keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Rick Riordan - Titaanien kirous

Titaanien kirous on kolmas osa Percy Jackson -sarjassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Salamavaras.

Merenjumala Poseidonin poika saa tehtäväkseen ratkaista karmean ennustuksen.

Newyorkilainen koulupoika Percy Jackson saa ystävältään Groverilta hätäpuhelun. Antiikin kammottavin hirviö on herännyt, eikä Grover ole ainoa, joka on vaarassa. Hirviön huhutaan pystyvän tuhoamaan jopa Olympos-vuoren, jumalten asuinsijan.

Ainoastaan metsästyksen jumalatar Artemis pystyisi jäljittämään hirviön, mutta hän on kadonnut jäljettömiin. Percyllä ja hänen puoliverisillä ystävillään on vain viikko aikaa löytää Artemis, ratkaista hirviön arvoitus ja selvittää, mitä karmea Titaanien kirous tarkoittaa.


Olen viimeaikoina lukenut paljon vakavampaa kirjallisuutta nuortenkirjallisuuden sijaan. Samalla tuulella olen vieläkin, mutta sunnuntai-iltana oli hetkellinen väsymys ja pöydän reunalla odotteleva kolmas Percy Jackson tuntui piristävältä vaihtoehdolta. Niinpä päätin jatkaa taas muutaman viikon jälkeen seikkailujani Percyn kanssa ja en taaskaan kadu hetkeäkään.

Titaanien kirous on aina ollut inhokkini Percy Jackson -sarjasta. Luulen tämän johtuvan siitä, että pienenä ikävöin suurimman osan kirjasta poissaolevaa Annabethia ja kieltäydyin pitämästä kirjasta ilman häntä. Percy Jackson -sarja kokee myös tässä kirjassa samanlaisen synkentymisen kuin Harry Potter Liekehtivän pikarin jälkeen. Vaikka Riordanin huumori jyrää edelleenkin ja seikkailu etenee samalla kaavalla kun kirjailijalla aina, on Titaanien kirous selkeästi synkempi kuin edeltäjänsä.

Titaanien kirouksen päälimmäinen tarkoitus on selvästi syventää kirjasarjan yhtenäistä juonta ja kirjassa selviääkin paljon lisää edellisissä kirjoissa sivuttuun ennustukseen liittyen. Ensimmäistä kertaa Riordan väläyttää myös vaihtoehtoa, ettei Percy välttämättä ole ennustuksen keskiössä, sillä edellisen kirjan lopussa parantunut Thalia Grace on mukana seikkailussa. Thalia on Zeuksen tytär ja myös vaarallisen lähellä 16-vuotissyntymäpäiväänsä.

Pienenä muistan olleeni todella innoissani Hirviöidenmeren lopussa kun Thaleia muuttuu petäjästä ihmiseksi. Muistan nähneeni Percyn ja Thalian potentiaalisena pariskuntana ja rakennelleeni pilvilinnoja siitä. Ehkäpä myös siksi en pitänyt Titaanien kirouksesta niin paljon, sillä jo alussa on selvää, että Percy ja Thalia eivät todellakaan ole päätymässä yhteen ja heidän ystävyytensäkin on hieman huteralla pohjalla.

Kirjan synkkyys tuleekin esille jo aivan alussa, kun Annabeth katoaa. Annabeth on yksi lempihahmojani sarjassa ja pienenä olinkin aivan murtunut kun jouduin lukemaan melkein kokonaisen kirjan ilman, että hän kutsuu Percyä leväaivoksi. Tällä lukukerralla olin kuitenkin ihan sujut Annabethin katoamisen kanssa ja keskityin sen sijaan fiilistelemään lukuisia Percabeth-vihjailuita. Myös Titaanien kirouksen loppu on selkeästi synkempi kuin aiemmin, ensimmäistä kertaa sarjassa hahmoja kuolee ja ennustuksen uhka todella synkentää tulevaisuuden.

Myös Riordanin luoma maailma syvenee entisestään tässä kolmannessa osassa. Titaanien kirouksessa esitellään Artemis ja hänen kaksoisveljensä Apollon. Tärkeään osaan nousevat myös Artemiin metsästäjät, tyttöjoukko, joka on vannonut uskollisuutta Artemiille. Metsästäjät pysyvät ikuisesti nuorina tyttöinä, metsästävät Artemiin kanssa ja pysyttelevät jumalattaren tavoin erossa miehistä.

Rakastan edelleenkin Riordanin maailmaa ja erityisesti nautin kohtauksista, joissa jumalat keskustelevat keskenään ja lastensa kanssa. Riordan on tavoittanut hienosti sen, kuinka jumalat ovat usein aivan omissa maailmoissaan mitä tulee palkintoihin ja rangaistuksiin, eivätkä ihmiset heille aina paljoa merkitse. Aina riidellään siitä kuka pitäisi tappaa vai pitäisikö ketään tappaa. Paras palkinto on yleensä se, että saa pitää elämänsä.

Riordan ei siis todellakaan petä ja huomasin nauttivani Titaanien kirouksesta paljon enemmän kuin odotin, ottaen huomioon lapsuuteni muistot kirjasta. Eipä ole enää mikään inhokki tämä. Percy Jacksoneiden lukeminen on kerrassan ihanaa, kylven nostalgisissa tunteissa, mutta samaan aikaan kirjat ovat minusta vieläkin yhtä hyviä kuin ala-asteella. Percy Jackson on yksi niistä hyvin kirjoitetuista koululaisille suunnatuista sarjoista. Huumori, mytologiset viittaukset, seikkailuhenki ja tunnelma uppoavat vanhempanakin.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Titaanien kirous
Alkuperäisteos: The Titan's Curse
Kirjailija: Rick Riordan
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro
Sarja: Percy Jackson, #3
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009 (alkuperäisteos 2007)
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: Kirjankansibingo: Fiktiivinen hahmo






8 kommenttia:

  1. Ärsyttää vieläkin se, etten aikoinaan tarttunut tähän kirjasarjaan vaan tutustuin tähän vasta aikuisemmalla iällä. Tästä olisi helposti voinut tulla pottereiden tapainen nostalginen sarja. Salamavaras elokuvallakin oli tietty osuus siihen, etten vuosien 2010-2013 väliseneä aina edes harkinnut koskevani tähän sarjaan. :D Titaanien kirous on muuten oma suosikkini tästä sarjasta, vaikkakin olen sitä mieltä ettei tässä sarjassa kirjojen välillä ole kauheasti eroja, vaan kaikki kirjat (ainakin oman lukukokemukseini pohjalta) olivat suhteellisen saman tasoisia ja aikalailla yhtä viihdyttäviä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salamavaras-elokuva todellakin pilaa varmaan monilta tämän sarjan... Surullista, sillä tästä olisi voitu saada Harry Potterin kaltainen ihana leffasarja jos olisi tehty kunnolla. :/

      Kirjat tosiaan muistuttavat paljon toisiaan, Riordan etenee aina samalla kaavalla. :D Mutta mikäs siinä kun resepti toimii. Kaksi viimeistä ovat minun suosikkejani, joten odotan niiden lukemista innolla. :)

      Poista
  2. Oi Percy Jacksonit! Tämä on ihana kirjasarja :)

    VastaaPoista
  3. Aaaah Percy ystävineen on aina nostattanut hymyn huulilleni, varsinkin kun itse kiinnostuin tästä sarjasta itse vasta ihan viime vuoden puolella. Percyt ovat tosiaan hieman verrattavissa Potterehihin. Tietenkin Pottereista nostettiin isompi häly, mutta minä nautin molemmista :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, jotain samaa seikkailuhenkeä näissä ja Pottereissa on, vaikkakin Potterit ovat minullekin vielä rakkaampia. Percyn seurassa tosiaan saa aina nauraa! :)

      Poista
  4. Luen juuri The Blood of Olympusia, mutta aiemmat osat molemmista sarjoista (Percy Jackson ja Olympoksen sankarit siis) pitäisi lukea uudelleen, huomaan unohtaneeni tosi paljon. Ja kun varsinkin eka sarja on niiiiiiiin hyvä. Kaipaan tokassa sarjassa esim. niitä hauskoja lukujen nimiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukujen nimiä minäkin kaipaan! Tiedän tunteen kun koettaa epätoivoisesti lukiessa muistella edellisten osien tapahtumia... :D

      Poista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)