiin, oli sydänparkani kovalla koetuksella. Sitä vain haluaisi kaiken päättyvän hyvin, mutta se tuntuu mahdottomalta.

Tässä toisessa osassa esitellään paljon uusia hahmoja. Tärkeimmät ovat Froi (joka kyllä esiintyy jo ensimmäisessä osassa, mutta häneen tutustutaan paljon paremmin) ja Charynin prinsessa Quintana. Froista pidin kuten jo sanottua paljon ja Quintana oli ainakin mielenkiintoinen jos ei muuta. Hän on kokenut elämänsä aikana todella kovia ja on mieleltään epävakaa. Quintanan aikeita on mahdotonta ennustaa ja etenkin alussa hän on luotaantyöntävän outo. Kun häneen kuitenkin tutustuu paremmin, on vaikea muodostaa selkeää mielipidettä. Vilpittömästi en edelleenkään voi sanoa Quintanasta pitäväni, mutta haluan hänelle pelkkää hyvää ja hän pitää kirjan mielenkiintoisena. Uudeksi lempihahmokseni nousi kuitenkin Phaedra, charynilaisen lordin tytär, joka on naitettu Lucienille, Lumateren kuningatar Isaboen serkulle. Syntyperänsä vuoksi Phaedra saa vastaansa paljon vihaa ja avioliitto on kariutunut alkutekijöihinsä. Phaedra kuitenkin osoittaa olevansa paljon enemmän kuin heikko ja halveksuttava viholliskansan nainen, jona häntä pidetään. Lisäksi Phaedran ja Lucienin tunteet alkavat hitaasti kehittyä suuntaan, joka sai minun sydämeni jättämään pari lyöntiä väliin koska olin niin onnellinen ja niin peloissani.

Kirjasarjassa onkin monta eri rakkaustarinaa, jotka nivoutuvat hienosti juonen keskelle. Oikeastaan rakkaustarinat ovat hyvin tärkeässä osassa, eivätkä samalla lailla toisarvoisia kuin monissa kirjoissa ja pidin siitä paljon. Marchetan sarja on hyvin hahmokeskeinen ja rakkaustarinat palvelevat sitä puolta tarinassa. Jokaiseen romanssiin on myös onnistuttuu saamaan omat kiemuransa ja kun en voinut olla kiintymättä hahmoihin, niin olin sydän syrjällään kirjan alusta loppuun.

Täytyy myös nostaa hattua Marchetan luomalle maailmalle. Se on mielettömän rikas ja mukana on paljon maailmanrakennusta, mutta lukiessa ei tunnu yhtään siltä, että infoa dumpattaisiin valtavissa paloissa ja väkisin päin naamaa. Koko ajan oppii lisää maailmasta, eikä mikään jää pahasti epäselväksi, mutta kaikkea en väitä tietäväni, enkä edes koe sitä tarpeelliseksi.

Juoni on tapahtumarikas niin kuin ensimmäisessäkin osassa. Välillä oli hiukan tylsiä kohtia, mutta tunnustan lukeneeni kirjaa välillä todella väsyneenä ja kumma kyllä juuri niistä kohdista on vähän väkinäisiä muistoja. Voi siis vallan hyvin olla, että vika on kokonaan minun. Voin myös sanoa arvanneeni joitakin juonenkäänteitä ja salaisuuksia ennalta, mutta vastaavasti osa tuli täysin puskista. Etenkin kirjan loppu oli melkoinen shokki, joskin kerrankin hyvällä tavalla. Marchetta punoo hahmojen välille tiiviin verkon, johon ujuttaa yllättäviä solmuja. Välillä tuntuu, ettei mitään saada koskaan auki ja kaikki sotkeutuu koko ajan vain pahemmin ja välillä taas kaikki selviää kuin itsestään. Melkoisen mestarillista, sanoisin.

Froi of the Exiles vakuutti minut siitä, mitä jo hiukan aavistelin Finnikin of the Rockin luettuani. Lumatere Chronicles on parasta nuorten fantasiaa, mitä muistan pitkään aikaan (jos koskaan) lukeneeni. Suosittelen mielettömän paljon. Mukana on juuri sopivasti poliittisia kuvioita, ystävyyttä, rakkautta, ennustuksia, taikaa, miekkailua, yllättäviä käänteitä, surua ja iloa. Ette ole ennallanne tämän luettuanne.

Arvosana: ♣♣♣♣½

Teos: Froi of the Exiles
Kirjailija: Melina Marchetta
Sarja: Lumatere Chromicles, #2
Kustantaja: Candlewick Press
Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 593
Luettavaksi: kirjastolaina

Kuulumisia

Hiihtoloma alkoi tänään. Rästissä on kuusi bloggausta (miten tässä näin kävi?), pitäisi kirjoittaa työhakemuksia, mutta nyt ei oikein kumpikaan innosta. Tekee mieli höpötellä arkipäiväisistä asioista. Pari viime viikkoa ovat nimittäin olleet sellaisia häsläviikkoja, ettei paremmasta väliä.

Koeviikko on ollut hassusti palasissa parin viime viikon aikana ja kaikesta selvittiin kunnialla. Derivaatta-kokeesta napsahti 8- (luulin, että meni korkeintaan seiskan arvoisesti, joten erittäin iloinen yllätys), uskonnon kokeessa kysyttiin essee siitä ainoasta aiheesta josta tiesin jotain ja Tuntemattomasta sotilaasta kirjoittamani kirja-arvostelukin (ihan virallinen, ei täällä oleva bloggaus) meni nappiin, vaikka tuntui kirjoitettaessa väkisin väännetyltä ja haluaisin edelleen muuttaa kahden kappaleen paikat.

Koeviikko on kuitenkin ollut se toissijainen asia, sillä elämää ovat rytmittäneet Wanhat ja konservatoriolla sinfisperiodi. Nyt molemmat ovat kuitenkin ohi ja vaikka toisaalta huokaisen helpotuksesta, niin toisaalta olo on haikea.

Wanhat tosiaan tanssittiin viime viikon perjantaina ja ihana päivä oli. Mekko ei revennyt, kampaus piti, tanssit sujuivat kunnialla ja hauskaa oli. Itse en päivään lähtenyt vuosikausien intensiivisellä varustautumisella, en laitattanut kynsiä tai käynyt solariumissa ja mekkokin ostettiin äidin ja isän kummitytöltä, joka tanssi siinä kolmisen vuotta sitten. Valmistautumista riitti kuitenkin ja etukäteen päivää jännitti paljon. Seuraavana päivänä olo oli kuitenkin väsyneen lisäksi haikea, sillä kyseistä päivää oli odotettu kuitenkin koko vuosi. Alkuvuodesta oli monilla kavereilla paripaniikki, pukupaniikki ja myöhemmin kenkäpaniikki, hiuspaniikki, jatkojen mekko -paniikki ja ties mitä muuta. Itsekin myönnän stressanneeni. Yksi tärkeä lukioetappi on kuitenkin nyt takana, nyt odotellaan sitten penkkareita. (Ja kirjoituksia...)

Tällä viikolla vietin taas suurimman osan ajastani konservatoriolla, sillä meillä oli tiivis sinfoniaorkesteriprojekti. Stemmat oli toki jaettu jo aiemmin, mutta ensimmäiset yhteisharjoitukset (joihin en tosin vanhojen vuoksi päässyt) olivat viikko sitten perjantainan ja konsertti eilen. Joskus olisin vain halunnut mennä nukkumaan, enkä hengailla kolmea tuntia soittamassa, mutta yleisesti nautin ajastani paljon. Sinfoniaorkesterissa soittamisessa on se jokin aivan oma juttunsa ja konsertissa kaikki meni vielä nappiin. Lisäksi tunnelma oli ainakin sellosektiossamme tosi hyvä ja tiiviisti toteutetussa projektissa on aina vähän jotain leirimeininkiä. Tulee ikävä tauoilla ja eilen kenraalin ja konsertin välissä käytyjä aiheesta toiseen pomppivia keskusteluja. Sekä tietenkin itse soittamista, vielä en ehtinyt Beethovenin toiseen sinfoniaan kyllästyä. Orkesteriprojektit ovat soittamisen suola. Ihania ihmisiä, väsyttäviä, mutta palkitsevia harjoituksia ja hienoa musiikkia.

Alkuviikosta ehdin käydä ihastelemassa myös Suomalaisen kirjakaupan pokkarialeja ja tuskailla lupaustani rajoittaa kirjojen ostamista. Riemu kuitenkin repesi kun menin kotiin ja löysin postissa saapuneen kanta-asiakkuusbonussetelin (vai mikä ikinä onkaan). Vuoden aikana bonuksia oli kertynyt tasan 15€, juuri sen verran kuin pokkarialessa kolme pokkaria maksoivat! Seruaavana päivänä säntäsin setelini kanssa kauppaan ja tässä lopputulos.


Kirjaillisestikin pari viime viikkoa ovat olleet hyviä, jos ei muuten, niin ainakin määrällisesti. Alkuviikosta tosin kärsin lukujumista, sillä Melina Marchettan Lumatere Chroniclesin kaksi viimeistä osaa olivat niin hyviä, etten osannut tai halunnut päästää irti... Jos haluat lukea hyvää nuortenfantasiaa, niin tämä on juuri sinulle. Ensimmäinen osa, Finnikin of the Rock.

Lomalle ei ole ihmeellisiä suunnitelmia, mutta sitäkin mukavampia. Sekä lukiokavereiden, että veljeskuntaporukkamme (Minä, paras kaverini ja meidän molempien siskot=veljeskunta) kanssa on tarkoitus olla yötä hiihtoloman aikana ja tiistaina menemme perheen kesken päiväksi Helsinkiin. Kouluhommiakin on varmaan pakko tehdä, sillä hiihtoloman jälkeisellä viikolla Ruotsi-projekti, jossa olen mukana (linkki) jatkuu, kun ruotsalaiset saapuvat viideksi päiväksi Suomeen. Soittotutkintokin häämöttää jo pelottavan lähellä. Kiirettä siis pitää, mutta jos maaliskuusta selvitään, niin sitten ollaan jo voiton puolella. Ensi kuussa minusta tulee myös aikuinen, mikä on aika hämmentävä ajatus. Nyt minut voi sitten lähettää kauppaan ostamaan tulitikkuja. (Niitähän ei tosiaan Suomessa alaikäisille myydä... Tästä voi olla montaa mieltä.)

Tästä on tullut ihan hirvittävä romaani, mutta teki mieli höpötellä kaikesta mikä mielessä pyörii. Nyt laitetaan kuitenkin hommalle piste, ennen kuin alan puhua Imagine Dragonsin uudesta levystä (Lue: Mene ja kuuntele. Spotofysta löytyy, Smoke + Mirrors.) tai uudesta villatakistani (maailman mukavin) tai käytän enää yhtiäkään sulkuja. Kiitos ja hei.

Lopuksi kuitenkin vielä:

Onko teillä jotain hiihtolomasuunnitelmia? Mitä kuuluu?

lauantai 14. helmikuuta 2015

Richelle Mead - Blood Promise

Blood Promise on neljäs osa Vampire Academy -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää spoilereita edellisistä osista.

Rose Hathaway's life will never be the same.

The recent attack on St. Vladimir's Academy devastated the entire Moroi world. Many are dead. And, for the few victims carried off by Strigoi, their fates are even worse. A rare tattoo now adorns Rose's neck, a mark that says she's killed far too many Strigoi to count. But only one victim matters ... Dimitri Belikov. Rose must now choose one of two very different paths: honoring her life's vow to protect Lissa—her best friend and the last surviving Dragomir princess—or, dropping out of the Academy to strike out on her own and hunt down the man she loves. She'll have to go to the ends of the earth to find Dimitri and keep the promise he begged her to make. But the question is, when the time comes, will he want to be saved?

Now, with everything at stake—and worlds away from St. Vladimir's and her unguarded, vulnerable, and newly rebellious best friend—can Rose find the strength to destroy Dimitri? Or, will she sacrifice herself for a chance at eternal love?


Minulla alkaa ehkä olla pientä yliannostusta tästä sarjasta. Tai sitten yliannostuksen aiheutti se, että luin melkein viisisataa sivuisen Blood Promisen yhdessä illassa. Vähemmästäkin saa ähkyn.

Strigoi-hyökkäys St. Vladimirin Akatemiaan on saanut traagisen lopun. Vaikka koulu ja suurin osa sen oppilaista pelastui, osa on kuollut ja osa vietiin pois. Menetettyjen joukossa on Dimitri, Rosen rakastettu, josta on nyt tullut sielultaan pimeä Strigoi. Täyttääkseen lupauksensa rakkaalleen, Rose jättää Akatemian löytääkseen Dimitrin ja tappaakseen tämän, sillä niin Rosen rakastama ja nyt iäksi menetetty mies olisi halunnut. Lähtiessään Rose joutuu kuitenkin jättämään Lissan, toisen hänelle tärkeän ihmisen. Rose on luvannut aina suojella Lissaa, mutta joutuu nyt rikkomaan lupauksensa pitääkseen toisen. Sydän murtuneena Rose matkustaa Venäjälle, Dimitrin kotimaahan, jossa uskoo tämän olevan. Mutta vaikka Rose löytäisikin rakastettunsa, hänen on valmistauduttava pahimpaan. Entä  kykeneekö hän edes nostamaan aseensa Dimitriä vastaan?

Jos Shadow Kiss oli mielestäni välillä tylsä, niin Blood Promisea lukiessani meinasin nukahtaa. Voin varmaankin syyttää liian nopeaa lukutahtiakin, mutta välillä lukeminen vain oli todella puuduttavaa. Kirjassa oli pitkiä jaksoja, jolloin kaikki seisoi paikallaan ja jahkattiin vain samaa ympyrää edestakaisin.

Mielestäni Blood Promise onnistui kuitenkin kuvaamaan hyvin Rosen tunteita tämän etsiessä Dimitriä ja koettaessa päästä yli tämän menetyksestä. Muut tuntuvat ajattelevan Dimitrin kuolleeksi, mutta Rosen on vaikea hyväksyä sitä, että vaikka Dimitri ei fyysisesti olekaan kuollut, hän on kuitenkin mennyttä.

En ennen tätä kirjaa ollut tajunnut, kuinka paljon Dimitristä pidinkään, mutta kun hän sitten äkkiä katosikin moneksi sadaksi sivuksi ja sen jälkeen näyttäytyi karmivana, olin melkolailla suru puserossa. Kirja toikin ajoittain mieleeni Cassandra Claren Kadotettujen sielujen kaupungin. Molemmissa kirjoissa tavataan aiemmin hyvä ja sankarillinen henkilö kierona ja pahana ja lukija-paran tunteita koetellaan. Dimitri on nimittäin oikeasti pelottava ja kammottava, mutta välillä entisestä Dimitristä näkyy pieniä vilauksia, jotka estivät ainakin minua vihaamasta häntä täydellisesti.

Monimutkaisen Rose/Dimitri-kuvion vuoksi kirja olikin ajoittain aidosti ikävää luettavaa, enkä voi sanoa vilpittömästi nauttineeni kirjasta monessakaan kohtaa. Jos Shadow Kissin sai minut tuntemaan, että sarja on menossa ryminällä uuteen suuntaan, niin Blood Promise jämäytti kaiken taas paikoilleen. Kirjassa ei tunnuta etenevän paljon minnekään, muutama jatkon kannalta tärkeä informaatiohippunen tulee lisää, mutta muuten kirja tuntui olevan etupäässä Rosen surua. Ihan ymmärrettävää sinänsä, mutta kun mittaa on taas se lähemmäs viisisataa sivua...

Uskoni sarjaan ei kuitenkaan ole kadonnut ja lopussa heitettiin taas sellainen koukku, että aion jatkaa. Pitkissä kirjasarjoissa tuntuu usein olevan välissä huonompia osia, toivottavasti tämä on vain sellainen.

Arvosana: ♣♣½

Teos: Blood Promise
Kirjailija: Richelle Mead
Sarja: Vampire Academy, #4
Kustantaja: Razorbill
Julkaisuvuosi: 2009
Sivuja: 493
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book with nonhuman characters"

maanantai 9. helmikuuta 2015

Tahereh Mafi - Shatter Me

Shatter Me, #1

I have a curse
I have a gift

I am a monster
I'm more than human

My touch is lethal
My touch is power

I am their weapon
I will fight back


No one knows why Juliette's touch is fatal, but the Reestablishment has plans for her. Plans to use her as a weapon. But Juliette has plans of her own. After a lifetime without freedom, she's finally discovering a strength to fight back for the very first time - and to find a future with the one boy she thought she'd lost forever.

Shatter Me on taas yksi kirja sarjassamme "Kirjaneito katsoo BookTube-videoita ja tämä kirja pomppii koko ajan esiin ja kaikki ovat lukenet tämän eikä hän halua jäädä mistään paitsi". Tuollaisia kirjoja on paljon, hyvin usein päädyn joko ostamaan uusia kirjoja tai kuten tässä tapauksessa, tekemään kirjastoon hankintaehdotuksen. Kirjasto totetti ehdotukseni (Taas! ♥) ja minä pääsin selvittämään mistä Shatter Me on tehty.

Kukaan ei tiedä, miksi Julietten kosketus on tappava, mutta niin on aina ollut. Hän on ollut hyljeksitty koko elämänsä ja lopulta jopa hänen omat vanhempansa kääntyivät häntä vastaan ja luovuttivat hänet pois. Viimeiset kaksi vuotta Juliette on ollut yhteiskunnan vankina ja viimeiseen 264 päivään hän ei ole koskenut kehenkään tai puhunut kenellekään. Eräänä päivänä Juliette saa kuitenkin sellitoverin, Adamin, jonka kasvot ovat hänelle menneisyydestä tutut. Myös Reestablishment osoittaa olevansa kiinnostunut Julietten kyvystä uudella tavalla, aseena. Kaiken keskellä Juliette alkaa kuitenkin tajuta tärkeän asian itsestään. Ehkei hän olekaan hirviö. Ja hän voi itse tehdä omia valintojaan.

Tunnelmani tästä kirjasta ovat etupäässä hämmentyneet. Luin kirjan kahdelta istumalta, aloitin myöhään illalla ja sain loppuun seuraavana aamuna. Luultavasti siis siitäkin johtuen kirja tuntui etenevän kauhean nopeasti ja olin melkein puoleen väliin saakka etupäässä hämmentynyt siitä, mihin tarinan kanssa edes oltiin menossa. Sen jälkeen lähdettiinkin sitten ihan eri poluille kuin olin arvellut, mutta sarjan jatkon kannalta suunta on nyt melko selkeä. Kirja jäi kuitenkin vähän etäiseksi vilaukseksi jostakin, jota olisi mielestäni voinut vielä vähän syventää. Shatter Me ei ole kuin reilut kolmesataa sivua ja mielestäni vähän suuremmalla sivumäärällä olisi saatu vähän ehjempi kokonaisuus. En yleensä ole kirjojen venyttämisen kannalla, mutta nyt olisi mielestäni saatu lukijalle helpommin mukana pysyttävä kirja kun olisi välillä rauhoitettu tahtia.

Shatter Me on kerrottu minä-muodossa Julietten näkökulmasta ja Tahereh Mafin kirjoitustyyli on hyvin uniikki. Julietten ajatusten rikkonaisuus tulee selkeästi esille, sillä aivan kuten takakannessakin, kirja on täynä yliviivattuja lauseita. Sen lisäksi Mafin kieli on hyvin koristeellista ja siihen tottuminen ottaa aikansa. Yliviivaamispuoli toimi mielestäni hyvin ja pidin paljon sen tuomasta näkökulmasta, mutta tekstin koukeroisuus ärsytti minua välillä. Välillä se oli kyllä hyvin kaunista ja rakastin sitä sydämeni pohjasta, mutta välillä taas jouduin lukemaan lauseita kahteen kertaan, koska en tajunnut, mitä Mafi koetti vertauskuvillaan sanoa. Vähän kaksipiippuinen juttu.

Yksi syistä, miksi halusin lukea Shatter Men oli kaikkien rakastama ja hehkuttava henkilö, Warner. Warner on kaikkien mielestä karsea tyyppi, jota ei kuitenkaan voi olla rakastamatta ja kaikki parittavat häntä ja Juliettea. Minusta Warner oli ilkeä ja omistushaluinen mielipuoli, jolla ei ole mitään käsitystä oikeasta ja väärästä tai kykyä empatiaan. En tajua, miten kukaan voi pitää hänestä. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, josko seuraavat osat saavat minut muuttamaan mieleni, mutta Shatter Men jälkeen tunnelmani ovat tällaiset.

Juliette taas oli mielestäni vähän mitäänsanomaton, enkä oikein tajunnut, miksi sekä Warner, että Adam olivat niin hulluina häneen. (Paitsi siksi, että hän oli kaunis.) Ja jos Warner on kylmä ja kahjo niin Adam on liiankin satuprinssi. Kirjassa oli kuitenkin ilahduttavia sivuhahmoja, kuten Adamin pikkuveli James, joka oli kerrassaan suloinen ja Adamin ystävä Kenji, joka oli hulvattoman hauska ja sai minut nauramaan ääneen.

Pidin paljon kirjan ideasta ja minusta tässä onnistuttiin hyvin kuvaamaan yksinäisyyden kauheutta ja läheisyyden kaipuuta. Ajatus siitä, ettei voisi koskaan koskea ketään, on todella karu ja ainakin minun teki lukiessani mieli mennä halaamaan jotakuta. Shatter Me oli kirja jossa olikin mielestäni paljon potentiaalia, mutta toteutus jäi vähän laimeammaksi. Kirjan rakkaustarinakin kehittyi mielestäni vähän turhan nopeasti. Aion kyllä ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, sillä olen kuullut kirjojen paranevan ja haluan tietää mitä Warnerista vielä paljastuu.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Shatter Me
Kirjailija: Tahereh Mafi
Sarja: Shatter Me, #1
Kustantaja: Harper Collins
Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 338
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book set in the future", "A trilogy"

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Poistokirjojen myyntitorilla

Vaikka olenkin tällä hetkellä epävirallisessa kirjojenostolakossa, niin tämän sunnuntain merkkasin kalenteriin ja lähdin siskojeni kanssa rahapussi kourassa kaupunkiin. Tänään on nimittäin Tampereen pääkirjasto Metsossa suuri poistokirjojen myyntitori klo 12-18 (Tamperelaiset huomio!), jonne suunnistin heti avausminuutille. Syksyllä järjestettiin samainen tapahtuma josta poistuin iloisena ja edelleen melko rikkaana kirjanomistajana. (linkki) Olin siis tänään valmistautunut tungeksimaan kirjakasojen lomassa muiden innokkaiden kanssaostajien kanssa ja taistelemaan omistani.

Henkinen valmistautuminen olikin varsin paikallaan, sillä ovien avautumista odotti aikamoinen väkijoukko kassit valmiiksi auki ja kyynärpäätaktiikka treenattuna. Minua oikeasti alkoi naurattaa, kun katselin toisiaan kyräileviä suomalaisia, jotka vaikuttivat olevan valmiita taistelemaan kirjoista. Ei sillä - valmis olin kyllä minäkin.

Enkä onneksi joutunut lähtemään torilta tyhjin käsin. Syksyllä Walterin Sinuhe ehti empiessäni kadota ja harmittelin sitä, että tämä tiiliskiviklassikko jäi hankkimatta. Tänään en empinyt vaan nappasin kirjan heti kainalooni.



Carol Shieldsin Jane Austen oli ostohuumassa mukaan nappaamani kirja, josta en ollut koskaan ennen kuullutkaan, mutta kyseessä on kuitenkin Austenin elämäkerta, enkä voinut vastustaa kiusausta. Pidän Austenin kirjoista paljon ja olen innostunut oppimaan lisää naisesta kirjojen takana. Claren City of Fallen Angels taas on lisä sekavaan varjonmetsästäjä-kokoelmaani, jossa on kirjoja niin enkuksi kuin suomeksinkin ja monessa koossa.

Paras löytö tuli kuitenkin tehtyä vasta poistuessa, kun jäimme siskojen kanssa tonkimaan julisteita täynnä olevaa "Ota omaksesi" -pöytää. Siskoni löysi kasan pohjalta tämän mahtavan ikivanhan julisteen, jossa mainostetaan Eddingsin Belgarionin tarua. Juliste on mielestäni niin ruma, että se on jo hieno, joten oli pakko viedä se kotiin. Jotain ihanaa siinä vain on.



Tällaiset olivat seikkaluni tällä kertaa. Taidan mennä organisoimaan kirjahyllyäni uudelleen ja rukoilemaan, että kaikki mahtuvat. Tänään vietetään muuten Lukurauhan päivää, joten mainioita lukuhetkiä kaikille! Ottakaa ilo irti tavalla jos toisella.

Richelle Mead - Shadow Kiss

Shadow Kiss on kolmas osa Vampire Academy -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää spoilereita edellisistä osista.

It’s springtime at St. Vladimir’s Academy and Rose is close to graduation, but since making her first Strigoi kills, things haven’t felt quite right. She’s having dark thoughts, behaving erratically, and worst of all... might be seeing ghosts.

Consumed by her forbidden love with her tutor Dimitri and protecting her best friend, the Moroi princess Lissa, Rose is in no state to see the deadly threat that will change her entire world—and make her choose between the two people she loves most.


Vampire Academy -sarja on viihdyttänyt sairaspäiviäni melkoisesti. On ollut kiva pitkästä aikaa maratoonata jotain ei niin paljon aivotoimintaa vaativaa sarjaa ja vain uppoutua saman tarinan pariin. Tämä blogi on viimeaikoina tulvinut vain tätä sarjaa (ja vasta puolessa välissä ollaan...), mutta ei anneta sen häiritä.

Kevät lähestyy St. Vladimirin Akatemiassa. Rosen valmistumiseen on enää muutama kuukausi ja vartijoiksi opiskelevia odottavat viimeiset käytännön kokeet. Kaikki ei kuitenkaan tunnu sujuvan niin kuin piti. Talviloman päättänyt välikohtaus kummittelee edelleen Rosen mielessä, eikä hän ole päässyt yli Masonin kuolemasta. Asiaa ei auta se, että Rose alkaa nähdä haamuja, mukaan lukien vastakuolleen ystävänsä. Rosen ja Dimitrin välinen vetovoima on kasvamassa vastuttamattomaksi - olisiko sittenkin olemassa ratkaisu, jolla kaikki saataisiin toimimaan? Tragedia odottaa kuitenkin nurkan takana.

Shadow Kissillä on mittaa sata sivua enemmän kuin kahdella edellisellä osalla ja sen huomaa. Kirjaan mahtuu viihdyttävyyden lisäksi paljon diipadaapaa ja ainakin minun keskittymiseni herpaantui välillä. Kirjassa on mukana myös entistä selvemmin mukana poliittinen aspekti, Rose ystävineen käy vampyyrihovissa ja kuningattarella on suunnitelmia Lissan varalle. Hyvin usein nautin kirjojen poliittisista juonitteluista, mutta tässä kaikki tuntui olevan aika kuivakkaa.

Kirjassa selviää paljon uutta tietoa Lissan ja Rosen välisestä siteestä. Sarjaa lukeneilla kirjan nimikin, Shadow Kiss, soittaa kelloja ja asiaan tuleekin kirjassa paljon lisävalaistusta. Minusta uudet asiat ja mysteerit olivat kiinnostavia ja odotan innolla, mitä kaikkea lisää tulevaisuudessa paljastuu.

Hahmoille lämpenin entistäkin enemmän. Lissa ei edelleenkään ole suosikkini, mutta ensimmäisen kirjan jälkeen hän on onneksi kasvattanut vähän selkärankaa ja hänestä on nykyään paljon mukavampi lukea. Christianista olen aina pitänyt ja pidän edelleen, koko ajan enemmän. Christian on myös piristävä miespuolinen hahmo, niitä harvoja tässä kirjasarjassa, jotka eivät kuolaa Rosen perään. Adrian Ivashkoviin suhtaudun ristiriitaisesti, mielestäni hänen ja Rosen välille rakenneltava jännite ja ainakin toistaiseksi yksipuolinen rakkaus tuntuu lähinnä turhalta. Rose ja Dimitri kuuluvat päässäni jo niin selkeästi yhteen, että en jaksaisi tätä sivujuonta. Kolmiodraamaa ei onneksi vielä ole horisontissa.

Pidän myös Rosesta joka kirjassa enemmän. Mielestäni hän kasvaa kirjasarjan aikana ihailtavasti ja pidän siitä, miten hän osaa pitää puoliaan. Rose on yksi niistä sankarittarista, jotka ehkä ovat impulsiivisia ja ajoittain ärsyttäviä, mutta silti heitä symppaa koko ajan. Dimitri taas on entistäkin ihanampi ja kirjan loppu saa minut arvostamaan häntä vielä enemmän.

Shadow Kiss nimittäin loppuu tavalla, joka sai ainakin minut tuntemaan, että sarja on vasta alussa. Loppu ei tosin tullut minulle aivan pusikosta, osasin hiukan aavistella jotain sen suuntaista kun sivut vähenivät. Se on aika shokeeraava, mutta minusta hienolla tavalla. Vampire Academy on niitä sarjoja, joita lukiessa on hauska analysoida kirjailijan käyttämiä kikkoja joilla vedätetään lukijaa tai lisätään juttuun panoksia.

Shadow Kiss jatkaa sarjan tarinaa onnistuneesti, mutta minusta kirja ei ollut yhtä hyvä kuin Frostbite. Vähän tiivistettynä olisin pitänyt tästä enemmän, nyt oli hiukan turhan iso. Viihdearvo kuitenkin edelleen kohdallaan.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Shadow Kiss
Kirjailija: Richelle Mead
Sarja: Vampire Academy, #3
Kustantaja: Razorbill
Julkaisuvuosi: 2008
Sivuja: 444
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book with magic"

lauantai 7. helmikuuta 2015

Brandon Sanderson - Mistborn: The Final Empire

Mistborn, #1

The Mists rule the night. The Lord Ruler owns the world.

For a thousand years, the ash fell and no flowers bloomed. For a thousand years, the Skaa slaved in misery and lived in fear. For a thousand years, the Lord Ruler reigned with absolute power and ultimate terror, divinely invincible. Every attempted revolt has failed miserably.

Yet somehow, hope survives. A new kind of uprising is being planned, one that depends the cunning of a brilliant mastermind and the courage of an unlikely heroine, a Skaa street urchin, who must learn to master Allomancy, the power of a Mistborn.

Olen viimeaikoina tuntenut taas suurta vetoa fantasian pariin. Parin kuukauden sisään olen lukenut Martinin Lohikäärmetanssi kakkosen, Lumatere Chronicles -sarjan aloitusosan Finnikin of the Rock ja Falling Kingdoms -sarjan samannimisen aloitusosan. Eeppisessä fantasiassa on sitä jotakin, joka tuntuu vetoavan minuun. Kyllähän minulle toki maistuu monenlainen kirjallisuus, mutta fantasiassa on jotakin, jota mistään muusta kirjallisuudesta en tunnu löytävän.

Brandon Sanderson on hyvin tunnettu (joskin valitettavasti suomentamaton) fantasiakirjailija, jonka kirjoja kaikki tuntuvat rakastavan. Olin kuullut hänen Mistborn-trilogiastaan niin paljon hyvää, että kirja loikkasi lukulistalle ja viime viikolla aika alkoi tuntua otolliselta. Luulen lykänneeni kirjan lukemista jonkin aikaa, koska kirjastossa on kirjasta tämä aivan järkyttävän näköinen painos, joka ei kyllä houkuttele lukemaan sitten yhtään. Kehotankin kaikkia kuvittelemaan mielessän tämän kansikuvan, se auttoi ainakin minua. Kaunis kuin mikä. Kansikuville nyt kuitenkaan enempää painoarvoa antamatta, täytyy sanoa, että vaikka olen kuullut kirjasta pelkästään ylistäviä mielipiteitä, niin en itse kuitenkaan aivan rakastanut tätä. Mielestäni The Final Empire ei ole täydellinen, mutta ymmärrän kyllä mistä tässä hypetyksessä on kyse.

The Final Empire sijoittuu samannimiseen fantasiavaltakuntaan, jota jo tuhannen vuoden ajan on hallinnut tyranni Lordi Ruler. (Lordi Vallanpitäjä kuulostaa niin typerältä, että käytän alkuperäistä nimeä.) Aika ennen diktatuurihallintoa elää vain tarinoissa, joissa puhutaan kukista, sinisestä taivaasta ja vihreästä metsästä. Nykyään Final Empire on pimeä valtakunta jonka taivaalta sataa tuhkaa. Aateliston elämä valtakunnassa sujuu hyvin, mutta kokonainen väestöryhmä, the Skaa, elää orjuudessa tyrannian ikeen alla vailla toivoa asioiden muuttumisesta. Vin on Skaa, joka on 16-vuotisen elämänsä ajan pyrkinyt selviytymään hengissä keinolla millä hyvänsä. Hän kuitenkin tapaa varasjoukkion, jota johtaa salaperäinen Kelsier, eikä mikään ole enää entisellään. Kelsier kumppaneinen on nimittäin kehittelemässä uskomatonta ja hullua suunnitelmaa, jonka päämääränä on tuhota Lordi Ruler. Kaiken lisäksi Kelsier on Mistborn, henkilö joka kykenee Allomancy nimiseen taikuuteen ja sanoo Vinillä olevan samankaltaisia voimia. Vin tempautuu mukaan varasjoukkion suunnitelmiin ja taikuuden maailmaan, mutta ennen kaikkea hän oppii luottamaan ihmisiin ja löytämään itsensä. Aikaa ei kuitenkaan ole liikaa ja suunnitelma uhkaa kaatua joka vaiheessa. Onko tyrannian kukistaminen mahdoton haave? Entä mitä todella tapahtui tuhat vuotta sitten kun Lordi Ruler otti vallan?

Alun perin olin hiukan huolissani siitä, pääsisinkö ikinä perille tämän kirjan fantasiamaailmasta. Olen lukenut paljon englanniksi, mutta harvemmin niinkään ei nuorille suunnattua eeppistä fantasiaa, jonka tiedän kokemuksesta (Martin, Rothfuss, Eddings, Tolkien) olevan usein paljon ajatustoimintaa vaativaa ja pään helposti sekoittavaa tavaraa. Alussa pitää päästä perille niin monista asioista, termistö on ihan uusi ja mittaakin kirjoilla riittää. Onneksi huoleni oli kuitenkin turha, varsin hyvinhän kirjassa pysyi kärryillä ja itseluottamus on taas korkealla. En kuitenkaan ehkä suosittelisi tätä ihan ensimmäiseksi englanniksi luettavaksi kirjaksi ja kirjan idea on ihan hyvä olla tiedossa ennen aloittamista. (Mutta senhän te jo tiedättekin jos olette näin pitkälle lukeneet. Heh.)

Brandon Sanderson leikittelee kirjassaan herkullisesti ajatuksella, jossa eeppiseen fantasiaan erottamattomasti kuuluva sankari onkin epäonnistunut tehtävässään ja maailma ei olekaan pelastunut. Tuloksena on Final Empire sellaisena kuin sen kirjassa näemme. Minä pidän ideasta hurjasti ja mielestäni se tuo aika mielenkiintoisen lisän maailmaan, joskin suuri osa trilogiasta vasta edessä uskon, ettei kaikki toivo ole vielä menetetty.

Sandersonille täytyy myös nostaa hattua ehdottomasti mielikuvituksellisimmasta ja jännittävimmästä magiasysteemistä josta muistan pitkään aikaan lukeneeni. Magiasta käytetään nimitystä Allomancy ja siinä on kysymys metalleista. Metalleja on kymmenen erilaista ja jokainen tuo mukanaan erilaisia voimia. Henkilöä, joka voi käyttää vain yhtä metallia, kutsutaan nimellä Misting ja henkilöä joka voi hallita kaikkia, nimellä Mistborn. Käytännössä magiaa hallitaakseen, täytyy nielaista metallia ja sitten ikäänkuin "polttaa" sitä saavuttaakseen mitä haluaa. Kuulostaa ehkä vähän mielipuoliselta, mutta fantasiassa ei voi olla liikaa uusia ideoita ja tässä ainakin on sellainen. Lisäksi Allomancyssä on vaikka mitä ulottuvuuksia ja siistejä kykyjä, joihin en nyt tässä mene, koska muuten saisin löpöttää asiasta loppupäivän.

Pidin Vinistä päähenkilönä paljon. Häneen oli helppo samaistua ja hänen kehitystään ilo seurata. Vinillä on ollut vaikea menneisyys ja on hienoa nähdä hänen kasvan ja oppivan luottamaan ihmisiin. Vinin ja Kelsierin välille muodostuu isä-tytär-suhde, joka on kaunista luettavaa. Myös Kelsier nousi yhdeksi suosikkihahmoistani, hänessä on sopivasti nerokasta roistoa ja sankaria juuri sellaisessa paketissa, mikä sopii ainakin minulle. Kelsierin ja Vinin lisäksi pidin paljon myös lordi Elend Venturesta, jolla varmaankin on seuraavissa kirjoissa isokin osa. Pakko myöntää, että loppua kohden Elend alkoi olla mielestäni vähän turhan pliisu ja naiivikin, mutta ensimmäisessä kohtauksessaan hän on silkkaa mahtavuuta. Kun Elend ja Vin nimittäin tapaavat ensimmäistä kertaa, hymyilin lukiessani typerästi, sillä kohtaus oli jotakin niin täydellistä.

Olin kuullut kirjaan tarttuessani juonen yllättävyydestä paljon, joten sinänsä osasin odottaa kirjan menevän eri suuntaan kuin alun perin arvelin. Mutta silti. En mene spoilereiden takia yksityiskohtiin, mutta kirjan loppupuolella oli pari kohtaa, jossa olin aika shokissa. Nerokkaita juonenkäänteitä todella piisasi tässä kirjassa.

Aivan virheetön The Final Empire ei kuitenkaan mielestäni ole. Kirja oli mielestäni välillä vähän tylsän puoleinen ja joitakin suunnitelmia tyrannian kukistamiseksi tunnuttiin pohdiskelevan vaikka miten pitkään. Myös kirjan romanssissa oli mielestäni hiukan insta-love tuntua, mutta ei onneksi pahasti. Kirjan tarina tuntui myös välillä jäävän hiukan etäiseksi, mutta tämä on vain henkilökohtainen kokemukseni.

Aion kuitenkin ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, sillä odotan mielenkiinnolla mihin suuntaan sarjassa ollaan menossa. Jos kaipaat hyvää eeppistä fantasiaa elämääsi, niin tässä voi olla kirja juuri sinulle.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Mistborn: The Final Empire
Kirjailija: Brandon Sanderson
Sarja: Mistborn, #1
Kustantaja: Tor Fantasy
Julkaisuvuosi: 2006
Sivuja: 655
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book with more than 500 pages"

perjantai 6. helmikuuta 2015

Richelle Mead - Frostbite

Frostbite on toinen osa Vampire Academy -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää spoilereita ensimmäisestä osasta, Vampire Academy.

It’s winter break at St Vladimir’s, and a massive Strigoi vampire attack has put the school on high alert. This year’s trip away from the academy to the wintery peaks of Idaho has suddenly become mandatory.

But Rose’s troubles seem to follow her wherever she goes—dealing with the pain of knowing that her relationship with her tutor Dimitri can never be, things get even more complicated when one her closest friends admits his feelings for her.

The glittering winter landscape may create the illusion of safety but Rose—and her heart—are in more danger than she ever could have imagined...


Viime viikolla aloitin viimein jo pitkään lukulistallani keikkuneen Vampire Academy -sarjan. Sarjan sopivan höttöiseltä ja viihdyttävältä tuntuva juoni onnistui pitämään kiinnostukseni hyvin yllä myös tässä toisessa osassa ja voin sanoa olevani nyt virallisesti koukussa sarjaan.

Frostbite jatkaa tarinaa pari kuukautta Vampire Academyn päättymisen jälkeen. Talviloma lähestyy ja jotta yhä yleisemmäksi käyneet Strigoi-hyökkäykset voitaisiin pitää kurissa, päätetään kaikki oppilaat lähettää laskettelulomalle samaan paikkaan. Näin myös sukulaisilla on mahdollisuus tavata heitä turvallisissa olosuhteissa. Rosella on kuitenkin ongelmia, joita edes hohtavat hanget ja hyvä seura eivät oikein tunnu ratkaisevan. Hänen kielletty rakkautensa Dimitriin ei tunnu laantuvan, vaikka hänen paras ystävänsä Mason tuntuu tuntevan muuta kuin ystävyyttä. Eikä asiaa tosiaan helpota se, että retkelle lähtee mukaan paitsi Tasha Ozera, Rosen parhaan ystävän Lissan poikaystävän täti, jota kohtaan Dimitri osoittaa epätavallisen suurta kiinnostusta, myös vartijoiden vahvistuksena Rosen äiti, eikä luvassa todellakaan ole iloista äiti-tytär aikaa. Vaara tuntuu vaanivan kaikkialla ja talviloma uhkaa saada traagisen lopun...

Kaiken kaikkiaan pidin tästä toisesta osasta paljon enemmän kuin ensimmäisestä. Mukana on paljon rakkausdraamaa ja sen vatvontaa, mutta samanlainen turha teinidraamailu ja juonittelu jota ensimmäinen osa oli pullollaan, oli ainakin kovasti vähenemään päin ellei jopa kokonaan poissa. Minä olin myös flunssaisena juuri sopivassa mielentilassa lukeakseni jotain kevyttä ja viihdyttävää ja jaksoin mainiosti vatvoa Rosen ja Dimitrin välistä suhdetta.

Uskon plussana olleen myös sen, että kirjassa keskitytään vähemmän Lissaan. Sillä jos sanon suoraan, kyseessä on mielestäni yksinomaan tylsä hahmo. Ymmärrän Lissan merkityksen ja mielestäni Rose on hänelle hyvä ystävä, mutta siihen se sitten jääkin. Rose tuntuu kokoajan vain suojelevan Lissaa kaikelta mahdolliselta ja koko maailma tuntuu pyörivän hänen ympärillään. Lissassa ei ole samanlaista särmää kuin sankarittaressamme ja olin oikeastaan hyvin iloinen, että Lissan vainoajan löytämisen sijaan Frostbitessa keskityttiin Rosen muihin ongelmiin.

Rose nimittäin todella sai minut puolelleen tässä osassa. Hän on hyvin impulsiivinen ja ajattelee usein lyhytnäköisesti, mutta ei hänen mielestäni tarvitsekaan olla ylivoimaisen viisas ja vanha ikäisekseen. On Rosella nimittäin roppakaupalla tervettä järkeäkin ja hänen sanavalmiutensa tekee lukemisesta hauskaa.

Kirjassa tuntui myös tapahtuvan enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Lopussa sai jännittää toden teolla, eikä lukeminen ollut missään vaiheessa tylsää. Ehdin jo lukea kolmannenkin osan, siitä lisää piakkoin. Odotan kuitenkin innolla mitä tämä sarja vielä tuokaan tullessaan.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Frostbite
Kirjailja: Richelle Mead
Sarja: Vampire Academy, #2
Kustantaja: Razorbill
Julkaisuvuosi: 2008
Sivuja: 327
Luettavaksi: kirjastolaina

torstai 5. helmikuuta 2015

Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Väinö Linnan kirjailijanuran loistava, historiallinen läpimurto. Sodan kritiikki ja suomalaisen sotilaan muistomerkki. Romaani, joka kulkee isältä pojalle.

Vuonna 2004 Tuntemattoman sotilaan ilmestymisestä tuli kuluneeksi 50 vuotta.


Tammikuuni ja Linnan Tuntematon sotilas nivoutuvat erottamattomasti yhteen. Kirja piti lukea kouluun äidinkielen kurssille ja koska lukemista testattiin noin sadan sivun välein kontrolleilla, piti kirjaa lukea hitaasti ja koko ajan. Pidin kyllä kontrolli-systeemistä, sillä muuten olisi lukeminen luultavasti jäänyt viimeiselle viikolle. Sillä vaikka luen paljon ja nopeasti (kuten varmaan olette huomanneet), onnistun usein kehittämään asennevamman kouluun luettavia kirjoja kohtaan. Ei sillä, ettenkö tahtoisi lukea niitä, mutta kun joku käskee minun lukea jonkun kirjan, siitä tulee viimeinen kirja, joka sillä hetkellä kiinnostaa ja tekisi mieli lukea heti kaikkea muuta. Onneksi kuitenkin pääsin yli asennevammastani tätä kirjaa kohtaan, luin sen aikataulussa ja vieläpä pidin mielettömän paljon.

Alun perin ajattelin tehdä tämän bloggauksen vasta kun kirja olisi käsitelty yhteisesti koulussa ja minulla olisi paljon uusia näkökulmia ja osaisin puhua tästä varmaankin paljon viisaammin kuin nyt. Onni ei kuitenkaan ollut suotuisa, vaan koko viime perjantaista lähtien minua sitkeästi vaivannut nuha muuttui pahemmaksi ja tiistai-illtana minulle nousi kuume. (Näin sivumennen sanoen, tämä on outo tauti. Tiistaina olin päivällä paljon parempi kuin maanantaina, mutta illalla nousi reilussa kolmessa tunnissa yli 39 asteen kuume. Yöllä kuume kuitenkin varmaan osittain Buranan vaikutuksesta laski ja eilen ja tänään olen taas ollut melkein terve.) En siis kuitenkaan mennyt keskiviikkona kouluun ja missasin tietenkin sen ainoan äikän tunnin jolloin olisin halunnut olla paikalla. Kyllähän minä olen terve kuin pukki silloin kun tehdään mediatehtäviä tai kirjoitetaan 70 minuuttia muistiinpanoja argumentaation keinoista, mutta heti kun puhuttaisiin kirjasta niin olen kipeä. Blaah. Missaan viisaan keskustelun ja henkilökuvien rakentelun ja kaiken mielenkiinoisen... Yhyy. Koetan tässä nyt kuitenkin kiriä kiinni rästissä olevia arvosteluja kun on kerrankin aikaa.

Tuntematon sotilas listataan aina niiden kirjojen joukkoon, jotka jokaisen suomalaisen tulisi elämänsä aikana lukea, enkä yhtään ihmettele. Kirja kertoo yhden konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa ja on siten hyvin tärkeä osa suomalaista historiaa. Kirjassa ei kaunistella sotaa tai suomalaisia sotilaita vaan kyseessä on realistinen kuvaus sodan mielettömyydestä. Henkilöt ovat aitoja, jotkut rohkeita, jotkut pelkureita, jotkut hiljaisia, jotkut puheliaita ja jotkut vähän kaikkea. Kirjasta nousikin aikamoinen kohu heti julkaisemisen jälkeen (kymmenen vuotta jatkosodan päättymisestä) ja vaikka monet ylistivät, monet myös vihasivat kirjaa sydämensä pohjasta. Ymmärrän hyvin, kuinka kirja osuu arkaan paikkaan kuvatessaan suomalaistenkin toimia realistisesti ja rikkoen ihanteellisen suomisoturin kuvaa. Jatkosota oli kuitenkin sota joka hävittiin ja se on varmasti jättänyt jäljet kansakuntaan. Nykyään kirjan tietenkin näkee vain osana historiaa, eikä varmastikaan samalla lailla henkilökohtaisena, kuin vasta julkaisun jälkeen. Voin kuitenkin sanoa, että kyllä Tuntematon sotilas toi sodan ja Suomen historian lähelle aivan eri lailla kuin historiankirjat.

Tuntematon sotilas saatta aloitettaessa tuntua hiukan raskaalta. Kirja ei ole erityisen nopealukuinen, sillä mukana on paljon hidastavia elementtejä murteista sotasanastoon. Myös nimiä tulee lisää jatkuvalla syötöllä ja jos vaikka satuinkin painamaan nimet muistiin niin sotilasarvo luultavasti unohtui. Onneksi opettaja jakoi meille lappuset suomalaisista sotilasarvoista, jotta lukiessa pysyisi paremmin perillä hahmojen välisesta hierarkiasta. Alussa kuitenkin etenkin murteet hidastivat lukemista jatkuvasti ja jouduin koko ajan lukemaan lauseita kahteen kertaan.

Juuri murteet tekevät kirjasta kuitenkin niin rikkaan. Hahmoja oppii tunnistamaan jo pelkästään puhetavan perusteella ja ainakin minua monet murteet myös hymyilyttivät. Parhaana esimerkkinä tästä on Hietanen (joka oli lempihahmoni noin muutenkin Koskelan ohella), joka puhuu Turun murretta. Minulla on turkulaisia sukulaisia ja en tiedä johtuiko osittain siitä, mutta meinasin melkein aina revetä nauramaan heti kun Hietanen alkoi puhua. (Ja onhan kaveri hauska muutenkin.) Ehdin jo ihastella Linnan murretietoisuuttakin, kunnes törmäsin tähän Ylen uutisointiin. (linkki). Tuntemattoman sotilaan murteita on siis kymmenenteen painokseen korjattu oikeammiksi. En ole ihan varma miten suhtaudun tähän ratkaisuun, mutta niin tai näin, lukeminen oli joka tapauksessa hauskaa.

Veikkaan, että vaikka ei olisikaan itse lukenut Tuntematonta sotilasta on kuitenkin törmännyt joskus johonkin kirjan sitaattiin. Tuntemattomasta sotilaasta on lähtöisin monta lentävää lausetta ja tätä kirjaa monet siteeraavat. Minullakin oli lukiessani hauskaa, sillä kun mainitsin missä kohdassa olen menossa, kirjan monta kertaa lukenut isäni saattoi heittää kyseisestä kohdasta kolmekin sitaattia ulkomuistista.

Olin jo kirjaan tarttuessani melkoisen spoilaanunut siitä, että kirjassa melkeinpä kaikki kuolevat. Olin siis henkisesti varautunut kestämään lempihahmojeni kuolemat, mutta voin sanoa, ettei varautuminen paljoa auttanut. Kirjan tunnelma synkistyy loppua kohti merkittävästi, aivan niin kuin sotakin. Jatkosodan alussa puolustetaan Suomea ja vallataan menetetyt alueet takaisin, mutta pian marssitaan rajan yli ja "Hietasen poika astuu ulkomail". Lopulta kuitenkin joudutaan perääntymään suurilla miestappioilla ja hävitään sota. Kirjassa onkin pari lukua joiden aikana kuolee hurja määrä porukkaa ja minun pieni sydänparkani itkee verta.

En tiedä olenko nyt onnistunut kirjaamaan ylös puoliakaan tämän kirjan loistavuudesta, mutta yrittänyt olen. Tuntematon sotilas on ainutlaatuinen kirja, se on hauska, se on julma, se on surullinen. Puhumattakaan loistavasta viimeisestä lauseesta. Ei tätä turhaan laiteta koulussa luettavaksi ja suosittelen ihan kaikkia tarttumaan kirjaan, jos ei muuten niin yleissivistyksen nimissä.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Tuntematon sotilas
Kirjailija: Väinö Linna
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2008 (ensimmäinen painos 1954)
Sivuja: 443
Luettavaksi: lainattu koulun kirjastosta.