tiistai 31. maaliskuuta 2015

Maaliskuun kooste

Maaliskuu on huomenna ohitse ja taas on kuukausikoosteen aika. Niin se aika vain rientää. Hullua että vuotta 2015 on eletty jo kolme kuukautta.

Koulun ja harrastusten puolesta maaliskuu ollaan menty samoissa tunnelmissa kuin koko alkuvuosi - kiirettä on pitänyt. Nyt ollaan taas pari etappia voiton puolella, kun sekä minua syksystä asti stressannut soittotutkinto, että hygieniapassikoe ovat onnellisesti ohi ja onnistuneesti suoritettuja. Myös marraskuinen Ruotsin-matka sai loppuhuipennuksensa, kun ruotsalaiset vierailivat viiden päivän ajan Tampereella. Hauskaa oli ja nyt on projekti takana. Kaiken keskellä ehdin vielä täysi-ikäistyä ja kartuttaa kirjakokoelmiani huolestuttavissa määrin. (linkki)

Muita maaliskuun puheenaiheita blogin puolella ovat olleet muuten vaan höpöttelyt (linkki) sekä bloggaus englanniksi lukemisesta (linkki). Viimeksi mainittu sai aikaan melkoisen kommenttivyöryn, oli hauska kuulla teidänkin ajatuksianne ja kokemuksianne, kiitos siitä. Blogi on myös kokenut ulkoasumuutoksen, johon ainakin itse olen tyytyväinen. (Jättäkää toki risuja ja ruusuja kommentteihin.)

Lukemisen puolesta maaliskuu on ollut hiljaisin kuukausi pitkiin aikoihin. Lukemista on koulukiireiden ja ruotsalaisevieraan lisäksi rajoittanut koukuttumiseni BBC:n Uusi Sherlock -tv-sarjaan. Se on ryövännyt minulta monien tuntien edestä hyvää lukuaikaa, mutta rattoisaa aikaa olen kaikesta huolimatta viettänyt, joten sinänsä ei haittaa. Nyt tosin kärsin vieroitusoireista kun kaikki kaudet on katsottu ja uutta pitää odottaa vielä ainakin jouluun saakka ja seuraavaa kautta vieläkin pidempään. (Mutta ei hätää, olen jo katsonut osan jaksoista uudelleen...)

Mutta nyt maaliskuun luettuihin.

Gayle Forman: Just One Day (Just One Day, #1) (uusinta, linkki vanhaan bloggaukseen)
Gayle Forman: Just One Year (Just One Day, #2) (uusinta, linkki vanhaan bloggaukseen)
Jennifer Niven: All the Bright Places
Kaari Utrio: Viipurin kaunotar
Leslye Walton: The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender
Jane Austen: Kasvattitytön tarina
Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira


Yhteensä: 7 kirjaa / 2413 sivua

Lukutunnelmien puolesta maaliskuu oli melko tavanomainen. Kaikki lukemani kirjat olivat oikein hyviä, mutta mitään uusia suosikkeja ei tullut. Alkukuusta lukemani Gayle Formanin Just One Day oli kuukauden kohokohtia, sillä pidin kirjasta jos mahdollista vieläkin enemmän toisen lukukerran jälkeen. The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender jäi mieleen persoonallisuudellaan ja All the Bright Places oli ensimmäinen kirja joka tämän vuoden puolella kunnolla itketti. Kasvattitytön tarina herätti minussa halun lukea taas lisää Austenia ja Baskervillen koira sai minut innostumaan Sherlockista (sekä Doylen, että tv-sarjan) entistäkin enemmän. Kaiken kaikkiaan maaliskuu oli siis mainio kuukausi.

Huhtikuulle ei ole erityisempiä lukusuunnitelmia. Monta kirjaa on ollut jo pidemmän aikaa kesken ja ne toivoisin toki lukevani loppuun. Pääsiäislomalla mietin myös alustavasti pitäväni kenties lukumaratonin, mutta katson sitä sitten vielä lähempänä sen mukaan kuinka hyvin olen ehtinyt lukea kokeisiin...

Kirjastolainoja, kirjastolainoja... Miten näitä aina kertyykin
näin paljon?

Koeviikko tosiaankin on juuri pyörähtänyt käyntiin. Eilen oli mm. pikku testi kirjallisuuden tyylikausista ja voin oikeasti sanoa, että harrastuneisuudesta oli apua, Oliver Twistin kirjoittaja tuli selkärangasta ja kokeeseen jaksoi lukeakin. Minä kun rakastan sekä historiaa, että lukemista, joten kirjallisuushistoria on se paras aihe joka maailmassa voi olla. Kirjallisuusesseetä, maantiedon ja terveystiedon koetta on vielä luvassa ennen pääsiäislomaa, loman jälkeen ruotsi ja matikka ja sitten onkin vuoden viimeinen jakso. Hurjaa vauhtia lukio menee, kohtahan sitä huomaakin jo kirjoituksien lähestyvän.

Muuten huhtikuussa tapahtunee muutama jännä asia. Koska olen nyt täysi-ikäinen, saan äänestää tulevissa eduskuntavaaleissa, mikä tuntuu aika hurjalta. Vielä en ole varma minkä numeron aion kopissa paperiin piirrustaa, mutta äänestää aion. Autokoulun olen myös saanut nyt käyntiin, joten Tampereella liikkuvat, varokaa. Kohta saattaa tulla ajamista harjoitteleva Kirjaneito vastaan.

Jänniä aikoja siis eletään. Tässähän tulee jo vanha olo.

Mutta millainen oli teidän maaliskuunne? Suunnitelmia huhtikuulle?

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira

"Matala, pitka, valittava ääni kiiri yli nummen. Se täytti koko ilman, mutta oli mahdotonta sanoa mistä se tuli. Alussa se oli kuin kumeaa murinaa, mutta se paisui villiksi karjunnaksi; sitten se vaimeni jälleen, ja vähitellen surullinen, väreilevä ulina hiljeni ja sammui."

Salapoliisilegenda Sherlock Holmes matkustaa yhdessä kumppaninsa tohti Watsonin kanssa Englannin maaseudulle loputtomien nummien keskelle ratkaisemaan outoja kuolemantapauksia. Tapauksiin näyttää liittyvän salaperäinen ja kammottava peto, koira suoraan tuonpuoleisesta.

Baskervillen koira (1901-2) on Sir Arthur Conan Doylen (1859-1930) tunnetuimpia teoksia. Siinä maailman kuuluisin salapoliisi Sherlock Holmes elää parhaita päiviään; älykkyytensä ja kärsivällisen tutkimustyönsä ansiosta hän on aina askeleen edellä vastustajiaan
.

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -klassikot ovat jo pitkään olleet lukulistallani. Kuten tavallista, en kuitenkaan ollut saanut aikaiseksi mitään tämän sivistyksellisen aukon korjaamiseksi. Viime viikolla aloin kuitenkin katsoa BBC:n Sherlock tv-sarjaa, johon jäin heti koukkuun. Viime viikonloppu kuluikin modernin Sherlockin ja Watsonin seikkailuja tuijotellessa ja myös Doylen alkuperäiset Sherlock Holmes -tarinat alkoivat kiinnostaa aivan uudella tavalla. Niinpä päädyin torstaina nappaamaan kirjastosta mukaani tämän yhden kuuluisimmista Sherlock Holmesin seikkailuista.

Olen aina mielessäni kuvitellut Sherlock Holmeseja jotenkin kovin raskaiksi kirjoiksi. Totta kai olen tiennyt, että kyseessä on sarja salapoliisiromaaneja, mutta silti mielikuvissani näin itseni lukemassa pitkiä ja kuivakoita kirjoja joissa on pienen pieni fontti. Ja mitä sain? Kaksisataasivuisen, vauhdikkaan seikkailun, jossa on vieläpä melko suuri fontti. Aika tehdä pieni uudelleenarviointi.

Sherlock Holmesin ja hänen aisaparinsa tohtori John Watsonin tietävät kaikki. Tupakoiva, hassuun hattuun pukeutuva salapoliisinero ja hänen uskollinen apurinsa. (Tosin hattu kaiketi on filmatisoinneista peräisin, Doyle ei käsittääkseni sitä koskaan mainitse.) Holmes ja Watson ovat inspiroineet monia muitakin salapoliisikirjailijoita, esimerkiksi Agatha Christien Poirot/Hastings parivaljakossa on paljon yhtäläisyyksiä Doylen kaksikkoon. Aivan kuten Watson, myös Hastings hoitelee Poirotin puolesta juoksevia asioita, arvaa aina murhaajan väärin ja nerokas salapoliisi ratkaisee jutun pienien, näennäisesti epäolennaisten yksityiskohtien perusteella.

Kuten olen varmaan joskus maininnut, minä pidän paljon älykkäistä henkilöhahmoista. (Kvothe, krhm, Kvothe Patrick Rothfussin Tuulen nimestä.) Sherlock Holmes on yksi tällaisista henkilöhahmoista ja pidinkin hänestä heti myös kirjan sivuilla. (Plus kuulin aina mukavasti mielessäni Benedict Cumberbatchin äänen aina kun Sherlock puhui. Ei haitannut yhtään.) En muutenkaan voinut olla koko ajan vertaamatta tv-sarjaa ja kirjaa keskenään ja pidin kyllä paljon siitä, miten Doylen työtä on sovitettu tv-sarjaan. Juonellisia yhtäläisyyksiä Baskervillen koirassa ja kirjaan perustuvassa jaksossa ei kyllä ole muita kuin jokunen nimi, nummimaisema ja ajatus hirviömäisestä koirasta, mutta pieniä juttuja, kuten Sherlockin viulunsoitto on otettu sarjaankin mukaan. Yllätyin myös kirjaa lukiessani siitä, kuinka ystävällisesti Sherlock noin yleensä ottaen käyttäytyi, Benedict Cumberbatchin Sherlockia kun voi sanoa melkoisen tylyksi.

Jännitystä ei kirjasta puutu. Tv-sarjassakin juuri Baskervillen koira -jakso sai minut tärisemään pelosta ja kyllähän sumuinen nummimaisema karmi selkäpiitä kirjan sivujenkin kautta. Itse arvoitus ei ollut aivan yhtä huikean mestarillinen kuin olisin odottanut. Luultavasti olen törmännyt kirjaan jossain muodossa tv-sarjan lisäksi ja tiesin hiukan mitä odottaa, mutta muutamaa juttua lukuunottamatta suuria yllätyksiä ei tullut.

Baskervillen koira on myös todella nopealukuinen kirja. Aloittelin sitä perjantai-iltana ja lauantai-iltana sain loppuun. Kirjan lukaisi helposti kolmelta istumalta. Jännitys pitää, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteita puutu. Sivumäärän ollessa vähäinen, kirja myös etenee todella vauhdikkaasti, mistä kyllä pidin paljon.

Baskervillen koira on yksi monista Sherlock Homes -klassikoista. Pidin lukemastani paljon, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi Sherlockin ja Watsonin seikkailuksi johon tutustun. Seuraavaa seikkailua odotellessa tulen varmaan vielä palanneeksi tv-sarjan pariin uusintakierrokselle, sillä, niin... Olen pahasti addiktoitunut.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Baskervillen koira
Alkuperäisteos: The Hound of the Baskervilles
Kirjailija: Sir Arthur Conan Doyle
Kääntäjä: A.A Fabritius (tämän painoksen suomennos korjattu versio)
Sarja: Sherlock Holmes
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos 1902, ensimmäinen suomennos 1904)
Sivuja: 220
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book based on or turn into a TV show"

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Jane Austen - Kasvattitytön tarina

Monilapsisen perheen tytär Fanny pääsee varakkaan tätinsä perheeseen kasvatiksi, ja eloisan serkkuparven keskellä tytölle aukeaa uusi maailma. Jane Austen kuvaa Kasvattitytön tarinassa tyylilleen uskollisesti perheen elämää, nuoren tytön kasvua ja englantilaista maalaisseurapiiriä lempeän ironisella tavalla.

Jane Austen on Englannin rakastetuimpia klassikokirjailijoita: naisellinen, viisas ja säkenöivä aivan kuin kirjojensa sankarittaret.

Kasvattitytön tarina on ollut minulla kirjastosta lainassa jo monta kuukautta. (Niin monta ettei sitä voi enää edes uusia... Köh.) Pidän Austenin romaaneista paljon, vaikken ihan kaikkia olekaan lukenut. Ainoa lukematon taitaa olla Neito vanhassa linnassa ja siihen on tarkoitus tarttua piakkoin. Kasvattitytön tarina oli kuitenkin äikän kurssin kirjalistalla ja kun teoksen eräpäivä lähestyy uhkaavasti päätin viimein tarttua kirjaan. Ensi tiistaina pitäisi vielä kirjoittaa teoksesta kirjallisuusessee, mutta näin lämmittelyksi ihan tavallisia höpinöitä kirjasta blogin puolelle.

Vaikka Austenista kovasti pidänkin (Ylpeys ja ennakoluulo on ihana, samoin Viisasteleva sydän), myönnän lähteneeni lukemaan vähän ristiriitaisin tuntein. Olen kuullut, että Kasvattitytön tarina ei ole monenkaan suosikki-Austen ja pessimismissäni kallistuin jo valmiiksi sille kannalle. Onneksi päädyin kuitenkin yllättymään iloisesti, ei Kasvattitytön tarina nouse Y&E:n tai Viisastelevan sydämen rinnalle lempparikseni, mutta pidin kirjasta kuitenkin kovasti.

Kasvattitytön tarinassa seurataan kaikin puolin ihastuttavan ja hyveellisen Fanny Pricen elämää. Fannyn äiti on aikoinaan nainut Fannyn isän skandaalinkäryisissä tunnelmissa ja monilapsinen perhe elää varsin köyhissä oloissa. Fanny pääsee kuitenkin rikkaiden sukulaistensa luo kasvatettavaksi ja varttuu naiseksi serkkujensa varjossa. Fannya kohdellaan perheessä hyvin, hän saa opetusta eikä häneltä puutu mitään elämän perustarpeista, mutta silti hän on armottomasti toisen luokan kansalainen. Fannya kohdellaan itsestäänselvyytenä, hän jää paitsi erilaisista riennoista ja huvituksista ja hänet huomioidaan vasta kun hänen apuaan tarvitaan. Fannyn etuja valvoo Edmund-serkku, joka myös Fannya vanhempana tytön kasvaessa opastaa tätä oikeille teille ja muovaa hänen makunsa oikeaoppiseksi. Avioliitto alkaa kuitenkin olla ajankohtainen puheenaihe niin Fannyn kuin tämän serkkujen, Marian ja Juliankin kanssa ja kun naapuriin muuttaa nuorta väkeä, alkaa yhden jos toisenkin sydän sykkiä romanttisista haaveista.

Kasvattitytön tarinassa seikkaillaan samoissa tunnelmissa kun aikaisemmissakin lukemissani Austenin romaaneissa. Kuvataan maalaisseurapiirien elämää ja esitellään hyveellinen sankaritar, joka lopussa päätyy onnelliseen avioliittoon vastoinkäymisistä huolimatta. Huumoria ei puutu ja Austen kirjoittaa pilke silmäkulmassa.

Kirjan parasta antia ovatkin ilmeikkäät sivuhenkilöt, kuten Fannyn täti rouva Norris. Austen onnistuu kuvaamaan henkilötyyppejä elävästi ja huolimatta siitä, että hänen romaaninsa on kirjoitettu kaksisataa vuotta sitten, nykylukija löytää niistä edelleen takuulla samaistumismahdollisuuksia.

Suhtaudun kuitenkin hiukan ristiriitaisesti Fannyyn. Austen on osoittanut osaavansa kirjoittaa hurmaavia sankarittaria, joista ei luonnetta puutu (Y&E:n Elisabeth tai Emman Emma näin esimerkkinä) ja juurikin mainittujen sankaritarten rinnalla Fanny oli hiukan laimea. Hän on nöyrä ja kiltti ärsyttävyyteen asti ja välillä myönnän tuskastelleeni kun olisin toivonut Fannyn sanovan ajatuksiaan ääneen. Häneltä kun ei kuitenkaan älyä tai mielipiteitäkään puutu. Toisaalta Fannyn hiljaisuus on myös kaunis ominaisuus ja koska hän on pienestä pitäen kokenut olevansa kiitollisuudenvelassa hänet huomaansa ottaneille sukulaisille, on hänen myöntyväisyytensä myös ymmärrettävää. Loppua kohti aloinkin pitää Fannysta paljon enemmän ja hän ärsytti minua huomattavasti vähemmän.

Sen sijaan Edmund sai useaan otteeseen sappeni kiehumaan. Edmund on Fannyn vanhempi serkku ja kirjan romanttinen sankari. Fanny pitää Edmundia jonkinlaisena puolijumalana, ihanteellisena ja kaikin puolin hyveellisenä, mitä tämä tavallaan onkin. Edmund kohtelee Fannya huomaavaisesti ja on kunnollisen nuoren miehen perikuva, mutta silti. Edmund on 3/4 kirjasta rakastunut naapurin neiti Crawfordiin, vuodattaa surujaan Fannylle ja laiminlyö tätä monessa käänteessä. En väitä, että olisin halunnut Edmundin olevan täydellisempi, vaan etupäässä minua ärsytti Fannyn palvova suhtautuminen serkkuunsa. Minua tuppaavat ihan yleisestikin kirjallisuudessa ärsyttämään hahmot, joita päähenkilöt pitävät virheettöminä.

Pidin kuitenkin paljon siitä, millaisen juonen Austen oli Kasvattitytön tarinaan rakentanut. Jossain sadan sivun kieppeillä oli vähän tylsistyttävä jakso, mutta yleisesti mielenkiintoni pysyi koko ajan yllä ja loppua kohti kirja parani kovasti. Arvasin jo alussa miten kirja tulee päättymään, mutta Austen sai minut useaan otteeseen epäilemään omia veikkauksiani. Lopussa on eräs todella odottamaton juonenkäänne, joka sai ainakin minut yllättymään toden teolla.

Kasvattitytön tarina on taattua Austenia, viihdyttävää ja hurmaavaa luettavaa. Kirja lisäsi taas intoani lukea Austenia, tekisi mieleni tarttua viimeiseen lukemattomaan Austeniin pian ja lukea suosikit uudelleen.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Kasvattitytön tarina
Alkuperäisteos: Mansfield Park
Kirjailija: Jane Austen
Kääntäjä: A.R Koskimies
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos 1814, ensimmäinen suomenkielinen painos 1954)
Sivuja: 480
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book more than 100 years old"

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Leslye Walton - The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender

Foolish love appears to be the Roux family birthright, and for Ava Lavender, a girl born with wings of a bird, it is key to her inheritance. In a quest to understand her peculiar disposition and a growing desire to fit in with her peers, Ava ventures away from home, ill-prepared for what awaits her in a world that does not know whether to  view her as girl or angel.

Ava’s search and her family’s saga build to a devastating crescendo until, on the summer solstice, the skies open up, rain and feathers fill the air and Ava's faith is revealed.

The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender on yksi niistä monen monista kirjoista, jotka ovat napanneet huomioni BookTuben ihmeellisessä maailmassa ja jotka sitten palan halusta lukea. Kauniin kannen lisäksi tässä kirjassa minua kiehtoi upealta kuulostava ja taianomainen idea. Olen myös kuullut kirjasta pelkkää hyvää ja vieläpä melkoisen loistavia asioita.

Jostain syystä en kuitenkaan tullut tehneeksi mitään saadakseni kirjan käsiini, edes hankintaehdotusta kirjastoon. Pari viikkoa sitten olin kuitenkin kirjastossa ja yhtäkkiä The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender oli suoraan edessäni. Kirjasto olikin hankkinut tämän ilman että olin siitä tietoinen ja lähdin kotiin lukuintoa puhkuen ja kirjaa rutistaen.

The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender  on maagista realismia ja kertoo Ava Lavender nimisestä tytöstä joka syntyy siivet selässään. Jotkut pitävät häntä mutaationa, toiset maan päälle syntyneenä enkelinä. Ava elää lapsuutensa suojassa muilta, mutta hänen kasvaessaan, ulkomaailma alkaa houkutella tyttöä.

The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender  on hyvin omalaatuinen ja outo kirja. Siinä on vangitseva, kaunis ja melankolinen tunnelma, joka ei päästä otteestaan. Ulkoasun perusteella kirjalta voisi ehkä odotta keijupölyä, mutta vaikka kaunis kansi kuvaakin kirjaa, vielä kuvaavampi on sen nimi. The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender  sisältää synkkiäkin sävyjä, kohtia jotka saavat inhon irveen lukijan kasvoille ja onnettomiakin kohtaloita löytyy. Se on hyvin kaunis, hyvin maaginen, hyvin surullinen ja hyvin kummallinen kirja.

Minä olin kirjan lumoissa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Leslye Walton on todella taitava kirjoittaja ja kirjan ensimmäiset kappaleet ovat yksiä onnistuneimpia mitä muistan pitkään aikaan lukeneeni. Ne kuvaavat mitään juonikuvausta paremmin mistä kirjassa on kyse ja niiden kautta saa heti kiinni myös tunnelmasta ja sanojen rytmistä.

"To many, I was myth incarnate, the embodiment of a most superb legend, a fairy tale. Some considered me a monster, a mutation. To my great misfortune, I was once mistaken for an angel. To my mother, I was everything. To my father, nothing at all. To my grandmother, I was a daily reiminder of loves long lost. But I knew the truth - deep down, I always did.

I was just a girl."

Jos kirja siis alkaa houkuttaa noiden sanojen perusteella, suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Vaikka olin kuullut kirjasta paljonkin, sain silti jotakin erilaista mitä odotin. Kuulemani, takakannen ja nimen perusteella odotin kirjan keskittyvän paljon enemmän Ava Lavenderin (mikä on näin sivumennen sanoen aivan ihana nimi) ympärille. Kyllähän Ava edelleen on kirjan päähenkilö, mutta itse tarina alkaa Avan isoäidin lapsuudesta ja puolet kirjasta on Avan sukuhistoriaa. Melankolinen tunnelma, kurjat kohtalot ja onnettomat rakkaudet tuntuvat piinaavan sukua alusta alkaen ja jo yksistään ensimmäinen puolisko kirjasta on hyvin vangitseva.

Sanapari maaginen realismi kuvaa täydellisesti millainen kirja The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender on. Se sisältää toisaalta magiaa, kummallisia (tai oikeammin taianomaisia) sattumuksia ja toisaalta sydäntä särkevän realistisia ja inhottavia tapahtumia. Avan elämän eri puolet maalataan esiin onnistuneesti. Ava on rakastettu, sympaattinen ja viaton tyttö, jolla vain sattuu olemaan siivet, eikä elämä ei kohtele häntä helposti. Ihastuin myös siihen, kuinka kirjan maagisia tapahtumia ei selitellä, ne vain ovat. Avan siipien alkuperää ei jäädä pahemmin pohtimaan ja kirjan sivuilla joku saattaa yhtäkkiä vain kadota tai muuttua kanarialinnuksi ilman että siitä tehdään sen suurempaa numeroa.

Mutta vaikka pidinkin paljon kirjasta ja sen tunnelmasta, lähempänä loppua se alkoi käydä jo vähän yksitoikkoisenkin painavaksi. Tiedä sitten olinko muuten vain väsynyt, mutta kun kaikki meni koko ajan pieleen, eikä toivoa tuntunut olevan missään, olin aika epätoivon partaalla. Loppua kohden kirja parani kuitenkin taas ja luin sitä eteenpäin todella peloissani. Leslye Walton onnistui loistavasti rakentamaan kirjaan jännitteen, joka on alussa vasta taustalla, mutta kuitenkin siellä ja loppua kohti tihenee kammottavuuteen asti. (Sillä huhhuh. Jos olette lukeneet kirjan tiedätte tasan tarkkaan mitä kohtaa tarkoitan ja voi apua hyi kamala. Siinä tunnelmat.)

En kuitenkaan ole aivan varma, mitä ajattelen kirjan loppuratkaisusta. Se on kaunis ja hieno ja sopii kirjaan, mutta minun on pakko sanoa, etten ole olleenkaan varma mitä tapahtui. En tiedä hämmensikö Walton lukijaa tahallaan viimeisessä lausessa vai loppuiko kielitaito kesken, mutten vielä viikonkaan jälkeen ole varma mitä viimeisessä kappaleessa tarkalleen ottaen tapahtui. Veikkaan, että kyseessä on jokin hieno kielikuva, jota en vain tajunnut, mutta ohi meni yhtäkaikki. Lopulliset tunteeni kirjasta ovat siis hieman rikkonaiset ja se viimeinen silaus jäi ehkä puuttumaan. (Toisaalta viimeinen lause oli hämäryydessään täydellinen lopetus kirjalle. En tiedä miten suhtautuisin tähän.)

Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma. The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender  on yksi omituisimmista ja ainutlaatuisimmista kirjoista mitä olen koskaan lukenut. Nautin kirjan lukemisesta kovasti ja tulen muistamaan sen pitkään, mutta aivan täydellisyyteen se ei kuitenkaan yltänyt.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender
Kirjailija: Leslye Walton
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 301
Luettavaksi: kirjastolaina

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kaari Utrio - Viipurin kaunotar

Suositun kirjailijattaren varhaistuotannon helmi!

Elina Folkentytär Tavast on ylhäistä ja huomattavaa sukua, ainakin jos hänen isänsä kerskailuihin on luottamista. Viipurin pamauksen kohtalokkaina päivinä perheen maine ja omaisuus kuitenkin hajoavat taivaan tuuliin. Elina joutuu rutiköyhänä kiertämään isänsä kanssa Suomen keskiaikaisesta kaupungista toiseen armopalaa etsien ruton ja nälän kauheudet kintereillään. Keskellä syvintä toivottomuutta Elina kohtaa ihmisen, jonka sukuperä on yhtä hämärä kuin hänen omansa, mutta voimavarat ja mahdollisuudet monin verroin suuremmat. Syntyy kuutamonvaalean Elina Tavastin ja korskean punapartaisen Henrik Bastardin myrskyinen rakkaustarina.


Kirja-arvostelujen viivästyminen tuntuu olevan parin viime kuukauden uusi trendi täällä blogin puolella... Kaihoisana ajattelen niitä aikoja, jolloin minulla oli tapana heti lukemisen jälkeen istua alas ja naputella ainakin jonkinlainen raakaversio bloggauksesta. Toista se on nykyään. Monen kirjan kanssa joutuu muistelemaan mitä oikein tapahtuikaan ja hyvä ettei Wikipedian syövereistä etsimään jonkin hahmon nimeä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikä Viipurin kaunottaren lukemisesta nyt ihan kauheasti aikaa vielä ole.

Sain kirjan synttärilahjaksi isovanhemmiltani parisen viikkoa sitten. Utrio on nimenä tuttu kirjailija, mutten ollut vielä aikaisemmin tutustunut hänen tuotantoonsa, vaikka meillä kotona jokunen hänen teoksensa hyllyssä taitaa ollakin. Pidän kuitenkin historiallisista romaaneista paljon (sekä historiasta noin yleensäkin) ja takakannen perusteella Viipurin kaunotar vaikutti tarinankin perusteella olevan niin viihdyttävä, etten kauaa malttanut lukemista odotella.

Eikä Viipurin kaunotar muodostunut minkäänlaiseksi pettymykseksi, vaan päinvastoin nautin kirjan lukemisesta tavattomasti. Aloitin kirjan toissa viikon perjantai-iltana ennen nukkumaanmenoa ja luin loppuun lauantaiaamuna. Kun kirja kerran alkoi viedä mukanaan, se oli sitten menoa.

Kirjan päähenkilö on Elina Tavastintytär, omaisuutensa menettäneen porvarin kaunis tytär. Elina mielletään vähän hupsuksi Viipurin pamauksen aikana sattuneen tapauksen jälkeen ja kun perheen rahavaratkin ovat olemattomat, on kauneudesta huolimatta aviomiehen löytäminen vaikeaa.

Elina oli mielenkiintoinen päähenkilö. Alussa ärsyynnyin hänen saamattomuuteensa ja arkuuteensa toistuvasti, mutta mitä pidemmälle kirjassa mennään, sitä ihastuttavampi hahmo hänestä tulee. Elina on luonteeltaan varsin sävyisä, etenkin kirjan alkupuolella, mutta kyllä hänestä luonnettakin alkaa löytyä kun vähän aikaa odotellaan. Hänestä kuoriutuu lopulta ihanan omapäinen sankaritar, joka puolustaa oikeuksiaan, joita ei keskiajalla naisella paljoakaan ollut. Kirja onkin paitsi Elinan ja Henrikin rakkaustarina, myös Elinan kasvutarina.

Henrik Punaparta taas on varsin stereotypinen historiallisen romaanin mieshahmo, sankaritarta vanhempi, suurikokoinen, maailmaa nähnyt, urhea ja melkoinen naissankari. Kovan kuoren alta löytyy kuitenkin pehmoinen nallekarhu, joka kuvankauniin sankarittaren on vain kesytettävä.

Perinteinen konsepti toimii tässäkin kirjassa. Minä en pane pahakseni romanssivetoisia kirjoja ja Viipurin kaunotar oli mainiota luettavaa juuri sellaisenaan. Mitään kovinkaan syvällistä ei kannata odottaa löytävänsä, mutta miksi oikeastaan tarvitsisikaan. Lisäksi Elinan ja Henrikin dialogi on paikoitellen todella hupaisaa luettavaa, heidän ikimuistoisesta ensitapaamisestaan puhumattakaan.

Pidin paljon myös kirjan historiallisesta asetelmasta. Kaari Utriohan on kaunokirjallisen tuotantonsa ohella julkaissut useita tietokirjoja ja tietää siis tasan tarkkaan mistä puhuu ja historialliset faktat ovat kohdallaan. Nautinkin paljon pienistä yksityiskohdista ja muistelin innolla hissan vitoskurssilla oppimiani asioita. (Kyseinen kurssi käsitteli siis Suomen historiaa esihistoriasta Ruotsin vallan aikaan.) Jotakin oli päässyt unohtumaan, mutta mukavasti vähäisetkin taustatiedot toivat kirjaan lisää syvyyttä.

Kaiken kaikkiaan Viipurin kaunotar oli kerrassan mainio lukukokemus ja aion ehdottomasti tutustua muuhunkin Kaari Utrion tuotantoon. Sanokaa toki jos teillä on jotain suosikkeja hänen kirjoistaan, sillä niitä kun on paljon ja valinnanvaikeus iskee helposti.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Viipurin kaunotar
Kirjailija: Kaari Utrio
Kustantaja: Tammi / Bon-pokkarit
Julkaisuvuosi: 2015 (ensimmäinen painos 1973)
Sivuja: 332
Luettavaksi: omasta hyllystä

P.S Kuten huomaatte, blogin ulkoasu on kokenut eilen muutoksen. Tänään olen vielä fiksaillut jotain juttuja, mutta jos huomaatte jotain outoa niin sanokaa toki niin teen parhaani korjatakseni asian.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Englanniksi lukeminen

Kuten kaikki blogiani yhtään lukeneet varmasti ovat huomanneet, minä luen paljon englanniksi. Saankin melko usein kommentteja, joissa kysellään milloin aloin lukea englanniksi, tuottaako vieraalla kielellä lukeminen minulle ikinä vaikeuksia ja/tai pohditaan jonkun kirjan aloittamista. Koska aihe vaikuttaa olevan suosittu, ajattelin tehdä tästä ihan oman postauksensa, jossa pyrin vastaamaan mahdollisimman kattavasti englanniksi lukemisesta omien kokemusteni pohjalta.

Miksi luen englanniksi?

No, totta kai sitä toivoo oppivansa kieltä. Se on kuitenkin usein vain sivuseikka lukemisessani, luen englanniksi ennemminkin yhdestä ilmiselvästä syystä. Kirjaa ei olla vielä ehditty suomentaa tai sitä ei näillä näkymin edes olla suomentamassa. Surullinen tosiasiahan se on, kaikkea ei voida kääntää, eli jotkut kirjat on vain pakko lukea englanniksi. Joskus taas olen liian kärsimätön odottaakseni suomennosta ja tartun siksi alkuperäisteokseen. Totuus kuitenkin on, että nykyään enää harvemmin ajattelen millä kielellä luen ja valitsen luettavani sitä pahemmin pohtimatta.

Tuottaako englanniksi lukeminen minulle ikinä vaikeuksia?

Voi veljet, kyllä. Helpompaahan lukeminen on omalla äidinkielellä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kaikki ei aina aukene englanniksi luettaessa ja lukuvauhtikin on hitaampaa. Joskus jotain juttua ei vain tajua, osa vitseistä menee takuulla yli hilseen ja hauskoja väärinkäsityksiäkin sattuu. Jotkut kirjat tuottavat enemmän vaikeuksia kuin toiset, kielen laadusta, paksuudesta tai yliluonnollisista elementeistä riippuen. Epätoivon hetkiä oli muun muassa Patrick Rothfussin The Wise Man's Fearissa. Olin toki lukenut ensimmäisen osan suomeksi, mutta silti. Rothfussin kieli ei ollut kaikista helpointa ja hänen kirjoitustyylinsä on paikoitellen hidas. Lisäksi kirja on 994 sivua pitkä, mikä sai edistymisen tuntumaan... hitaalta. Mutta loppuun päästiin! Iloinen uutinen on kuitenkin se, että mitä enemmän englanniksi lukee, sitä helpompaa siitä tulee.

Milloin aloin lukea englanniksi?

Kesällä 2013, eli ysiluokan ja lukion välisenä kesänä sain ensimmäisen kirjan loppuun saakka. Sitä ennen olin kokeillut muutamaa muuta ja tyssänyt aina jonnekin puolenvälin kieppeille. Olen aina ollut enkussa ysin ja kympin oppilas, joten ainakin sellaisella peruskoulupohjaisella kielitaidolla pärjää mainiosti. En kuitenkaan ole tehnyt mitään tutkimusta aiheesta, joten aikaisemminkin kannattaa kokeilla jos siltä tuntuu, kokeilemalla selviää riittääkö kielitaito tai jaksaminen. Ensimmäinen kirja on vaikein, se oli ainakin minulle välillä tuskien taival, mutta muutaman kirjan jälkeen hommasta tulee helpompaa. Ja se voitontunne ensimmäisen loppuun asti luetun kirjan jälkeen on aikamoinen.

Mistä on hyvä aloittaa?

Tämän tietenkin tietää itse parhaiten. Nuortenkirjoissa on oman kokemukseni mukaan aika simppeliä kieltä ja juoni on yleensä pääosassa ja sellaisissa kirjoissa pysyy yleensä hyvin mukana. Itse aloitin Cassandra Claren Clockwork Angelilla, joka aloittaa suomennetun Varjojen kaupungit -sarjan sisarsarjan 1800-luvun Lontoossa. Hahmot ja juoni eroavat tietenkin Varjojen kaupungeista, mutta maailma oli sama ja yhtymäkohtia löytyi. Koin sen ehdottoman helpottavaksi elementiksi, kirjassa oli jotain tuttua johon tarttua. Osittain suomeksi luetun sarjan jatko-osat voivat siis olla hyviä kohteita aloittaa. Tärkeintä kuitenkin on löytää kirja joka oikeasti kiinnostaa, on se sitten ihan mitä vain.

Muita vinkkejä

1) Aluksi se ilmiselvin, mutta tärkein. Älä yritä suomentaa joka sanaa. Se ei tule ikinä onnistumaan ja lukemisessa menee ikuisuus. Tärkeintä on tajuta idea, ja monet sanat pystyy oikein mukavasti päättelemään lauseyhteydestä. Osan taas voi suosiolla antaa mennä yli hilseen. En kuitenkaan ehdota, että hylkäät sanakirjat kokonaan. Minulla on usein sellainen käsillä enkuksi luettaessa, vaikken joka sanaa suomennakaan. Joskus on kuitenkin hauska kääntää tarkemmin ja joku sana saatta koko ajan pompata esiin. Mitä pidempään olen englanniksi lukenut, sitä vähemmän olen sanakirjaa tarvinnut, joten kielitaito kyllä kehittyy.

2) Älä lannistu. Alku on hankalaa. Jos joku kirja jää kesken, älä masennu. Aina voi yrittää uudelleen muiden kanssa. Minäkin kokeilin montaa kirjaa ennen kuin sain sen yhden loppuun.

Mistä luettavaa?

Jos kirjavinkkejä kaipaa, on tämä blogi hyvä paikka. (Krhm. Häpeämätöntä itsemainostusta...) Blogin tunnisteissa tuolla oikeassa alareunassa on kohta "in english", sieltä voi kätevästi löytää kaikki enkuksi lukemani ja bloggaamani kirjat.

Muitakin suomalaisia englanniksi lukevia kirjabloggaajia löytyy mielinmäärin, mutta mainitaan nyt esimerkkinä Nina Mari Tarinoiden syvyydet -blogista. Sieltä olen löytänyt monet hyvät kirjavinkit! Liputan myös BookTuben nimeen, sieltä saa aina tietoonsa trendit ja sellaisen määrän kirjavinkkejä, että oksat pois. BookTube on se paikka josta minä löydän eniten kirjoja luettavakseni.

Yksi ongelma englanniksi lukemisessa on kirjojen saatavuus Suomesta. Suomalaisessa kirjakaupassa ja Akateemisessa kirjakaupassa on ihan kelpo valikoimat, mutta ei sieltäkään kaikkea löydy. Netistä tilaaminen on helppo vaihtoehto, mutta esimerkiksi juuri Akateemisen kautta voi tilata kirjoja myös myymälästä noudettaviksi. Kirjastoistakin luettavaa löytyy, valikoima tietenkin vaihtelee kirjaston koosta riippuen. Jos kirjaa ei kirjastosta löydy, hankintahedotusta kannattaa koettaa, Tampereen kaupunginkirjasto ainakin on toteuttanut monet ehdotukseni ja saattanut kirjoja luettavakseni.

Tässä joitakin mietteitäni englanniksi lukemisesta. Jos jokin jäi vielä askarruttamaan tai olen totaalisesti unohtanut jonkin tärkeän seikan niin jätä toki kommenttia! Loppuun vielä varoittava kuva siitä, mitä BookTube-addiktio saattaa aiheuttaa... nimittäin kirjojen ostelua. Kyseessä siis kaikki hyllystäni löytyvät englanninkieliset kirjat.

Voin sanoa, että päivän liikuntasuoritus tuli tämän
 kasan siirtelystä hyllystä pois ja takaisin.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Jennifer Niven - All the Bright Places

Theodore Finch is fascinated by death, and he constantly thinks of ways he might kill himself. But each time, something good, no matter how small, stops him.

Violet Markey lives for the future, counting the days until graduation, when she can escape her Indiana town and her aching grief in the wake of her sister’s recent death.


When Finch and Violet meet on the ledge of the bell tower at school, it’s unclear who saves whom. And when they pair up on a project to discover the “natural wonders” of their state, both Finch and Violet make more important discoveries: It’s only with Violet that Finch can be himself—a weird, funny, live-out-loud guy who’s not such a freak after all. And it’s only with Finch that Violet can forget to count away the days and start living them. But as Violet’s world grows, Finch’s begins to shrink.


All the Bright Places on julkaistu vasta tammikuussa, mutta kirja tekee tällä hetkellä aikamoista läpimurtoa englanninkielisillä markkinoilla. Monet tuntuvat rakastavan kirjaa maasta taivaisiin ja sitä kuvataan sanoilla "The Fault In Our Stars meets Eleanor & Park". All the Bright Places kiinnittikin heti huomioni ja halusin lukea kirjan paitsi ollakseni ajan hermolla, myös koska rakastin sekä The Fault In Our Starsia, että Eleanor & Parkia joten aavistelin kirjan olevan kuin minulle tehty. Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi siskoltani ja aloitin lukemisen heti syntymäpäivänä, sillä en yksinkertaisesti malttanut odottaa.

Violet toipuu siskonsa kuolemasta, eikä tunnu pääsevän elämässä eteenpäin. Hän laskee päiviä lukiosta valmistumiseen ja koettaa löytää uutta tapaa elää tärkeän ihmisen menetettyään. Finch taas etsii tapaa kuolla, joka päivä hän kirjoittaa ylös vaihtoehtoja ja miettii koska olisi sopiva hetki. Joka päivä jokin kuitenkin pysäyttää hänet.

Violet ja Finch tapaavat koulun katolla, reunalla, molemmat alas katsoen. Molemmat myös peruuttavat reunalta pois, mutta se, kumpi pelastaa kumman ei olekaan helposti sanottu. Pian Finch ja Violet löytävät itsensä tekemästä kouluprojektia yhdessä, projektia joka vaatii vaeltelua ympäri Indianaa ja sen kummallisimpia paikkoja takapihojen vuoristoradoista yöllisiin kirjakaupparetkiin saakka. Violet oppii, ettei Finch ole se friikki, jona kaikki häntä pitävät. Finchin seurassa hän unohtaa päivien laskemisen ja löytää palasia siitä Violetista, joka oli ennen sisarensa kuolemaa. Finch taas tuntee olevansa oma itsensä vain Violetin seurassa. Finchin ja Violetin suhde on kuitenkin ongelmien täyttämä, välissä ovat niin suru, muut ihmiset kuin myös he itse. Katon reunalla he pelastivat toinen toisensa, mutta voiko niin tapahtua enää toista kertaa?

All the Bright Places on kaunis, hidastempoinen, surullinen ja hauska kirja, joka ei lukemisen jälkeen jätä heti rauhaan. Sitä ei turhaan verrata The Fault In Our Starsiin ja suosittelenkin kirjaa lämpimästi John Greenin faneille. Yhtäläisyyksiä on vaikka millä mitalla, välillä ehkä jopa häiritseviin mittoihin asti.

Jennifer Nivenin hahmot tuntuvat John Greenin hahmoilta - he siteeraavat toisilleen kuolleiden kirjailijoiden tuotantoa, tietävät lukuisan määrän kummallisia pikkufaktoja Trivial Pursuitin tyyliin, he ovat älykkäitä ja heillä on kummallinen huumorintaju. Etenkin Finch olisi mielestäni voinut olla suoraan jonkun Greenin kirjan sivuilta. Välillä yhtäläisyyden häiritsivät minua hiukan, mutta koska pidin kirjasta kovasti, en jaksanut takertua siihen. Pidän paljon Greenin kirjoista ja kun olen ne kaikki jo lukenut, niin All the Bright Places oli mukavaa luettavaa.

Kirjan hahmot tulivat myös melko lähelle. Erityisesti pidin Finchistä, hänellä on kummallinen huumorintaju ja hänessä on jotain vastustamatonta. Samalla hän on kuitenkin mielettömän haavoittuvainen ja ne vaiheet joita hän käy läpi satuttivat sydänparkaani. Violet sen sijaan jäi hiukan etäisemmäksi, mutta arvostan hänen vahvuuttaan mielettömästi. Tyttöparka käy läpi aika monta surua tässä kirjassa, mutta hänen kehitystään on ilo seurata.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt yhtään mitään alkuasetelmaa enempää. En tiennyt oliko kyseessä surullinen vai iloinen kirja, tulisiko All the Bright Places päättymään onnellisesti vai niin, että parun silmät päästäni. Nyt tiedän ja kantapään kautta.

Loppu on näin jälkikäteen ajatellen ehkä hiukan ennalta-arvattava, enkä ihmettele että monet ovat sen oikein aavistaneet, mutta minuun se iski yllättäen. En ollut varma mihin suuntaan Niven oli tarinaansa kirjoittamassa ja kun sitten päästiin erääseen kohtaan minusta tuntui kuin minua olisi isketty palleaan. En ole tainnut vielä tämän vuoden puolella itkeä kunnolla kirjan parissa, mutta All the Bright Places korjasi kyllä sen puutteen.

All the Bright Places ottaa myös esille tärkeän aiheen, masennuksen ja muut mielenterveysongelmat. Yhä vieläkin psyykisissä ongelmissa on selkeästi negatiivinen leima, eikä niiden osumista omalle kohdalle tahdota myöntää. Olisi kuitenkin mielettömän tärkeää, että tähän saataisiin tehtyä muutos - mielenterveysongelmat eivät tee kenestäkään vähäisempää ja niihin on tärkeää hakea apua. Jos jotain niin All the Bright Places inspiroi minua sanomaan yhden asian. Jos jollakulla menee huonosti ja pelkäätte heidän puolestaan, sanokaa se ääneen. Älkää jääkö odottelemaan, kadutte sitä vielä.

Jos nyt jostakin pitää kirjalle antaa miinusta, niin se tuntui ajoittain hiukan tasapaksulta. Toisaalta All the Bright Places on hyvin elämänmakuinen, eikä elämässäkään kaikki mene draaman kaaren mukaan, mutta välillä kirja tuntui hiukan junnaavan paikallaan. Lukeminen ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa tylsää. Kirja ei myöskään aivan kuiskinut minulle viittä tähteä (kuten huomaatte, arvioin kirjat lähinnä tunteiden pohjalta), mutta vahva esitys kuitenkin kyseessä.

All the Bright Places on kirja jota suosittelen lämpimästi, etenkin John Greenin tuotannosta pitäville. Se on hauska ja koskettava tarina, joka ei heti jätä rauhaan.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: All the Bright Places
Kirjailija: Jennifer Niven
Kustantaja: Random House
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 388
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book that made you cry"

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Lukupino ja muita ajatuksia

Toissapäivänä täytin 18 vuotta ja puhelin synttärikirjoista ja muista valtavista kirjakuormista joita olen parin viime kuukauden aikana hyllyyni ahtanut. (linkki) Komenttiboksissa räjähti sellainen onnittelutulva että vallan hämmästyin, kiitos kaikille onnitteilijoille vielä yhteisesti! Olette ihania ja piristitte päivääni. Tällä hetkellä rästissä on muutama arvostelu, mutta juuri nyt en ehdi paneutua niiden pariin. Näpeissä on kuitenkin sellainen kutina, että tahdon postata, höpötellä kirjoista ja vähän kaikesta muustakin.

Olen parin viime kuukauden aikana useaan otteeseen postaillut kuulumisiani milloin missäkin kiiressä, välillä toiveikkaana ja välillä epätoivoissani. Eivätkä kiireet ole vieläkään täysin helpottaneet, mutta ensi viikolla tippuu pari kiveä sydämeltä, kun maanantaina on hygieniaosaamisen testi (jonka toivottavasti läpäisen, olen raatanut pari kuukautta nettikurssin etätehtävien parissa) ja keskiviikkona soittotutkinto (jota pelkään ja josta stressaan tällä hetkellä todella paljon). Niiden jälkeen helpottaa huomattavasti, mutta koulu tulee kyllä pitämään kiireisenä edelleen.

Lukufiilis on tällä hetkellä erinomainen, joskin keskeneräisten kirjojen pino melkoisen suuri. Kokosin kuitenkin pinon niistä kirjoista, jotka juuri tällä hetkellä kiinnostavat eniten ja jotka toivon lähiviikkoina lukevani.

 
Helene Wecker: The Golem and the Djinni
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Jane Austen: Kasvattitytön tarina
Sarah J. Maas: Crown of Midnight (Throne of Glass, #2)
Leslye Walton: The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender
 
Austen ja Murakami ovat molemmat kesken, muita olen vasta toiveikkaasti katsellut. Murakamista olen kuullut ylistystä taivaisiin saakka, mutta jossain 90 sivulla Norwegian Wood ei ole vielä minua lumonnut. Tällä hetkellä kirjan tunnelma lähinnä masentaa, mutta haluan ehdottomasti lukea loppuun, jotta voin muodostaa kunnollisen mielipiteen. Austenia taas luen kouluun ja vaikka Kasvattitytön tarina onkin ihanaa luettavaa, Fanny on päähenkilönä aika tylsä.
 
The Golem and the Djinni tarttui hiihtolomalla mukaani, sillä takannessa sitä kaupattiin Yösirkuksen faneille. Myyntikikka toimi ja haluan kuollakseni uppouta kirjaan. Sarah J. Maasin Throne of Glass ei täysin lumonnut minua, mutta toinen osa kiinnostaa kyllä, etenkin kun Ida naureskelee jo valmiiksi partaansa odottaessaan mitä ajattelen kirjan lopusta ja uteliaisuuteni on huipussaan. Mitä Maas oikein suunnittelee?

The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender on kuitenkin kirja josta olen ehkäpä innostunein, sillä olen kuullut siitä yksinomaan loistavia asioita ja halunnut lukea kirjan vaikka kuinka pitkään. En tiedä miksi, mutta jostain syystä en kuitenkaan tullut tehneeksi hankintaehdotusta kirjastoon. Eilen kuitenkin olin kirjastossa ja siellähän se yhtäkkiä hyllyssä oli! Kirjasto on ilmeisesti lukenut ajatuksiani, sillä kaappasin kirjan mukaani välittömästi ja odotan vain sopivaa hetkeä sen lukemiseen.

Olen myös ajatellut viime päivinä paljon. Ajatellut itseäni, omaa elämääni ja sitä mitä haluan olla. Mitään valaistumista en ole kokenut, enkä varmasti tulekaan kokemaan, mutta olo on hyvä. Tykkään siitä millainen olen ja omien ajatusten seurassa on kivaa. Välillä ahdistaa ja stressaa, mutta elämä noin itsessään on ihanaa. Selasin joku päivä kalenteriani ja takasivulla luki Oscar Wilde -lainaus, jonka olin jo ehtinyt unohtaa.

"Itsensä rakastaminen on elämänmittaisen romanssin alku."

Tämän haluan muistaa, Wildella oli sana hallussaan. Aloin myös kantaa mukanani äidiltäni synttärilahjaksi saamaani muistikirjaa, jos sinne vaikka päätyisi jokin ajatus joskus. Olen surkea pitämään päiväkirjaa, joten mitään säännöllistä en aio edes yrittää, mutta ajatus mustasta muistikirjasta laukun pohjalla kiehtoo.

Tämä bloggaus lähti vähän syvällisempään suuntaan kun etukäteen oli tarkoitus, mutta olkoon. Tajunnanvirtaa minä tänään lähdinkin kirjoittamaan. Nyt menen pakkamaan tavaroitani ennen kuin lähden yökyläilemään kaveriporukan kanssa. Illan teemana on lautapelit, on tämä hurja tämä 18-vuotiaan lauantai-ilta.

Ihanaa viikonloppua kaikille! Mitä kuuluu? Entä mitä kirjoja on kesken?

torstai 12. maaliskuuta 2015

Synttärikirjoja (ja vähän muitakin...)

Kuittasin tänään itse poissaoloni Wilmassa. Voisin kävellä kauppaan ja ostaa tulitikkuja tai tupakkaa. (Ei sillä että haluaisin ostaa viimeksi mainittua.) Voisin mennä naimisiin tai lähteä baariin jos sattuisi huvittamaan. Olen nähkääs täysi-ikäinen, ollut huimat neljätoista tuntia. Oloni ei kuitenkaan ole yhtään sen viisaampi kuin eilenkään, minusta ei yön aikana maagisesti tullut viisasta aikuista vaan olen ihan yhtä höpsö kuin eilenkin. Syntymäpäivä on päivä muiden joukossa eikä kahdeksastoista ole poikkeus.

Lahjojen määrässä kahdeksastoista syntymäpäivä kuitenkin näkyi ja kirjablogi kun tämä on, ajattelin esitellä kirjaisia lahjoja. Samalla puhun myös muista kirjaostoksista helmikuun ja maaliskuun ajalta. Valmistautukaa henkisesti valtavaan kirjavuoreen....

 
Tuossa se on koko komeudessaan. Helmikuun toiseksi viimeiseltä viikolta tähän päivään. Mitä tapahtui sille pyhälle lupaukselle rajoittaa kirjojen ostelua? Muutama ale ja pari Helsingin reissua.
 

Suomalaisen pokkariale:
 
Gayle Forman: Jos vielä jään
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Ken Follet: Kun suuret sortuvat (Vuosisata-trilogia, #1)

Näistä olen tainnut lyhyesti jo jossain mainita, mutta säntäsin tosiaan käyttämään kanta-asiakkuudesta kertyneitä bonuksia pokkarialeen ja päädyin pitkän harkinnan jälkeen näihin kolmeen. Murakami on pitänyt lukea jo ikuisuuden ajan, Jos vielä jään hurmasi minut viitisen vuotta sitten ja pidän leffakansista kovasti ja Follettissa oli paljon sivuja. Follett saa myös olla se testi jonka avulla päätän pidänkö maailmansotien aikaan sijoittuvasta kirjallisuudesta.

 
Helsingin Akateemisesta ja Hakaniemen Fidalta:
 
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Gayle Forman: Just One Day
David Levithan: How They Met and Other Stories
Helene Wecker: The Golem and the Djinni
Patrick Rothfuss: The Wise Man's Fear

Hiihtolomalla Helsingin Akateemisessa villiinnyin hiukan ja ostin Formanin, Levithanin ja Weckerin. Forman ja Levithan ovat jo luettuja ja rakastettuja ja Weckerin kanssa olen arponut kirjakaupassa monta kertaa. Olen erittäin tyytyväinen, Formanin ehdin jo lukea uudestaankin ja rakastin vieläkin enemmän. Hakaniemen Fidalla taas tein mahtavia löytöjä, Seitsemän veljestä hintaan 1,80 ja The Wise Man's Fear 2,50. Rothfussin löytäessäni olin saada sätkyn, sillä millä todennäköisyydellä kirjaan törmää kirpputorilla ja vielä moiseen hintaan? Aion varmaan edelleen odottaa suomennosta uudelleen lukua varten, mutta Rothfuss ansaitsee tulla ostetuksi joka tapauksessa.

 
Pocket Shop Helsingin rautatieasemalla ja Tampereen Akateeminen:
 
Nathan Filer: The Shock of the Fall
Gayle Forman: Just One Year
 
Viime viikolla marraskuussa alkanut Ruotsi-projekti (linkki) sai loppuhuipennuksensa ja kun ruotsalaiset vierailivat luonamme Suomessa. Perjantaina ennen kuin vieraat palasivat kotimaahansa olimme yhdessä Helsingissä ja johan sen voi arvata miten tämä päättyy... Rautatieaseman Pocket Shopista mukaan tarttui Filerin The Shock of the Fall, josta olen kuullut paljon hyvää ja jonka kansi on mielestäni upea. Viikonloppuna taas aloin lukea edellisissä ostoksissa mainittua Formanin Just One Daytä ja rakastin kirjaa edelleenkin niin paljon, että säntäsin heti lauantaina Tampereen Akateemiseen hankkimaan toisenkin osan itselleni. Kannatti - sillä kirja olikin yllättäen alennuksessa ja maksoi 2,50.


 
Synttärilahjoja:
 
Jane Austen: Viisasteleva sydän
Erin Morgenstern: Yösirkus
Jennifer Niven: All the Bright Places
 
Mikään näistä kolmesta kirjasta ei ollut yllätys. Nivenin ja Austenin osoitin siskoille kirjakaupassa vihjaisten "hienovaraisesti" että minulla on synttärit kohta ja haluan tämän kiitos. Olen aivan rakastunut näihin uusiin versioihin Austeneista ja Viisasteleva sydän on Y&E:n ohella lempi-Austenini, joten oi että. Jennifer Nivenin kirjasta taas olen kuullut viime aikoina todella paljon ja kirjaa markkinoidaan sanoilla "The Fault in Our Stars meets Eleanor and Park", joten olin myyty. Neljänkymmenen sivun perusteella pidän kovasti. Yösirkukseen törmäsin hiihtolomalla Helsingissä ja kiljaisin ääneen sillä olen metsästänyt kirjaa kauan, se kun oli yksi viime kesän upeimmista lukukokemuksista ja kansi on mielettömän kaunis. Isä kysyi että haluanko synttärilahjaksi ja nyökkäsin mykkänä onnesta.


 
Synttärilahjoja:
 
Kaari Utrio: Viipurin kaunotar
L.M Montgomery: Jane ja Saaren kutsu
L.M Montgomery: Sara ja kultainen tie
Ulla-Leena Lundberg: Kuninkaan Anna
 
Näistä taas kaikki olivat yllätyksiä. Sain isovanhemmiltani muutaman kovan paketin joita oli ilo aukoa. Montgomeryt olen jokunen vuosi sitten lukenut, mutta rakkalla kirjailijalla on aina paikka hyllyssä. Utrio ja Lundberg ovat kirjailijoina nimeltä tuttuja, mutta kummankaan tuotantoon en ole vielä ehtinyt tutustua. Nyt on oiva tilaisuus!
 
Tällaista siis, tässä sitä sitten riittää vähäksi aikaa luettavaa. Kirjahylly natisee liitoksissaan ja minä myhäilen iloisena. Kirjat ovat kivoja.
 
Iloista kevään alkua kaikille!


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Richelle Mead - Last Sacrifice

Last Sacrifice on kuudes osa Vampire Academy -sarjassa, joten tämä bloggaus sattaa sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

It all comes down to now.
The Queen is dead and the Moroi world will never be the same.

Rose Hathaway is awaiting wrongful execution and there exists only one man who can stall this terrible fate. Rose must look to both Dimitri and Adrian, the two great loves of her life, to find him.

With her best friend, Lissa, in a deadly struggle for the royal throne, the girls find themselves forced to rely upon enemies and questioning those they thought could trust...

But what if true freedom means sacrificing the most important thing of all?
Each other.

Last Sacrifice oli päätösosa, jonka lukemisesta olen erittäin iloinen. Paitsi, että kirja onnistui olemaan tyydyttävä päätösosa, jonka jälkeen sai jatkaa rauhassa matkaa muiden kirjojen pariin, olen myös tavallaan iloinen, että Vampire Academy on nyt saatu päätökseen. Tokihan sarjalle on vielä jatkosarja, Bloodlines, jossa on samoja hahmoja, mutta pääosasa eri ihmiset. Aion varmaan jossakin vaiheessa lukea senkin, mutta nyt pidän ihan mielelläni taukoa. Vedin viimeiset viisi osaa melkeinpä yhteen menoon, joten vähemmästäkin tulee helposti ähky.

Kuningatar Tatiana on kuollut ja Rosea syytetään hänen murhastaan. Dimitri on muuttunut takaisin dhamphiriksi, muttei halua nähdä Rosea. Vampyyrihovissa kuhisee, kun valtaistuimelle etsitään uutta kuningasta tai kuningatarta ja Rosen tilanne näyttää toivottomalta. Langat kiristyvät - kuka oikeasti murhasi Tatianan, mikä salaisuus piilee Lissan perheen taustalla ja kuka nousee valtaistuimelle? Kaiken keskellä Rosen tunteet monimutkaistuvat, hän on ollut valmis jättämään Dimitrin taakseen ja valitsemaan Adrianin, mutta nyt kun Dimitri ei enää ole Strigoi, Rosen vanhat tunteet alkavat herätä.

Edellinen osa loppui jännittävissä tunnelmissa. Tatianan murha tuli ainakin minulle todella puun takaa ja Rosen syyttäminen oli mielestäni kirjailijalta mainio veto, sillä panokset kovenivat heti. Sydämeni lauloi ilosta myös Dimitrin palattua ja vasta nyt kun hän oli taas normaali itsensä, tajusin kuinka paljon olin häntä kaivannut. Lähdin siis lukemaan päätösosaa odotukset korkealla, enkä onneksi joutunut pettymään.

Kirjaan tarttuessani odotin jännittyneenä sitä, miten Mead kolmiodraaman ratkaisisi. Se on ollut taustalla jo monessa osassa  ja olen varmaankin jo tehnyt selväksi millä puolella itse olen. Onneksi draama ei ole koskaan lähtenyt lapasesta ja minä olen jaksanut seurata sitä mielenkiinnolla. Last Sacrifice on kuitenkin ensimmäinen kirja, jossa kolmiodraama todellakin on ajankohtainen. Dimitrin paluu sekoittaa Rosen pasmat, eikö Adriankaan ole heti unohdettavissa. Ratkaisu jätti kuitenkin ainakin minut tyytyväiseksi, eikä mitään jäänyt hampaankoloon.

Last Sacrifice oli samaa tasoa kun sarjan muutkin osat ja minun suosikkejani yksittäisistä osista. Kirjaa lukiessa ei aika käynyt pitkäksi ja pidin Meadin ratkaisuista paljon. Kaiken kaikkiaan Vampire Academy on ollut mukavaa luettavaa. En tiedä tulenko palaamaan sarjan pariin enää, mutta hauskaa sen parissa on ollut. Bloodlinesin pariin jatkan varmaan joskus, mutta jonkin aikaa lomailen kyllä Vampire Academyn maailmasta.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Last Sacrifice
Kirjailija: Richelle Mead
Sarja: Vampire Academy, #6
Kustantaja: Razorbill
Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 584
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste "A book with a love-triangle"

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Jennifer E. Smith - The Geography of You and Me

Owen lives in the basement. Lucy lives on the 24th floor. But when the power goes out in the midst of a New York heatwave, they find themselves together for the first time: stuck in a lift between the 10th and 11th floors. As they await help, they start talking...

The brief time they spend together leaves a mark. And as their lives take them to Edinburgh and San Francisco, to Prague and to Portland they can't shake the memory of the time they shared. Postcards cross the globe when they themselves can't, as Owen and Lucy experience the joy - and pain - of first love.

And as they make their separate journeys in search of home, they discover that sometimes it is a person rather than a place that anchors you most in the world.


Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on yksi kevyistä suosikkikirjoistani, ihana ja viihdyttävä teos, jonka pariin on aina mukava palata. Viime kesänä luin myös hänen toisen romaaninsa, This Is What Happy Looks Like, joka oli ehkä pieni pettymys rakastamani Tilastollisen todennäköisyyden (pakko lyhentää nimi...) jälkeen. Lähdin kuitenkin lukemaan Smithin uusinta kirjaa, The Geography of You and Me korkein odotuksin, sillä takakannen perusteella kirja kuulosti ihanalta.

Lucy ja Owen asuvat New Yorkissa, samassa kerrostalossa. He eivät kuitenkaan tapaa, ennen kuin sähkökatkos vangitsee heidät samaan hissiin ja odottaessaan ulospääsyä nuoret alkavat jutella. Sähkökatkoksen pimentämässä kaupungissa Lucy ja Owen viettävät taianomaisen yön yhdessä jutelleen ja kuljeskellen pitkin katuja. Todellisuus saapuu aamun mukana ja elämä johdattaa Lucyn ja Owenin eri suuntiin. Kumpikaan ei kuitenkaan voi unohtaa toista ja yhteydenpito säilyy sähköpostien ja postikorttien kautta. Elämä repii heitä eri suuntiin, mutta Lucy ja Owen kieltäytyvät katkaisemasta heidän välilleen yhtenä yönä syntynyttä sidettä.

The Geography of You and Me oli minulle pienoinen pettymys. Takakannen perusteella odotin jotain paljon enemmän Tilastollisen todennäköisyyden kaltaista, mutta päädyinkin saamaan jotain pidempää ja ikävä kyllä, tylsempää.

Pidin paljon kirjan alkuosasta, mutta keskellä kaikki jotenkin tuntui lötsähtävän kasaan (tai sitten se oli vain lukuintoni) ja vasta lopussa tunsin saavani sen, mitä olin koko kirjan ajan odottanut. Lucy ja Owen joutuvat hyvin nopeasti erilleen ja molemmat ovat melkoisen saamattomia yhteydenpidossa ja keskittyvät vain haikailemaan ja draamailemaan. Tapahtumat ovat realistisia, mutta minua jahkailu ja kehän kiertäminen etupäässä ärsytti ja tylsistytti. Tai sitten vain vertasin tätä liikaa Tilastolliseen todennäköisyyteen kohdata se ainoa oikea.

En myöskään saanut kunnollista otetta hahmoista. Lucy oli hahmo, johon olisin voinut ehkä samaistua, mutta hän oli ennemminkin jotain ärsyttävän ja tylsän väliltä. Owen taas jäi todella etäiseksi, eivätkä hänen lukunsa jaksaneet kiinnostaa minua paljoakaan. Hahmoihin kiintyminen on minulle kirjoissa todella tärkeää ja jos en muodosta jonkinlaista tunnesidettä kirjan hahmoihin, lukukokemus jää usein vaisuksi. Niin oli The Geography of You and Men kanssa, pidin kyllä lukemastani kohtuullisen paljon, mutta kirja tuntui tasapaksulta. Minä en erityisemmin jaksanut jännittää päätyvätkö Lucy ja Owen yhteen, eikä sydämeni pamppaillut jälleennäkemisiä odottaessa.

Pidin kuitenkin paljon siitä, kuinka kirjassa matkaillaan eri suurkaupungeissa ja matkakuume alkoi nousta. Lontoo, Edinburgh, Pariisi, New York... Kyllä kiitos. Olisinkin varmaan nauttinut kirjasta enemmän, jos mukaan olisi ahdettu vielä enemmän matkakuvauksia.

Tiivistettynä voisin sanoa, että pidin paljon kirjan ideasta ja matkailusta ja viimeiset viisikymmentä sivua olivat ihania, mutta muuten kirja oli vähän blaah. Harmittaa, olisin halunnut pitää enemmän.  

Arvosana: ♣♣♣

Teos: The Geography of You and Me
Kirjailija: Jennifer E. Smith
Kustantaja: Headline
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 337
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book set somewhere you’ve always wanted to visit"

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Sarah J. Maas - Throne of Glass

Meet Celaena Sardothien.
Beautiful. Deadly.
Destined for greatness.


In the dark, filthy salt mines of Endovier, an eighteen-year-old girl is serving a life sentence. She is a trained assassin, the best of her kind, but she made a fatal mistake: she got caught.

Young Captain Westfall offers her a deal: her freedom in return for one huge sacrifice. Celaena must represent the prince in a to-the-death tournament—fighting the most gifted thieves and assassins in the land. Live or die, Celaena will be free. Win or lose, she is about to discover her true destiny. But will her assassin’s heart be melted?


Throne of Glass on niitä kirjoja, joita hypetetään kaikkialla ja joita ihmiset tuntuvat suorastaan palvovan. Tämä on monille jotain elämää suurempaa ja Sarah J. Maasia ylistetään monessa paikkaa. Toisaalta monet ovat myös pettyneet (varmaankin hypetyksen seurauksena) katkerasti. Lähdinkin lukemaan Throne of Glassia hieman varautuneesti, mutta uteliaana ottamaan selvää mistä tässä kaikessa on kyse.

Celaena on vasta 18-vuotias, mutta Adarlan paras salamurhaaja. Kaksi vuotta sitten hän kuitenkin jäi kiinni ja on siitä lähtien ollut vangittuna Endovierin suolakaivoksissa. Joka päivä on taistelua elämästä, mutta kaikki muuttuu, kun kuninkaan kaartin kapteeni Chaol Westfall saapuu kaivoksiin tekemään Celaenalle tarjouksen. Kuningas etsii itselleen esitaistelijaa, parasta salamurhaajaa. "King's Champion" valitaan monta viikkoa kestävässä kilpailussa, jossa maan parhaat salamurhaajat taistelevat toisiaan vastaan kunnes lopulta on jäljellä enää yksi. Kruununprinssi Dorian haluaa Celaenan edustajakseen ja prinssi tekeekin Celaenalle tarjouksen. Jos Celaena osallistuu ja voittaa, hän pääsee neljän vuoden kuluttua vapaaksi. Jos hän häviää, niin hänet lähetetään takaisin suolakaivoksiin. Celaenalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tarjous ja hänet kuljetetaan hoviin jossa kilpailu voi alkaa. Celaena ei kuitenkaan osaa odottaa, että kilpailun lisäksi linnassa on meneillään muutakin. Valtakamppailujen keskellä pimeät voimat nostavat päätään ja vanhat tarinat taikuudesta ja haltiakansasta alkavat elää. Celaenan sydänkään ei naarmuilta välty.

Throne of Glass oli viihdyttävää luettavaa, eikä pitkästyttänyt minua missään vaiheessa. Tarinassa lähdetään suoraa päätä liikkeelle ja koko ajan tapahtuu jotain. Lukaisin kirjan todella nopeasti, eikä sitä voinut pitkäksi aikaa laskea sivuun. Silti Throne of Glass selkeästi vasta sarjan aloitusosa. Siinä asetetaan perusteet kuusiosaiselle sarjalle ja esitellään paljon henkilöitä ja alkuasetelma. Kirjan lopetettuani minulle jäi sellainen olo, että olen vasta aloittanut tarinan. Tiedän nyt mistä suurin piirtein on kyse ja edessä on vielä paljon kaikkea.

Yleensä pidän sarjan aloitusosista paljon, sillä rakastan uppoutua kokonaan uuteen maailmaan ja uusien hahmojen pariin. Suurta ihmissuhdedraamaa ei yleensä vielä ole, vaan kirjassa keskitytään maailmanrakennukseen ja sen esittelyyn. Joko mielipiteeni on muuttunut, tai sitten Throne of Glass oli vain vähän liikaa kaikkea edellä mainittua, eikä tarina lähtenyt aivan lentoon. Pidin kyllä tästäkin, mutta minulla on sellainen kutina, että seuraavat osat tulevat tarjoamaan vielä paljon lisää.

En myöskään aivan lämmennyt Celaenalle etenkään kirjan alussa. Hän on ärsyttävyyteen saakka itsetietoinen omista lahjoistaan ja jankuttaa koko ajan sitä, kuinka on niin kaunis ja mahtava. Välillä kohottelin siis kulmiani, mutta loppua kohti pidin Celaenasta paljon enemmän.

Sarjassa on myös selvästi odotettavissa kolmiodraama Celaenan, Chaolin ja Dorianin välillä. Minä en ole vielä oikein varma, kumman parituksen kannalla olen. Alussa kannatin Chaolia, sitten Doriania ja lopussa aloin taas kallistua Chaolin puoleen. Aika näyttää, miten lopulta käy, mutta hyvä asia on se, ettei alustava kolmiodraama ärsyttänyt minua. Luotan siihen, ettei sarjassa päädytä maailman raivostuttavimpaan ratkaisuun, jossa tyttö ei osaa päättää ja valitsee molemmat ja se on molemmille pojille ihan okei.

Pidin kuitenkin paljon kirjan maailmasta. Throne of Glass ei kerro siitä vielä kaikkea, mutta minä jäin janoamaan lisää. Erityisesti pidin kirjan haltia/keijukansa (kertokaa joku hyvä suomennos sanalle Fae) aspektista, sitä ei turhan usein kirjoissa näy. Itse olen aina inhonnut keijuja, mutta tässä sarjassa mytologinen puoli tekee asiasta paljon mukavamman. Odotan innolla mitä siltä suunnalta vielä paljastuu.

Tiivistettynä voisi sanoa, etä Throne of Glass ei aivan täysin voittanut minua puolelleen. Nautin kirjan lukemisesta kuitenkin todella paljon ja odotan innolla mihin suuntaan sarjassa ollaan menossa. Olen kuullut, että seuraavat osat olisivat vielä paljon parempia, joten odotan mielenkiinnolla niiden pariin pääsyä.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Throne of Glass
Kirjailija: Sarah J. Maas
Sarja: Throne of Glass, #1
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 404
Luettavaksi: kirjastolaina

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Tahereh Mafi - Ignite Me

Ignite Me on kolmas ja viimeinen osa Shatter Me -trilogiassa, joten tämä bloggaus saatta sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

Everyone Juliette has ever cared about could be dead. Juliette may be the only one standing in The Reestablishment's way. But to take them down, Juliette will need the help of the one person she never thought she could trust: Warner. And as they work together to defeat theri mutual enemy, Juliette will discover that everything she tought she knew - about Warner, her abilities, and even Adam - was wrong.

Tahereh Mafi teki sen taas. Menetin taas yöuneni hänen kirjansa vuoksi. Aloitin Ignite Men kirjaimellisesti heti kun olin saanut Unravel Men loppuun ja luin koko kirjan keskellä yötä parilta istumalta. Se oli nimittäin niin koukuttava.

Omega Point on tuhoutunut ja kaikki Juliettelle tärkeät ihmiset ovat luultavasti kuolleita. Juliette itsekin oli kuolla The Reestablishmentin johtajan luotiin ja pelastui vain Warnerin ansiosta. Nyt Juliette on mahdollisesti viimeinen ihminen jäljellä, jonka tavoitteena on kukistaa nykyinen hallinto. Hän tarvitsee kuitenkin apua ja sitä hänelle tarjoaa ihminen, jonka kanssa Juliette viimeiseksi olisi osannut kuvitella liittoutuvansa - Warner. Aika käy vähiin ja ratkaisut on tehtävä. Myös Julietten tunteet monimutkaistuvat ja aiheuttavat hänelle päänvaivaa. Adam oli Julietten ensirakkaus, mutta oliko heillä koskaan todellista mahdollisutta olla yhdessä? Warner on tehnyt pahoja asioita, mutta Juliette ei osaa vihata häntä. Helppoja valintoja ei ole.

Ignite Me jatkaa Shatter Me -trilogiaa hyvin samaan tyyliin kuin kaksi aikaisempaakin osaa. Myös tuntemukseni kirjaa kohtaan ovat hyvin samanlaiset kuin aikaisemmin, viihdyin kirjan parissa erinomaisesti, mutta sarjan suurinta fania minusta ei vieläkään tullut. Trilogian idea on mielenkiintoinen ja vetävä, mutta en ole onnistunut luomaan kirjoihin vahvaa sidettä ja ne ovat jääneet vähän etäisiksi.

Edellisistä osista puhuessani olen valittanut Julietten selkärangattomuudesta ja jatkuvasta nurinasta. Toisen osan loppupuolella tilanne alkoi olla jo parempi ja ilokseni voin sanoa kehityksen jatkuneen tässä viimeisessä osassa. Juliette on todella kasvanut, eikä ole enää ollenkaan rasittava päähenkilö. Hänellä on selkärankaa ja oma tahto ja pidin hänestä tässä kolmannessa osassa huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin.

Olen myös lopullisesti siirtynyt Warnerin puolelle rakkausdraamassa ja ymmärrän viimein, miksi monet ihmiset rakastavat henkilöä niin paljon. En minä ehkä Warneria fiktiivisten sulhojeni listaan ole lisäämässä, mutta samoin kuin Juliettesta, pidän hänestä koko ajan enemmän.

Pidin paljon myös siitä, millaisena kolmiodraama Ignite Meessä näyttäytyi ja mihin suuntaan hahmojen väliset suhteet etenivät. Julietten kasvu näkyy hienosti myös tässä. Olen myös tyytyväinen kolmiodraaman ratkaisuun, paitsi että pidin siitä, mielestäni se oli onnistunut ja uskottava ratkaisu.

Sivuhahmot ovat edelleen suosikkejani, Julietten paras ystävä Kenji on yksi hauskimpia tietämiäni hahmoja ja ja Adamin pikkuveli James kerrassaan suloinen. Kirjassa on myös mukavasti huumoria, romanssidraaman jatkuessa tokaistaan esimerkiksi seuraavaa: "It's like soap opera. But with worse acting."

Mutta kuten edellistenkin osien kanssa, kirjassa oli asioita, jotka tökkivät kohdallani.

Ensinnäkin Julietten tappava kyky muuttuu enemmänkin cooliksi supervoimaksi ja sen aiheuttamat ongelmat vähenevät radikaalisti edellisiin kirjoihin verrattuna. Kehitys on ihan luonnollinen ja kirjan loppuvaiheessa kaiken todella ymmärtää, mutta mielestäni muutos tapahtui kauhean nopeasti. Muutenkin Julietten supervoimat (kuten seinien rikkominen, tms.) herättivät teatraalisesti kuvailtuna minussa lähinnä hilpeyttä.

En myöskään ole aivan tyytyväinen kirjan loppuratkaisuun. The Reestablishmentin kukistaminen tuntuu etenevän mielestäni turhan nopeasti ja helposti ja tuntuu ennemminkin sivujuonelta Julietten henkilökohtaisten ongelmien rinnalla. Se voi vallan hyvin olla kirjailjan tarkoitus ja minua draamailu jaksoi viihdyttää, mutta mielestäni kapinalta katosi aika paljon uskottavuutta kun kaikki eteni miten eteni. Tyytymättömyyttä herätti myös Julietten toiminta ja julistus eräässä tilanteessa aivan kirjan loppupuolella. Epäilen, että ongelmat olisivat ratkaistavissa noin helposti ja kyseisellä tavalla.

Kaiken kaikkiaankin trilogia tuntui etenevän hirveän nopealla aikavälillä, Shatter Men alusta taitaa olla tässä osassa kulunut muutama kuukausi. Se tuntuu kauhean lyhyeltä ajalta ottaen huomioon kaiken mitä on tapahtunut ja laski mielestäni uskottavuuspisteitä.

Olen viettänyt Shatter Me -trilogian kanssa mukavia hetkiä, mutta mitään ihmeellistä trilogia ei mielestäni ollut. En koe, että tämä olisi kaiken hypetyksen arvoinen.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Ignite Me
Kirjailija: Tahereh Mafi
Sarja: Shatter Me, #3
Kustantaja: Harper Collins
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 408
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A trilogy"