tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kirjallisia kysymyksiä (Epic Reads Tag)

Joitakin kuukausia sitten joku heitti blogin kommenttiboksiin ehdotuksen, että tekisin tänne blogin puolelle BookTubessa pyörineitä booktag-videoita. Minusta idea oli hyvä, sillä mikäs sen parempaa kuin miettiä vastauksia kinkkisiin kirjallisuuskysymyksiin... En kuitenkaan ole ainoa pioneeri tuomassa uusia tuulia suomalaiseen kirjablogimaailmaan, vaan myös Manni P. Kirjakartano-blogista on alkanut tuoda tageja blogien puolelle.

Tag-videoissa tarkoituksena on siis vastata erilaisiin kirjoihin liittyviin kysymyksiin ja usein kysymykset pyörivät vielä tietyn teeman ympärillä. Tageja on paljon erilaisia ja jos yhtään alkaa BookTube-videoita katsoa, niin takuulla törmää hyvin moneen. Itse ajattelin aloittaa Epic Reads Tagista, jonka alkuperäinen video löytyy täältä. Sen kysymykset ovat kirjoihin liittyviä laidasta laitaan ja vastatessa sai todella miettiä. Olen suomennellut kysymykset itse.

1. Jos voisit kutsua yhden kirjailijan sekä yhden tämän hahmoista teelle, ketkä kutsuisit ja mitä tarjoilisit?

Pitkällisen harkinnan jälkeen kutsun teelle Patrick Rothfussin ja hänen päähenkilönsä Kvothen kirjasta Tuulen nimi. Kvothe on kaikkien aikojen lempihahmojani ja olisi mahtavaa tavata hänet. Patrick Rothfussia taas seuraan Facebookissa ja Twitterissä sekä luen satunnaisesti myös herran blogia ja voin sanoa, että Rothfuss on hauskimpia kirjailijoita, joihin olen törmännyt. Monet kerrat olen purskahdellut nauruun herran päivityksiä ja twiittejä lukiessa. (Lisäksi haluaisin nähdä Rothfussin parran livenä.) Kvothe voisi siis soittaa minulle luuttua ja opettaa minulle sympatiaa (kirjan taikuus) ja Patrick Rothfuss voisi kertoilla hauskoja juttuja ja jutella syvällisiä kirjoittamisesta.

Kauhea romaani, enkä päässyt edes tarjottaviin... Rajallisten kokkaustaitojeni estäessä hurjat suunnitelmat, tarjoaisin heille korvapuusteja. Molemmille varmaan maistuisi ja pullasta saisi varmaan väännettyä keskusteluakin. Oi voi, näen jo teehetkemme elävänä mielessäni... Miksei tuota voi oikeasti tapahtua?

2.  Mille kirjalle toivoisit kirjailjan kirjoittavan esiosan?

Juttu on niin, etten oikeastaan pahemmin perusta esiosista, minusta ne ovat aika turhia. Sitä tietää kuitenkin mihin ollaan menossa, joten miksi turhaan vatvoa jokaista tilanteeseen johtanutta seikkaa? Jos J.K Rowling kuitenkin päättäisi kirjoittaa Kelmeistä oman kirjansa, perun puheeni ja itken onnesta.

3. Ketkä kaksi eri kirjoista olevaa hahmoa sopisivat mielestäsi hyvin yhteen?

Tämä on paha kysymys, sillä olen yleensä niin sanottujen virallisten paritusten puolella, enkä halua hajottaa yhtään minulle rakasta paria. Mietin vastausta tähän monta minuuttia ja katselin kirjapinojani kaivaten valaistumista ja sellaisen lopulta sain. Percy Jackson Percy Jackson -sarjasta ja Penryn Angelfall-trilogiasta. Miettikääpä ihmiset tuota! Molemmat ovat todellisia judotaidot omaavia taistelijoita, joten he voisivat käydä yhdessä hirviöjahdissa. Percyn huumori on mahtavaa ja Penrynkin todetusti hyvä suustaan. Penrynin ja Raffen dialogi Angelfallissa on jotain aivan mahtavaa ja voin vain kuvitella millaista tavaraa tulisi kun väliin heitettäisiin Percyn kohellusta. Kyllä. Heitä voisi parittaa nimellä Percyn! (Okei Percy ja Annabeth ja Penryn ja Raffe kuuluvat molemmat yhteen, mutta on tämä aika herkullinen vaihtoehto.)

4. Jos törmäisit metrossa lempikirjailijaasi ja voisit sanoa hänelle vain yhden lauseen, kehen törmäisit ja mitä sanoisit?

Tampereella ei ole metroa ja lempikirjailijani on yli sata vuotta sitten kuollut Oscar Wilde, joten tilanne on sanotaanko nyt vaikka äärimmäisen epätodennäköinen. Oletetaan kuitenkin, että haltijakummi on tehnyt tilanteesta mahdollisen. Menisin luultavasti aika lukkoon ja pyörtyisin, mutta toettuani sanoisin "If one cannot enjoy reading a book over and over again, there is no use in reading it at all" (Wilde-lainaus) ja ojentaisin Wildelle käteeni maagisesti ilmestyneen Dorian Grayn muotokuvan saadakseni nimikirjoituksen. Tai sitten pyytäisin hänet teelle.

5. Mikä kirja teki sinusta innokkaan lukijan ja miksi?

Olen aina lukenut paljon, joten ei ole olemassa sitä yhtä kirjaa jonka vuoksi minusta olisi tullut tällainen kirjallisuuden suurkuluttaja kuin nykyään olen. Nykyistä kahjouden astetta lähenin kuitenkin jo ala-asteiässä kun raahasin Narnian tarinoiden sata kiloa painavan yhteisniteen mökille luettavaksi. (Ja olin silloin jo lukenut sen ainakin kerran..)

6. Kirjahyllysi on tulessa! Minkä kirjan pelastat?

Rothfussin Tuulen nimi. Rakas kirja ja kallein aarteeni hyllyssäni. (On muuten varmaan rahallisestikin kallein ostos hyllyssäni.) Kaappaisin sen ja toivoisin, että mukana lentäisi lattialle myös kirjan päällä oleva Martinin Tulen ja jään laulu...

7. Missä dystopiamaailmassa haluaisit elää jos sinun olisi pakko valita yksi?

Tämä ei ole kiva kysymys, sillä kaikki dystopiset maailmat ovat aika kauheita. Taidan kuitenkin valita Veronica Rossin Paljaan taivaan alla -trilogian, sillä luulen, että voisin selvitä jopa hengissä. Kuuluisin vuorovetisiin joten Perry pitäisi minusta huolta ja sarjan lopussa kaikki ratkeaisi kuin itsestään. Olisi myös siistiä olla kuulija.

8. Mikä on kaikkien aikojen eeppisin lukukokemuksesi?

Tähän voisin vastata niin monella lailla! Sana eeppinen johdattaa kuitenkin ajatukseni fantasian poluille, joten vastataan taas kerran Tuulen nimi. Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani ja viime vuosien vaikuttavimmista lukukokemuksista. (Oikeasti, elämäni ei olisi samaa jos en olisi kirjaan tarttunut.) Vahvoilla on myös Martinin Tulen ja jään laulu on ihan vain sen takia, että kyseinen kirjailija on vetänyt minulta maton jalkojen alta niin monta kertaa ja jos ollaan rehellisiä, niin sarja on eeppisintä fantasiaa mitä tällä hetkellä on löydetävissä.

Tällaista siis. Tuulen nimi tuli taas tungettua joka paikkaan, mutta kun ottaa huomioon, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, niin ehkä se ei ole edes ihme.

Sanokaa toki mitä mieltä olitte tällaisesta postauksesta! Kannattaako näitä tehdä lisää? Kertokaa myös mitä mieltä olitte vastauksista, tai mitä itse vastaisitte. Ja kanssabloggaajat, jos innostuitte niin tehkää ihmeessä tekin tämä tai valitkaa joku muu kirjavlogimaailmassa pyörivistä kymmenistä tageista.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kiera Cass - The Selection

The Selection, #1

For thirty-five girls, the Selection is the chance of a lifetime

The opportunity to be swept up in a world of glittering gowns and priceless jewels. To live in a palace and compete for the heart of gorgeous Prince Maxon.

But for America Singer, being Selected is a nightmare. It means turning her back on her secret love with Aspen, who is a caste below her, and leaving her home to enter a fierce competition for a crown she doesn't want.

Then America meets Prince Maxon. Gradually, she begins to realize that the life she's always dreamed of may not compare to a future she never imagined.

Kiera Cassin The Selection -sarja on varsin suosittu sarja booktubessa ja siellä sarja kiinnitti minunkin huomioni. Muutama kuukausi sitten voitin Anna minun lukea enemmän -blogin järjestämässä kirja-arvonnassa ja valitsin kirjapinosta palkinnokseni tämän sarjan avausosan. Kiitokset siis Annamille kirjasta!

The Selection sijoittuu tulevaisuuden maailmaan, jossa Yhdysvallat on kauan sitten, neljännen maailmansodan jälkeen hajonnut ja tilalle on muodostunut Illéaksi kutsuttu monarkia. Yhteiskunta on jakautunut kahdeksaan kastiin, ylimpänä on kuningasperhe ja alimpina, kahdeksansina yhteiskunnan hylkiöt. Sääty-yhteiskunta on tiukka ja alimmissa kasteissa nähdään usein nälkää. Kaikki pyrkivät kiipeämään arvoasteikkoa ylöspäin rikastumalla tai naimalla ylempään kastiin.

America Singer kuuluu viidenteen, taiteilijoiden ja esiintyjien kastiin. Hänen perheensä kituuttaa eteenpäin varsin kurjasti, mutta kituuttaa kuitenkin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kaikki American ikäiset tytöt, hän mukaan lukien, saavat kirjeen kuningashuoneelta. Prinssi Maxonin on aika mennä naimisiin ja morsian valitaan perinteisesti kilpailussa, johon kaikki tietyn ikäiset tytöt saavat osallistua. Ilmoittautuneista sadoistatuhansista 35 valitaan mukaan ja heistä prinssi valitsee morsiamen. Kilpailua kutsutaan nimellä The Selection, tytöt asuvat palatsissa ja kaikki näytetään kansalle tv-kameroiden välityksellä.

America suostuu ilmoittautumaan vasten tahtoaan ja vastoin kaikkia odotuksia, tuleekin valituksi. Hänen on lähdettävä palatsiin, jossa häntä odottaa 34 kruunun ja prinssin perässä olevaa tyttöä. America olisi kuitenkin mielummin missä tahansa muualla. Häntä ei kiinnosta kruunu, eikä prinssi, sillä hänellä on jo salainen rakastettu, yhtä alempaan kastiin kuuluva Aspen. Kilpailun edetessä, tyttöjen tippuessa ja Maxonin paljastuttua joksikin muuksi kuin aivan tavalliseksi pinnalliseksi prinssiksi, on America kuitenkin valintojen edessä.

The Selection on yksi niitä vähän typeriä YA-kirjoja, joista kuitenkin nauttii kun sille päälle sattuu. Mitään ihmeellistä kirja ei tarjoa, mutta koukuttavuus ja viihdearvo ovat kohdallaan. Kirja toikin mieleeni muutama kuukausi sitten lukemani Shatter Men. Minulla oli ongelmani tämän kirjan kanssa, mutta nautin kuitenkin lukemisesta paljon.

Idea The Selectionissa on sopivan erikoinen ja viihdyttävä, mutta ainakin omalla kohdallani dystopinen asetelma kärsi pienestä epäuskottavuudesta. Tuntuu jotenkin todella kummalliselta, että Yhdysvallat, joka itsenäistymisestään lähtien on ollut selvästi demokraattinen maa ja itsenäistymisellään vaikuttanut muun muassa Ranskan suuren vallankumouksen alkuun, muuttuisi tulevaisuudessa monarkiaksi. Kyllä tässäkin osassa käydään lyhyesti läpi sitä muutosta, joka meidän aikamme ja tämän tulevaisuuden välillä on tapahtunut, mutta mielestäni Cassin konsepti oli hieman heikko. Toivonkin hieman parempaa perustelua seuraavissa osissa.

Muodin mukaisesti mukana on myös kapinallisia, mutta virkistävästi tässä sarjassa ollaan nykyisen vallanpitäjän puolella. Kapinalliset tuntuivat kuitenkin vähän turhilta ja koko dystopinen maailma etupäässä vain taustalta hahmojen väliselle draamalle. The Selection on selvästi parin vuoden takaisen dystopiabuumin tuotoksia, mutta siinä missä osa saman ajan tuotoksista tarjoaa uhkaavan ja hälyttävänkin kuvan, on The Selection etupäässä kivaa näpertelyä. Kivaa kyllä, mutta vähän heikkoa.

Itse the Selection, kilpailu, jossa morsian valitaan, toi mieleeni Nälkäpelin. Vaikka kyseessä on päämäärältään todella erilainen kilpailu, mukana on samaan tapaan tv-haastatteluja, pukeutumista ja koko ajan ollaan kuvattavana. The Selection on Capitolissa käyty Nälkäpeli ilman tappamista.

America Singer on, jos ei muuta, niin ainakin typerimmin nimetty sankaritar josta olen vähään aikaan lukenut. Miksi ihmeessä musikaalisesta perheestä olevan tytön sukunimen pitää olla Singer? Mielikuvitusta jooko. America taas voisi olla jonkun julkkislapsen nimi. Etunimeä kirjassa perustellaan kyllä ihan söpösti, mutta minusta nimi on kuulostaa edelleen vain todella typerältä. America ei muutenkaan ollut ihan suosikkisankarittareni, ihan mukava tyyppi, mutta välillä ärsyttävyyteenkin asti täydellinen.

Kirjassa viritellään seuraavia osia varten selvä kolmiodraama American, Maxonin ja Aspenin välille. Kolmiodraamat eivät ole erityisiä suosikkejani ja pelkään pahoin, että tässäkin on luvassa raivostuttavaa arpomista kahden komean sulhon välillä. Suhtaudun kirjasarjaan kuitenkin etupäässä vähän naureskellen ja koko rahan edestä viihtyen, joten tässä osassa jopa nautin draamailusta. Joskus on ihana vain rentoutua ja nauttia siitä, kuinka muut jaksavat sotkea asiansa perin pohjaisesti. Itse olen draamassa sataprosenttisesti Maxonin puolella, sillä Aspen etupäässä vain sotkee asioita ja sai minut useaan otteeseen raivon partaalle.

The Selection oli todella nopeaa luettavaa. Sivut vain kääntyilivät ja kirjan lukaisi kepeästi yhdessä päivässä. Tämä on niitä kirjoja, joita lukee viihdyttävyyden ja draaman vuoksi, ei erityisen sykähdyttävän kielen tai hahmojen perässä. Mukavan hattaraista ja kimaltelevaa prinsessahöttöä, jota lukee mielellään kunhan ei ota mitään liian vakavasti. Aion ehdottomasti lukea muutkin osat, sen verran koukuttava ja viihdyttävä kirja kyseessä.

Arvosana: ♣♣♣
Teos: The Selection
Kirjailija: Kiera Cass
Sarja: Selection, #1
Kustantaja: HarperTeen
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 327
Luettavaksi: omasta hyllystä

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Kirjaneidon tornihuone täyttää kaksi vuotta

Totta se on. 26.4.2013 minä ja tornihuoneeni ilmestyimme kirjablogien maailmankartalle. Kaksi vuotta on kulunut ja täällä edelleenkin ollaan. Viime vuonna fiilistelin yksivuotissynttäreitä ja samankaltainen postaus on vuorossa nytkin.

Kahdessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Blogia perustaessani olin vasta päättämässä peruskoulua ja nyt olen täysi-ikäinen, ensi syksynä abiturientti. Muutosta on tapahtunut ulkoasussa (sekä blogin, että bloggaajan), kirjoitusten laadussa, lukijoiden määrässä ja kirjahyllyn koossa. Paljon on kahden vuoden aikana kasvettu ja ainakin minusta tuntuu, että parempaan suuntaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu hassulta edes ajatella blogia edeltäviä aikoja, sillä niin isoksi osaksi elämää tämä on muodostunut.

2015 on vietetty monia blogin huippuhetkiä. Tammikuussa blogille ilmestyi sadas rekisteröitynyt lukija ja vaikka en tätä pelkät lukijamäärät silmissä kirjoitakaan, niin toki moinen lämmitti mieltä valtavasti. Minua on myös siteerattu kahden tänä vuonna ilmestyneen nuortenkirjan takakannessa tai sivulieppeessä. Voin siis kehuskella, että sanojani on painettu.

Viime vuonna kerroin blogin suosituimpia tekstejä ja koska tilastot ovat todella erinnäköiset nykyään, päivitetään tietoja.

1. John Green: Looking for Alaska (linkki)
2. James Dashner: The Maze Runner (linkki)
3. Veronica Roth: Allegiant (linkki)
4. Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuva (linkki)
5. Rick Riordan: House of Hades (linkki)

Jännintä on, että Looking for Alaska ja The Maze Runner pyörivät monilla sadoilla aivan omassa luokassaan ja Looking for Alaska on viimeksi mainittua vielä paljon edellä.

Hakusanoista vuoden mieleenpainuvin on ehdottomasti "löydän herätyskellon". Ei aavistustakaan miten ollaan sitä kautta tänne löydetty, mutta toivottavasti etsijä löysi edes jotakin hyödyllistä, jos ei sitten sitä herätyskelloa.

Lopuksi haluan vielä lausua ison kiitoksen kaikille teille siellä ruudun toisella puolella. Ilman teitä bloggaaminen olisi tylsää ja tympeää ja blogi olisi varmaan jäänyt unholaan. Kommenttinne ovat piristäneet päiviäni ja tsempanneet minua monessa ylämäessä, kiitos siitä! Olette ihanimpia lukijoita maailmassa ja olen teistä hyvin kiitollinen. ♥

Eipä tässä varmaankaan enempää, laiskuuttani en jaksa järjestää mitään isompia pippaloita synttäreiden kunniaksi, ehkä sitten ensi vuonna. Minnekään kun en ole katoamassa.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Rick Riordan - Hirviöidenmeri

Hirviöidenmeri on toinen osa Percy Jackson -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä osasta, Salamavaras.

Antiikin hirviöt eivät jätä Percyä rauhaan edes kesäleirillä. Hän ei ole enää varma, onko kunnia vai kirous olla jumalten sukua...

Newyorkilaista Percy Jacksonia pidetään koulussa surkeana oppilaana. Todellisuudessa hän on merenjumala Poseidonin poika. Kun muilla alkaa leppoisa loma, Percy lähtee Puoliveristen kesäleirille.

Leiria suojeleva Thalian petäjä on myrkytetty. Taikaesine, jonka avulla petäjä pelastuisi, on ollut kadoksissa satoja vuosia, eikä sitä voi löytää ennen kuin on ylittänyt Hirviöidenmeren. Saman meren halki ovat joutuneet purjehtimaan historian sankarit Odysseuksesta alkaen.

Etsintämatka on täynnä vaaroja. Percyn ja hänen ystävänsä Annabethin on pelastettava pahasta pulasta myös satyyri Grover. Samalla paljastuu Percyn perhettä koskeva kammottava salaisuus.


Alkukuusta luin pitkästä aikaa uudelleen Percy Jackson -sarjan aloitusosan. Salamavaras tempaisi minut mukaansa aivan kuin ennen vanhaan ja pian päätinkin jatkaa sarjan parissa.

Hirviöidenmeri on niitä Percy Jacksoneita, joista en jostain syystä muista koskaan pitäneeni niin kovasti kuin esimerkiksi sarjan viimeisistä osista. En tiedä miksei kirja nuorempana sytyttänyt minua samalla lailla kuin muut, mutta tällä kertaa asia oli kuitenkin varsin toisella lailla. En minä ehkä edelleenkään Hirviöidenmerta lempi-Jacksoniksini nimeäisi, mutta kirja oli kuitenkin ehdottoman onnistunut jatko-osa ja Riordanin taattua laatua.

Tässä sarjan toisessa osassa astutaan entistäkin syvemmälle myyttien maailmaan ja koko sarjan juoni alkaa hahmottua paremmin. Kirjan alussa palataan Puoliveristen leirille, jossa asiat ovat pahasti pielessä. Thaleian petäjä on myrkytetty ja uuden ohjaajan myötä tunnelma ja tavat leirillä ovat huolestuttavassa jamassa. Vauhdikasta seikkailua ei puutu ja kirjan lopussa käännetään selvästi nokka aivan uuteen suuntaan ja pohjustetaan tulevaa.

Ensimmäisessä osassa esiteltiin Riordanin luomaa maailmaa, jossa antiikin jumalat ja hirviöt elävät modernissa maailmassa. Tässä toisessa osassa Riordan linkittää nykyaikaan Hirviöidenmeren, antiikin myyttien meren, jolla niin Odysseus kuin Aeneaskin purjehtivat. On Skylla ja Kharybdis, seireenit, Kirken saari ja kyklooppi Polyfemos. Percyltä ja Annabethilta vaaditaan nokkeluutta, urheutta, nopeaälyisyyttä ja hyvää tuuria, jotta kaikesta selvitään hengissä.

Aina Pery Jacksoneita lukiessani jaksan hämmästellä Riordanin nerokkuutta ja kykyä tuoda antiikin tarut loistavasti nykyaikaan. Kirjailija tuntuu aina keksivän vain hauskempia ja hauskempia tapoja tuoda antiikin myytit lähelle nykylukijaa ja naurattaa ja sivistää. Voinkin karkeasti arvoida, että Riordan on opettanut minulle ainakin yhtä paljon antiikin tarustosta ja myyteistä, kuin kaikki historian opiskeluni vuosien varrella.

Rakastin myös sitä, kuinka ihanasti Percyn ja Annabethin välinen ystävyys kehittyy tässä toisessa osassa. Ensimmäisessä osassa he vasta tapaavat ja jopa inhoavat toisiaan ennen kuin ystävystyvät. Hirviöidenmeressä he kuitenkin välittävät toisistaan aidosti ja ovat valmiita taistelemaan toistensa puolesta. Percy ja Annabeth ovat muutenkin molemmat todella lähellä sydäntäni ja rakastan lukea heistä yhdessä ja erikseen. (Tosin erityisesti yhdessä...)

Olen nauttinut tästä Percy Jacksonien uudellen lukemisesta todella paljon jo nyt. Olen saanut nauraa ja fiilistellä nostalgisia muistoja ja vain nauttia. Näitä myös lukee ihanan nopeasti, sivut vain hujahtavat ohitse. Aion ehdottomasti jatkaa Percyn seurassa mahdollisimman pian.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Hirviöidenmeri
Alkuperäisteos: The Sea of Monsters
Kirjailija: Rick Riordan
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro
Sarja: Percy Jackson, #2
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009 (alkuperäisteos 2006)
Sivuja: 284
Luettavaksi: kirjastolaina

tiistai 21. huhtikuuta 2015

L.M Montgomery - Annan perhe

Annan perhe on kuudes osa Anna-sarjassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

"Kotikunnas oli täydessä valaistuksessa, ja verannalla riippui värikkäitä japanilaisia lyhtyjä. Anna juoksi iloisesti portaille narsissien reunustamaa pihapolkua pitkin.
'Kotikunnas täältä tullaan!'
Samassa kaikki olivat hänen ympärillään, nauroivat, huudahtelivat, laskivat leikkiä, ja Susan Baker hymyili hyväntahtoisesti taustalla. Kaikki lapset olivat poimineet Annalle oman kukkakimpun, jopa kaksivuotias Shirley.
'Voi miten ihanaa tulla kotiin! Koko Kotikunnas näyttää  niin onnelliselta. Tuntuu hyvältä ajatella, että perhe ottaa minut näin iloisesti vastaan.'
'Äiti jos sinä vielä joskus lähdet pois kotoa', Jem sanoi vakavana, 'minä hankin itselleni semmoisen umpisuolen.'
'Mistä niitä saa?' Walter kysyi.
'Hysss', Jem sanoi, tönäisi Walteria vaivihkaa ja kuiskasi: 'En minä tiedä muuta kuin sen että silloin sattuu, jos on umpisuoli, mutta halusin vain pelästyttää äidin, että äiti ei enää ikinä lähtisi.'"
-L.M Montgomery: Annan perhe, s. 19-20

Viime syyskuussa aloitin jälleen kerran taipaleeni Montgomeryn iki-ihanan Anna-sarjan parissa. Anna Shirleyn unohtumattomat kommellukset, mielikuvitus ja Montgomeryn loihtima ihastuttava tunnelma ovat olleet kanssani ihan ala-asteen ensimmäisiltä luokilta asti ja viime syksynä päätin taas palata sarjan pariin. Olen lueskellut Annoja vuosien varrella useaan otteeseen, mutta järjestyksessä olen sarjan lukenut viimeksi kauan sitten. Tässäkin uudelleenluku-urakassa ehti olla muutaman kuukauden tauko, sillä edellisen osan, Anna omassa kodissaan luin tammikuun lopulla. Annat ovat kuitenkin luottolukemistoani silloin jos haluan nopeasti lukaista jotain, sillä kirjoilla ei ole liikaa mittaa ja kun ne on vielä monta kertaa lukenut, ei tarvitse samalla lailla keskittyä, vaan voi vain uppoutua nostalgisiin tunnelmiin.

Annan perhe sijoittuu aikaan Anna omassa kodissaan -kirjan jälkeen ja Anna ja Gilbert ovat jo vakiintunut aviopari. Lapsia pyörii ympärillä vaikka millä mitalla ja kirja koostuu arjen pienistä ja suuremmista tapahtumista, rauhaisasta elämästä. Anna ei ole kuitenkaan menettänyt huumorintajuaan tai mielikuvitustaan ja Kotikunnallaa riittää lämpöä ja rakkautta.

Annan perhe on niitä Anna-sarjan osia, joista muistan nuorempana pitäneeni kovasti. Leikin pienenä jos jonkinlaisia mielikuvitusleikkejä, joissa lempipuuhaani oli keksiä erilaisia perheitä, nimetä kaikki kymmenen lasta ja keksiä jokaiselle hiusten ja silmien väri yhdistelemällä vanhempien värityksiä ja sitten naittaa kaikki lapset ja keksiä heille kymmenen lasta ja sen jälkeen heille ja... tajuatte varmaan mitä tarkoitan. Annan perhe olikin siinä mielessä kirja jota rakastin - kerrankin kirjailija oikeasti nimesi ne kaikki lapset ja kertoi heidän hiustensa värit. Seuraavaan sukupolveen asti ei Annan perheessä vielä päästä, mutta pienenä nautin suuresti jo tästäkin.

Näin vanhempana olen hiukan toista mieltä kun Annan perheestä tulee puhe. Toki kirjalla on edelleen nostalginen arvonsa, eikä Montgomery petä, mutta suosikkini sarjasta tämä ei kyllä ole. (Se kunnia kuuluu jaetusti Annan nuoruusvuosille, Annan unelmavuosille ja Kotikunnaan Rillalle.) Kuten minulle on vasta myöhemmin selvinnyt, Anna opettajana ja tämä Annan perhe ovat ilmestyneet muuta sarjaa myöhemmin, kustantajan toivomuksesta. Tavoite oli täyttää sarjan aukot ja niinhän nämä tekevätkin, mutta olen kyllä taipuvainen sille kannalle, että kustantajan perimmäinen motiivi oli tehdä suositulla sarjalla vähän lisää rahaa. Annan perhe tuntuukin hiukan täyteosalta, eikä niin tarpeelliselta kuin muut. Mutta kyllä minä tämän silti yhä mielelläni luen ja onhan kirjassa myös ihanasti viittauksia Kotikunnaan Rillaan.

Vaikka Anna on edelleen kirjan päähenkilö, toisin kuin myöhemmin Kotikunnaan Rillassa, keskitytään kirjassa paljolti Annan lasten pieniin seikkailuihin. Milloin pojat koettavat hankkia koiran, Jem on kadoksissa, Nan kuvittelee höpsöjä ja Di saa mitä erikoisimpia parhaita ystäviä. Annan perheessä ei ole enää sitä samaa ihanaa ihastuttavaa ja hulluttelevaa Annaa, vaan nuori tyttö on korvautunut aikusella naisella ja äidillä. Onhan Anna toki ihana äitinäkin ja oikein sydäntä lämmittää lukea kuvauksia Annan ja hänen lastensa välisistä lämpimistä suhteista, mutta ihan samaa lumovoimaa tässä ei enää ole.

Montgomery on kuitenkin loistava ja eloisa ihmiskuvaaja ja saa minut nauramaan ja hämmästymään kerta toisensa jälkeen. Hän kuvaa ihailtavan tarkkanäköisesti erilaisia ihmistyyppejä ja vaikka Annojen ilmestymisestä on jo melko kauan, samanlaisia henkilöitä on olemassa yhä vieläkin. Montgomeryn kirjoja lukiessani löydän itseni usein hykertelemästä milloin millekin pienelle seikalle.

Nyt alkaa Annojen luku-urakkani olla kuitenkin jo loppusuoralla. Jäljellä ovat enää Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla. Sateenkaarinotko ei ole erityisiä suosikkejani, mutta tavoitteeni on tarttua siihen piakkoin, jotta pääsen Rillan pariin. Annojen jälkeen minua huvittaisi kyllä lukea myös Runotytöt uudelleen... Tästä voi tulla vielä Montgomeryn vuosi.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Annan perhe
Alkuperäisteos: Anne of Ingleside
Kirjailija: L.M Montgomery
Kääntäjä: Paula Herranen
Sarja: Anna, #6
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2002 (alkuperäisteos 1939)
Sivuja: 301
Luettavaksi: kirjastolaina

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Oscar Wilde - De Profundis

1800-luvun lopulla kirjailija Oscar Wilde tuomittiin homoseksuaalisuutensa takia kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Vankilassa hän kirjoitti rakastetulleen lordi Alfred Douglasille pitkän kirjeen, omaelämäkerrallisen, vereslihaisen tunnustuksen, jossa hän tilitti suhdettaan yhteiskuntaan, taiteeseen, uskontoon - ja tuhoisaan rakkautensa. Kirje julkaistiin viisi vuotta Wilden kuoleman jälkeen, vuonna 1905, raskaasti sensuroituna nimellä De profundis (De profundis clamavi ad te, Domine - Syvyydestä minä huudan sinua, Herra). Täydellinen versio ilmestyi Englannissa vasta vuonna 1962, ja Otava julkaisee sen nyt Wilden vankilasta vapautumisen 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Oscar Wilde oli minulle se elämäni mullistanut kirjailija vuonna 2014. Luin Wilden ainoaksi jääneen romaanin, Dorian Grayn muotokuvan viime lokakuussa ja se oli paitsi paras koko vuonna lukemani kirja, jo nyt yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani. Kirjassa huumaannuin paitsi tarinasta itsestään, myös Wilden loistavuudesta kirjoittajana ja vaatimattomana tavoitteenani onkin nyt lukea kaikki, mitä Wilde on ikinä eläissään kirjoittanut. (Tai ainakin mahdollisimman paljon.) Dorian Grayn (kuten kirjaa lyhentäen kutsun) jälkeen olen lukenut Wilden satukokoelman, Aristoteles iltapäiväteellä ja muita kirjoituksia -kokoelman sekä nyt viimeisimpänä tämän De Profundiksen. Rakkauteni Wildeen ei ole hälvennyt yhtään ja aion edelleenkin jatkaa kunnianhimoisella tielläni. Mutta nyt De Profundiksen pariin.

Kuten edellisessä kappaleessa mainitsin, Oscar Wilde on yksi lempikirjailijoitani ja sydämessäni on ehtymätön määrä rakkautta ja ylistystä aina kun hänestä tulee puhe. De Profundis aiheutti minussa kuitenkin paljon ristiriitaisia tuntoja. Ensinnäkin se on Wilden kirjoittama henkilökohtainen kirje, eikä sitä siis mielestäni voi samalla lailla arvioida kuin hänen muita kaunokirjallisia teoksiaan tai esseitään. De Profundis on murtuneen miehen katkera tilitys kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä siis todellakaan pirteää luettavaa.

Kirjan lukemisessa kestikin minulla monta kuukautta. Sain tämän joululahjaksi, aloitin lukemisen aattona ja sain loppuun huhtikuussa. En tietenkään lukenut kirjaa koko ajan, vaan aina muutaman kymmenen sivun ryppäissä silloin tällöin.

Tärkein kirjan lukemista minulla hankaloittanut tekijä, oli kirjeen pituus ja se, ettei sitä kappalejakoja lukuun ottamatta oltu pilkottu mitenkään. Minä olen sellainen lukija, jota liian pitkät luvut yleensäkin ärsyttävät, joten kun reilua kahtasataa sivua ei oltu pätkitty mitenkään, ei lukukokemus ollut kohdallani ihan ideaalinen. Ymmärrän tietenkin asettelun johtuvan siitä, että kyseessä on kirje, mutta lukukokemus itsessään ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä. Lopettaminen oli vaikeaa, mutta niin myös uudelleen aloittaminen.

Nykylukijana minun oli välillä myös vaikea pysyä Wilden viittauksien ja lainauksien perässä.Wilden sivistyneisyyden huomaa, sillä ei ole montaakaan sivua, jolla ei olisi joko latinan-, ranskan-, tai kreikankielistä lausetta, viittausta johonkin kaunokirjalliseen teokseen, Raamattuun tai mytologiaan. Vaikka liitteissä olikin selitetty osa, en jaksanut koko ajan selata kirjan taakse ja niinpä osa asioista meni täysin yli hilseen.

Täytyy myös sanoa, että en suosittele kirjan lukemista näin pitkällä aikavälillä. Minulle jäi hiukan hämärä yleiskuva kaikesta enkä muista kirjeen alkuosista paljoakaan.

Wilde on yleensä terävä, hauska ja viihdyttävä kirjoittaja. Olen nauranut ääneen hänen teoksiaan lukiessani, kohotellut kulmiani joillekin väitteille ja ihaillut yleensäkin nokkelia lauserakenteita. De Profundis taas näyttää hyvin erilaisen Wilden. Taito tai nokkeluus ei varsinaisesti ole kadonnut mihinkään, mutta huumori on poissa ja Wilde ruotii suhdetaan Alfred Douglasiin melko säälimättömästi. Lukiessa ainakiin minuun todella iski se, kuinka täydellisesti vankilatuomio Wilden tuhosi. Hän menetti paitsi omaisuutensa ja lastensa huoltajuuden, myös maineensa ja asemansa seurapiirien huipulla. Wilde oli aikanaan tunnettu ja arvostettu kirjoittaja ja seurapiirikeikari, eräänlainen aikansa keulakuva. Oikeudenkäynnissä hänelle niin sanotusti naurettiin päin naamaa ja lähetettiin vankilaan kaiken kunniantuntonsa menettäneenä. Vankilasta vapauduttuaan Wilde kuolikin muutaman vuoden kuluttua Pariisissa - unohdettuna ja hylättynä.

On siis selvää, että Wilde vuodattaa kirjeessään ulos kaiken katkeruutensa. Vaikka kaikelle on ehdottomasti syynsä, on jatkuva masentavuus ja katkeruus lukijalle pidemmän päälle hiukan luontaantyöntävää. Olisi myös mielenkiintoista lukea Douglasin vastaus tähän epistolaan, sillä Wilde myöntää itsekin kärjistävänsä rakastettunsa luonteenpiirteitä, eikä Douglasista todellakaan jää miellyttävää vaikutelmaa.

Erikseen haluan mainita myös tämän painoksen loppuun liitetyn Wilden runon, Balladi Readingin vankilasta. En yleensä lue runoutta, mutta kun kyse oli Wildesta, tein tietenkin poikkeuksen. Ja onneksi teinkin, sillä vaikka Balladi ei ole yhtään sen pirteämpää luettavaa kuin itse kirjekään, on se julmuudessaan kaunis ja koskettava.

De Profundis oli minulle ristiriitainen lukukokemus, mutta ei hälventänyt rakkauttani Wildea kohtaan, vaan päinvastoin lisäsi kiinnostustani itse kirjailijaan hänen tuotantonsa ohella. Suosittelenkin kirjaa lämpimästi Wilden faneille, mutta ensikosketukseksi kirjailijan tuotantoon kehotan valitsemaan jotakin muuta.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: De Profundis
Alkuperäisteos: De Profundis

Kirjailija: Oscar Wilde
Kääntäjä: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 1997 (alkuperäisteos 1887)
Sivuja: 270
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: 2015 lukuhaaste "A nonfiction book"

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Jeffrey Eugenides - Virgin Suicides - Kauniina kuolleet

Lisbonin sisaruksia oli viisi: Therese, Mary, Bonnie, Lux ja Cecilia. Vaaleita, pyöreä-poskisen herkullisia, melkein naisia.

Naapuruston pojat tarkkailevat heitä kunnioittavan välimatkan päästä. Heidän keräämänsä numeroidut näytteet ovat korvaamattomia todistuskappaleita tyttöyden mysteereistä, oudosta maailmasta, johon kuuluu hengiltä syleiltyjä pehmoleluja, huulipunia, tylsiä kesäpäiviä ja tamponeja: "Saimme selville, että tytöt itse asiassa olivatkin valepukuisia naisia, jotka ymmärsivät rakkauden ja jopa kuoleman asioita, ja että meidän tehtävämme oli vain saada aikaan meteliä, joka näytti jotenkin kiehtovan heitä."

Lisbonin sisarusten lumous ei haihdu - edes vuosia sen jälkeen - kun viimeisimmänkin päivät ovat päättyneet.




"Sinä aamuna, kun viimeinen Lisbonin tyttäristä teki itsemurhan - kyseessä oli Mary, ja hän teki sen unilääkkeillä kuten Therese aikaisemmin - ambulanssimiehet tiesivät täsmälleen missä heidän talossaan säilytettiin veitsiä, missä sijaitsi kaasu-uuni ja missä oli se kellarikerroksen kattoparru, johon saattoi sitoa hirttoköyden."

Näin alkaa Virgin Suicides. Mielestäni paras myyntipuhe.

Virgin Suicides on kammottava ja häiritsevä kirja Lisbonin perheen tytöistä, jotka kaikki vuorollaan tekevät itsemurhan teini-iässä. Tuota yhtä kauheaa vuotta seurataan tyttöjen naapurustossa asuvien poikien silmin ja ensimmäisestä lauseesta lähtien on selvää mihin kirjan lopussa ollaan päätymässä.

Virgin Suicides on ollut minulle nimen perusteella tuttu kirja jo pitkään. Viime viikolla kirja osui silmiin kirjastossa palautettujen kirjojen joukossa ja päätin hetken mielijohteesta lukaista ensimmäisen lauseen. Ja onneksi tein niin. Siinä meinasi jäädä Sherlock Holmes jalkoihin ja jos en olisi luvannut itselleni, että yhtäkään uutta kirjaa ei aloiteta ennen kuin se on luettu, niin olisin lukenut tämän heti. Viikko sitten lauantai-iltana Sherlockin luettuani päätin viimein aloittaa tämän Jeffrey Eugenidesin esikoisromaanin ja luin sen yhdeltä istumalta. Virgin Suicides on niitä näppeihin liimaantuvia kirjoja, jotka kuitenkin aiheuttavat inhottavan tunteen vatsanpohjassa.

Aihe kirjassa on kammottava ja häritseväkin. Nuorten tyttöjen itsemurha on kauhea tapahtuma ja lukijaa vaivaa alusta alkaen kysymys siitä, miksi tytöt päätyvät ratkaisuunsa. Kirjan luettua olo ei totta puhuen ole yhtään sen viisaampi, johtuen kerrontaratkaisusta.

Pidin paljon Eugenidesin tavasta kertoa kirja naapuruston poikien näkökulmasta. Lisbonin tytöt näyttäytyvät pojille mysteerinä, kauniina ja tuhoon tuomittuina, kun pojat aikuisenakin muistelevat omaa nuoruuttaan ja Lisbonin tyttöjen salaperäistä lumovoimaa. Kerrontaratkaisu kuitenkin aiheuttaa sen, että se, mitä Lisbonin perheen suljettujen ovien sisällä tapahtuu, jää salaisuudeksi. Itsemurhien syy on pojillekin epäselvä, eikä Virgin Suicides pyri muutenkaan tarjoamaan aukotonta selitystä sille, miksi tytön päätyivät järkyttävään ratkaisuunsa.

Virgin Suicides toi moneen otteeseen mieleeni marraskuussa lukemani Stephen Kingin Carrien. Vaikka kirjojen tyylilajit ovat täysin erilaiset, molemmat kertovat nuoren tytön (tai Eugenidesilla tyttöjen) elämästä, joka tavalla tai toisella päättyy tragediaan. Carriessa tragedia kohtaa koko kaupunkia, Virgin Suicidesissa yhtä perhettä, vaikka tapahtumat vaikuttavat kyllä koko naapurustoon. Molemmissa on sama, uhkaava tunnelma ja kirjan lopun tietää jo alussa.

Virgin Suicides ei ole pitkä kirja, mutta etenee sivumäärästään huolimatta melko verkkaisesti. Kirjaa on vaikea laskea käsistä, sillä vaikka tietää, miten kaikki tulee päättymään, niin silti haluaa tietää miksi ja sisimmässään kuitenkin toivoo, että kävisi toisin. Kirjan loppu tulikin lopulta todella yllättäen ja kauheana, sillä vaikka tiesin mitä tuleman pitää, en kuitenkaan ollut kuvitellut sen tapahtuvan aivan niin.

Pidin paljon myös Eugenidesin kirjoitustyylistä, sillä siinä on jotain tavattoman vangitsevaa ja kiehtovaa. Virgin Suicides on niitä tunnelmallisesti nappaavia kirjoja, jotka kahlitsevat ja valloittavat lukijan.

Kaiken kaikkiaan Virgin Suicides on kauhea, häiritsevä, mutta hyvä ja vangitseva kirja. Erityisesti viehtätyin tunnelmasta ja kirjoitustyylistä. Eugenides tietää miten kirjoitetaan loistava ensimmäinen ja viimeinen lause.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet
Alkuperäisteos: The Virgin Suicides
Kirjailija: Jeffrey Eugenides
Kääntäjä: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012 (alkuperäisteos 1993, ensimmäisen kerran Otavan julkaisemana 2003)
Sivuja: 287
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A popular author's first book" 

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Arthur Conan Doyle - Sherlock Holmesin seikkailut

Kaikkien salapoliisikirjojen esi-isä!

Englantilainen kirjailija Sir Arthur Conan Doyle (1859-1930) on nykyaikaisen salapoliisikirjallisuuden perustajia. Hänen kertomuksensa päähenkilö, johdonmukaisesta päättelytaidostaan kuuluisa Sherlock Holmes ja tämän ystävä ja apulainen tohtori Watson ovat alansa maineikkain kaksikko. Seikkailuja on aika ajoin herätelty henkiin niin televisiosarjoina kuin elokuvinakin ja yhä ne saavat uusia ihailijoita ympäri maailman.

Tämä pokkari sisältää tarinakokoelmat
Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin muistelmat ja Sherlock Holmesin paluu, joissa tämä kotkannenäinen, haukankatseinen, savupiippua poltteleva mestarisalapoliisi on terävimmillään.


Minut on viime viikkoina villinnyt suoranainen Sherlock Holmes -kuume. Kaikki, kuten varmaan olen jo maininnut, alkoi Uusi Sherlock -tv-sarjasta, jonka katsottuani myös Doylen kirjoittamat Sherlock Holmes -kirjat alkoivat kiinnostaa. Maaliskuun lopulla luin yhden Holmesin kuuluisimmista seikkailuista, Baskervillen koiran, josta pidin kovasti. Viime viikolla päädyin taas kirjaostoksille ja mukaan tarttui tämä uusi pokkaripainos Sherlock Holmesin seikkailuista.

Sherlock Holmesin seikkailut on Doylen kuuluisimpia Sherlock Holmes -kirjoja. Se on novellikokoelma ja tämä versio sisältää Sherlock Holmesin seikkailut -nimen alle kerättynä myös novellikokoelmat Sherlock Holmesin muistelmat ja Sherlock Holmesin paluu. Yli tuhat sivua toinen toistaan jännittävämpiä Sherlockin ja Watsonin seikkailuja siis.

Minä nautin Sherlock Holmesin seikkailujen lukemisesta mielettömän paljon. Vaikka kirja on todella paksu, missään vaiheessa ei iskenyt epätoivo, vaan kirjaa luki nopeasti. Kaikki novellit ovat noin kolmenkymmenen sivun mittaisia ja niinpä niitä oli ihana lukaista jokunen milloin missäkin välissä. Muistaakseni yksikään tarinoista ei ollut tylsä, vaan kaikkiin oli keksitty jokin kiehtova jippo joka sai jatkamaan lukemista. Milloin se oli sitten jalokivivaras, murhaaja, kidnappaaja, kiristäjä, tai jotakin muuta. Doylelta ei nimittäin ole loppunut mielikuvitus kesken.

Kun tullaan dekkareiden alueelle, olen enemmän sitä tyyppiä, joka nauttii Agatha Christien tyylisistä mysteereistä, joissa toimintaa tärkeämpää, on epäiltyjen motiivien kartoittaminen ja moninaiset päätelmät. Minua ei niinkään kiinnosta lukea sarjamurhaajista tai kuunnellla tarkkaa kuvausta milloin mistäkin ruumiista.

Sherlock Holmesit ovat jotakin näiden kahden väliltä. Toimintaa kyllä on, murhaajia jahdataan revolverien kera ja Holmes perustaa tutkimuksensa enemmänkin jalanjälkiin, kuin motiivien pohdiskeluun. Sherlock Holmesin seikkailuita lukiessa onkin juuri sopivasti tapahtumia, ettei lukija pitkästy, mutta toisaalta nautin siitä, kun sain arvailla rikollisia ja sitä kuinka kaikki milloinkin on tapahtunut. Sherlock Holmesin metodi on tosiasioihin perustuva, hän tutkii ensin raa'at faktat ja lähtee rakentamaan sitä kautta ainoan mahdollisen teorian. Välillä voin minäkin ylpeänä sanoa osuneeni oikeaan arvailuissani.

Edelleen nautin suuresti vertaillessani keskenään Doylen alkuperäistä materiaalia ja tv-sarjaa. Sarjan tekijät ovat ottaneet vapauksia ja modernisoineet asioita onnistuneesti, mutta välillä huomasin jotakin novellia lukiessani tajuavani äkkiä, että tämähän on siinä tv-sarjan jaksossa! Esimerkiksi kirjan ensimmäinen novelli, Kuningas pulassa, on selvästi modernisoitu (ja pistetty aikalailla uuteen uskoon) toisen tuotantokauden avausjaksossa Scandal in Belgravia. Hauskasti kirjasta kuitenkin tunnistaa joitakin pieniä seikkoja, jotka on otettu mukaan tv-sarjaan.

Tällä kertaa haluan myös mainita kirjan esipuheen, joka oli todella mielenkiintoista luettavaa. Siinä puhutaan Sherlock Holmesin ja Doylen vaiheista, sillä sarjan kirjoitusprosessi on todellakin mielenkiintoinen. Doyle nimittäin kyllästyi Holmesista kirjoittamiseen ja mestarisalapoliisi kuolee Sherlock Holmesin muistelmat -kokoelman viimeisessä novellissa. Sherlock Holmesin laaja ja omistautunut fanikunta ei ottanut asiaa hyvin ja vaati sankarin paluuta. Doyle sai jopa uhkauskirjeitä ja kirjoitti lopulta Baskervillen koiran, joka tosin sijoittuu aikaan ennen Holmesin kuolemaa. Lopulta Holmes teki paluun myös kuoleman porttien takaa ja Sherlock Holmesin paluu -kokoelman ensimmäisessä jaksossa salapoliisi palaa takaisin. Doylea käy tässä tapauksessa hiukan sääliksi, mutta tavallaan tavallaan intohimoinen fanikunta myös huvittaa.

Sherlock Holmesin seikkailut on mahtava, viihdyttävä ja ihanan muhkea teos, jota suosittelen lämpimästi kaikille mestarisalapoliisin edesottamuksista kiinnostuneille. Aion edelleen jatkaa sarjan parissa, mutta tämän tiiliskiven jälkeen pidän kyllä hieman taukoa.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Sherlock Holmesin seikkailut (sis. Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin muistelmat, Sherlock Holmesin paluu)
Alkuperäisteos: The Adventures of Sherlock Holmes (The Adventures of Sherlock Holmes, The Memoirs of Sherlock Holmes, The Return fo Sherlock Holmes)
Kirjailija: Sir Arthur Conan Doyle
Kääntäjä: O. E. Juurikorpi (uudistettu suomennos)
Sarja: Sherlock Holmes
Kustantaja: WSOY / Bon-pokkarit
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäisteos 1905, ensimmäinen suomenkielinen painos 1957)
Sivuja: 1099
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book of short stories"

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Sarah J. Maas - Crown of Midnight

Crown of Midnight on toinen osa Throne of Glass -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä osasta, Throne of Glass.

Crowned by Evil.
Bound by Duty.
Divided by Love.


Celaena Sardothien, royal assassin, is the King of Adarlan's deadliest weapon. She must win her freedom through his enemies' blood - but she cannot bear to kill for the crown. And every death Celaena fakes, every lie she tells, put those she loves at risk.

Torn between her two protectors - a captain and a prince - and battling a dark force far greater than the king, Celaena must decide what she will fight for: her liberty, her heart or the fate of a kingdom...


Luin Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjan aloitusosan jokunen viikko sitten. Nautin kirjan lukemisesta, mutta se ei täysin lumonnut minua. Halusin kuitenkin jatkaa sarjan parissa, sillä olin kuullut toisen osan olevan huomattavasti parempi ja tartuinkin sarjan toiseen osaan, Crown of Midnight, pian.

Celaenasta on nyt tullut kuninkaan salamurhaaja. Hän noudattaa kuninkaan oikkuja tappaa henkilöitä tämän käskystä. Vai tappaako? Celaena pelaa vaarallista peliä, jossa riskialttiina on niin hän itse, kuin hänelle tärkeät henkilöt. Pimeät voimat vaanivat kuitenkin vielä linnan käytävillä ja monta salaisuutta kaipaa ratkaisua. Verkko kiristyy kiristymistään ja kammottava käänne lähestyy.

Tavallaan Crown of Midnight oli selkeä tason nosto edelliseen osaan verrattuna. Celaenasta selviää hahmona paljon lisää, maailma ja koko kirjasarjan juoni alkavat hahmottua paremmin. Jotenkin en kuitenkaan vieläkään aivan varauksetta rakastunut tähän kirjasarjaan, vaikka lukemisesta edelleen nautinkin. Minulla on hyvin ristiriitaiset tunteet kun tästä puhutaan.

Pidin Celaenasta enemmän tässä toisessa osassa kuin ensimmäisessä. Häneen tulee paljon lisää syvyyttä eikä hän tunnu ihan niin pinnalliselta kuin ensimmäisessä osassa ja lukijan on helppo ymmärtää hänen ratkaisunsa. Celaena on vaikeiden haasteiden edessä ja on monesti henkisesti kovassa paikassa. Pidin paljon myös siitä, kuinka kirjassa näytettiin Celaenan monet puolet, toisaalta hän voi olla hyvin pelottava, kylmä ja sydämetön, mutta toisaalta hyvinkin haavoittuvainen.

Myös romanssipuolella mennään hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Sarjassa on selkeästi kolmiodraama-asetelma, mutta ei täysin perinteinen. Celaena tuntuu selkeästi päättävän kumpaa oikeasti rakastaa, eikä turhaan seilaa kahden yhtä ihanan kilpakosijan välillä. Crown of Midnight sain minut myös selkeästi Chaolin puolelle tässä draamassa. Dorian on omalla tavallaan ihana, mutta minusta Chaol ja Celaena ymmärtävät toisiaan paremmin. Chaol ja Celaena käyvät läpi paljon samoja ongelmia, kun taas Dorianilla on omat haasteensa.

Juoni lähtee tässä kirjassa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Keskivaiheilla on eräs traaginen käänne, joka yllätti ainakin minut ja sydämeni särkyi pikkuisen. Tunnelma on loppuosan ajan todella synkkä ja masentava. Kaiken kaikkiaan juonta kuljetetaan uskottavasti ja hahmojen tunteet ja ratkaisut tuntuvat oikeilta.

Nautin paljon myös Maasin luomasta fantasiamaailmasta. Maailmaan on saatu oma, uniikki puolensa, eikä se tunnu vain toisen keskiaikafantasian kopiolta. Nautin paljon kirjan muinaista magiaa pohdiskelevista osioista ja odotan innolla mitä kaikkea seuraavissa osissa selviääkään.

Olin kuullut paljon hypetystä kirjan lopusta ja sen kaiken mullistavasta käänteestä. Voi olla, että odotukseni olivat liiankin korkealla, sillä myönnän olleeni hiukan pettynyt. Tulihan eräs tietty asia aika puskista, mutta mielestäni paljastus oli melko kliseinen, eikä sinänsä yllättänyt minua yhtään.

Oikeastaan kaikki ongelmani tämän sarjan kanssa tiivistyvät vain siihen, etten ole oikein kunnolla sisällä kaikessa. Nautin lukemastani koko ajan ja kirjojen parissa viihtyy, mutta sarja ei ole vielä lumonnut minua ja se on jäänyt hiukan etäiseksi. Olen kuitenkin edelleen kiinnostunut jatkosta ja aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Kolmas osa, Heir of Fire on jo ilmestynyt ja neljännen osan pitäisi kai ilmestyä alkusyksystä. Lisäksi on ilmestynyt novellikokoelma The Assassin's Blade joka kertoo Celaenan vaiheista ennen ensimmäistä osaa. The Assassin's Blade on minulla tällä hetkellä lainassa ja luulen, että tulen tarttumaan siihen melko pian.

Crown of Midnight on viihdyttävää nuortenfantasiaa, mutta henkilökohtaisesti kirja ei ole minulle mitään sen enempää.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Crown of Midnight
Kirjailija: Sarah J. Maas
Sarja: Throne of Glass, #2
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaisuvuosi: 2013
Sivuja: 422
Luettavaksi: kirjastolaina

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Rick Riordan - Salamavaras

Percy Jackson, #1

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi…

”Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet.”


Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään.

Rick Riordanin Percy Jackson -sarja on yksi ehdottomia suosikkisarjojani, kun puhutaan hauskasta, valloittavasta ja kaikin puolin mahtavasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Luin sarjan ensimmäisen kerran ala-asteen viimeisillä luokilla (Heti kun olin päässyt yli siitä, että tätä markkinoitiin uutena Potterina, sillä kieltäydyin aluksi lukemasta selkeältä Rowlingin plagiaatilta vaikuttavaa sarjaa.) ja sarja on kulkenut mukanani ihan näihin päiviin asti. Joulukuussa sain loppuun Percy Jacksonin tarinaa jatkaneen Olympoksen sankarit -sarjan (linkki) ja tammikuussa tutustuin lisää kreikkalaiseen mytologiaan Percy oppaanani (linkki). Pääsiäisloman alussa minulle tuli taas yllättäen Percy-fiilis ja päätin aloittaa ihan alusta omasta hyllystä löytyvällä Salamavarkaalla.

Oli mielettömän ihanaa palata takaisin Percyn maailmaan. Olen toki lukenut Riordania viime vuosina ja tämän sarjan useita kertoja, mutta edellisestä kerrasta oli vierähtänyt aikaa. Kun viimeksi tapasin Percyn, hän lähenteli seitsemäätoista ikävuotta, mutta Salamavarkaassa hän on vasta 12-vuotias. Lukukokemus olikin siis varsinainen nostalgiaretki.

Jos joku on onnistunut missaamaan sarjan idean, se on tiivistettynä tässä. Percy Jackson on 12-vuotias poika, jonka elämä on aina ollut täynnä kummallisia tapahtumia. Lastentarhassa hänen kehdossaan oli käärme ja hänestä tuntuu usein, että häntä pidetään silmällä. Percy on ei ole koskaan ollut yhdessä koulussa vuotta kauempaa, vaan on aina tullut erotetuksi syystä tai toisesta ja hänellä on häirikön maine. Tapahtumat lähtevät vyörymään odottamattomaan suuntaan Percyn luokkaretken jälkeen ja poika saa tietää olevansa puolijumala, Poseidonin poika. Zeuksen mestarisalama on varastettu ja jotta estettäisiin ihmiskunnalle tuhoisa sota, on Percyn ja hänen uusien ystäviensä löydettävä ja palautettava salama.

Se, miksi pidän niin kovasti Percy Jacksoneista, tiivistyy oikeastaan jo sarjan nimeen. Percy on ehdottomia suosikkihahmojani ja minulla on aina mielettömän hauskaa hänen seurassaan. Riordan on huumorin mestari ja Percy mahtava hahmo. Häneltä ei lopu energia kesken ja täpäristä tilanteista selvitään mielikuvituksellisilla ratkaisuilla. Epätoivon hetkistäkin löytyy pisara huumoria ja Percyllä on myös hyvä sydän ja roppakaupalla rohkeutta.

Olympoksen sankarit -sarjassa päähenkilö ei ole enää yhtä selvästi Percy kuin Percy Jackson -sarjassa. Percyissä sen sijaan Percy on ehdottomasti keskiössä ja toimii tarinan minä-kertojana. Ja voi. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon olin ikävöinyt Percyn elävää ja hauskaa kertojanääntä. Rick Riordan, kuten sanottua, osaa naurattaa lukijaa ja Percyn kerronta on kerrassaan mahtavaa. Nauroin kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen, sillä vaikka juoni olikin tuttu, monet hauskat heitot olivat päässeet unohtumaan.

Oli myös todella mielenkiintoista palata sarjan alkuun ja muistella mitä kaikkea Riordan ensimmäisessä osassa paljastaa. Paljon sarjaa lukeneelle Riordanin antiikin mytologiaa nykyaikaan nerokkaasti yhdistelevä konsepti on jo todella tuttu, mutta oli hauskaa palata aivan alkuun ja nähdä kaikki taas tuorein silmin. Mukavasti myös näki, kuinka osaa tulevista tapahtumista pedattiin jo ensimmäisessä osassa.

Historiasta kiinnostuneena minua kiehtoo aina Riordanin kirjoissa se, kuinka upeasti hän on tuonut antiikin mytologian nykypäivään. Faktat ovat kohdallaan, mutta ne on modernisoitu mahtavalla tavalla. Olympos-vuori on Empire Stage Buildingin huipulla, sodanjumala Ares on ilkeännäköinen prätkäkundi, Poseidon näyttää rantapummilta ja lentävien sandaalien sijasta on lentävät tennarit. Silkkaa neroutta.

Puoliveristen leiri on myöskin ihastuttava miljöö, johon rakastun kerta toisensa jälkeen. Itse tuskin selviäisin leirillä kovinkaan hyvin, mutta minusta on ihana lukea miekkamittelöistä, jousiammunnasta ja muista aktiviteeteista. Puhumattakaan herra D:stä, leirin varsin omalaatuisesta johtajasta.

Kaiken kaikkiaan Salamavaras oli edelleenkin ihanaa luettavaa ja lumosi minut täysin. Olisin varmasti jo aloittanut toisen osan, mutta pääsiäispyhät ovat estäneet kirjasossa vierailun, joten ei auta kuin odottaa. Jatkaa kuitenkin aion, siitä ei ole mitään epäilystä.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Salamavaras
Alkuperäisteos: The Lightning Thief
Kirjailija: Rick Riordan
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro
Sarja: Percy Jackson, #1
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010 (alkuperäisteos 2005, ensimmäinen suomenkielinen painos 2008)
Sivuja: 362
Luettavaksi: omasta hyllystä

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Kirjaostoksia ja lakko

Montakohan postausta siitä on kun viimeksi pamautin järjettömän kirjavuoren pöytään? Niinpä, ei kovinkaan montaa. Edellisistä moni oli sentään lahjoja, mutta nyt en voi puolustautua muuten kuin Hullujen päivien hulluudella ja koeviikon rasituksien aiheuttamalla ansaitulla itsepalkitsemisella. Eikä tässä nyt montaa kirjaa ole.


Hullut päivät tosiaankin olivat reilu viikko sitten. Itse en erityisesti tykkää Hulluilla päivillä käydä, mutta nykyään käyn aina pyörähtämässä Akateemisen kirjakaupan puolella. Muut tavarat jätän suosiolla muille, mutta kirja-alennuksia on vain mahdoton vastustaa.


Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Conn Iggulden: Myrskylintu (Ruusujen sota, #1)
Anne Frank: Päiväkirja
 
Teemestarin kirjan bongasin jo valmiiksi katalogista ja sen perässä Hulluille päiville lähdinkin. Kirja on ollut lukulistalla jo pitkään ja arvelen pitäväni kirjasta niin paljon, että se ansaitsee paikan myös omassa hyllyssäni. Iggulden ja Anne Frankin päiväkirja taas olivat puhtaasti heräteostoksia pokkaripinoista. Iggulden herätti huomioni koska oli niin kultainen ja Anne Frankin päiväkirja on pitänyt lukea jo pitkään ja myös omistan kirjan mielelläni.
 
Tiedä sitten olinko Hullujen päivien jäljiltä vielä ostohuumassa, sillä tällä viikolla olin äidinkielen kokeen jälkeen Suomalaisessa kirjakaupassa ja halusin ostaa kaupan tyhjäksi. Erityisesti huomioni kiinnittivät kuitenkin kaksi kirjaa.
 
 
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
 
Austen on taas viimeaikoina kiinnostanut minua paljon ja äidinkielen kurssille luinkin hänen romaaninsa Kasvattitytön tarina. Neito vanhassa linnassa on viimeinen lukematon Austen ja olen rakastunut näihin uusiin Bon-pokkaripainoksiin. Omistan jo Viisastelevan sydämen ja vastustan halua hankkia loputkin. (Y&E ja J&T minulla on jo kaiken lisäksi muina versioina.) Sherlock Holmes taas etenkin tv-sarjan muodossa tämän hetkinen fanituksen kohteeni ja valtavan paksu yhteisnide näytti vastustamattomalta.
 
En kuitenkaan ostanut kirjoja ennen kuin vasta torstaina. (Vaikka minua yritettiin tehokkaasti puhua ostamaan kirjat heti erään nimeltä mainitsemattoman Suden toimesta...) Alun perin ajattelin palkita itseni vasta koeviikon jälkeen, mutta päätinkin siirtää lahjani jo lomaa edeltäviksi. Holmes-kokoelmaa olen jo aloittanut ja pitänyt lukemastani kovasti.
 
Tämän mukavan osuuden jälkeen päästään kuitenkin postauksen ikävään osioon. Kirjojen ostelu on rakas harrastus josta nautin kovasti, mutta kirjahylly ja kukkaro ovat vähän toista mieltä. Molempia säästääkseni olenkin päättänyt nyt mennä lakkoon kirjojen oston suhteen. Olisi myös kiva lukea ne ostamani kirjat joskus... Tämä lakko on voimassa ainakin siihen asti, että Rothfussin Viisaan miehen pelko ilmestyy. (Tämän hetkisten tietojen mukaan loppukeväästä.) Sen kirjan olen nimittäin luvannut itselleni, vaikka joutuisin (ja luultavasti joudunkin) pulittamaan pitkän pennin. Mutta Kvothe on sen arvoinen.
 
Huoh. Iloisia ja surullisia uutisia siis. Lähipäivinä palaillaan varmasti kirja-arvostelujen merkeissä. Ihanaa pääsiäistä kaikille!