sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Toukokuun kooste

Kesä on täällä, kesä on täällä! Mainiota lomaa kaikille onnekkaille. Viimeinkin aikaa rentoutua.

Toukokuu hujahti jälleen hirveää vauhtia. Lukukuukautena kuukausi oli mainio, ehkä vuoden tähänastisista paras ja blogin ulkopuolellakin elämä luistaa eteenpäin. Kuukauteen on mahtunut kouluhommia, autokoulua, kavereiden näkemistä, kirjojen lukemista, mekkoshoppailua, kenkäshoppailua, kirjaostoksia, aurinkoisia kesäpäiviä ja kaatosateeseen osuminen pyörällä. Olen pyytänyt puolituttua irroittamaan kengännauhani pyörän polkimesta johon se jäi jumiin ja nauranut tapaukselle pari päivää. Kärsin hyvän kirjan aiheuttamasta lukujumista, katsoin ihan liikaa Olipa kerran -tv-sarjaa ja lainailin kirjastosta järjettömiä kirjapinoja. Soitin vähemmän kuin olisi pitänyt. Panostin koeviikkoon vaihtelevissa määrin, olin lukemiseen ehkä tarkoitetulla viikonlopulla yötä kaverilla ja silti meni hyvin. Ilmoittauduin ylioppilaskirjoituksiin ja kuittailin taas itse omia poissaolojani wilmasta. Sain ne lukkarit kuntoon. Katsoin jääkiekkoa ja olin raivoissani. En katsonut jääkiekkoa koska olin kaverilla ja en ollut niin raivoissani.

Eilinen päivä hujahti kahdissa lakkiaisissa. (Itse asiassa perhe joutui jakautumaan kahtia, kun oli kahden kummipojan ja yhden serkun lakkiaiset ja etäisyydet sen verran pitkät, että kaikissa käyminen samana päivänä mahdotonta.) Päivän mittaan havahduin aina ajatukseen, että ensi vuonna sitä pitäisi olla omissa juhlissa... Hurja ajatus. Hauska päivä kuitenkin takana, minusta mikään ei ole mukavampaa kuin kävellä hienoissa vaatteissa aurinkoisena kesäpäivänä, vaikka jalassa olisikin ne ihanat mutta vähän epämukavat korkokengät. (Tosiasia kuitenkin taitaa olla, ettei sekä siron näköisiä, että eräkengiksi kelpaavia korkkareita ole olemassa.) Minusta on kiva syödä kakkua, kätellä ihmisiä ja kuunnella juhlapuheita. Vielä mukavampaa on tulla illalla kotiin, kiskoa päästä ne kaksikymmentä pinniä, vaihtaa korkkarit villasukkiin ja hipsutella vielä juhlamekossa ympäriinsä.

Elämä on kivaa.

Mutta nyt niihin toukokuun luettuihin.

Toukokuun luetut: 

Kiera Cass: The Elite (The Selection, #2)
Charles Dickens: Oliver Twist
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (Linnunrata, #1)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
E.L James: Fifty Shades of Grey
Anneli Kanto: Pyöveli
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Rick Riordan: Titaanien kirous (Percy Jackson, #3)
Kiera Cass: The One (The Selection, #3)
Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille
Rick Riordan: Labyrinttitaistelu (Percy Jackson, #4)
Becky Albertalli: Simon vs the Homo Sapiens Agenda
Madeline Miller: Akhilleen laulu

Yhteensä: 13 kirjaa / 4799

Toukokuu oli kerrassaan mainio lukukuukausi. Paitsi, että ehdin taas lukea vähän enemmän, kirjat maistuivat ja tulin lukeneeksi pari ihan suosikkien listalle yltävää teosta. Kuukauden parhaat olivat ehdottomasti Jane Austenin Neito vanhassa linnassa ja Becky Albertallin Simon vs. the Homo Sapiens Agenda. Austen hurmasi edelleen, tällä kertaa vielä tavallistakin hauskempana ja Simon vs. the Homo Sapiens Agenda oli vain kaikin puolin mielettömän ihana. Myös aivan kuun viimeisinä päivinä lukemani Akhilleen laulu oli kerrassaan loistava kirja, herätti Troijan sodan henkiin ja sai minut itkemään viimeiset sivut yhtä soittoa. Siitä vielä lisää myöhemmin. Myös melkein kaikki muutkin lukemani kirjat olivat todella hyviä, Oliver Twist ja Kaikki se valo jota emme näe ainakin jäivät mieleen.

Loistavuuden rinnalle mahtui kuitenkin myös pettymyksiä. Kiera Cassin The Selection -sarjan jatko-osia ei mielestäni voi varsinaisesti kehua, mutta viihdearvo kirjoissa oli kuitenkin kohdallaan. Kuukauden huonoin oli kuitenkin ehdottomasti se kuuluisa Fifty Shades of Grey, jonka luin vuosien välttelyn jälkeen voidakseni dissata perustellusti. En tullut kiireiden keskellä bloganneeksi kirjasta, mutta vuodatukseni voi halutessaan lukemassa Goodreadsin puolelta. (linkki) Tiivistelmänä: huono kirja. Nauroin ääneen koska kirja oli niin typerä.

Kokonaisuutena toukokuu oli kuitenkin mainio lukukuukausi, luin paljon ja vieläpä paljon hyvää kirjallisuutta. Uusia lemppareita listoille.

Toinen lukiovuosi on nyt takana, kokeista selvitty ja abivuosi odotta kesäloman takana. Ajokortti alkaa olla jo melko lähellä (teoriakoe läpäisty ja viimeiset ajotunnit sekä inssi merkattu kalenteriin) ja kesätyöt alkavat heti kesäkuun alussa. YO-kirjoituksiin lukemista on myöskin kesälle luvassa, mutta kesäkuun ajattelin kyllä lomailla niiden osalta. Bloggailen kuitenkin kesäsuunnitelmistani, etenkin lukemisen suhteen, vielä erikseen.

Loppuun haluan vielä jakaa kuun lempiotokseni, jonka nappasin Tampereen kaupunginkirjaston järjestämällä Metso tutuksi -kierroksella. Pääsin nuuskimaan paikkoja joihin ei aina pääse ja salaperäiseltä parvekkeelta aukeni tämä ihana näkymä.


Ihanaa kesää kaikille! Syökää paljon jäätelöä ja lukekaa vielä enemmän hyviä kirjoja! ♥

lauantai 30. toukokuuta 2015

Becky Albertalli - Simon vs. the Homo Sapiens Agenda

Sixteen-year-old and not-so-openly gay Simon Spier prefers to save his drama for the school musical. But when an email falls into the wrong hands, his secret is at risk of being thrust into the spotlight. Now Simon is actually being blackmailed: if he doesn’t play wingman for class clown Martin, his sexual identity will become everyone’s business. Worse, the privacy of Blue, the pen name of the boy he’s been emailing, will be compromised.

With some messy dynamics emerging in his once tight-knit group of friends, and his email correspondence with Blue growing more flirtatious every day, Simon’s junior year has suddenly gotten all kinds of complicated. Now, change-averse Simon has to find a way to step out of his comfort zone before he’s pushed out—without alienating his friends, compromising himself, or fumbling a shot at happiness with the most confusing, adorable guy he’s never met.


Becky Albertallin esikoisromaani Simon vs. the Homo Sapiens Agenda ilmestyi vasta huhtikuussa, mutta jo nyt kirjalla on fanikunta ja kaikki rakastavat sitä oikealla ja vasemmalla. Kirjaa markkinoidaan etukannessa sanoilla "The love child of John Green and Rainbow Rowell" ja olen kuullut kirjaa suositeltavan myös Will Grayson, Will Grayson -romaanin ystäville. Koska pidän kovasti Greenistä ja Rowellista ja rakastan Will Grayson, Will Grayson -kirjaa, oli myyntipuhe siis toimiva ja vastoin taannoisen lakkoni sääntöjä päädyin ostoksille Akateemisessa kirjakaupassa. Sunnuntai-iltana aika tuntui otolliselta kirjan aloittamiseen ja maanantaina sain loppuun. Sillä voi pojat, miten ihana kirja onkaan kyseessä! Oi että. Oi että. (Kuten huomannette, tästä on nyt tulossa hypetysarvostelu.)

Simon Spierin elämä ei ollut mutkatonta aikaisemmin, mutta nyt asiat ovat menossa pahasti väärään suuntaan. Simon on sähköpostitse kirjeenvaihdossa salaperäisen Bluen kanssa ja heidän välillään kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen. Kumpikaan pojista ei ole vielä avoin homoseksuaalisuutensa kanssa, mutta keskustelut tuntuvat sytyttävän kummassakin rohkeuden kipinää ja halua kertoa. Sähköpostit kuitenkin päätyvät vääriin käsiin ja Simon tajuaa joutuneensa kiristyksen kohteeksi. Jos hän ei auta kiristäjäänsä, Martinia, luokan pelleä, lähestymään parasta ystäväänsä Abbya, Martin uhkaa julkaista sähköpostit. Simon on varsin sinut seksuaalisuutensa kanssa, mutta Martinin uhkaus ei ole ihan ideaalinen tapa tulla kaapista ulos. Simon ei myöskään halua satuttaa Blueta, jonka hän tietää olevan samassa koulussa kanssaan. Poikien välinen viestittely jatkuu ja Simon tajuaa ihastuneensa vakavasti poikaan, jonka todellista henkilöllisyyttä hän ei tiedä. Vielä.

Tiedättekö sen tunteen, kun kirja saa hymyilemään typerästi? Kun tanssahtelee lähikauppaan ihan vain siksi, että luki juuri ihan ylisöpön kohtauksen? Kun tekee mieli halata kirjaa ja peitellä se nukkumaan? (Okei, tiedän olevani outo.) Sillä sellainen tunne minulla oli kun luin tätä. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda on suloinen, hervottoman hauska, ihastuttava, viihdyttävä, kaunis ja kaikin puolin ihana kirja. Se on täydellistä luettavaa, jos haluaa jotakin, jonka jälkeen hymyilee varmasti.

Kirjan juoni saattaa kuulostaa tiivistelmänä vähän hassulta. Myönnän itsekin olleeni hiukan epäileväinen ja aina kun olen selittänyt kirjan ideaa kaverille, olen saanut vastaukseksi kulmien kohotuksen. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda on niitä kirjoja, joita ei vain täysin voi tavoittaa lyhyeen juonikuvaukseen. Kirja on niin elämänmakuinen, että tuntuu typerältä selostaa jotain alkuasetelmasta. Myös sana kiristys saattaa tuntua kummalliselta, mutta Simonin kertojanääni tekee oikeutta arjen komiikalle ja poika tajuaa itsekin tilanteensa olevansa naurettavassa tilanteessa.

Kirjan ehdottomasti paras puoli olikin minusta päähenkilö Simon. Voi että. Voisiko fiktiiviset hahmot muuttaa todellisiksi? Sillä minä tahdon Simon Spierin kaverikseni. Simon on suloinen, hauska, huumorintajuinen ja Potter-fani. (Viimeinen on tärkeä seikka.) Hän tuntuu todelliselta henkilöltä ja hänessä on jotain aivan vastustamatonta. Hän on juuri sitä tyyppiä, jonka oikeasti haluaisi ystäväkseen, hauska, rento, välittävä ja fiksu. Täytyy myös sanoa, että paitsi että pidin Simonista, huomasin myös samaistuvani Simoniin, hänen elämänasenteeseensa ja itsensä etsimiseen.

Hahmot olivat muutenkin kirjan parasta antia. Simonin perhe on mieletön, täysin kaheli ja ihastuttava. Perheeseen mahtuu paljon ristiriitoja, mutta myös paljon rakkautta ja yhteishenkeä. Simon perheineen skypettää Simonin collegessa opiskelevalle isosiskolle keskustellakseen tosi-tv-sarjan viimeisestä jaksosta, kilpailee siitä, kuka löytää nopeiten asioita Facebookista ja paljon paljon muuta. Isä heittää huonoa läppää ja äiti nostaa ison metelin lastensa jokaisesta elämäntapahtumasta. Mukana on sopivasti erimielisyyksiä ja epätäydellisyyttä, jotta perhe tuntuu todelliselta, mutta kaiken takaa aistii kuitenkin sen aidon välittämisen. Lisäksi minä rakastan kaheleita perheitä joilla on kummallisia traditioita ja hauskaa yhdessä, sillä voin ilokseni sanoa kuuluvani itse sellaiseen.

Myös Simonin ystäväpiiri hurmasi minut. Simonilla on ihania ystäviä ja kirjaan mahtuu myös välienselvittelyä ja satuttamistakin, mutta kaiken taustalla on ystävyydessäkin lämpöä. Rakastin oikeasti melkein joka ikistä hahmoa tässä kirjassa. Sivuhahmot erottuvat toisistaan heti kun saa kirjasta kiinni, kaikki tuntuvat aidoilta ja kirja yksinkertaisesti sädehtii. Niin paljon rakkautta.

Simon vs. the Homo Sapiens Agenda on myös hulvattoman hauska kirja. Nauroin kirjaa lukiessani ääneen monta kertaa, sillä mukana on niin paljon komiikkaa ja huumoria. Simon on loistava kertoja, hän tuo kaikkeen mukaan jotain hauskaa ja hänen elämänmakuiset sutkautuksensa tuovat väriä kaikkeen. Samaistuin myös vahvasti moniin tilanteisiin, hyvänä esimerkkinä seuraava:

"What's a dementor?"
I mean, I can't even. "Nora, you are no longer my sister."
"So it's some Harry Potter thing," she says.

Oi voi, olen itse käynyt vastaavan tilanteen läpi niin monta kertaa, en siskojeni kanssa, mutta vanhempieni kyllä.

Becky Albertalli onnistuu myös mielestäni todella hyvin tavoittamaan nuorten maailman ja ilmiöt. Simon ja Blue tapaavat alun perin Tumbrlin kautta ja muutenkin kirjailija tuntuu tietävän mistä puhuu ja olevan ajan hermolla. Huomaa, että kirja on aivan vasta julkaistu.

Sanoin tekstin alussa, että Simon vs. the Homo Sapiens Agenda on vaikea kirja tiivistää. Syytä löytyy varmasti siitä, että kirja ei keskitys yksipuolisesti vain perhesuhteisiin, kavereihin tai Blueen, vaan siitä löytyy niitä kaikkia. Kirjan parissa nauraa, söpöilee ja vähän surettaakin. Sitä huomaa myös lukevansa kuin dekkaria, sillä Bluen henkilöllisyyttä saa arvuutella toden teolla. Iloisena ja ylpeänä voin sanoa arvanneeni oikein. Hah.

Kirjan vahvuus onkin mielestäni sen kyky herättää niin monia tunteita, aivan laidasta laitaan. Luettuani minulla oli vain niin ihana tunne, sydän täynnä rakkautta koko maailmaa ja etenkin kirjaa kohtaan. Olenkin ollut koko loppuviikon enemmän tai vähemmän lukujumin kourissa, sillä mikään ei tunnu miltään ihanan kirjan jälkeen.

Jos nyt jotain negatiivista pitäisi keksiä, niin kirja loppui liian aikaisin. En tarkoita todellakaan sitä, että asiat olisivat jääneet kesken tai en olisi pitänyt lukemastani, mutta olisin oikeasti voinut vain jatkaa kirjan parissa. Aloinkin melkein samoin tien selata kirjasta lempikohtiani ja lukea niitä uudelleen. En vain tahtonut päästää irti.

Suosittelenkin kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka etsivät suloista ja hauskaa kesälukemista, jossa on kuitenkin sisältöäkin. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda on kaikkea tuota, ihastuttava, pakahduttava, suorastaan ihastuttavan pakahduttava teos. Uusi lemppari.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Kirjailija: Becky Albertalli
Kustantaja: Penguin
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 303
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: Kirjankansibingo: Punainen


perjantai 29. toukokuuta 2015

Rick Riordan - Labyrinttitaistelu

Labyrinttitaistelu on neljäs osa Percy Jackson -sarjassa, joten tämä bloggaus sisältänee spoilereita edellisistä osista.

Kun Percy Jacksonin uuteen kouluun osuu yliluonnollisia kykyjä omaava kuolevainen ja ylipirteiksi cheerleadereiksi tekeytyneitä antiikin hirviöitä, tilanne muuttuu tukalaksi. Percy ei voi muuta kuin jättää taakseen poliisiauton sireenit ja koulun savuavat rauniot.

Percy ystävineen saa tehtäväkseen etsiä muinaisen Daidaloksen rakennuttamasta, hirviöitä vilisevästä labyrintistä Adrianen langan. Vain sen avulla maanalaisissa sokkeloissa voi kulkea eksymättä ja joutumatta hirviöiden saaliiksi. Aikaa ei ole hukattavana – lanka on löydettävä ennen kuin titaanien valtiaan Kronoksen liittolaiset pääsevät siirtelemään sen avulla maanalaisia armeijoitaan.


Muutama viikko takaperin luin uudelleen Percy Jackson -sarjan kolmannen osan, Titaanien kirous. Kirja oli taattua Riordanin laatua ja minun teki mieleni aloittaa Labyrinttitaistelu melkein samoin tein. Ihan niin ei tapahtunut, mutta pian tartuin kuitenkin Percy Jacksonien neljänteen ja toiseksi viimeiseen osaan.

Labyrinttitaistelu on selvästi lopun alkua sarjalle ja kirjassa aletaan toden teolla pohjustaa viimeistä osaa. Percy vanhenee koko ajan ja kun hänen 16-vuotissyntymäpäivänsä on hetki hetkeltä lähempänä, niin on myös ennustus. Kronos vahvistuu, Luke ei osoita merkkejä katumuksesta, puolijumalat kääntyvät vanhempiaan vastaan ja vanhat viholliset versovat esiin. Percyn ystävineen on kohdattava tähän astisista haasteista suurin.

Kreikkalaisessa mytologiasta muistan jo pienenä lukeneeni ensimmäisestä historiankirjastani Minotauroksen labyrintista, sekä Ariadnesta ja Theseuksesta. Pidin tarinasta valtavasti, joskin loppu järkytti minua hiukan, Theseus kun ei ole se kaikista ihanin kuitenkaan ja niin kuin antiikin taruissa aina, asiat eivät pääty ihan niin mukavasti. Siksi olenkin aina pitänyt Labyrinttitaistelusta, sillä Daidaloksen rakentama, mystinen ja alati kasvava labyrintti on mielettömän kiehtova miljöö. Myönnettäköön, että kiehtovuuteen sisältyy aina kohdallani hitunen inhoa, sillä maanalaisissa tunneleissa harhailu ei niin sanotusti kuulu unelmapuuhiini. Mutta silti. Labyrintti. Siistiä.

Tämä Percy Jacksonien uudelleenluku on ollut täynnä nostalgiaa ja rakkaiden tarinoiden elämistä uudelleen. Labyrinttitaistelua lukiessani pääsin myös pitkästä aikaa siihen ihanaan mielentilaan, jolloin en ihan oikeasti tarkalleen muistanut, mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Edellisestä lukukerrasta on vierähtänyt niin paljon aikaa. Oi että, se oli hauskaa.

Nostalgisten tunteideni lumoissa juuri Labyrinttitaistelu olikin ihanaa luettavaa. Percyn ja Annabethin ystävyys alkaa kehittyä romanttisempaan suuntaan ja minun pieni sydämeni läpättää innosta. Oi Percy ja Annabeth. Niin paljon rakkautta molempia kohtaan. Tosin etenkin Percyä, joka on niin armottoman ihana.

Kun tartuin Labyrinttitaisteluun, en muistanut, kuinka traaginenkin kirjan loppu on. Kirja toki vasta pohjustaa Jumalten sotaa (joka muuten on mielestäni parhaita päätösosia ikinä), mutta vähän samaan tapaan, kuin Puoliverisessä prinssissä, taistelulta ei vältytä ja Titaanien kirouksessa synkennyt sarja jatkaa samalla linjalla.

Labyrinttitaistelun parhaita puolia on kuitenkin edelleen Riordanin huumori, tarinan seikkailullisuus, viihdyttävyys ja nappaavuus. Percyn parissa aika lentää ja kirja on ohi yhdessä hujauksessa. Labyrinttitaistelu on ehdottomia suosikkejani sarjassa ja nyt vain odottelen sopivaa hetkeä tarttua Jumalten sotaan, sarjasta viimeiseen. (Lasken Olympoksen sankarit omaksi sarjakseen.) Vähän haikeaakin, että pian on taas Percyn seikkailut seikkailtu.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Labyrinttitaistelu
Alkuperäisteos: The Battle of the Labyrinth
Kirjailija: Rick Riordan
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro
Sarja: Percy Jackson, #4
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010 (alkuperäisteos 2008)
Sivuja: 367
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: Kirjankansibingo: Piirroskuva

torstai 28. toukokuuta 2015

Ernest Hemingway - Jäähyväiset aseille

Vuodet vierivät pienessä Gorizian rajakaupungissa Italian koillislaidalla eikä ensimmäisen maailmansodan loppua näy. Tykit pauhaavat, miehet marssivat ja haavoittuneita haetaan ambulansseilla rintamalta. Nuori amerikkalainen Frederic Henry on liittynyt vapaaehtoisena Italian armeijaan. Frederic tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherine Barkleyhin ja sodan pyörteissä nuoret rakastuvat palavasti.

Sodan tapahtumat jatkavat vääjäämätöntä kulkuaan rakastavaisen ympärillä ja voittojen jälkeen tappioiden aika. Onko sodan repimässä maassa tilaa rakkaudelle?


Ernest Hemingway on kirjailija, jonka tuotantoon minun on pitänyt tutustua jo pitkään. Isäni sai Jäähyväiset aseille joululahjaksi ja kirja on houkutellut myös minua siitä lähtien. Lukeminen on kuitenkin usein vain jäänyt, kunnes viime viikolla Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe innoitti minut lukemaan muitakin sodan aikaan sijoittuvia romaaneja. Päätin siis lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Jäähyväiset aseille sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan, Italian rintamalle. Frederic Henry on amerikkalainen vapaaehtoinen Italian armeijassa ja kirja kertoo hänen vaiheistaan sodan pyörteissä. Nimestä huolimatta, tai oikeastaan juuri sen mukaisesti, romaani keskittyy kuitenkin sotaa enemmän rakkaustarinaan, sillä kun päähenkilö tapaa englantilaisen sairaanhoitajattaren, Catherine Barklayn ja rakkaus leimahtaa nopeasti.

Kirja osoittautui jotenkin hyvin erilaiseksi kuin odotin. Tiesin, että kyseessä on rakkaustarina ennemmin kuin Tuntemattoman sotilaan kaltainen sotaromaani, mutta silti kirjan painopiste yllätti. Myös Hemingwayn kirjoitustyyliin totutteleminen vei hetken, mutta kun siihen uppoutui, alkoi se toden teolla viedä mennessään.

Kirjalle ehkä mielestäni ominaisin piirre, johon totutteleminen vei eniten aikaa, oli Hemingwayn arkisen toteava kirjoitustyyli. Jäähyväiset aseille käsittelee rankkojakin aiheita, mutta niihin suhtaudutaan hyvin arkisesti. Kirja lipuu eteenpäin melankolisessa tunnelmassa ja aluksi olin hieman hukassa, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän kirjasta pidin. Lopussa kirja oli jo todella koukuttava, kun hahmojen tarinaan pääsi sisälle.

Lopulliset tunnelmat ovat kuitenkin hieman hämmentyneet. Kirja oli ohi tavattoman nopeasti, tai ainakin loppu tuli melko yhtäkkiä ja tarina loppui kuin veitsellä leikaten. Loppu oli paljon surullisempi kuin odotin ja olinkin kirjan luettuani hetken aika äimistyneessä tunnelmassa. Nyt lukemisesta on jo sen verran aikaa, että tunnelma on tasaantunut, mutta kirja jätti todella oudon tunteen sisälle.

Jäähyväiset aseille oli ensimmäinen lukemani Hemingway, muttei varmasti viimeinen. Kirjailijan tyyli vei mennessään ja haluan ehdottomasti ottaa selvää, mistä kaikesta hän on tehty.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Jäähyväiset aseille
Alkuperäisteos: A Farewell to Arms
Kirjailija: Ernest Hemingway
Kääntäjä: Veikko Polameri
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2011 (alkuperäisteos 1929)
Sivuja: 379
Luettavaksi: perheen kirjahyllystä
Haasteet: Kirjankansibingo: Valokuva



maanantai 25. toukokuuta 2015

Taas se poistokirjojen myyntitori

Ehtikö jo tulla ikävä? Olen edelleen kirjojen ostolakossa (tai ainakin ehkä, en minä enää tiedä), mutta poistokirjojen myyntitori pidettiin taas lauantaina Siivouspäivän kunniaksi ja eihän sinne voi jättää menemättä. (Ja myönetään, rikoin lakkoa muutenkin.) Edellisen kerran myyntitori pidettiin helmikuussa, saaliini sieltä täällä.


Saaliini myyntitorilta:

George R.R. Martin: Korppien kestit (Tulen ja jään laulu, #4)
Sofi Oksanen: Puhdistus
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Volter Kilpi: Alastalon salissa

Itsehillintään kykenemättömän bloggaajan ostos Akateemisesta:

Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda

Simon vs. the Homo Sapiens Agenda on Akateemisen harharetkeni tulos parin viikon takaa. Olin kuullut kirjasta paljon loistavia asioita ja sitä kaupataan samanhenkisenä kuin John Greenin ja David Levithanin Will Grayson, Will Grayson -romaania ja lisäksi vielä Greenin ja Rainbow Rowellin nimi etukannessa. Will Grayson, Will Grayson on yksi suosikkikirjojani ja viime vuoden parhaita, samoin Rainbow Rowellin teokset, joten myyntipuhe tepsi. Minulla oli kuitenkin lahjakortti, joten kyllähän tämän voi laskea lakon sallimaksi ostokseksi? Sain kirjan tänään loppuun ja oli joka tapauksessa joka pennin arvoinen, joten en kadu. Tästä lisää myöhemmin, mutta aivan ihanan ihastuttava, hurmaava, hauska ja koskettavakin kirja.

Poistokirjojen myyntitori taas on tapahtuma jota en jätä väliin jos yhtään rahaa taskun pohjalla pyörii. Kirjoja lähtee todella halvalla (Tamperella hinnat ovat yleensä 1€ tai 2€) ja jokin siinä vain vetoaa. Minulla on tapana mennä paikalle heti kymmeneksi jos suinkin mahdollista, sillä silloin liikkeellä ovat kaikki muutkin kahelit ja parhaat viedään päältä. Olin taas revetä nauruun ovien aukeamista odottaessani, sillä sateisessa kevätsäässä odottelevat jonottajat kyräilivät toisiaan ja näyttivät olevan valmiita ihan mihin vain, jotta saisivat kirjat jotka haluavat. Onneksi pientä tungosta lukuun ottamatta kaikki sujui kuitenkin mukavasti.

Scifi ja fantasia -hylly oli mielestäni tällä kertaa todella korkeatasoinen. Tarjolla oli mm. Rothfussin Tuulen nimi hintaan 2€ ja jos en olisi kirjaa jo omistanut, olisin pyörtynyt onnesta. Heti kirja ei ainakaan kadonnut, mutta toivottavasti joku onnekas korjasi sen mukaansa jossain vaiheessa. Itse hypin kuitenkin onnesta, kun tarjolla oli Martinia ja nappasin välittömästi mukaani Korppien kestit ja nyt on Tulen ja jään laulu -kokoelmani täydellinen. Kyllä hymyilytti loppupäivän, kirjakaupassa olisin pulittanut itseni kipeäksi, nyt hintaa se 2€.

Loput myyntitorilta löydetyt kirjat pistän tunnelman piikkiin, parilla eurolla on niin kiva nappailla mukaan kirjoja ihan vain koska tuntuu siltä. Chevalierin romaanin olen joitakin vuosia sitten lukenut ja muistan pitäneeni siitä silloin valtavasti. Puhdistus on roikkunut lukulistalla ikuisuuden ja Alastalon salissa kiehtoo ihan vain siksi, että voisin sanoa lukeneeni sen.

Siinäpä se kirjaostoksista. En tiedä kuinka lakkoni tulevaisuudessa käy, saa nyt nähdä. Yritystä oli, mutta olen iloinen joka tapauksessa. Kesälomaa on enää muutama päivä, mutta vielä on kaksi koetta ja motivaatio vähän alamaissa. No, huomisesta enkusta kyllä selvitään, keskiviikon yhteiskuntaoppi vähän hirvittää, mutta huomenna otetaan vain kirja kauniiseen käteen ja luetaan. Perjantaina olisi vielä autokoulun teoriakoe, josta tietenkin toivon pääseväni läpi ensi yrittämällä, sillä autokoulu on kallista lystiä eikä viitsisi hirveän monta kertaa yrittää. Tänään taidan kuitenkin vain loikoilla.

(Pakko muuten sanoa, että tv-sarja-koukkuni ei ole yhtään parempaan päin. Olipa kerran toinen tuotantokausi on vienyt mennessään, etupäässä syystä nimeltään Captain Hook. I'm in love. Joo, eipä siitä varmaan tarvitse enempää sanoa.)


Ihanaa kevättä ja lähestyvää kesää! 

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kiera Cass - The One

The One on kolmas osa The Selection -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää spoilereita edellisistä osista.

When she was chosen to compete in the Selection, America never dreamed she would find herself anywhere close to the crown - or to Prince Maxon's heart. But as the end of the competition approaches, and the threats outside the palace walls grow more vicious, America realizes just how much she stands to lose - and how hard she'll have to fight for the future she wants. 

Huhtikuun lopussa luin Kiera Cassin The Selection -sarjan avausosan, The Selection. Kirja ei erityisemmin hurmannut minua, mutta koukutti mukavasti ja päätin jatkaa sarjan parissa. Toukokuun alussa luin sarjan toisen osan, The Elite ja vaikka kirja ärsytti minua välillä suunnattomasti, oli se kuitenkin viihdyttävä tapaus. Kauaa minun ei onneksi tätä sarjan viimeistäkään (tai ei oikeastaan viimeistä, mutta palataan siihen kohta) osaa odotella ja heti kun varaus saapui noudettavaksi, aloitin kirjan. The One ei mielestäni ole mikään huikaiseva parannus edellisiin osiin nähden, mutta meni alas nopeasti.

The Selection on lopuillaan, tyttöjä on jäljellä enää vähän ja tunnelma kiristyy. Taistelu prinssi Maxonin sydämestä käy kiivaana, eikä kukaan halua hävitä. America tietää nyt viimein mitä haluaa, mutta hän ei ole valmistautunut siihen, miten vaikeaa se on saada. Hän pelkää häviävänsä ja tytön ja Maxonin välit rakoilevat. Ratkaisu lähestyy ja myös tragedia vaanii kaiken taustalla.

The One oli ihan mukiinmenevä päätösosa. Joiltain osin se oli mielestäni selkeästi parempi kuin edeltäjänsä, mutta osittain samat ärsytyksen aiheet sen kuin pahenivat tässä viimeisessä osassa. Olen silti tyytyväinen että luin, olihan The Selection -sarja mukava välipala.

Eniten tässä sarjassa edelleenkin tökkii arvoisa päähenkilömme America Singer. Hän on suorastaan raivostuttavan päättämätön nurisija, joka on kuitenkin olevinaan niin ihastuttava ja vilkas ja idealistinen ja upea. Americalla ei tunnu riittävän ymmärrystä muille kuin itselleen. Eniten minua nyppii se, että vaikka America tiedostaa selkeästi valinneensa Maxonin, hän kuitenkin pitää Aspenia edelleen varalla, ihan vain siltä varalta, että jos juttu ei prinssin kanssa päätykään häihin, niin hän ei jää tyhjän päälle. America ei myöskään kykene tunnustamaan tunteitaan tunteitaan Maxonille edellä mainitusta syystä ja koska America ei puhu niin Maxonkaan ei ja noidankehä on valmis.

Maxonin ja American välinen draama jatkuukin kirjassa entistäkin rasittavampana, kaikki menee aina pieleen ja matkaan tulee aina vielä yksi mutka. Minä aloin tässä kirjassa pikku hiljaa jo todella kyllästyä samaan jankkaamiseen kun mikään ei tuntunut etenevän minnekään. Kirjasta myös puuttui jotain edellisten kirjojen viihdyttävyydestä, vaikka se oli nopeaa luettavaa, niin ei yhtä nappaavaa ja junnasi enemmän paikallaan.

The One oli kuitenkin selkeä parannus, mitä tulee tyttöjen välisiin suhteisiin. Edellisissä kirjoissa osa on ollut ystäviä, mutta mukaan on mahtunut jos jonkinlaista kissatappelua ja draamailua. Nyt tytöt alkavat todella ystävystyä kaiken keskellä ja ainakin minä pidin käänteestä valtavasti.

Kirja loppui kuten odotinkin, mutta mukana on myös traagisia sävyjä, mitä en ollut odottanut. Muutaman hahmon perään jään ehdottomasti suremaan. Myös taustalla ollut poliittisempi aspekti kapinallisten ja George Illéan todellisen luonteen kanssa oli isommassa osassa kuin odotin. America ei mielestäni edelleenkään oikein istu taistelevan dystopiasankarittaren, esim. Katniss tai Tris, saappaisiin enkä siis kauheasti lämmennyt tälle puolelle kirjasta. Ihan mukiinmenevää settiä kuitenkin.

The One lopettaa alkuperäisen The Selection -trilogian. American tarina saakin loppunsa tässä, mutta sarja kuitenkaan ei. Kirjailija on sittemmin jatkanut sarjaansa ja nyt on jo ilmestynyt neljäs osa, The Heir, joka kertoo American tyttärestä. (Enempää en spoilereiden takia viitsi sanoa.) Ainakin viides osa on vielä tiedossa. Minusta tämä olisi voinut jäädä trilogiaksi, mutta koska The Selection tarjoaa viihdettä koko rahan edessä, uskon tarttuvani myös seuraaviin osiin. Tämä on vähän turha, teennäinen ja pahvinen sarja, mutta mikäs siinä. Joskus sitä kaipaa sellaista.

Arvosana: ♣♣

Teos: The One
Kirjailija: Kiera Cass
Sarja: The Selection, #3
Kustantaja: Harper Collins
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 323
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: Kirjankansibingo: nainen





keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Rick Riordan - Titaanien kirous

Titaanien kirous on kolmas osa Percy Jackson -sarjassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Salamavaras.

Merenjumala Poseidonin poika saa tehtäväkseen ratkaista karmean ennustuksen.

Newyorkilainen koulupoika Percy Jackson saa ystävältään Groverilta hätäpuhelun. Antiikin kammottavin hirviö on herännyt, eikä Grover ole ainoa, joka on vaarassa. Hirviön huhutaan pystyvän tuhoamaan jopa Olympos-vuoren, jumalten asuinsijan.

Ainoastaan metsästyksen jumalatar Artemis pystyisi jäljittämään hirviön, mutta hän on kadonnut jäljettömiin. Percyllä ja hänen puoliverisillä ystävillään on vain viikko aikaa löytää Artemis, ratkaista hirviön arvoitus ja selvittää, mitä karmea Titaanien kirous tarkoittaa.


Olen viimeaikoina lukenut paljon vakavampaa kirjallisuutta nuortenkirjallisuuden sijaan. Samalla tuulella olen vieläkin, mutta sunnuntai-iltana oli hetkellinen väsymys ja pöydän reunalla odotteleva kolmas Percy Jackson tuntui piristävältä vaihtoehdolta. Niinpä päätin jatkaa taas muutaman viikon jälkeen seikkailujani Percyn kanssa ja en taaskaan kadu hetkeäkään.

Titaanien kirous on aina ollut inhokkini Percy Jackson -sarjasta. Luulen tämän johtuvan siitä, että pienenä ikävöin suurimman osan kirjasta poissaolevaa Annabethia ja kieltäydyin pitämästä kirjasta ilman häntä. Percy Jackson -sarja kokee myös tässä kirjassa samanlaisen synkentymisen kuin Harry Potter Liekehtivän pikarin jälkeen. Vaikka Riordanin huumori jyrää edelleenkin ja seikkailu etenee samalla kaavalla kun kirjailijalla aina, on Titaanien kirous selkeästi synkempi kuin edeltäjänsä.

Titaanien kirouksen päälimmäinen tarkoitus on selvästi syventää kirjasarjan yhtenäistä juonta ja kirjassa selviääkin paljon lisää edellisissä kirjoissa sivuttuun ennustukseen liittyen. Ensimmäistä kertaa Riordan väläyttää myös vaihtoehtoa, ettei Percy välttämättä ole ennustuksen keskiössä, sillä edellisen kirjan lopussa parantunut Thalia Grace on mukana seikkailussa. Thalia on Zeuksen tytär ja myös vaarallisen lähellä 16-vuotissyntymäpäiväänsä.

Pienenä muistan olleeni todella innoissani Hirviöidenmeren lopussa kun Thaleia muuttuu petäjästä ihmiseksi. Muistan nähneeni Percyn ja Thalian potentiaalisena pariskuntana ja rakennelleeni pilvilinnoja siitä. Ehkäpä myös siksi en pitänyt Titaanien kirouksesta niin paljon, sillä jo alussa on selvää, että Percy ja Thalia eivät todellakaan ole päätymässä yhteen ja heidän ystävyytensäkin on hieman huteralla pohjalla.

Kirjan synkkyys tuleekin esille jo aivan alussa, kun Annabeth katoaa. Annabeth on yksi lempihahmojani sarjassa ja pienenä olinkin aivan murtunut kun jouduin lukemaan melkein kokonaisen kirjan ilman, että hän kutsuu Percyä leväaivoksi. Tällä lukukerralla olin kuitenkin ihan sujut Annabethin katoamisen kanssa ja keskityin sen sijaan fiilistelemään lukuisia Percabeth-vihjailuita. Myös Titaanien kirouksen loppu on selkeästi synkempi kuin aiemmin, ensimmäistä kertaa sarjassa hahmoja kuolee ja ennustuksen uhka todella synkentää tulevaisuuden.

Myös Riordanin luoma maailma syvenee entisestään tässä kolmannessa osassa. Titaanien kirouksessa esitellään Artemis ja hänen kaksoisveljensä Apollon. Tärkeään osaan nousevat myös Artemiin metsästäjät, tyttöjoukko, joka on vannonut uskollisuutta Artemiille. Metsästäjät pysyvät ikuisesti nuorina tyttöinä, metsästävät Artemiin kanssa ja pysyttelevät jumalattaren tavoin erossa miehistä.

Rakastan edelleenkin Riordanin maailmaa ja erityisesti nautin kohtauksista, joissa jumalat keskustelevat keskenään ja lastensa kanssa. Riordan on tavoittanut hienosti sen, kuinka jumalat ovat usein aivan omissa maailmoissaan mitä tulee palkintoihin ja rangaistuksiin, eivätkä ihmiset heille aina paljoa merkitse. Aina riidellään siitä kuka pitäisi tappaa vai pitäisikö ketään tappaa. Paras palkinto on yleensä se, että saa pitää elämänsä.

Riordan ei siis todellakaan petä ja huomasin nauttivani Titaanien kirouksesta paljon enemmän kuin odotin, ottaen huomioon lapsuuteni muistot kirjasta. Eipä ole enää mikään inhokki tämä. Percy Jacksoneiden lukeminen on kerrassan ihanaa, kylven nostalgisissa tunteissa, mutta samaan aikaan kirjat ovat minusta vieläkin yhtä hyviä kuin ala-asteella. Percy Jackson on yksi niistä hyvin kirjoitetuista koululaisille suunnatuista sarjoista. Huumori, mytologiset viittaukset, seikkailuhenki ja tunnelma uppoavat vanhempanakin.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Titaanien kirous
Alkuperäisteos: The Titan's Curse
Kirjailija: Rick Riordan
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro
Sarja: Percy Jackson, #3
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009 (alkuperäisteos 2007)
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: Kirjankansibingo: Fiktiivinen hahmo






sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

Jännittävä. Koskettava. Ahmittava.

Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta jalokivestä joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.

Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän, kanssa. Sota syttyy. Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen, mahdollisesti kirottu, jalokivi. Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät?


Kaikki se valo jota emme näe on todella kehuttu kaikkialla BookTubessa ja muuallakin olen kuullut kirjasta pelkkää hyvää. Romaani voitti esimerkiksi Pulitzer-palkinnon 2015. Kaunis kansi ja kiinnostavalta kuulostava juoni saivat minutkin tarttumaan kirjaan, etenkin kun kuulin, että kirja oltiin suomentamassa. Nyt teos on ilmestynyt ja saapui myös kirjastosta noudettavaksi. Jotta saisin kirjan palautettua piakkoin varausjonossa seuraavalle ja koska olen viime aikoina ollut vakavampien kirjojen lukutuulella, ei aloittamisessa mennyt kauaa. Eikä lukemisessakaan.

Kaikki se valo jota emme näe on jännittävällä tavalla koukuttava kirja. Sen koko saattaa tuntua painostavalta, sillä sivuja on paljon ja lisäksi kirja on myös todella massiivinen ja painava. Romaani on kuitenkin todella nopealukuinen, eikä minulla mennyt sen lukemiseen kuin muutama päivä. Se ei koukuta niin, että sitä menettäisi yöunensa jos ei saa tietää mitä tapahtuu sillä sekunnilla, mutta kun alkaa lukea, on miltei mahdotonta päästää irti. Tarina kaappaa mukaansa ja Doerrin väkevä kirjoitustyyli on vangitseva.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo kahdesta lapsesta, ranskalaisesta Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä, jotka kasvavat aikuisiksi toisen maailmansodan melskeissä. Kirja on kerrottu kummankin näkökulmasta ja lukija saa seurata, kuinka kaksi aluksi irtonaiselta tuntuvaa tarinalinjaa kohtaa. Tarinaa kerrotaan myös sekoittaen aikatasoja, pääosin edetään kronologisesti ja Marie-Lauren ja Wernerin luvut vuorottelevat, mutta kirja alkaa Saint-Malon pommituksen yöstä, jolloin hahmojen kohtaaminen on lähellä. Aikajärjestyksessä etenevän tarinan sekaan onkin ujutettu palasia tulevasta ja lukija saa koko ajan esimakua siitä mihin ollaan tulossa. Lopulta tarinalinjat yhtyvät lopullisesti.

Minä pidin paljon romaanin kerrontaratkaisusta. Doerr onnistuu pitämään molemmat näkökulmat kiinnostavina ja lukija janoaa tietää miten tarina päättyy. Ainoa pieni miinus on se, että vaikka molemmat näkökulmat ovat kiinnostavia, ainakin minulla oli aina toinen, joka kiinnosti enemmän. Se, kumpi, vaihteli kesken kirjan, mutta aina tunsin lukevani toista nopeasti päästäkseni sen kiinnostavamman pariin. Kirjassa on kuitenkin hyvin lyhyet luvut, mikä nopeutti lukemista ja karsi ylitsepääsemättömän tiiliskiven vaikutelmaa.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, rakastin Doerrin kirjoitustyyliä. Ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon, joten en voi etsiä sopivaa katkelmaa, mutta hänen kirjoituksessaan on jotain tavattoman vahvaa ja vangitsevaa. Koko kirjasta huokuu raskas, mutta ei masentava tunnelma, herkkyys, vahvuus ja huolellisuus. Kirjasta näkee, että sitä on työstetty huolella ja siitä on tehty niin hyvä, kuin ikinä mahdollista.

Kaikki se valo jota emme näe kaappasi minut mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Alkuosa onkin ehdottomasti yksi parhaita joita muistan vähään aikaan lukeneeni. Tempo hidastuu hiukan keskiosaa kohden ja välillä olinkin hiukan tylsistynyt. Loppua kohti, kun Marie-Lauren ja Wernerin kohtalot kietoutuvat yhteen, minun oli kuitenkin taas mahdotonta laskea kirjaa käsistäni.

Kaikki se valo jota emme näe sijoittuu toisen maailmansodan myrskyihin, joten kuten arvata saattaa, kirja ei ole erityisen pirteä. En kuitenkaan pitänyt sitä myöskään erityisen masentavana, vaan kaiken taustalla tuntui kuitenkin olevan pieni toivon kipinä. Onnellista loppua ei ole luvassa kaikille, mutta ehkä osalle. Kirjassa kuvataan myös erittäin kiehtovasti sitä, miten yksilö käyttäytyy hirvittävien asioiden keskellä. Marie-Laure isosetänsä kera päätyy välittämään kiellettyjä viestejä ja Werner vedetään mukaan natsikoulutukseen. Kaikista kauheinta kirjassa oli minusta seurata Wernerin vaiheita, sillä kaikki tuntevat natsien hirmuteot, tunnetuimpana ja hirvittävimpänä esimerkkinä keskitysleirit. Puolueen koneisto oli kuitenkin kammottava myös sisäpuolelta ja oli järkyttävää seurata, kuinka tavallisista pojista muokataan natsiupseereita. Vastustelusta saa maksaa kenties hengellään, eikä Wernerilläkään ole paljon vaihtoehtoja. Vastustaminen on rohkeutta, mutta sitä ei kaikilla ole ja sen seuraukset ovat luultavasti kohtalokkaat.

Pidin paljon myös kirjan lopusta ja loppu ja alku olivat mielestäni teoksen parhaimmat osat. Keskiosa vähän junnasi välillä paikallaan, mutta alku oli loistava ja loppuosa samoin. Pari kyyneltäkin tirautin kun loppu lähestyi. Kaiken kaikkiaan Kaikki se valo jota emme näe oli vahva ja kaunis teos, jota suosittelen lämpimästi, joskaan en sitä itse aivan rakastanut.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Kaikki se valo jota emme näe
Alkuperäisteos: All the Light We Cannot See
Kirjailija: Anthony Doerr
Kääntäjä: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2015 (alkuperäisteos 2014)
Sivuja: 544
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, " A Pulitzer Prize-winning book", Kirjankansibingo: Kaupunki

lauantai 16. toukokuuta 2015

Anneli Kanto - Pyöveli

Pyöveli on rehevä ja groteski romaani kolmesta miehestä, jotka päättävät pohjalaisten elämästä ja kuolemasta. Pyövelin poika Johann oppii maailman lain: pyövelinpojista tulee pyöveleitä ja papinpojista pappeja. Kihlakunnantuomari Wisander opettaa Johannille, että pyöveli on välttämätön kruunun virkamies ja järjestäytyneen yhteiskunnan tärkeä ylläpitäjä. Johann taistelee kohtaloaan vastaan, mutta perinne on vahvempi. Hänet lähetetään kisälliksi Lyypekkiin, missä hän pääsee pyövelien ammattikuntaan ja kuulee, että mestarismiehiä arvosti jo Martin Luther. Kun Johann palaa Vaasaan, kaupunkiin saapuu myös salaperäinen matkalainen, joka esittäytyy apteekkari Eggertsiksi ja kertoo tulleensa kaukaa Nevanlinnasta. Ryövärit ovat kuitenkin vieneet apteekkarin rahat ja todistukset.

Pyöveli, apteekkari ja tuomari päätyvät vähitellen omalaatuiseen riippuvuussuhteeseen keskenään. Kun Pohjanmaan noitavainot alkavat, murtuvat käsitykset laillisuudesta ja rangaistavuudesta. Noitien ajojahti muuttaa kaikkien kolmen elämän peruuttamattomasti.


Anneli Kanton (vai Kannon, nyt joku auttakaa) Pyöveli on uutuuskirja, joka päätyi lukulistalleni vähän tavallisesta poikkeavaa kautta. Tapasin kirjastossa parhaan ystäväni äitiä, joka on myös lukevia ihmisiä ja hän suositteli minulle juuri lukemaansa Pyöveliä. Kirja oli kuulemma valvottanut aamuyön tunneille saakka ja historiallisen aiheensa perusteella kiinnosti minua muutenkin. Lopullinen myyntipuhe oli kuitenkin se, kun äiti sanoi suositelleensa kirjaa ystävällenikin, mutta tämä oli kieltäytynyt lukemasta nimen vuoksi, Pyöveli kun kuulosti kuulemma niin kamalalta. Tämän jälkeen äiti oli heti tullut ajatelleeksi minua. En tiedä mitä tapaus kertoo lukutottumuksistani ja antamastani vaikutelmasta, mutta pistin kirjan lukulistalle ja varasin kirjastosta. Varauksen saavuttua minun piti tarttua kirjaan pikimmiten, sillä uutuuskirjana siinä oli varauksia eikä aloittamiseen voinut siis käyttää sitä kolmea kuukautta.

Pyöveli sijoittuu 1600-luvun Ruotsin vallan aikaiseen Suomeen. (Tätä ei erikseen missään mainita, mutta minä tein omat päätelmäni mainitun Axel Oxenstiernan ja noitavainojen historiallisen ajankohdan perusteella.) Kirjassa seurataan kolmen miehen, pyövelin, tuomarin ja apteekkarin vaiheita. Pyövelin poika Johann taistelee perintöammattiaan vastaan, apteekkari Eggerts on lähtöisin pohjalta mutta kiipeää sääty-yhteiskunnan portaita keinotellen ja tuomari Wisander kamppailee oman elämänsä ja ammattinsa asettamien haasteiden kanssa. Lopulta kolme elämää kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Pyöveli on vahva ja mieleenpainuva teos. Itse en ollut täysin huumaantunut ja kirja jäi ehkä hiukan etäiseksi, mutta kyseessä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, jota suosittelen lämpimästi historiasta kiinnostuneille.

Aihe on kirjassa rankka. Pyöveli kuvaa suurvalta-ajan sääty-yhteiskuntaa ja yksilölle usein julmaa yhteisöä, joka ei anna vaihtoehtoja. Esiin nousee myös naisen asema ja se, kuinka pienestä kipinästä saattaa syttyä roihu, jonka sammuttaminen on mahdotonta. Kirja ei olekaan erityisen mukavaa luettavaa, vaan on kaikin puolin synkkä. Henkilöiden elämät lähtevät usein sellaisille poluille, jonne niiden ei toivoisi.

Historia on ehdoton lempiaineeni koulussa ja siksi nautinkin paljon kirjan historiallisesta miljööstä. Pyöveli on aikamatka 1600-luvun Suomeen ja kirjassa kuvataan paljon esimerkiksi ajan kidutus- ja teloitusmenetelmiä. Välillä inhon väreet juoksivat pitkin selkää, mutta samaan aikaan kyseiset osuudet olivat mielestäni tavattoman kiinnostavia. Myös naisen asemaa kuvataan kiinnostavasti ja täytyy sanoa, että nyt olen taas iloinen eläessäni 2000-luvulla.

Pidin ylipäänsä paljon siitä, että kirjassa kuvattiin realistisesti pyövelin elämää. Viihdekirjallisuudessa ja elokuvissa pyöveli on usein pahiksen kätyri ja sadistinen hullu, joka nauttii muiden ihmisten tappamisesta. Kanto nostaa esiin sen, että pyöveli oli ennen kaikkea oikeuden jakaja, jolla ei ollut paljon vaihtoehtoja. Myös pyöveli saattoi kärsiä omatunnontuskia ja kuitenkin ammatti oli kansan keskuudessa pelätty ja hyljeksitty. Pyöveliä katsottiin karsaasti, eikä välttämättä päästetty sisään esimerkiksi pubiin tai kirkkoon.

Henkilökohtaisesti kirja jäi minulle kuitenkin etäiseksi ja oli mielestäni ajoittain vähän tylsä. Voi olla, että minulla oli myös hieman turhan suuret odotukset, mutta minulle kirja ei ollut mitään tavanomaista lukukokemusta ihmeellisempää. Suosittelen kuitenkin lukemaan jos kiinnostaa, kirja on ehdottomasti sen arvoinen!

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Pyöveli
Kirjailija: Anneli Kanto
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 387
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book published this year"

perjantai 15. toukokuuta 2015

Kirjankansibingo ja kuulumisia

Viime kesänä blogimaailma puhisi lukuintoa ja voitontahtoa Le Masque Rouge -blogin järjestämän kirjabingo-haasteen myötä. (Oma aloituspostaukseni ja koontini.) Tänä vuonna tuumasta toimeen on tarttunut Jonna Kirjakaapin kummitus -blogista joka on järjestänyt meille viime kesäistä bingoa muistuttavan kirjankansibingon.

Kuva luvallisesti ryövätty Kirjakaapin kummitus -blogista.

Haaste alkaa tänään 15.5.2015 ja päättyy 15.8.2015. Tarkoituksena on nimen mukaisesti lukea kirjoja ja ruksia ruutuja kun kansi sopii joihinkin niistä. Bingon saa vaaka-, pysty-, tai vinoittaisesta viiden ruudun rivistä. Käy lukemassa alkuperäinen infopostaus täällä.

Viime kesäinen bingoilu oli kerrassaan hauskaa, joten olen ehdottomasti mukana tänäkin vuonna. Paljon muitakin bloggaajia on jo ilmoittautunut osallistuvansa, joten eiköhän tästä saada vielä hauskat kolmisen kuukautta.

Sitten postauksen toiseen osioon, eli kuulumishöpötyksiin. Minusta tuntuu, etten ole vähään aikaan kirjoitellut mistään vähemmän kirjoihin liittyvästä ja koska minulla on taas ollut tapahtumarikkaat pari viikkoa, alkaa sormia jo vähän kihelmöidä.

Musiikki on viime aikoina soinut kuulokkeissa paljon. Eniten Imagine Dragons ja Les Miserablesin musiikit. Kuulostaa ehkä hiukan ristitiitaiselta musiikkimaulta, mutta tykkään molemmista. Imagine Dragonsia on nyt tavallistakin ihanampaa kuunnella, sillä bändi saapuu tammikuussa Suomeen ja minulla ja rakkaalla kaveriporukallani on liput. ♥ Enpä malttaisi millään odotella... Enää 258 päivää.

Lukeminen maistuu edelleen, mutta juuri nyt olen taas tv-sarjakoukussa... Paitsi, että katsoin tänään ensimmäisen jakson YLE:llä käyntiin pyörähtänyttä Outlander-tv-sarjaa (ihan kelpo ensimmäinen jakso, mahtavat musiikit), olen viimeisen viikon aikana hurahtanu Olipa kerran -tv-sarjaan. Vasta ensimmäisessä tuotantokaudessa mennään (eli se joka spoilaa minut saa tuta hurjan kostoni) ja vaikkeivat ensimmäiset jaksot ihan vakuuttaneet, nyt olen täydellisesti koukussa.

Kirjoista kesken ovat ikuisuusprojektiksi muodostunut Täällä Pohjantähden alla, pahasti tökkivä Norwegian Wood ja viimeisimpänä Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Ei siis paha tilanne ollenkaan ja Doerrista nautin tällä hetkellä kovasti.

Jääkiekkoa on tullut katsottua innokkasti, vaikkakin Suomen matka eilen päättyikin. Juuri eilistä peliä en tosin nähnyt, sillä olin kaverini synttäreitä viettämässä ja ilta sujui muissa merkeissä syöden ja aamuyöhön saakka jutellen. Tänään onkin sitten ollut vähän masentunut fiilis paitsi pienen univelan vuoksi, myös jääkiekkotulos on iskeytynyt tajuntaan. Tuomariraivoisten artikkeleiden ja päivitysten perustella taidan toisaalta olla ihan iloinenkin, etten peliä katsonut, sillä jo Venäjä-pelissä teki useaan otteeseen mieli lyödä jotakin ja suusta pääsi sensuroitavaa settiä. (Ihan kuriositeettina, kiroilen yleisesti todella harvoin, mutta jääkiekko on sellainen asia, joka saa kielenkannat heltymään... :D). Mutta ei kai tässä auta kun niellä pettymys ja odottaa ensi vuotta.

Kesälomakin kolkuttelee jo ovelle, joskin minun ja sen välissä on vielä koeviikko, eikä motivaatio ole tällä hetkellä huipussaan. Autokoulun teoriakokeeseenkin pitäisi pikku hiljaa alkaa lukea, jotta pääsisi siitäkin eroon.

Tällaista siis, kesä lähestyy ja elämä rullaa. Löytyykö täältä muita kirjankansibingoilijoita? Mitä kirjoja kesken? Mitä kuuluu?

maanantai 11. toukokuuta 2015

Jane Austen - Neito vanhassa linnassa

Hurmaava klassikko

Catherine Morland on aito ja teeskentelemätön pappilantytär, jolle vierailu läheiseen Bathiin merkitsee ensi askelia suureen maailmaaan. Kun Catherine puuhakkaan joutilaasti liikuskelee ystävänsä kanssa Bathissa, koko kylpyläyhteisö kiinnittää huomionsa viehättävän hupakkomaiseen tulokkaaseen. Näin tekee myös Henry Tilney, koko Bathin hienostunein ja sivistynein herrasmies, joka ihastuu Catherineen ensi silmäyksellä.


Maaliskuussa luin äidinkielen kurssille Jane Austenin Kasvattitytön tarinan. Nautin kirjasta kovasti ja päätin ehdottomasti tutustua myös viimeiseen Austenin romaaniin, jota en ollut vielä lukenut, Neito vanhassa linnassa -teokseen. Kauaa en malttanut kirjasta näppejäni erossa pitää, heti piakkoin ostin kirjan omakseni tänä uutena pokkarina ja viime viikolla aika alkoi tuntua otolliselta myös lukemiselle.

Neito vanhassa linnassa on mielestäni ehdottomasti Austenin romaaneista hauskin. Se myös poikkeaa hänen muusta romaanituotannostaan olemalla selkeä satiiri goottilaisesta kauhuromantiikasta. Kirjan päähenkilö, Catherine Morland on suloinen, mutta hiukan homssuinen ja maalainen tyttö, jota jo kirjan alussa kuvaillaan epätavalliseksi sankarittareksi. Catherine pääsee tuttavapariskunnan mukana vierailulle Bathiin ja tutustumaan ensimmäistä kertaa seurapiireihin ja todellisen maailman menoon. Catherine tapaa uusia tuttavia, uuden parhaan ystävänsä Isabella Thorpen veljineen, sekä hurmaavan, kunnollisen ja vilkkaan herra Henry Tilneyn, johon tyttö rakastuu. Catherine ja Isabella ovat ihastuneet romaanien lukemiseen ja Catherinen vilkas mielikuvitus saa siivet, kun hän pääsee vierailulle Northanger Abbeyn kartanoon.

Minä rakastuin tähän kirjaan heti ensimmäisten lukujen jälkeen. Austen on aina hauska, mutta tässä vielä tavallistakin ihastuttavampi ja ironisempi. Neito vanhassa linnassa nauraa päin naamaa goottilaisille kauhuromaaneille, joissa sankaritar löytää salaovia tai linnan isäntä on sydämetön vaimonsa murhaaja. Kirjaa lukiessani naureskelin ääneen useaan otteeseen.

Henkilökaarti on Austenin tapaan värikäs, löytyy niin ihastuttavia, kuin raivostuttaviakin persoonia. Etenkin herra Thorpe, Isabellan veli sai sappeni kiehumaan toden teolla. Siinä on henkilö, jollaisen takuulla jokainen tietää ihan elävästäkin elämästä, itsetietoinen kerskuri, joka ei kuuntele muita yhtään ja jonka kanssa on mahdotonta sopia yhtään mistään. Kirjaimellisesti karjuin ääneen muutamaan kertaan kirjaa lukiessani.

Onneksi myös ihania henkilöitä mahtuu mukaan. Henry Tilney on mielestäni kerrassaan hurmaava sankari, paitsi kunnollinen, myös hauska ja vilkas, mitä ei kaikista Austenin sankareista todellakaan voi sanoa. Siinä missä esimerkiksi Kasvattitytön tarinan Edmund on varsin jäykkä ja tylsähkö, Henry Tilney tuntuu todellisemmalta ja hänessä on enemmän luonnetta. Useaan otteeseen hymyilin hänen puheilleen.

Neito vanhassa linnassa hurmaakin myös kielellään ja hurmaavalla dialogillaan. Lueskelin useita pätkiä ääneen perheelleni ja ensimmäisenä mieleen jäivät ainakin seuraavat lausahdukset:

"Sinä olet pikemminkin ihana kuin älykäs." -Neiti Tilney veljelleen Henrylle.

"Ihminen, joka ei pidä hyvästä romaanista, olkoonpa kysymyksessä mies tai nainen, on varmasti sietämättömän tyhmä." -Henry Tilney

Neito vanhassa linnassa on tarkoituksellisesti kirjoitettu pilkkaamaan suureellista rakkausromaania ja Austen useaan otteeseen huomauttaa lukijoille rikkovansa tiettyjä sääntöjä ja kirjoittavansa elämästä todenmukaisemmin. Kirjassa ei myöskään ole aivan yhtä romanttista rakkaustarinaa kuin monissa muissa Austenin romaaneissa. Päähenkilöiden viat ja inhimilliset puolet tuodaan selkeästi esille (vaikka toki näin on myös monissa muissa Austenin romaaneissa) ja Austen rikkoo tahallaan monia illuusioita.

Minuun tämä humoristisempi ote upposi mainiosti ja rakastuin kirjaan heti alussa. Keskivaiheilla oli vähän hitaampi vaihe, jossa rakkauteni hiipui hiukan, mutta kaiken kaikkiaan pidin kirjasta suunnattomasti. Neito vanhassa linnassa liittyy ehdottomasti Austen-suosikkieni joukkoon, ellei jopa korkeimmalle korokkeelle.

Arvosana: ♣♣♣♣½

Teos: Neito vanhassa linnassa
Alkuperäisteos: Northanger Abbey
Kirjailija: Jane Austen
Kääntäjä: Eila Pennanen
Kustantaja: WSOY / BON
Julkaisuvuosi: 2015 (alkuperäisteos 1818, ensimmäinen suomenkielinen painos 1950)
Sivuja: 300
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book from an author you love that you haven't read yet"

tiistai 5. toukokuuta 2015

Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille

Linnunrata, #1


Mustan huumorin ja verbaalisen huumorin sävyttämä kulttikirja

"Älä hätäile. Maapallo tuhotaan tänään."

Tämä raju fantasia- ja science fiction -parodia sai loistavan vastaanoton ilmestyessään ensimmäisen kerran vuonna 1979, ja pian Adamsin piti rakentaa idean ympärille kuunnelma- ja tv-sarjat ja kaksi lp-levyä. 

Suuri ilveily käynnistyy, kun Hyper-avaruuden suunnittelutoimiston edustaja ilmoittaa Maan asukkaille aikomuksesta rakentaa aurinkokunnan halki avaruuden pikatie. Edustaja puhuu rauhallisesti:

"Valitettavasti planeettanne on raivattava rakennustöiden tieltä. Toimitus kestää hieman alle kaksi minuuttia. Kiitos."

Eloon planeettamme possauksesta jää ainoastaan Arthur Dent, joka pääsee huimalle matkalle pitkin Linnunrataa. Linnunradan työntekijän Ford Prefectin kanssa Arthur tutustuu avaruuden hallintaan, maisemiin ja tapoihin. 

Linnunradan käsikirja liftareille on hauska ja omalaatuinen tarina, jota ei voi tosikoille suositella, heille voi vain tyynesti ilmoittaa: 

"Älä hätäile, kun vieraan planeetan topparoikka koputtaa ovellesi. Se tekee vain laillista työtään. Edessä saattaa olla pieni askel yhdelle ihmiselle, mutta kunnon rysäys ihmiskunnalle."

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille kuuluu jälleen kerran niihin kirjoihin, jotka minun on pitänyt lukea jo ikuisuuden ajan. Kirja löytyy listoiltani, mutta olin muutenkin kuullut siitä paljon hyvää. Esimerkkinä mainittakoon Celestine, joka aina säännöllisin väliajoin hypettää Douglas Adamsia ja on henkisesti painostanut minua lukemaan tämän vaikka kuinka pitkään. Lauantaina rahtasin aivan järjettömän määrän kirjastonkirjoja takaisin (Kaksi painavaa kassillista. Pyörällä. Oli tuskaista.) ja palautuksen jälkeisessä helpottuneessa tunnelmassa, lainailin, kuinkas muutenkaan, lisää kirjoja. (Tosin huomattavasti vähemmän kuin vein takaisin, joten mission complete.) Linnunradan käsikirja liftareille oli hyllyssä, se oli ihanan pieni läpyskä ja nappasin sen mukaani. Illalla kun olin saanut Oliver Twistin  luettua, aika tuntui otolliselta jollekin nopealle ja aloin lukea tätä Douglas Adamsin Linnunrata-sarjan aloitusosaa.

Linnunradan käsikirja liftareille on hervoton scifi-parodia, jossa tuiki tavallinen mies nimeltä Arthur Dent temmataan mukaan päättömään hurjasteluun ympäri avaruutta. Maapallo räjäytetään atomeiksi, sillä se sattuu sijaitsemaan rakenteilla olevan avaruuden halki kulkevan pikatien varrella ja posauksesta selviää elossa vain Arthur Dent ystävänsä Ford Prefectin kanssa. Ford paljastuu joksikin aivan muuksi kuin tavalliseksi tallaajaksi ja ystävysten matkalle mahtuu jos jonkinlaista sattumusta ja kummallista härveliä.

Linnunradan käsikirja liftareille on täysin aivoton, outo ja päätön kirja. Hyvällä tavalla. Kirjassa ei totta puhuen ole päätä eikä häntää tai ainakin hyvin sinne tänne poukkoileva juoni, mutta se onnistuu olemaan mielettömän hauska ja upealla tavalla omalaatuinen. Kirjaa lukiessa nauraa useaan otteeseen.

Minusta kirjan parasta antia olikin ehdottomasti sen päätön huumori. Nauroin ääneen jo ensimmäisellä sivulla ja samoissa tunnelmissa mentiin suurin osa kirjasta. Esimerkiksi kirjan alkuosan tilanne, jossa Arthur Dent makaa mutalammikossa estääkseen puskutraktoreita jyräämästä taloaan, on kirjoitettu niin tragikoomisesti, että repeilin koko ajan. Lueskelin kirjasta myös pätkiä ääneen perheelleni, esimerkkinä mainittakoon esimerkiksi pätkä jossa puhutaan vogonien runoudesta.

"Kuten tunnettua vogonien runous on maailmankaikkeuden kolmanneksi huonointa. Toiseksi huonointa runoutta kirjoittivat Krian azgothit. Mestarirunoilija Grunthos Mahtipontisen lausuessa runoaan 'Oodi pienelle vihreälle möykylle jonka löysin kainalostani juhannuspäivän aamuna' neljä kuulijaa menehtyi sisäiseen verenvuotoon, ja ainoa keino jolla Keski-Linnunradan taiteilijoiden liiton vilunkilautakunnan puheenjohtajan onnistui selvitä hengissä oli järsiä toinen jalkansa poikki."
s. 52

Linnunradan käsikirja liftareille on todella lyhyt kirja ja siten nopeaa luettavaa, mutta muuten en pitänyt kirjaa erityisen nopeasti sulavana. Kirjan paras osuus on mielestäni ehdottomasti sen alku, silloin rakastin kirjaa täydestä sydämestäni, mutta loppua kohti mielestäni vähän laimeni. Kirjassa on välillä vähän tylsiäkin osuuksia ja kun koko ajan pitää miettiä mitä helkuttia seuraavaksi tapahtuukaan, oli lukukokemus vähän hajanainen. Toisaalta omalaatuisuus ja päättömyys on juuri ideana Linnunradan käsikirjassa liftareille, enkä siis varsinaisesti lähtisi mutkia suoristelemaan.

Kirja ei siis varsinaisesti lumonnut minua, vaikka siitä kovasti nautinkin. Adams on onnistunut kirjoittamaan loistavan ja viihdyttävän scifi-parodian, mutta minulle henkilökohtaisesti kirja ei ollut mitään sen enempää. Linnunradan käsikirja liftareille aloittaa kuitenkin viisiosaisen sarjan ja saatanpa joskus siihen paremmin tutustua jos satun innostumaan.

Arvosana: ♣♣♣½

Teos: Linnunradan käsikirja liftareille
Alkuperäisteos: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy
Kirjailja: Douglas Adams
Kääntäjä: Pekka Markkula
Sarja: Linnunrata, #1
Kustantaja: Taskukirja Loisto
Julkaisuvuosi: 2005 (alkuperäisteos 1979, ensimmäinen suomenkielinen painos 1981)
Sivuja: 156
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: Kirjallisen sivistyksen projekti, 2015 lukuhaaste, "A book a friend recommended"

maanantai 4. toukokuuta 2015

Charles Dickens - Oliver Twist

Charles Dickens (1812-1870) oli tulisieluinen pienten ihmisten puolestapuhuja. Hän tunsi omakohtaisesti kurjuudessa ja ahdingossa elävän Lontoon, ja varsinkin köyhien lasten kohtalo oli lähellä kirjailijan sydäntä. Lapsen sielunelämän kuvaajana Dickens suorastaan hämmästyttää uudenaikaisuudellaan. 

Köyhälistökuvauksissaankin Dickens halusi ennen kaikkea huvittaa lukijoita. Kodittoman orpopojan Oliver Twistin seikkailut tylyssä kaupunkiympäristössä sykähdyttävät yhä hyväntuulisuudellaan, huumorillaan ja optimismillaan. 

Vuosi sitten toukokuussa nappasin kirjaston hyllystä Charles Dickensin Kaksi kaupunkia. Olin hieman peloissani, sillä ajattelin Dickensin olevan jotain kauhean vaikeaa ja tylsää, mutta päättäväinen, sillä Dickens oli osa Kirjallisen sivistyksen projektiani. Pelko oli kuitenkin turha, sillä päädyin rakastamaan kirjaa koko sydämestäni. Hankalia hetkiä Dickensin kanssa olen kyllä sittemmin kokenut, mutta edelleenkin nautin herran kirjoista valtavasti. Nyt on vuosi kulunut ja Oliver Twistin myötä olen lukenut kaikki listojeni Dickensit. Kaikkia herran kirjoja tietenkään en ja olenkin varma, että tulen vielä palaamaan kirjailijan pariin. Mutta nyt on taas yksi lehti käännetty.

Ostin Oliver Twistin viime syksynä divarista ja tarkoituksenani on ollut lukea kirja siitä saakka. Tuumasta toimeen tartuin maaliskuun lopulla, kun tästä pidettiin äidinkielen kurssilla kirjaesitelmä. Tavoitteenani oli lukea kirja ennen esitelmää, sillä kuten arvelinkin, esitelmä oli varsin perusteellinen spoilaus kirjasta. Mutta toisin kävi, sillä jätin aloittamisen viime tinkaan ja esitelmää edeltävä viikonloppu oli se, jolloin päädyin katsomaan kolme tuotantokautta Sherlockia. Sinne siis jäi lukeminen ja maanantaina istuin kirjaimellisesti eturivissä sormet korvissa ja koetin olla muistamatta kaikkea mitä minulle kerrottin. Jokainen "Ja sitten henkilö X murhaa henkilö Y:n" tuntui tikarilta sydämeen. Minut spoilattiin ja lukeminen jäi.

Alkuviikosta koin kuitenkin päässeeni hiukan yli spoilauksesta ja ehkä unohtaneeni jotakin. (Samoin kuin kirjasta lukemani reilut kolmekymmentä sivua...) Ja niinhän se oli. Jotain muistin edelleen, mutta olin alun perinkin onnistunut välttämään sen, mitä aivan lopussa tapahtui, eikä pieni tietoisuus haitannut merkittävästi. En suosittele spoilaantumista, mutta ei se katastrofi ollut. Lisäksi Oliver Twist on hiukan ennalta-arvattava, joten on hiukan vaikea eritellä mitä muistin ja mitä arvailin matkan varrella.

Oliver Twist kertoo nimensä mukaisesti Oliver Twististä, pienestä orpopojasta, joka kohtaa nuoren elämänsä aikana jos jonkinlaisia koettelemuksia. Poikaa kohdellaan köyhäintalossa huonosti ja matka johdattaa pikkuista niin hyvien kuin pahojenkin ihmisten tielle. Kaiken keskiössä on kuitenkin Dickensin lämpimällä huumorilla sävyttämä kertomus köyhien oloista viktoriaanisessa Lontoossa.

Lähes kaikki lukukokemukseni Dickensin parissa ovat edenneet samalla kaavalla. (Paitsi ehkä Kaksi kaupunkia, sillä sitä rakastin melkein koko ajan.) Aluksi olen innoissani, sitten muutaman kymmenen sivun jälkeen kaikki tuntuu junnaavan paikoillaan ja lukemiseen tulee yleensä tauko. Sitten tartun kirjaan uudestaan, luen sisulla eteenpäin, lopulta pääsen kirjaan sisään ja lopussa tirautan pari kyyneltä kun olen kiintynyt kaikkeen niin kovasti. Samalla lailla eteni myös Oliver Twist.

Rakastuin kirjassa itse nimikkopäähenkilöön, vaikkakin pikku-Oliver on pienemmässä osassa kuin takakannen ja kirjan nimen perusteella päättelisi. Dickens kuvaa pientä Oliveria hellästi ja kauniisti ja ainakin minun sydämeni suli täydellisesti. Maailma ei usein kohtele Oliveria ystävällisesti ja monesti minun olisi tehnyt mieleni rutistaa pikkuinen halaukseen ja syöttää tälle pullaa.

Oliverin ohella kirjassa on Dickensin tapaan värikäs ja suuri hahmokaarti, joka on jopa ennemmän keskiössä kuin nimikkohahmo itse. Mukana on niin kilttejä ja ihania ihmisiä, kuin rosvojakin. On selkeä viktoriaaninen pahis ja enkelimäinen naishahmo. Dickens on oivallinen tyypiteltyjen hahmojen väsääjä ja mainitsemieni kahden ääripään välille mahtuu monta tragikoomista hahmoa, joille ei voi kuin nauraa. Ehdottomasti kiinnostavin hahmo oli mielestäni kuitenkin Nancy, rosvojoukkiossa mukana oleva nuori nainen, joka on syvästi onneton, mutta ei läpeensä paha. Verrattuna Dickensin hyviskaartiin kuuluviin enkelimäisen hyviin, ihaniin (ja kuolettavan tylsiin) naishahmoihin Nancy on ihastuttavan ristiriitainen ja kiinnostava.

Monesti Dickensistä puhuttaessa nostetaan esiin hänen huumorinsa. Ehkäpä koska lempparini häneltä on Kaksi kaupunkia, josta monien mukaan tuo tyypillinen piirre puuttuu, en ollut koskaan kiinnittänyt asiaan erityisempää huomiota. Oliver Twistiä lukiessani tajusin kuitenkin todella mistä on kyse.

Oliver Twistin miljöö on useasti synkkä ja köyhien pikkulasten olot särkevät lukijan sydämen. Dickens kuvaa kuitenkin kaikkea huumorin ja ironian kautta ja ainakin minä naurahtelin useaan otteeseen. Esimerkkinä Oliverin ollessa kirjan alussa hautausurakoitsijan oppipoikana:

"Kun kuukauden koeaika oli ohitse, Oliver otettiin virallisesti oppiin. Silloin elettiin juuri oikein mukavaa, tautista aikaa. Liikekielellä sanottuna kirstujen kysyntä oli suuri ja muutamassa viikossa Oliver sai paljon kokemusta alallaan."

Hekottelin ylläolevalle kappaleelle monta minuuttia.

Toisaalta Dickens on juuri minuun iskevällä tyylillä hivenen yliteatraalinen ja kuvaa loistavasti myös traagisempia kohtaloita. Etenkin kirjan viimeiset luvut painuivat kolkolla ja todella mieleenpainuvalla ihmismielen kuvauksella lähtemättömästi mieleen.

Juoni Oliver Twistissä, kuten sanottua on melko ennalta-arvattava ja Dickensin tyyliin välillä hiukan jaaritteleva ja hidastempoinen. Dickensiksi sanoisin Oliver Twistin olevan kuitenkin nopeatempoinen, sillä mukana oli melko vähän sellaisia luettaessa turhilta tuntuvia tappavan tylsiä lukuja, joilla on merkitystä vasta tarinan lopussa. Tämä kaikki kuitenkin kuuluu jatkokertomuksen, jollaisiksi Dickensin romaanit alun perin on kirjoitettu, luonteeseen.

Pidän myös aina suunnattomasti Dickensin viimeisistä luvuista. On jotenkin todella tyydyttävää kun tiiliskivi lähestyy loppuuan, kaikki käy äkkiä järkeen ja henkilöiden kohtalot ratkeavat. Dickens kertoo lopussa aina selvästi mitä kenellekin tapahtuu ja suljettujen loppujen ystävänä nautin hänen lopuistaan ehkäpä juuri siksi niin kovasti. Oliver Twistin lopussa tirautinkikin muutaman kyyneleen, osittain liikutuksesta, osittain siksi, että tarina päättyi ja osaksi Dickensin kauniista kielestä.

Kaiken kaikkiaan Dickens on ehdottomasti kuluneen vuoden parhaimpia ja mieleenpainuvimpia kirjailijatuttavuuksia. Hänen romaaneissaan on jotakin, josta nautin aina suunnattomasti, vaikka tuskaisiakin hetkiä on. Oliver Twist saattaa olla viimeinen Dickens listoiltani, mutta tuskinpa viimeinen, jonka tulen lukemaan.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Oliver Twist
Alkuperäisteos: Oliver Twist
Kirjailija: Charles Dickens
Kääntäjä: Maini Palosuo
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009 (alkuperäisteos 1838, ensimmäinen suomennos 1896)
Sivuja: 367
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: 2015 lukuhaaste, "A book you own but have never read", Kirjallisen sivistyksen projekti

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kiera Cass - The Elite

The Elite on toinen osa The Selection -sarjassa, joten tämä bloggaus saattaa sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä osasta, The Selection.

America Singer is one of THE ELITE and Prince Maxon only has eyes for her. 

If she wins the competition for his heart, she will leave her pre-destined life for a world of luxury. But the outcome is less than certain; the threat of rebel violence just beyond the palace walls is escalating into war and bitter rivals are ready to take her down. 

And as America's feelings for Maxon grow stronger, ex-lover Aspen waits for her in the shadows. Where do her loyalties truly lie? 

Viime viikolla luin Kiera Cassin dystopia-trilogian avausosan, The Selection. Minulla oli ongelmani kirjan kanssa, mutta koukuttavuus ja viihdyttävyys takasivat kuitenkin ihan kivan lukukokemuksen. Varasin seuraavat osat heti kirjastosta ja kun The Elite saapui noudettavaksi, en kauaa jaksanut lukemista odotella.

The Selection on muuttunut vakavammaksi. Alun kolmestakymmenestäviidestä tytöstä on jäljellä enää kuusi, the Elite, ja panokset kovenevat. America on yksi noista kuudesta tytöstä ja toisin kuin Selectionin alussa, nyt hän todella haluaa olla kilpailussa. Mutta American tunteet aiheuttavat hänelle edelleen hämmennystä, sillä hänen on pian tehtävä valinta Aspenin ja Maxonin välillä. Päätös tuntuu kuitenkin mahdottomalta. Verkko kiristyy, kun kapinalliset hyökkäilevät palatsiin yhä tiheämmin ja kaiken keskellä Americalle selviää jotain kauheaa Illéan historiasta. Aika on käymässä vähiin ja niin Maxonin, kuin Americankin valinta lähestyy.

Minulla on hyvin ristiriitaiset tunnelmat tästä kirjasta puhuttaessa. Maailmanrakennusta ajatellen kirja oli mielestäni selkeä parannus ensimmäiseen osaan ja The Elite oli ensimmäistä osaakin koukuttavampi. Mutta ihmissuhdedraama ja etenkin America ottivat minua välillä päähän niin pahasti, että minun teki mieleni ajaa kirja puimurista. Yksi asia on kuitenkin varma, en malta odottaa, että pääsen lukemaan seuraavan osan.

The Selectionin arvostelussani moitin Cassin maailmaa pienestä epäuskottavuudesta ja tuhahtelin koko kirjan idealle. Edelleenkin idea on minusta vähän hölmö ja koko kirjasarja hiukan typerä, mutta dystopinen tulevaisuus avautuu tässä toisessa osassa paremmin. Ensimmäisessä osassa minusta tuntui uskomattomalta, että Yhdysvallat noin vain olisi muuttunut glitterillä kuorrutetuksi monarkiaksi, mutta tämä toinen osa toi paljon lisää uskottavuutta. En minä vieläkään Cassin konseptia aivan osta, mutta kirjassa paljastuvat synkemmän puoleiset salaisuudet tuntuvat uskottavammilta kuin ensimmäisen osan kaunis historiankuva.

Pidin muutenkin paljon siitä, että kilpailussa mentiin synkempään suuntaan, eikä kaikki ole enää vain mekkoja ja pientä nahistelua ja milloin joskus puskista tuleva irtonainen kapinallishyökkäys. Sulatin kapinallisetkin nyt paremmin ja välillä kirja sai minut jopa kokemaan inhon väristyksiä. Onnistunutta kehitystä siis sillä suunnalla.

Mutta sitten meillä on tämä helkutin kolmiodraama ja raivostuttava sankaritar. America on nimittäin todellinen puupää. Hän on päättämätön ja ei muuta teekään kuin valittaa kaiken rankkuutta, vaikka Maxon antaa hänelle jatkuvasti lisää aikaa. America ei tunnu tajuavan, että kilpailussa on kyse Maxonin koko loppuelämästä ja ettei hän voi leikkiä sillä miten haluaa. Erityisesti minun teki mieleni heittää kirja seinään, kun America saa mustasukkaisuuskohtauksia Maxonin tapaillessa muita tyttöjä. Eikö se suakeli soikoon ole koko kilpailun idea? The Selection on idioottimainen kilpailu, sitä en kiistä, mutta siitä ei nyt ole tietä ulos. Lisäksi America on äärettömän tekopyhä, hän raivoaa Maxonille muiden tyttöjen tapailusta, mutta imuttelee itse samaan aikaan Aspenin kanssa kertomatta Maxonille mitään. Argh.

Olenkin tässä kolmiodraamassa täydellisesti Maxonin puolella. Aspen ja America ovat molemmat typeriä, eivätkä kykene näkemään omaa nenäänsä pidemmälle. America tekee typeriä ratkaisuja, on niin ihanan sankarillinen joo, mutta täysin aivoton. Ajattele ennen kuin teet mokoma typerys. Ja Aspen taas on kykenemätön tajuamaan, että America voi ihan itse valita poikien välillä ja että hänkin voi hävitä. Ei Maxonkaan virheetön ole ja tekee American vuoksi todella typeriä päätöksiä (jo ensimmäisen viidenkymmenen sivun aikana melkein karjaisin ääneen "Lopeta tollo! Mitä hittoa kuvittelet tekeväsi!"), mutta hän sentään ajattelee useammin kuin nuo kaksi.

The Elite oli myös välillä todella ennalta-arvattava. Melko alussa jo huokailin, että mitäköhän ihmettä ne kapinalliset haluavat? Ei mitään aavistusta... (Huomatkaa sarkasmi.) Ja vaikka juoni on koukuttava, se pyörii samalla kaavalla, America on onnellinen milloin kumman sulhon kanssa kunnes tulee jokin kauhea tapahtuma joka kääntää kaiken ylösalaisin ja voidaan aloittaa vatvonta alusta.

Pidin kuitenkin paljon kirjan lopusta ja viimeisestä luvusta. Siinä America tuntuu vihdoinkin päättäneen mitä haluaa ja viimeiseen osaan voin lähteä ihan hyvillä mielin kannustamaan Americaa ja Maxonia yhteen. Oi kun The One vain saapuisi kirjastosta noudettavaksi...

Loppuun haluan vielä jakaa tämän mainion videon. Varoituksen sanana sanon sen, että se spoilaa koko kirjan, mutta antaa siitä hyvän tunnelmakuvan. Kaikki on juuri tuollaista barbileikkiä ja puupökkelömäisen typerää. Viihdyttävää, mutta typerää.

Arvosana: ♣♣

Teos: The Elite
Kirjailija: Kiera Cass
Sarja: The Selection, #2
Kustantaja: Harper Collins
Julkaisuvuosi: 2013
Luettavaksi: kirjastolaina

lauantai 2. toukokuuta 2015

Jen Campbell - Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

ASIAKAS: Onko teillä kirjaa, jossa olisi luettelo ammateista? Haluaisin antaa tyttärelleni vähän inspiraatiota. 
KAUPPIAS: Aa, onko hän hakemassa yliopistoon?
ASIAKAS: Oi ei, ei vielä. Hän on tuolla. Kulta! (Nelivuotias tyttö saapuu paikalle.)
ASIAKAS: No niin juttele tälle mukavalle tädille. Käyn sillä aikaa etsimässä sinulle kirjan jossa kerrotaan, kuinka tulla lääkäriksi tai tiedemieheksi. Miltä kuulostaa?
(Tyttö ei sano mitään.)
ASIAKAS (kauppiaalle): Menee vain hetki. 
KAUPPIAS: Mikä sinun nimesi on?
LAPSI: Sarah. 
KAUPPIAS: Sarah? Se on kaunis nimi. 
LAPSI: Kiitos. 
KAUPPIAS: No, Sarah, mikä sinusta tulee isona?
LAPSI: ...Kimalainen. 
KAUPPIAS: Hyvä valinta! 

Jen Campbell on runoilija ja novellisti, joka työskentelee edinburghilaisessa kirjakaupassa. Hän on koonnut vuosien ajan kirjakaupoissa käytyjä absurdeja keskusteluja. 

Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on ollut lukulistallani jo kauan. BookTubessa tätä on hypetetty jo jonkin aikaa ja mainittakoon, että myös kirjailija ja kirjakauppayrittäjä Campbellilla on oma kanavansa. (linkki) Kirjan lukeminen on kuitenkin jäänyt, sillä en yksinkertaisesti ole muistanut lainata sitä kirjastosta. Torstaina kirja kuitenkin äkkiä muistui kirjastossa mieleeni ja säntäsin heti nappaamaan sen hyllystä. Aloitin lukemisen heti ja luin kirjan samana iltapäivänä makeasti nauraen.

Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on Campbellin kokoama pieni kirjanen kaikista niistä kummallisuuksista mitä asiakkaat ovat kirjakaupoissa suustaan päästelleet. Kirja saa epäilemään ihmisten tervejärkisyyttä ja kirvoitti ainakin minusta monta naurahdusta.

Sillä herranjestas kuinka kummallisia harhaluuloja ihmisillä on. Kuka luulee Anne Frankin päiväkirjaa fiktiiviseksi teokseksi, kuka yrittää ostaa kaupasta huumeita, kenen on mahdotonta hyväksyä se, että Aamunkoi on kaupasta loppu ja kuka haluaa ostaa juuri sentilleen tietyn kokoisen kirjan. En muista, että olisin pitkään aikaan nauranut näin paljon kirjaa lukiessani. Luin kirjasta otteita perheelle ja kavereille ja kirja tuntui uppoavan myös heihin. (Tai ainakin äiti nauroi vedet silmissä.)

Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa onkin ehdoton must-read kaikille kirjojen ystäville. Kirjasta saa makoisat naurut kun seuraa ei niin lukemisesta innostuneiden ihmisten toilailuja ja myös niiden lukemisesta pitävien päättömiä ajatuksia. Monessa kohdassa tulee sellainen olo, voiko kaikki olla edes totta. Toisaalta taas allekirjoittanut samaistui huolestuttavissa määrin siihen naiseen, joka vaipui epätoivoon, kun Aamunkoi oli kaupasta loppu eikä sitä voinut lukea heti. (En siis Aamunkoin osalta, mutta noin fanityttöilijänä yleensä.)

Sanonkin, että kävelette onnenne ohitse, jos ette tähän tartu. Siksi halusin blogata kirjasta, vaikkei minulla siitä montaa ajatusta ollutkaan, ihan vain, että saisin tämän mahdollisimman monen tietoon. Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on nopeaa luettavaa ja takaa päivän naurut. Vaihtoehtoinen nimi teokselle voisi olla "Maailmassa on typeriä ihmisiä, tässä todiste." Suosittelen niin paljon kun kirjaa voi suositella.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa
Alkuperäisteos: Weird Things Customers Say in Bookshops
Kirjailija: Jen Campbell
Kääntäjä: Aino Partanen
Kustantaja: Nemo
Julkaisuvuosi: 2012 (alkuperäisteos 2012)
Sivuja: 114
Luettavaksi: kirjastolaina

perjantai 1. toukokuuta 2015

Huhtikuun kooste

Minne nämä kuukaudet oikein katoavat? Tuntuu, että uutta kuukausikoostetta saa aina olla tekemässä... Kohtahan on jo vuosi 2016. (No ei nyt sentään ihan vielä, mutta kesä ainakin.)

Lukemisen ulkopuolella huhtikuu oli hyvin jännittävä kuukausi. Tein sellaisia asioita joita en koskaan ennen ollut, kuten äänestin eduskuntavaaleissa ja aloitin autokoulun. Käyttäydin äänestyspaikalla niin kuin pitikin, enkä ole vielä aiheuttanut liikenneonnettomuutta, joten kaikki on mallillaan. Lisäksi sain ihan loppukuusta kesätöitä, mikä pudotti kiven sydämeltäni. Tämän kesän suunnitelmissa on siis vähemmän mökkeilyä ja kaunokirjallisuutta ja enemmän töitä ja yo-kirjoituksiin lukemista. Palkka on kyllä kiva asia, sillä sillähän voi ostaa vaikka kirjoja, vaikka juuri huhtikuussa julistauduinkin kirjojen ostolakkoon... Huhtikuussa juhlittiin myös blogin kaksivuotissynttäreitä ja vastailin kinkkisiin kysymyksiin.

Mutta sitten huhtikuun luettuihin.

Sarah J. Maas: Crown of Midnight (Throne of Glass, #2)
Rick Riordan: Salamavaras (Percy Jackson, #1) (uusinta)
Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet
Melina Marchetta: Finnikin of the Rock (Lumatere Chronicles, #1) (uusinta, linkki vanhaan bloggaukseen)
Oscar Wilde: De Profundis
L.M Montgomery: Annan perhe (Anna, #6) (uusinta)
Rick Riordan: Hirviöidenmeri (Percy Jackson, #2) (uusinta)
Kiera Cass: The Selection (The Selection, #1)
Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Yhteensä: 10 kirjaa / 4071 sivua

Huhtikuu oli oikein mainio lukukuukausi. Kolme kirjaa enemmän kuin maaliskuussa, vaikka kiirettä on tässäkin kuussa pitänyt.

Luin paljon hyviä kirjoja, joista ehkä päälimmäisinä mieleen jäivät Percy Jacksonit uudelleenluettuina, Sherlock Holmesin seikkailut ja eilen lukaisemani Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa. Ikuisuusprojekteista loppuun sain yhden, nimittäin Oscar Wilden De Profundiksen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Lukemattomia kirjastolainoja on nimittäin aivan järjetön pino. Sitä olisi toki kiva pienentää lukemalla, mutta luulenpa vieväni ainakin osan huomenna kirjastoon. Jos jonkin lainan on viisi kertaa uusinut, niin ei varmaan tule vähään aikaan luettua, vai mitä?

Kesken on edelleen muutama ikuisuusprojekti, mutta Oliver Twististä olen kuluneella viikolla taas innostunut, joten eiköhän se tule pian luettua.

Muuten toukokuulle on luvassa koulua, autokoulua ja ihan tavallista elämää. Pitkästä aikaa sellainen olo, että ei ole kymmentä projektia horisontissa häämöttämässä. Kesä tulee ja ainakin Tampereella on ollut nättejä ilmoja. (Jos ei lasketa keskiviikkoa. Pyöräilin jäisessä räntäsateessa.) Tänään alkavat myös jääkiekon MM-kisat ja pikku hiljaa alkaa kisahuuma laskeutua.

Mutta millainen oli teidän huhtikuunne? Jotain kivaa edessä toukokuussa? Ja lopuksi vielä iloista vappua kaikille!