tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kesäkuun kooste

Kesäkuu on ohi, loma on puolessavälissä. Taas ollaan kuukausikoosteen äärellä.

Kesäkuu oli jännittävä kuukausi monelta osin. Kesätyöt alkoivat heti ja vielä toinen kuukausi on jäljellä. Lomailun ohessa olen siis saanut käydä tekemässä huonesiivousta ja myönnettäköön, että se väsyttää. Työssä itsessään ei ole mitään vikaa, työporukka on kiva ja rahaa tietenkin tulee mikä on ehkä se paras juttu, mutta päivien jälkeen olen usein todella kuitissa. Valmistelen jo mielessäni "Kuinka olla kiva hotelliasiakas, huonesiivoja kiittää" -käsikirjaa. Pakko nimittäin sanoa, että olen oikeasti oppinut vaikka mitä ja saanut ihan erilaista perspektiiviä hotellielämään. Todella kiehtovaa omalla laillaan ja odotan innolla sitä kun menen itse seuraavan kerran hotelliin. Näen takuulla asiat eri näkökulmasta.

Olenkin tuntenut itseni hämmentävän täysikasvuiseksi tässä kuussa. Käyn töissä, minulle maksetaan palkkaa ja sain viimein sen inssinkin läpi, eli ajokorttikin löytyy. Vanhaksi ja viisaaksi en itseäni koe, enkä usko sellaiseksi vielä pitkään aikaan tulevani (eikä onneksi tarvitsekaan), mutta jänniä aikoja elellään.

Muuten kesäkuu koostui töiden ohella lähinnä loikoilusta. Aloin katsoa Supernatural-tv-sarjaa ja olen pahasti addiktoitunut. Kaksi kautta katsottu ja sarja murskaa sydäntäni pieniksi pirstaleiksi. Kakkoskauden viimeisen jakson jälkeen olin hassulla tavalla onnellinen, mutta mieleni teki silti käpertyä lattialle sikiöasentoon ja itkeä. Onneksi en ole yksin maailmassa näiden tunteiden kanssa.


Juhannuksen vietin mökillä ja olin samalla muutaman päivän some-paastossa. Kyllä teki hyvää! Saariston rauhassa, Täällä Pohjantähden alla luettavana, paljon ruokaa ja hyvää seuraa, ei sitä muuta kaipaa. Postailin kesäsuunnitelmista, höpöttelin tunnelmiani ja puhuin myös kirjaostoksista.

Viime perjantaina 26.6 vietettiin Blogistanian kesälukumaratonia johon myös osallistuin. Maratonin varrelle mahtui hyviä ja huonoja hetkiä, mutta kokonaisuutena hieno kokemus. Kaikkeen hulluun me kirjallisuusihmiset päätämmekin ryhtyä... Kooste maratonista täällä.

Kesäkuun luetut

Rick Riordan: Jumalten sota (Percy Jackson, #5)
Colleen McCullough: Troijan laulu
Marissa Meyer: Fairest: Levana's Story (Lunar Chronicles, #0.5)
Susan Ee: End of Days (Penryn and the End of Days, #3)
Maggie Stiefvater: Blue Lily, Lily Blue (The Raven Cycle, #3)
Jandy Nelson: I'll Give You the Sun
Kiera Cass: The Heir (The Selection, #4)
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
William Shakespeare: Kuten haluatte
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (I-III)
Marie Rutkoski: The Winner's Curse (The Winner's Trilogy, #1) (bloggaus tulossa)
Arthur Conan Doyle: Neljän merkki (Sherlock Holmes)
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa (Arianna de Bellis tutkii, #2)
Tove Jansson: Kesäkirja

Yhteensä: 15 kirjaa / 5409

Kesäkuu oli mukava lukukuukausi. Kuun vaihteessa olin antiikkihuumassa, sitä seurasi englanninkielisten YA-kirjojen kausi, klassikoita ja lopuksi sekalaista lukumaratonin merkeissä. Alkukuussa vauhti oli parempi kuin loppukuusta, mistä voidaan syyttää vain ja ainoastaan Supernaturalia.

Kuukauden paras kirja oli ehdottomasti Väinö Linnan klassikoksi muodostunut romaanitrilogia, Täällä Pohjantähden alla. Upea, tunteita herättävä teos, unohtumaton matka Suomen lähihistorian tärkeimpien käännekohtien lävitse. Paljon muutakin hyvää luin, Jandy Nelsonin I'll Give You the Sun oli kaunis kuvaus sisaruudesta ja Kuin surmaisi satakielen vangitsi tunnelmallaan. Maratonin osalta suosikkini oli Marie Rutkoskin The Winner's Curse, jonka jatko-osa on jo luettavana. Heikoimpia esityksiä olivat Kiera Cassin The Heir, joka jatkoi samalla tyhjänpäiväisellä tasolla kuin The Selection -sarjan aikaisemmatkin osat ja myös Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa oli vähän laimea. Kokonaisuutena kuitenkin mukava kuukausi.

Heinäkuulle sen suurempia lukusuunnitelmia ei (taaskaan) ole. Heinäkuussa olen luvannut itselleni aloittavani syksyn yo-kirjoituksiin lukemisen ja se vähän hirvittää työmäärältään eikä motivaatio ole ihan se korkein... No, aikaa on vielä yli kaksi kuukautta. Muuten heinäkuu tullee olemaan pitkälti samanlainen kuin kesäkuu, töitä ja loikoilua (=Supernaturalia).

Kesä on kivaa. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun vaihtaa töiden jälkeen vaatteet ja kävelee ulos auringonpaisteeseen siistiä reittiä jonne pääsee vain henkilökunnan tiloista. Kaupunki on täynnä elämää ja vaikkeivat kesäkelit ole nyt ihan täysillä saapuneet (en valita, hotellissa on kuulkaa helposti kuuma) kesältä tuntuu.

Tästä on hyvä jatkaa, antoisaa heinäkuuta kaikille! Kertokaa toki kesäkuun kuulumisia ja luettuja!

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla (I-III)

Tämä bloggaus käsittelee Linnan romaanitrilogian kaikkia osia ja puhun kirjasta kokonaisuutena ja yleisellä tasolla. Bloggauksen voi siis lukea vaikkei trilogiaa olisikaan, vältän isot juonipaljastukset. 

Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla on piirtynyt suomalaisten muistiin lähihistorian näkemyksellisenä kuvauksena. Sen sivuilla syrjäinen hämäläiskylä elää alkuvoimaista, maanläheistä elämäänsä kansamme suurina murroskausina. 

Trilogian ajallisina rajakohtina ovat helmikuun manifestia edeltänyt vuosikymmen, josta edetään torppariperheiden tragedian kautta kansalaissotaan ja Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin aina 1950-luvulle saakka. Varttuneempi lukijapolvi tuntee katselevansa silmästä silmään omiakin kokemuksiaan, nuoremmille avautuu ennen tuntemattomia näkymiä kansakunnan kulkemalta tieltä. 

Väinö Linnan suuri kotimainen klassikko, Täällä Pohjantähden alla -trilogia on ollut lukulistallani niin kauan kuin muistan. Ostin trilogian yhteisniteen viime syksynä kirjaston poistomyynnistä ja aloitin kirjan joululomalla, mutten päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle. Talvella kouluun lukemani Tuntematon sotilas herätti entisestään kiinnostustani (eikä vähiten siitä syystä, että tiesin kirjassa esiintyvän lempihenkilöni Vilho Koskelan) ja some-paastoiselle juhannuksen mökkireissulle valikoitui Täällä Pohjantähden alla viimein lukemiseksi. Luin kaksi ensimmäistä osaa viikonlopun aikana ja alkuviikosta sain kaupungissa koko trilogian loppuun. Nyt olen virallisesti sivistyneempi suomalainen ja mikä vielä parempaa - luin aivan peijoonin loistavan trilogian.

Täällä Pohjantähden alla kattaa noin 70 vuotta kestävän aikavälin 1800-luvun lopusta aina 1950-luvulle saakka. Trilogiassa seurataan Pentinkulman kylän ja etenkin Koskelan perheen elämää lukuisten mullistuksien läpi. Tutuksi tulevat tavallinen arki, poliittiset mullistukset, kansalaissota ja siitä selviäminen, itsenäisyyden alkuvuodet, II maailmansota - yleisesti koko Suomen lähihistoria. Täällä Pohjantähden alla on kuitenkin ennen kaikkea kertomus elämästä kyseisinä vuosina ja mukaan mahtuu niin rakkautta ja surua, kuin syntymää ja kuolemaakin.

Täällä Pohjantähden alla mainitaan aina teokseksi, joka jokaisen suomalaisen tulisi lukea. Tiedän siis veisaavani vanhaa virttä kun sanon saman asian, mutta vasta kirjan lukeneena todella ymmärrän, mistä suositus kumpuaa. Täällä Pohjantähden alla onnistuu siinä, missä historiankirjat välttämättä eivät, se herättää lähihistorian henkiin nuoremmallekin ja tuo mullistukset lähelle. Kirjan kautta saa aivan erilaisen kosketuspinnan tapahtumiin, jotka ovat muokanneet meidän elämämme sellaiseksi, kuin se nykypäivänä on. Samalla trilogia on upea teos aina henkilöhahmoista kieleen saakka.

Minulle kirjasta jäi ehkäpä päälimmäisenä mieleen sen koukuttavuus, samaistuttavuus ja se, kuinka tunteellinen lukukokemuksesta muodostui. Olen iloinen, että tulin ostaneeksi juuri yhteisniteen ja lukeneeksi kirjan putkeen, sillä siten trilogiasta tuli minulle tiivis kokonaisuus, josta oli vaikea päästää irti. On ainutlaatuista päästä seuraamaan samojen hahmojen taivalta monien vuosien halki ja viimeisen sivun käännyttyä oloni oli todella ontto. En voinutkaan enää seurata Koskelan perheen elämää!

Kirja alkaakin viedä mukanaan ensimmäisten lukujen jälkeen ja on välillä todella koukuttavakin. Ei ehkä siksi, että olisi pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan siksi, että sitä tempautuu täysillä mukaan kirjan tapahtumiin. Samaistuin todella vahvasti Koskelan perheen vaiheisiin ja koin kirjan parissa koko tunneskaalan. Naurahtelin ääneen, olin uskomattoman vihainen ja vuodatin ison saavillisen kyyneliä. Erityisesti kansalaissodan ja toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat saivat kyyneleet virtaamaan, mutta myös viimeisen luvun itkeskelin enemmän tai vähemmän alusta loppuun. En siksi, että se olisi ollut erityisen surullinen, vaan siksi, että matka oli viimein päättymässä.

Toki Täällä Pohjantähden alla on melko hidastempoinen romaani. Etenkin ensimmäinen osa koostuu aivan tavallisesta elämästä, rakennetaan Koskelan torppa, puuhataan työväenyhdistystä ja loppuosa on Akselin ja Elinan rakkaustarina. Toinen osa on synkempi, torpparit ja työläiset vaativat useaan otteeseen oikeuksiaan ja lopulta, kuten kaikki tietävät, tuloksena on kansalaissota. Kolmas osa kuvaa elämää kansalaissodan jälkeen, jälleenrakennusta ja sitä, kuinka toinen maailmansota lopulta yhdistää kahtiajakautuneen kansan, mutta myös repii menetysten myötä ammottavan haavan.

En pitänyt erityisen tylsinä osuuksina niitä, joissa kuvattiin Koskelan arkea, oikeastaan päinvastoin, ne olivat ehdottomia suosikkiosuuksani. Pitkästyttävimpiä kohtia kohdallani olivat Suomen sisäpolitiikan puinti ja työväenyhdistyksen vaiheet. Erityisen pitkästynyt en kuitenkaan koskaan ollut, sillä Täällä Pohjantähden alla ei tietoisesti ole koko ajan jännittävä tai hurjan nopeatempoinen. Se on realistinen kuvaus elämästä.

Pidin paljon siitä, kuinka kirjassa kuvataan juuri torppariperheen elämää ja Koskelan torpan rakennus, valmistuminen, itsenäistyminen ja laajentuminen onkin kirjan punaisia lankoja. Minulle Täällä Pohjantähden alla oli myös sukuhistoriaa, sillä isänpuolen sukuni on lähtöisin samoilta seuduilta kuin romaanissa ja oli aikoinaan torppareita. (Sukulaisiani on aikoinaan käynyt myös töissä romaanissa mainittavassa kartanossa.)  Ehkäpä juuri siksi minulla todella pisti vihaksi aina kun Koskelan torpan oikeuksia pienennettiin ja olin useaan otteeseen kiehumispisteessä.

Nautin myös paljon Linnan kielestä. Linna käyttää murteellisuutta hienosti hyväkseen ja jokaisesta hahmosta maalautuu selkeä kuva jo sen perusteella, miten he puhuvat. Täytyy myös sanoa, että Linna osaa todella lopettaa romaaninsa. Tuntemattoman sotilaan viimeinen lause on paljon siteerattu ja kuuluisa, eikä Täällä Pohjantähden alla jää tunnelmassa kakkoseksi missään osassa. Jokaisen osan viimeinen sivu maalaa lukijalle kirkkaan tunnelmakuvan ja minä olin suorastaan lumoutunut.

Täällä Pohjantähden alla onkin ehdottomasti tämän vuoden luettujen aatelia ja ainutlaatuinen lukukokemus ihan koko elämän ajalta. Se on kaunis, koskettava, samaistuttava, mieleenpainuva ja ennen kaikkea elämänmakuinen ja aito. Ainutlaatuinen teos, jota suosittelen ihan jokaiselle. Ei kannata turhaan pelätä, vaikka Täällä Pohjantähden alla on ajoittain hidastempoinen, romaani on kuitenkin helposti lähestyttävä. Minun teki mieleni viimeisen sivun käännettyäni aloittaa välittömästi alusta ja olen varma, että tulen palaamaan teoksen pariin vielä monta kertaa.

Yksinkertaisesti upea kirja.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Täällä Pohjantähden alla 1-3
Kirjailija: Väinö Linna 
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009 (ensimmäiset painokset osista 1959, 1960 ja 1962)
Sivuja: 1046
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: Kirjallisen sivistyksen projekti, 2015 lukuhaaste: "A book you started but never finished", Kirjankansibingo: Sininen
Muuta: Kuvasta kiitokset siskolleni



perjantai 26. kesäkuuta 2015

Lukumaraton 26.6 (kooste)

Se on alkanut! Tsemppiä kaikille maratoonaaville, lukemisen iloa ja paljon kääntyviä sivuja! Infoa itse maratonista ja lukusuunnitelmistani täällä ja täällä. Tämä postaus on päivittyvä, eli tulen aina päivän mittaan kertomaan missä mennään. Lukuprosessien päivittymistä voi seurata myös Goodreadsissa ja Twitterissä. Maratonini aloitin klo 00.00, joten keskiyöllä maraton on osaltani ohi.

klo 12.35 - Maraton hyvässä vauhdissa

Aloitin maratonini yöllä Marie Rutkoskin teoksella The Winner's Curse. Luin noin puolitoista tuntia ja sata sivua ennen kuin menin nukkumaan. Aamulla heräsin kymmenen korvilla ja olen lueskellut siitä saakka, nyt mennään sivulla 268. Alle sata sivua niin ensimmäisen kirjan pitäisi olla purkissa. Olen nauttinut lukemisesta kovasti ja palaankin pitemmittä puheitta kirjan pariin.

klo 14.00

Sain The Winner's Cursen loppuun! Pidin lukemastani kovasti ja lukeminen maistuu. Seuraavaksi taidan jatkaa Sherlock Holmesin parissa.

klo 16.00

Toinen kirja selätetty Arthur Conan Doylen Neljän merkin myötä. Kirja ei ollut suosikkini lukemistani Holmes-tarinoista, mutta mukavaa luettavaa silti. Näin BBC:n Uusi Sherlock -tv-sarjaa katsoneena on Holmes-romaanien lukeminen muuten todella mielenkiintoista, sillä sarjan tekijät tuntevat Doylen teokset todella hyvin ja sarja sisältää paljon pieniä viittauksia kirjoihin. En ole vielä aivan varma mitä tahdon seuraavaksi lukea.

Lukemista ja musiikin kuuntelua.
klo 18.00

Vähän on jumia ilmassa. Lukaisin Arja Tiaisen runokirjan Tää tojota ei lähe liikkeelle ja aloittelin Vera Valan dekkaria Kosto ikuisessa kaupungissa. Vaihdoin lukupaikaksi parvekkeen ja söin pääsiäisestä jälkeen jääneen Mignon-munan. Viimeisen tunnin olen katsonut Youtube-videoita. Supernatural houkuttelisi. Koetan jatkaa sinnikkäästi lukemista.

klo 21.03

Nyt on taas pikku hiljaa alkanut sujua. Kosto ikuisessa kaupungissa yli puolenvälin, se ainakin pitäisi saada ennen maratonin loppua päätökseen. Vielä kolmisen tuntia jäljellä.

Intensiivistä lukemista teekupin kera.
klo 00.00

Maraton on virallisesti ohitse. Sain luettua Valan dekkarin loppuun ja viimeiseen tuntiin plus kahteenkymmeneen minuuttiin ahmaisin vielä Tove Janssonin Kesäkirjan.

Luetut kirjat: 

Marie Rutkoski: The Winner's Curse (The Winner's Trilogy, #1), 355 sivua
Arthur Conan Doyle: Neljän merkki (Sherlock Holmes), 156 sivua
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle, 75 sivua
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa (Arianna de Bellis tutkii, #2), 351 sivua
Tove Jansson: Kesäkirja, 135 sivua

Yhteensä: 5 kirjaa / 1072 sivua

Loppufiilikset: 

Olipahan kokemus! :D Intensiivinen lukeminen ei ole minulle uutta, saatan kirjaan koukuttuessani lukea hirveää vauhtia ja vain tarinaan keskittyen. Sisullakin olen monta kirjaa kahlannut. Silti maratonin parissa takkusi välillä, kun sisälläni asuva suorittaja nosti päätään ja lukeminen maistui pakkopullalta. Viimeiset kolme tuntia olivat kuitenkin jännittävää aikaa, kun laskin paljonko sivuja on jäljellä ja paljonko on aikaa ja pohdiskelin ehdinkö keskimääräisellä lukunopeudellani ylittää tuhannen sivun rajan. Sen verran tiukalle meni (alle kymmenen minuuttia ennen maratonin loppumista sain Kesäkirjan loppuun), että Valan teosta en laskenut käsistäni edes siksi aikaa kun laitoin paahtoleipää koneeseen. Viimeisen tunnin aikana tunsinkin itseni olympiaurheilijaksi.

Kokonaisuutena lukumaraton oli siis ehdottomasti positiivinen kokemus, urheilujuhlan tuntua oli ilmassa. Hauskaa oli päivitellä edistymistä ja seurata siinä sivussa muiden taivalta. Kaikenlaisia hulluja tempauksia sitä on keksitty...  Nyt on kuitenkin aika painua pehkuihin, sillä huomenna on työpäivä edessä. Tsemppiä maratoniaan vielä jatkaville!

torstai 25. kesäkuuta 2015

Kesän kirjoja, mökkitunnelmia ja lukumaraton

Olen virallisesti palannut sivistyksen pariin. Vietin nimittäin juhannuksen mökillä ja paastoilin somesta viikonlopun ajan, mutta nyt ollaan taas takaisin vanhoissa tunnelmissa. Some-paasto oli todella virkistävä kokemus ja voin rehellisesti sanoa, että niiden parin päivän aikana en tosissani kaivannut puhelinta kertaakaan. Somen sijaan luin melkein kokonaisuudessaan Täällä Pohjantähden alla -triogian (tiistaina sain loppuun, huikaiseva teos), heiluin villapaidassa, söin pullaa, pelasin korttia, pelasin muistipeliä, pelasin yatzya, kokeilin iskän pasuunaa, leikitin kissaa, söin lisää, hoopoilin siskojen kanssa, kastoin talviturkin ja nautin olostani. Some-paasto ja minä tulemme vielä kohtaamaan uudelleen, viimeistään seuraavan mökkireissun aikana. (Jos jotakuta kiinnostaa nähdä mökkikuvia ja lukea lisää tunnelmointia, kurkatkaa tänne siskoni blogiin.)

Elämä luistaa muutenkin mukavasti. Tiistaina pääsin viimein siitä inssistä läpi, eli Tampereella asuvien kannattaa katsoa kaksi kertaa tietä ylitettäessä, ei voi tietää kuka siitä huristelee. Ahdistus helpotti mielettömän paljon sillä hetkellä kun inssi sanoi "ehdottomasti hyväksytty" ja lähdinkin heti pyörimään kirjakauppoihin. Sanokaa minun sanoneen, voitokkaissa tunnelmissa ja onnellisena ostan paljon enemmän kirjoja kuin muuten.



Kuvan kirjapino ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan tiistailta (jokin roti sentään vielä), vaan loppukeväästä ja alkukesästä hankittuja myös mukana. 

Paper Towns on äitini ja siskoni tekemä löytö kirpputorilta parilla eurolla ja vaikken suunnittele lukevani kirjaa uudelleen lähitulevaisuudessa, on se silti kiva omistaa. End of Days taas oli vuoden odotetuimpia uutuuksia kohdallani ja siksi ehdottomasti hankintalistalla.

Alkukuusta hairahduin jälleen Suomalaisen kirjakaupan pokkaritarjouksen edessä. (Oikeasti, mokomat pitäisi kieltää koska on aina pakko ostaa...) Emman olen jo lukenut, mutta koska Austen on aina ihana ja olen rakastunut näihin uusiin Bon-pokkareihin niin näin tilaisuuteni tulleen. Dracula on ollut lukulistalla pienen ikuisuuden ja omaksikin olen tätä haaveillut jo jonkin aikaa. Lumen taju taas oli myyjän suositus ja koska sama myyjä suositteli Zafónia toiselle asiakkaalle, päätin luottaa hänen makuunsa.

Nyt päästiin sitten niihin varsinaisiin inssiostoksiin. Marie Rutkoskin The Winner's Curse on kiinnostanut minua jo pitkän aikaa ja Akateemisessa olen kirjaa hypistellytkin moneen otteeseen. Nyt käytin viimeiset pennoset lahjakortiltani tähän. Akateemisen jälkeen eksyin vielä lukulaariin, josta mukaan tarttui Emily Bronten Humiseva harju. Tämänkin olen pari vuotta sitten lukenut, mutta tahdoin omaan hyllyyn ja kun ei paljon maksanut niin... Tiedätte lopputuloksen. 

Sellaista siis kirjaostoksien osalta, mainittakoon vielä että Viisaan miehen pelko on viimein ilmestynyt (kansikuva ja takakansi esim. täällä) ja tilasin kirjan tänään. Apua, en malttaisi odottaa! Kesätyörahoja alkaa myös ilmestyä tilille aina palkkapäivinä ja ennen kesän loppua teen varmaan maltaita maksavan kirjatilauksen. 

Sitten lukumaratoniin. (Olen aikaisemmin postannut info-asiaa täällä.) Maraton starttaa siis virallisesti huomenna, mutta lukemisen saa aloittaa jo tänään jos haluaa. Itse suunnittelen aloittavani tyylikkäästi keskiyöllä kun vuorokausi vaihtuu ja lopettavani sitten perjantain ja lauantain välisenä yönä. 


Tove Jansson: Kesäkirja
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
George Orwell: Eläinten vallankumous
Arthur Conan Doyle: Neljän merkki
Marie Rutkoski: The Winner's Curse
Arja Tianen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Näillä mennään ainakin aluksi. Kaikkea en aio pakolla lukea, vaan fiiliksen mukaan mennään. Jos joku muu kirja kiinnostaa, niin vaihdan siihen ja muutenkin annan itselleni vapaat kädet. Etukäteen on kuitenkin hauska miettiä joitain vaihtoehtoja. (Sanokaa muuten Vera Valaa lukeneet, kuinka itsenäisiä teoksia hänen kirjansa ovat. Varasin epähuomiossa toisen osan ensimmäisen sijasta, mutta ajattelin ottaa riskin ja hypätä suoraan siihen. Dekkareiden kanssa on toiminut aikaisemminkin tällainen taktiikka.)

Huomenna siis tavataan maratonin merkeissä! Huomenna ilmestynee myös päivittyvä maraton-postaus, josta edistymistä voi seurata päivän mittaan. Twitteriin ja Goodreadsiin tulee varmasti myös tunnelmia, vasemmasta sivupalkista pitäisi päästä molempiin. 

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Jandy Nelson - I'll Give You the Sun

Jude and her twin Noah are close until a tragedy drives them apart. Now they are barely speaking - and both falling for boys they can't have. Love's complicated. 

Jandy Nelsonin I'll Give You the Sun on kirja, josta olen kuullut pelkkää hyvää. Kirja ilmestyi viime vuonna, voitti monet lukijat puolelleen ja oli Goodreadsissa ehdolla vuoden parhaaksi julkaisuksi sarjassa Young Adult Fiction. Minä suhtauduin kirjaan aluksi epäilevästi (joskus hypetys saa sellaista aikaan), mutta lopulta kun tämä kirjastoonkin hankittiin, päätin selvittää mistä on kyse.

I'll Give You the Sun on tarina rakkaudesta, menetyksestä, kateudesta, rehellisyydestä ja siitä, mitä on olla oma itsensä. Kirja seuraa kaksosten, Noahin ja Juden elämää kahdesta näkökulmasta ja aikatasosta. Noahin kertojanääni on 13- tai 14-vuotias ja Juden 16-vuotias. Kun kaksoset olivat nuorempia, he olivat uskomattoman läheisiä ja toisilleen kaikki kaikessa. Sitten jotakin tapahtui. Nyt, 16-vuotiaina sisarukset hädin tuskin puhuvat toisilleen ja heidän väliinsä on revennyt tragedian, ilkeiden sanojen ja virheiden kuilu. Joskus kohtalolla tuntuu kuitenkin olevan sormensa pelissä ja Juden ja Noahin elämät kulkevat valoa kohti, hitaasti, mutta pois pimeydestä.

Oletko kyllästynyt siihen, että jokainen YA-kirja tuntuu käsittelevän toivotonta rakkautta ja tragediaa? Lue I'll Give You the Sun. Kirjasta löytyy myös kyseiset elementit, mutta ennen kaikkea kyseessä on tarina sisarusten välisestä rakkaudesta. Kirja on huikaisevan kaunis, yhtä aikaa surullinen ja toiveikas. Minä lumouduin lukemastani.

Pidin todella paljon kirjailijan ratkaisusta kertoa tarinaa kahdessa eri ajassa. Useat näkökulmat ovat nykyään melko tavallisia, mutta I'll Give You the Sun onnistui erottumaan joukosta jo tällä pienellä ja aika nerokkaalla kikalla. Kirja koukuttaa lukijan välittömästi mukaansa, sillä juoni sisältää hitaasti auki keriytyvän mysteerin. Kolme vuotta sitten Noah kulki omia polkujaan maalasi, Jude surffasi kiharat hulmuten ja perheen onni alkoi vasta hitaasti rakoilla. Nykyään Noah ei ole enää entisensä, Jude on leikannut hiuksensa ja perheen elämää varjostavat tragedia ja väärinymmärrykset. Kaksosten roolit ovat monella tavalla kääntyneen päinvastaisiksi. Pidemmälle luettaessa lukijalle alkaa hitaasti selvitä, mitä tuona yhtenä kesänä tapahtui ja mitkä tapahtumat muokkasivat perheen elämän siksi mitä se nyt on.

Kaiken kaikkiaan I'll Give You the Sun on vain todella onnistunut kokonaisuus. Kirjan kirjoitustyyli, joka kolkuttelee myös hivenen maagisen realismin rajoja on vangitseva, Jude ja Noah ihania hahmoja ja kirjassa on niin monta pikkuasiaa, joita rakastin. (Kuten esimerkiksi Ralph. Kirjan lukeneet eivät selityksiä kaipaa.)

Erityisesti kirjan monimutkaiset ihmissuhteet koskettivat. I'll Give You the Sun ei tarjoa lukijalle mustavalkoisia henkilöhahmoja, vaan hyvätkin ihmiset tekevät virheitä ja vääriä ratkaisuja. Etenkin kaksosten perheen dynamiikat olivat paikoin rankkaakin luettavaa, mutta loppujen lopuksi ainakin minä vain rakastin kaikkia hahmoja. Erityisesti sydämeeni astui Guillermo Garcia, elämän murjoma kuvanveistäjä, joka päätyy auttamaan Judea.

Juonen kehittely on rakenteeltaan todella onnistunutta, joskin välillä hieman ennalta-arvattavaa. Sekään ei kuitenkaan vauhtia haittaa. Jos nyt jostain pitäisi pientä miinusta antaa, niin I'll Give You the Sun kärsii samasta taudista kuin kaikki useasta näkökulmasta kirjoitetut kirjat, aina on se yksi kiinnostavampi ja joku vähemmön kiinnostava. Tällä kertaa vaaka kallistui niin, että Juden osuudet olivat mielestäni kiinnostavampia ja Noahin välillä hiukan tylsiä. Tämä tietenkin mielipidekysymys.

Kokonaisuutena I'll Give You the Sun oli kuitenkin loistava teos, koskettava, kaunis ja toiveikas. Se on tarina rakkaudesta, sisaruudesta, virheistä ja vääristä valinnoista, rehellisyydestä ja virheiden korjaamisesta. Suosittelen lämpimästi!

Arvosana: ♣♣♣♣½

Teos: I'll Give You the Sun
Kirjailija: Jandy Nelson
Kustantaja: Walker Books
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 428
Luettavaksi: kirjastolaina

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämää pienin askelin.

Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa. Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika.

Kuin surmaisi satakielen, Harper Leen pitkään ainoa romaani (palataan asiaan kohta) on melko lailla klassikkoasemassa, sivistyslistoillani ja myös äitini on suositellut kirjaa minulle useaan otteeseen. Kirja oli kuitenkin pitkään lukematta koska en vain saanut aikaiseksi (taas sama vanha juttu...). Viime viikonloppuna päätin kuitenkin viimein ottaa härkää sarvista ja lukaista mokoman. Kauaa ei siihen vierähtänytkään, romaani vei mennessään ja lukaisin kirjan yhdessä päivässä. Kuin surmaisi satakielen osoittautui maineensa veroiseksi, kauniiksi ja vangitsevaksi kirjaksi, jonka pariin tulen varmasti palaamaan toistekin.

Kuin surmaisi satakielen oli Leen ainoa romaani viidenkymmenen vuoden ajan. Vuoden 2014 lopulla kirjailijan arkistoista kuitenkin löytyi julkaisematon romaanikäsikirjoitus, joka jatkaa tämän kirjan tarinaa. Teos on nimeltään Kaikki taivaan linnut, se julkaistaan kesällä ja suomennoskin saapuu jo elokuussa. Kirja on kirjoitettu itse asissa ennen tätä romaania, mutta jatkaa Scoutin tarinaa tämän ollessa nuori nainen.

Oikeastaan juuri tämä uutinen sai minut toden teolla kiinnostumaan Kuin surmaisi satakielen lukemisesta. Halusin päästä osaksi Harper Leen uutuuden odottamista, joten kirja oli luettava ennen sitä. Nyt voinkin sitten tähyillä innoissani elokuuta kohti, sillä Kuin surmaisi satakielen oli ihastuttava kirja, josta nautin todella paljon ja jonka tunnelmiin tulen takuulla palaamaan mielelläni.

Kuin surmaisi satakielen on tunnelmaltaan lämmin, rauhallinen ja lapsuuden riemua täynnä. Samalla se on kuitenkin kuvaus alabamalaisen pikkukaupungin pienistä myrskyistä ja ennen kaikkea rotujen epätasa-arvosta, joka tuolloin 1930-luvulla etenkin etelävaltioissa vallitsi. Minä lumouduin kirjasta ja se todella tempaisi mukaansa.

Erityisesti nautin päähenkilö Scoutin ja tämän veljen seikkailuista ja lapsuuden leikeistä. Harper Lee tuo lapsen näkökulman ihanasti esille ja kirjan lukeminen on kuin palaisi omiin leikkeihinsä. Erityisesti hihittelin Scoutin ja Jemin värikkäille seikkailuille naapuruston Radleyn talon lähistöllä, Radelyn talossa kun asuu muuan Boo Radley, joka ei ole tullut ulos vuosikymmeniin ja josta liikkuu jos jonkinlaista legendaa.

Kirjan hahmot tulevat todella lähelle. Scout on hurmaava sankaritar ja Jem ihana isoveli. Myös lasten isä, Atticus voitti minut puolelleen viisaudellaan, rakkaudellaan ja oikeudenmukaisuudellaan ja värikäs sivuhenkilöiden kaarti pitä huolen siitä, ettei aika käy pitkäksi.

Nautin paljon siitä, kuinka Kuin surmaisi satakielen käsittelee rankkojakin aiheita, mutta tunnelma säilyy kirjassa lämpimänä. Scout joutuu kirjassa kohtaamaan aikuisten maailman ja jättämään taakseen tietyn viattomuuden, mutta kirja ei ole masentava tummista sävyistään huolimatta. Kuin surmaisi satakielen on ennen kaikkea kuvaus lapsuudesta, sen iloista ja suruista ja siitä, kuinka lapset joutuvat kohtaamaan maailman leikkien ulkopuolella.

Minut kirja todella vei mukanaan ja tempauduin heti keskelle Finchin perheen elämää. En olisi mielelläni päästänyt irti ja mitä enemmän kirjaa näin jälkikäteen ajattelen, sitä enemmän siitä pidän. Odotan elokuuta innolla ja tulen varmasti palaamaan kirjan pariin toistekin.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Kuin surmaisi satakielen
Alkuperäisteos: To Kill a Mockingbird
Kirjailija: Harper Lee
Kääntäjä: Maija Westerlund
Sarja: Kuin surmaisi satakielen, #1
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2005 (alkuperäisteos 1960, ensimmäinen suomenkielinen painos 1961)
Sivuja: 411
Luettavaksi: perheen kirjahyllystä
Haasteet: Kirjankansibingo: Lapsi, Kirjallisen sivistyksen projekti


torstai 18. kesäkuuta 2015

Kiera Cass - The Heir

The Heir on neljäs osa The Selection -sarjassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista, The Selection, The Elite ja The One.

Princess Eadlyn has grown up hearing endless stories about how her mother and father met. Twenty years ago, America Singer entered the Selection and won the heart of Prince Maxon - and they lived happily ever after. 

Eadlyn doesn't expect her own story to end in romance - she has no interest in repeating the fairy tale. But a princess's life is never entirely her own - and Eadlyn cannot escape her very own Selection, and on particular entry who may just capture her heart...

Totta puhuen minä vähän ihmettelen miksi edes luin tämän. Kiera Cassin The Selection -sarjan piti olla alun perin trilogia ja The One päättää American ja Maxonin tarinan. En voi sanoa nauttineeni joka hetkestä kolmen alkuperäisen kirjan kanssa, mutta jotain koukuttavaa tässä typerässä sarjassa on. Siispä, kun sain ilmoituksen, että varaamani The Heir oli saapunut noudettavaksi kirjastosta, oli minun luettava se heti.

The Heir sijoittuu aikaan parikymmentä vuotta The Onen päättymisen jälkeen. America ja Maxon elelevät onnellisina avioliittoaan ja ovat saaneet neljä lasta, kaksoset Eadlyn ja Ahren ja nuoremmat pojat Kaden ja Osten. Kastijärjestelmä on lakkautettu ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Kirja kerrotaan Eadlynin, Maxonin ja American esikoisen ja kruununperillisen näkökulmasta. Eadlyn tekee kaikkensa tullaksen hyväksi kuningattareksi, mutta joutuu elämänsä haastavimman ajan eteen kun kansa alkaa kapinoida monarkiaa vastaan ja kuningaspari näkee vain yhden ratkaisuvaihtoehdon. Kansan suosion voittamiseksi on pantava toimeen uusi Selection, ensimmäinen laatuaan sellaisena, että puolisoa etsii prinssin sijasta prinsessa. Eadlyn ei ajatuksesta erityisemmin innostu, mutta suostuu tietyin ehdoin. Hänellä ei ole aikomustakaan löytää rakkautta kilpailusta, mutta voi olla, että tilanne kääntyy vielä toisenlaiseksi...

The Heir oli samaa kauraa kuin sarjan muutkin kirjat. Viihdyttävä, mutta tavattoman ärsyttävä ja tyhjänpäiväinen. Sarjaan on tulossa vielä viides osa, joka päättää Eadlynin tarinan.

Kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia oli the Selection käänteisillä sukupuolirooleilla ja toisesta näkökulmasta. Meininki on melkolailla samaa kuin edellisissä osissa, mutta oli ehdottoman kiinnostavaa päästä näkemään kilpailu järjestäjien näkökulmasta kilpailijoiden sijasta. Kirja pysyy myös koko ajan kiinnostavana. Sen sijaan ärsyynnyin ajatukseen, että the Selection järjestetään jälleen. Tavallaan ymmärrän miksi, pohjustus oli ihan mukiinmenevä, mutta minun on vain vaikea uskoa, että America ja Maxon oikeasti pistävät lapsensa käymään saman ruljanssin läpi kuin itse aikoinaan. Sitä draaman ja tuskan ja kyyneleiden määrää, mitä kaksikko kilpailun aikana kärsi, ja silti se on heistä edelleen jokin mahtava tapa löytää kumppani? Anna mun kaikki kestää.

Kiera Cassilla on myös taito luoda äärettömän ärsyttäviä päähenkilöitä. Eadlyn on hemmoteltu kakara, jolla ei ole pätkän vertaa ihmissuhdetaitoja. En tiedä mikä kasvatuksessa on mennyt vikaan, mutta Illéan tuleva kuningatar ei tiedä mitään diplomaattisesta keskustelusta, tai edes sivistyneestä mielepiteiden vaihdosta. Hän on uskomattoman törkeä, eikä osaa edetä asioissa hienovaraisesti. (Hienovaraisuuden puuttuminen on selkeästi perintöä Americalta...) Tietenkin sankarittaremme on myös jumalaisen kaunis ja sitä toitotetaan joka sivulla. Argh. Ainoa asia mistä annan pojot Eadlynille, on hänen kykynsä käyttää korkokenkiä koko ajan. Totuuden nimissä täytyy myös myöntää, että prinsessa kehittyy kirjan loppua kohti vähän parempaan suuntaan.

The Heir oli kuitenkin mieletön lukukokemus yhdestä syystä johtuen. Linnaan astelee jos jonkinsorttista kilpakosijaa tavoittelemaan Eadlynin kättä ja yksi näistä on suomalaissyntyinen poika nimeltään sir Henri Jaakoppi. Kyllä, luitte oikein, Henri Jaakoppi. Myönnän alkaneeni hytkyä naurusta kyyneleet silmissä, julkisella paikalla kun Jaakoppi pomppasi yhtäkkiä esiin. Kiera Cass on selvästi etsinyt Googlen syövereistä eksoottisia suomalaisia nimiä ja päätynyt tähän. Kiitos nauruista.

Kirjassa saakin naureskella jos jonkinlaiselle Suomi-eksotiikalle. Oikeastaan Henri on kotoisin Swendwayksi kutsutusta maasta, eli ilmeisesti dystopinen kauhukuva on toteutunut ja Suomesta on tullut osa Ruotsia. Kiitos tästä.

Repeilin Henrille pahasti, vaikka kyseessä ihan sympaattinen hahmo onkin. Hän ei puhu kuin muutaman sanan englantia, vaikka on asunut maassa muutaman vuoden. Ilmeisesti sankarimme on muuttanut keskelle jotain Suomi-kommuunia, sillä herran jestas, kyllä sitä nyt kielen vuoden aikana käyttäessä oppii, vaikkei ennestään osaisi. Toisekseen herää kysymys, miten Kiera Cass on romuttanut Suomen koulutusjärjestelmän. Eikö Swendwayn kouluissa opeteta muuta kuin korvapuusti jeejee? Kiitos siitäkin.

Henri on jatkuvasti iloinen ja muiskauttelee Eadlynille poskisuudelmia ranskalaiseen tapaan. Ainakaan Cass ei siis ole käynyt lukemassa stereotypisia suomalaisuuskuvauksia. Hilpeyttä herättivät myös mukaan heitellyt suomenkieliset fraasit, jotka olivat menestykseltään vähän vaihtelevia. "Hyvää iltaa" oli oikein, mutta sen sijaan "Miten saat tuntemaan toisensa" herätti lähinnä hämmennystä ja epäilystä tulkin kunnollisesta suomen kielen taidosta. Ainakin minulla oli rattoisaa.

Samaa tavaraa tämä on kuin muutkin osat. Turhaa draamaa, pahvisia hahmoja ja ärsytystä. Viihdearvo ja koukuttavuus kohdallaan. Pisteet myös lopun raivostuttavasta, epäuskottavasta ja perin pohjin kliseisestä käänteestä. Lienee olevan selvä juttu, että myös viimeinen osa on luettava, sillä tahdon lisää Jaakoppia, enkä ole varma kenen kanssa Eadlyn päätyy yhteen.

Arvosana: ♣♣

Teos: The Heir
Kirjailija: Kiera Cass
Sarja: The Selection, #4
Kustantaja: Harper Collins
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 342
Luettavaksi: kirjastolaina

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Blogistanian kesälukumaraton ja kesähöpöttelyä

Kuva Hyllytontun blogista.

Perinteinen, jo viides Blogistanian kesälukumaraton järjestetään 26.6 eli ensi viikon perjantaina. Emäntäblogina toimii Hyllytontun höpinöitä -blogi, käy katsomassa ohjeet täältä. "Virallinen" ilmoittautuminen tapahtuu postauksen kommenttiboksissa. Mukaan saavat osallistua kaikki, säännöt ovat joustavat ja tärkeintä on lukemisesta nauttiminen.

Itsekin aion ehdottomasti lähteä mukaan, vaikka tämä jo kunniakkaasti viides tempaus on minulle ensimmäinen. Viime kesänä olin silloisen kesälukumaratonin aikaan reissussa, joten osallistuminen jäi. Nyt olen kuitenkin innolla mukana, vaikken vielä varmaksi osaa sanoa paljonko lukemiselle jää aikaa.

Kesäkuu on lähtenyt ihan mukavasti käyntiin, lukeminen on sujunut enimmäkseen rattoisasti, vaikkakin pienestä lukujumista on ollut tunnetta viime päivinä. Rästibloggauksiakin on kertynyt, niitä koetan työstää alta pois. Vähän tosin pelkään loppukuun lukemisen puolesta, sillä aloin toissapäivänä viimein katsoa Supernatural-tv-sarjaa ja koukku on paha. (En tahdo edes laskea paljonko eilen tuli katsottua...) Ensimmäinen tuotantokausi on jo loppupuolella.

Kesäsäät eivät ole vielä täällä ja muutenkin loma on mennyt vähän sekalaisissa tunnelmissa. Töissä olen käynyt, vaikka vuoroja ei hirveästi olekaan ollut ja välipäivät ovat kuluneet lähinnä loikoiluun. Pientä masennusta on myös aiheuttanut kaksi reputettua inssiä, mutta ei kai tässä auta muu kuin mennä taas kohti seuraavaa ja toivoa parempaa ajoa.

Juhannukseksi suuntaamme perheen kanssa mökille ja vaikkemme muutamaa päivää pidempään ehdi viipyä niin sydän halajaa jo saariston rauhaan. En jaksa masentua edes juhannukseksi luvatusta huonosta säästä. Lähdemme matkaan perjantaina ja palaamme sunnuntaina ja olen ajatellut tuulettautua kaupunkielämästä oikein kunnolla olemalla some-lakossa nuo pari päivää. Kun some-kanavat sitten Twitteriä ja Goodreadsia myöten hiljenevät ja kommentteihin ei kuulu vastausta, en ole kuollut vaan lueskelen hyvää kirjaa, kuuntelen lokkien kirkunaa ja haistelen meren tuoksua.

Ihanaa kesän jatkoa, palaillaan vielä ennen juhannusta tai viimeistään sen jälkeen!

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Maggie Stiefvater - Blue Lily, Lily Blue

Blue Lily, Lily Blue on kolmas osa The Raven Cycle -sarjassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista, The Raven Boys ja The Dream Thieves.


There is danger in dreaming. But there is even more danger in waking up.

Blue Sargent has found things. For the first time in her life, she has friends she can trust, a group to which she can belong. The Raven Boys have taken her in as one of their own. Their problems have become hers, and her problems have become theirs.

The trick with found things though, is how easily they can be lost.

Friends can betray.
Mothers can disappear.
Visions can mislead.
Certainties can unravel.

Luin Maggie Stiefvaterin, joka Suomessa tunnetaan parhaiten hänen käännetystä Väristys-sarjastaan, The Raven Cycle -sarjan kaksi ensimmäistä osaa vuosi sitten talvella ja pidin lukemastani kovasti. Etenkin sarjan toinen osa, The Dream Thieves oli mielestäni vallan loistava. Odotin siis innolla Blue Lily, Lily Bluen lukemista, mutta kirja ilmestyi syksyllä ja sain sen näppeihini vasta nyt kesällä. Paljon olin siis ehtinyt unohtaa, joten ennen lukemista katselin YouTubesta muutaman book talkin aiheesta ja lukaisin netistä juonitiivistelmät. Vähän hajanainen kuva minulla ehkä edelleen on, mutta jotenkin olen asioista perillä.

On kulunut kuukausi siitä, kun Bluen äiti katosi jättäen jälkeensä vain lyhyen muistilappusen. Nyt Blue ja pojat koettavatkin löytää myös Mauran, kun Glendowerin etsintä tiivistyy. Bluen ja Ganseyn välillä kytevät tunteet voimistuvat, mutta tilanne on mahdoton. Gansey ei edelleenkään ole kuullut kuolevansa huhtikuuhun mennessä ja myös Bluelle lausuttu ennustus pitää heidät erossa. Bluen ja poikien välinen ystävyys syvenee ja porukka alkaa olla yhä lähempänä tavoitettaan... Vaara ei kuitenkaan ole kadonnut ja heidän on oltava varuillaan. Gansey haluaa heräättää Glendowerin, mutta samalla saattaa havahtua jotain muutakin, jotain, jonka olisi parempi pysyä unessa.

Blue Lily, Lily Blue jatkaa sarjaa samoissa tunnelmissa kuin aikaisemmatkin osat. Kirja on hidastempoinen, tai ainakaan Stifvaterin kirjoitustyyli ei ole niitä, jotka vain imaisevat heti mukaansa ja jota lukee tavatonta vauhtia. Tunnelma on synkkä, taianomainen ja omituinen. The Raven Cycle on vaikeasti kategorisoitava sarja, eikä se etene stereotypisen kaavan mukaan. Tykkään.

Blue Lily, Lily Blue on sarjan toiseksi viimeinen osa ja se osa, jossa minä viimein toden teolla kiinnyn hahmoihin. Bluesta olen aina pitänyt ja pidän edelleenkin. Hänessä on ihanasti luonnetta, eikä hän pelkää kulkea omaa polkuaan. Gansey taas on ollut lempparini jo ensimmäisestä kirjasta alkaen ja sillä tiellä mennään edelleen. Ronanista pidän koko ajan enemmän ja Adam, joka oli edellisessä kirjassa todella raivostuttava, on huomattavasti mukavampi tästä.

Tämä kirja sai kuitenkin minut todella hukkumaan tunteisiin, mitä hahmojen välisiin suhteisiin tulee. Blue ja Gansey olisivat mielestäni niin ihana pari, mutta heidän väliinsä on kasattu tuhat estettä, joista suurimpina Bluesta lausuttu ennustus, jonka mukaan tytön tosirakkaus kuolee, jos hän suutelee tätä. Asiaa ei auta se, että Ganseyn nimi on huhtikuuhun mennessä kuolevien listalla Bluen selvännäkijäsukulaisten listalla. Blue ja Gansey eivät myöskään halua sotkea ryhmädynamiikkaa ja Glendowerin etsintää. Kärvistelyä ja tuskaa on siis luvassa.

Edellisessä kirjassa annettiin myös vinkkiä siitä, että Adamin ja Ronanin välille olisi kehkeytymässä jotakin ja samalla radalla jatketaan tässäkin osassa. Enkä minä voisi toivoa mitään enemmän... Mitään ratkaisevaa ei Blue Lily, Lily Blue kuitenkaan tällä saralla tarjoa.

Glendowerin etsinnässä ja herättämisessä sen sijaan otetaan isoja askelia. Kirjan puolessa välissä on eräs käänne, jota en todellakaan odottanut ja muutenkin Blue Lily, Lily Blue piti minut koko ajan varpaillani ja haukoin useaan otteeseen henkeäni.

Haluan myös nostaa esille tämän kirjasarjan omaperäisyyden. Sarjaa markkinoidaan jälleen yhtenä kielletty rakkaus -variaationa, eikä sillä juonikuvausten perusteella tunnu usein olevan muuta pointtia kuin toivottomassa rakkaudessa rypeminen. Niin ei kuitenkaan todellakaan ole asia, vaan romanssi on ennemminkin sivujuoni Glendowerin etsinnän kanssa. Myös idea siitä, että kaveriporukka etsii kaupungin laidalta siellä lumottua untaan nukkuvaa muinaista walesilaista kunigasta, on todella uniikki. Etenkin kun mihinkään ei liity mitään ennustusta. Sarja etenee unenomaisessa tunnelmassa, eikä juonta pysty tunkemaan perinteiseen kaavioon.

Edellä mainituista syistä johtuen olenkin nauttinut matkastani The Raven Cycle -sarjan kanssa tavattomasti. Viimeinen osa, The Raven King on merkattu ilmestyväksi helmikuussa 2016, joten sitä sitten odotellaan. Suosittelen sarjaa lämpimästi kaikille, jotka nauttivat synkähköstä ja kaavojen ulkopuolella liikkuvasta nuortenfantasiasta.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: Blue Lily, Lily Blue
Kirjailija: Maggie Stiefvater
Sarja: The Raven Cycle, #3
Kustantaja: Scholastic
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 389
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: Kirjankansibingo: Kasvi



tiistai 9. kesäkuuta 2015

Kesäsuunnitelmia

Kesäloma tosiaan on täällä viimein. Kauan sitä odotettiinkin, ainakin omalla kohdalla viimeiset kouluviikot olivat täynnä tuskaa, etenkin kun koeviikkoakin piti vielä aivan loppuun asti kärsiä. Nyt olen kuitenkin ollut reilun viikon lomalla ja ah tätä autuutta.

Ihan en sentään ole vielä laakereillani päässyt lepäämään, sillä kesätyöt alkoivat kesäkuun alussa ja vaikka minulla ei todellakaan joka päivä töitä ole, on päivien jälkeen aina aika kuitissa. (Teen huonesiivousta hotellissa ja vaikka työ on minusta itsessään oikein jees, jalat ovat aika kipeinä eikä oman huoneen imurointi päivän jälkeen kauheasti innosta.) Autokouluakin on vielä vähän jäljellä, keskiviikkona on inssi, jännittää, eikä ihan vähän. Syksyn YO-kirjoitukset siintävät myös horisontissa, joka tulee koko ajan pelottavan lähelle. (98 päivää... Apua, alle sata!)

Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että kesäkuun aikana ei tarvitse psykologian kirjoihin koskea ja olenkin lukenut tiiviissä tahdissa alkaneen kuukauden. Kaikki ilo irti nyt, eikös? Viime viikkolla kärsin myös pienestä-bloggausjumista, ei kiinnostanut näpytellä arvosteluja, vaan luin täydellä höyryllä. Lukeminen kuitenkin taitaa olla se kirjablogin ravinto, joten en pane pahakseni. (Lisäksi luin aika mainiota kirjoja.)

Viime vuonna tein eräänlaisen lukusuunnitelman kesälle ja ajattelin mennä samaan tyylin tälläkin kertaa. En ole kovinkaan hyvä pysymään missään lukulistoissa, sillä kiinnostukseni poukkoilee kirjojen välillä tiuhaan, saan aina tietystä aiheesta pieniä innostuspuuskia ja sitten taas mennään seuraavaan. En siis tee mitään tarkkaa listaa, mutta muutaman tahdon mainita.

Kirjakaapin kummitus -blogista toukokuussa käynnistynyt kirjankansibingo on jo hyvässä vauhdissa ja bingoruudut täyttyvät. Uskon vakaasti pääseväni karjaisemaan BINGO vielä ennen kesän loppua.

Kesä on mainota klassikoiden lukuaikaa ainakin minun kohdallani. Tänä kesänä mökkeilyt tosin vähän jäävät kun työt pitävät kaupungissa, joten en voi turvautua takuuvarmaan keinooni - raahataan tiiliskivi mökille mukaan ja istutaan siellä alas ja vain luetaan päättäväisenä eteenpäin. Tällä metodilla on selätetty mm. Taru sormusten herrasta ja Dickensin Kolea talo. Toimii. Kirjallisen sivistyksen projektin  osalta kesän tavoitteenani olisi taas ne venäläiset klassikot (tai ainakin Rikos ja rangaistus) ja Täällä Pohjantähden alla (ainakin osa).

Omaa hyllyä toivon toki myös saavani luetuksi, lukemattomien määrä kun on vähän kasvanut.



Muuten en taida asettaa mitään suurempia tavoitteita. Tärkeintä on vain lukea ja nauttia siitä sekä kesästä! Mainiota kesän alkua kaikille!

Susan Ee - End of Days

End of Days on kolmas osa Penryn and the End of Days -trilogiassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista, Angelfall ja World After.


After a daring escape from the angels, Penryn and Raffe are on the run. 

They’re both desperate to find a doctor who can reverse the twisted changes inflicted by the angels on Raffe and Penryn’s sister. As they set off in search of answers, a startling revelation about Raffe’s past unleashes dark forces that threaten them all.

When the angels release an apocalyptic nightmare onto humans, both sides are set on a path toward war. As unlikely alliances form and strategies shift, who will emerge victorious? Forced to pick sides in the fight for control of the earthly realm, Raffe and Penryn must choose: Their own kind, or each other?

Niinpä, se on viimein täällä. Susan Een End of Days oli ehdottomasti tämän vuoden odotetuimpia kirjoja kohdallani. Penryn and the End of Days -trilogian edelliset osat kuuluivat viime vuonna luettujen parhaimmistoon ja tuskailin vuoden verran tätä päätösosaa odottaessani. Nyt olen viimeinkin saanut sen mitä odotin ja myös lukenut sen. Tunnelmat hieman haikeat ja ristiriitaiset. Tästä tulee pitkä bloggaus.

End of Days jatkaa tarinaa suoraan siitä mihin World After jäi. Penryn ja Raffe ovat löytäneet toisensa uudelleen ja pakenevat nyt enkelien tukikohdasta mukanaan Penrynin sisko, Paige, joka kykenee kontrolloimaan Urielin keinotekoisesti luomia ilmestyskirjan hirviöitä, lokusteja. Mukana on myös Raffen arkkivihollinen, Beliel, jolta Raffe on nyt repinyt tämän varastamat siivet pois.

Raffe ja Penryn ovat jälleen pakomatkalla maan halki, tällä kertaa tavoitteenaan löytää lääkäri, joka voi vaihtaa Raffelle takaisin tämän omat siivet ja auttaa Paigea, joka on kammottavalla tavalla muutettu. Samaan aikaan Urielin suunnitelman viimeinen vaihe on pian valmis käynnistymään, hän on lähempänä päästä Jumalan Sanansaattajaksi, enkeleiden korkeimpaan virkaan, kuin koskaan aikaisemmin. Raffe on ainoa, joka hänet voi haastaa, mutta ei, kun tällä on edelleen demoniset lepakonsiivet omiensa tilalla.

Aika on käymässä vähiin ja tunnelma tihenee. Raffen menneisyydestä selviää lisää, Uriel vapauttaa maan päälle yhä pimeämpiä voimia ja kaiken keskellä Raffen ja Penrynin tunteet syvenevät. Arkkienkelin ja ihmistytön rakkaustarina on mahdoton ja kielletty, mutta vastustaminen käy yhä vaikeammaksi. Sekä Raffe, että Penryn ovat elämänsä vaikeimpien ratkaisujen edessä.

Kun sain World Afterin loppuun, olin siinä uskossa, että Penryn and the End of Days -trilogiasta oli tulossa viisiosainen. Sittemmin tuli uutta tietoa ja End of Days on viimeinen osa. Suhtauduin tietoon vähän pelokkaasti, sillä sarjassa tuntui olevan vielä kaikki auki ja epäilin miten ihmeessä Ee aikoi kursia kaiken kasaan. Onneksi asiat kuitenkin saatiin ratkaistua tyydyttävästi tässä viimeisessä osassa.

Alun perin suunnittelin lukevani edelliset osat uudelleen ja sitten End of Daysin heti perään. Kärsivällisyyteni kuitenkin oli mitä oli ja heti kun sain kirjan näppeihini, oli minun kerrassaan pakko lukea se. Jälkiviisaana voisin vähän harmitella kärsimättömyyttäni, sillä voi olla, että olisin saanut kirjasta enemmän irti maratonin päätteeksi. Edellisten osien tapahtumat olivat kyllä hyvin muistissa (kerrankin), mutta tunnetasolla hyppäsin kylmään veteen. Jotakin jäi puuttumaan.

Penryn on loistava sankaritar yhä edelleenkin, mutta mielestäni hän ei aina ole parhaimmillaan tässä viimeisessä osassa. End of Days sisältää enemmän Penrynin angstia kuin aikaisemmin ja vaikka ymmärrän hyvin mistä se kumpuaa, välillä alkoi ärsyttää. Penryn on vahva sankaritar ja toki hänellä on oikeus murehtia, onhan siihen syytäkin, mutta pidän niin paljon siitä vahvasta Penrynistä, joka sulkee vaikeudet pois ja vain painaa eteenpäin.

Pidin kuitenkin paljon siitä, miten Penryn alkaa ottaa vastuuta ja nousta johtajan rooliin ihmisten vastarintaliikkeen keskuudessa. Kikattelin kohdassa, jossa Penryn kuulee itseään koskevia juoruja, sillä hänen maineensa enkelintappajana on kiirinyt eteenpäin.

Kirjasarjan juoni saadaan mielestäni onnistuneesti pakettiin viimeisessä osassa. Sen sijaan romanssi... sattuu sydämeeni sanoa tämä, mutta mielestäni se etenee End of Daysissa piirun verran liian nopeasti. Angelfall ja World After tuntuivat tähtäävään siihen viisiosaiseen sarjaan ja Penrynin ja Raffen välinen suhde on edennyt kyseisissä osissa kääpiöaskelin, tuskalla ja kärvistelyllä. Olisin kaivannut tähän viimeiseen osaan enemmän jännitettä ja piinaavaa odotusta, mutta nyt tultiin mielestäni vähän liian lujaa maalia kohti. Raffe ja Penryn eivät olleet aivan yhtä upeita kuin edellisissä osissa ja se surettaa minua eniten lukukokemuksessa.

Sen sijaan tuuletin innoissani Susan Een luomalle maailmalle. En tiedä olenko vinksahtanut, mutta jotenkin pidän maailmanlopun jälkeistä maailmaa mielettömän kiehtovana. Susan Ee kuvaa hienosti luhistunutta sivilisaatiota, jossa ihmiset joutuvat miettimään kaiken uudesta näkökulmasta. Kaikki ovat menettäneet ja taistelevat vain oman selviytymisensä puolesta. Rakastan kohtauksia, joissa Raffe ja Penryn vaeltavat eteenpäin maailman raunioissa, yöpyvät ihmisten autioituneissa kodeissa, ottavat mitä irti saavat ja jatkavat eteenpäin.

Susan Een mielikuvitus ja kyky luoda karmivia kohtaloita ja otuksia saa minut edelleenkin kohottamaan kulmiani. End of Days lisää panoksia entisestään ja huhhuh, taas saa kyllä lukea jatkuvan jännityksen vallassa, mitä seuraavaksi tapahtuukaan.

Käänsin myös kelkkani, mitä muutamaan hahmoon tulee. Penrynin äiti on edellisissä kirjoissa aiheuttanut minussa lähinnä kauhun väristyksiä, sillä kyseessä on täysin seinähullu ihminen. Maailmanlopun jälkeen hulluudesta on kuitenkin myös hyötyä ja huomasin toden teolla kannustavani Penrynin äitiä niin monessa kohtaa. Äidin suusta tulee myös kirjan parhaita heittoja.

Toinen henkilö, jonka kohdalla jouduin suorittamaan pienen uudelleenarvoinnin, oli Beliel. Hänen menneisyydestään selviää paljon lisää, eikä hahmo jää enää mustavalkoisen pahaksi. Minun kävi tyyppiä jopa sääliksi. Muutenkin kirjassa on muutama asiat päälaelleen heittävä juonenkäänne, jotka todellakin saivat minut haukkomaan henkeäni.

Kirjaa aloittaessani minulla oli kolme varsin selkeää visiota siitä, miten kirja mahdollisesti päättyy. Olisin toivonut sydämeni murskaavaa ratkaisua, mutta loppujen lopuksi kirja päättyi niin kuin aavistelinkin. Olen kuitenkin tyytyväinen Een ratkaisuun, hän vältti erään pelkäämäni karikon ja pidin etenkin eräästä lopun kohtauksesta kaikessa traagisuudessaan.

End of Days etenee sujuvasti ja koukuttavasti, eikä tylsiä hetkiä juurikaan ollut. Tunneskaala tulee taas koettua lävitse, minä nauroin monta kertaa ääneen, jännitin, liikutuin ja hymylin typerästi. Lopputaistelun valmistelua olisi mielestäni saanut vähän lyhentää, mutta muuten napakka pakkaus. Pidin kuitenkin siitä, miten joitakin lankoja jätetään lopussa myös auki, eikä kaikkea perata auki. Esimerkiksi jo ensimmäisessä kirjassa kuolleen Gabrielin pään sisään olisi mielenkiintoista kurkistaa.

Penryn and the End of Days -trilogia on ehdottomasti ollut upeaa luettavaa. Pääsanomana tuntuu olevan, että maapallo ja ihmiskunta ovat taistelun arvoisia. Jossain aiemmassa kirjassa Penryn sanoo ehkä sarjan mieleenpainuvimman repliikin, "I am proud to be a Daughter of Man." Tämä näkökulma
korostuu entisestäänkin viimeisessä osassa ja pidin siitä kovasti. Tulen ehdottomasti palaamaan trilogian pariin vielä uudestaan.

Arvosana: ♣♣♣♣

Teos: End of  Days
Kirjailija: Susan Ee
Sarja: Penryn and the End of Days, #3
Kustantaja: Hodder and Stoughton
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 435
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: Kirjankansibingo: Keltainen, 2015 lukuhaaste, "A book that scares you"



maanantai 8. kesäkuuta 2015

Marissa Meyer - Fairest

Fairest on esiosa Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjassa. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä ja tämä bloggaus saattaa sisältää juonipaljastuksia kolmesta ensimmäisestä osasta, Cinder, Scarlet ja Cress.


Fans of the Lunar Chronicles know Queen Levana as a ruler who uses her “glamour” to gain power. But long before she crossed paths with Cinder, Scarlet, and Cress, Levana lived a very different story—a story that has never been told … until now.

Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarja (joka ei tosin ole vielä kokonaan ilmestynyt) oli kohdallani viime vuoden miellyttävimpiä lukukokemuksia. Yhä edelleenkin sarjan kirjoja ajatellessa tulee hyvä fiilis, vain koska ne olivat kokonaisuutena niin hyviä. Odotankin innolla marraskuussa ilmestyvää sarjan päätösosaa, nimeltään Winter.

Keväällä kuitenkin koki päivänvalon eräs toinen kirja odotetun Winterin sijaan. Fairest, joka sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä osaa ja on kirjasarjan pahiksen, kuningatar Levanan tarina. Kirjaa odotettiin ristiriitaisissa tunnelmissa, yleinen ilmapiiri oli utelias ja jännittynyt, mutta toisaalta monia piinasi ajatus siitä, että odotetun päätösosan julkaisua lykättiin Fairestin eduksi.

Minä en yleisesti paljoa perusta erilaisista lisä- tai esiosista sarjoihin. Nykyään tuntuu olevan trendi, että kirjailijat kirjoittavat novelleja tai pienoisromaaneja sarjansa aukkojen täytteeksi ja kärsimättömien lukijoiden viihdykkeeksi. Toki minäkin nautin kun saan lisää luettavaa lempisarjastani, mutta välillä pidän jokaisen aukon täyttämistä turhana. Pitääkö kaikki ihan oikeasti perata auki, eikö jotain voi jättää lukijan mielikuvituksen varaan? Etenkin karsastan jonkun toisen henkilön näkökulmasta kirjoitettuja kohtauksia, pitääkö minun nyt oikeasti tietää, mitä henkilö B ajatteli kun päähenkilö A ja kyseinen B tapasivat ensimmäistä kertaa? Siksi suhtauduinkin Fairestiin varauksella.

Kuulin kuitenkin paljon positiivista palautetta tästä pienoisromaanista ja monet sanoivat sen avaavan Cinderin, Levanan ja Winterin välistä suhteiden verkkoa hyvin ja pohjustavan Winteriä mukavasti. Siispä päätin ennakkoluuloistani huolimatta tarttua kirjaan ja olen iloinen, että niin tein. Ei Fairest ole mitenkään välttämätöntä luettavaa, kyllä The Lunar Chronicles ilmankin toimisi, mutta kiinnostava kirja on kuitenkin kyseessä ja sarjan faneille takuulla mielenkiintoista luettavaa.

Kirjaan sisälle pääsyä vähän jarrutti noin vuoden mittainen taukoni siitä, kun luin Cressin viime kesän alussa. Olin ehtinyt unohtaa todella paljon asioita ja olen varma, että missasin joitakin pieniä viittauksia varsinaisiin kirjoihin. Kokonaisuutena Fairest oli kuitenkin nautittava lukukokemus, joka lisäsi entisestäänkin odotustani viimeistä osaa kohtaan.

Kuningatar Levana on ehdottomasti karmivimpia pahiksia, joista muistan lukeneeni. Muistikuvani toki ovat vuoden aikana hiukan laimentuneet, mutta muistan edelleenkin todella inhonneeni häntä. Levana on pelottava, sydämetön ja kerta kaikkiaan hyi olkoon. Olinkin todella kiinnostunut siitä, miten häneen suhtautuisin tämän kirjasen jälkeen.

Fairest avaa Levanan taustoja ja saattaa kuningatarta uuteen valoon. Hän on edelleenkin minusta kammottava, mutta kirjaa lukiessani en voinut olla tuntematta häntä kohtaan myös myötätuntoa. Levanan lapsuus ei ole millään lailla onnellinen ja häntä kohdellaan kammottavalla tavalla. Se ei oikeuta Levanan myöhempiä tekoja, mutta auttaa ymmärtämään häntä. Levana on pohjimmiltaan kieroon kasvanut ja vallanjanoinen. Hän ei kykene ymmärtämään rakkautta eikä osaa ilmaista sitä oikein ja kuvittelee saavuttavansa onnen manipuloimalla ja materian kautta. Levana haluaa olla kaikista kaunein ja kaikkien rakastama, mutta joutuu koko ajan kasvokkain sen tosiasian kanssa, että hänen suunnitelmansa kaatuvat. Mekaaninen puoli saattaa sujua niin kuin pitää, mutta se varsinainen palkinto, onni, jää aina saavuttamatta. Levana on pohjimmiltaan traagisten tapahtumien uhri, joka on muokkautunut sydämettömäksi ja katkeraksi.

Fairest todellakin selkiyttää koko kuviota Levanan ja Winterin sekä Cinderin välillä, etenkin minun jo monet seikat unohtaneelle mielelleni. Nyt minulla on viimeinkin selkeä käsitys siitä, kuka varsinaisesti on kruununperillinen, kuka oikeasti pahis ja kuka on tehnyt kenellekin mitä. Jos siis haluaa muistinvirkistystä ennen viimeistä osaa, on Fairest hyvä vaihtoehto.

Päälimmäisenä Fairest jätti kuitenkin jälkeensä valtavan odotuksen sarjan päätösosaa kohtaan. Kirjan lopussa on kolme näytelukua Winteristä ja kirja vaikuttaa niiden perusteella upealta päätösosalta. En todellakaan malttaisi odottaa hetkeäkään, että pääsen kirjan kimppuun, mutta vielä on monta kuukautta odotettavaa... Välissä voisin lukea ensimmäiset kolme osaa uudelleen, sillä Fairest muistutti minulle, kuinka mahtava sarja onkaan kyseessä.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Fairest: Levana's Story
Kirjailija: Marissa Meyer
Sarja: The Lunar Chronicles, #0.5
Kustantaja: Feiwel and Friends
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 222
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: Kirjankansibingo: Kasvokuva (ei ehkä perinteisimmässä merkityksessään, mutta laskenpahan kuitenkin)



sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Colleen McCullough - Troijan laulu

Troijan laulussa antiikin Kreikan kiehtovat tarut heräävät henkiin. Väkevä rakkaus, kestävä viha, kosto, petos, uhrautuminen ja kunnia kuljettavat ihmisiä tilanteesta toiseen. Colleen McCullough kertoo Troijan sodan ja kaupungin kymmenvuotisen piirityksen eri henkilöiden silmin nähtynä ja puhaltaa uutta tuulta antiikin myyttisiin tarinoihin. 

Kreikan kaunis prinsessa Helena jättää aviomiehensä Menelaoksen Troijan prinssi Pariksen takia ja saa aikaan pitkittyvän sotaretken. Mukana kertomassa omaa tarinaansa ovat urhea Akhilleus, älykäs Odysseus, kuninkaitten kuningas Agamemnon, hänen kunnianhimoinen Klytaimnestra-vaimonsa ja monia muita. Myös ihmeellinen Troijan hevonen nousee lukijoiden silmien eteen. Jumalillakin on oma osuutensa tapahtumien kulussa: ihmiset seikkailevat alati heitä korkeampien, arvaamattomien voimien kanssa omassa ristiriitaisessa maailmassaan.


Blogatessani viimeisestä Percy Jacksonista, mainitsin olleeni pienen antiikkihuuman vallassa. Colleen McCulloughin Troijan laulu on ollut jo jonkin aikaa lukulistalla, koska Tarinoiden syvyydet  -blogin Nina Mari on maininnut kirjan yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistaan ja aiheeltaan kirja tuntui vähintäänkin kiinnostavalta. Niinpä Akhilleen laulun jälkimainingeissa päätinkin heti tarttua toisenlaiseen näkökulmaan Troijan sodasta Troijan laulun tarjoamana.

Näin jälkeenpäin ajatellen, kirjaan tarttuminen heti Akhilleen laulun jälkeen ei ollut ehkä se kaikista paras idea. Troijan laulu ja Akhilleen laulu nimittäin kertovat samoista tapahtumista ja samoista henkilöistä, mutta kirjoitustyyli ja näkökulma on kummassakin täysin erilainen. Kirjoja ei voikaan verrata siinä mielessä, että asettaisi ne paremmuusjärjestykseen, mutta koska Akhilleen laulu oli minulla niin tuoreessa muistissa, se koitui vähän Troijan laulun kohtaloksi. Koska luin Akhilleen laulun ensin, vertasin kaikkea siihen, etenkin sitä, miten McCullough kuvaa Akhilleen ja Patrokleen välistä suhdetta. Akhilleen laulu iski myös syvemmin tunteisiin kuin Troijan laulu ja vaikka en ensimmäistä pidä varsinaisesti parempana kuin toista, on silti sanottava, että näistä kahdesta Akhilleen laulu on oma suosikkini.

Siinä missä Akhilleen laulu keskittyy kuvaamaan Troijan sotaa lähinnä Akhilleen ja Patrokleen rakkaustarinan miljöönä, keskittyy Troijan laulu kuvaamaan sotaa ja sen syitä monipuolisemmin ja seikkaperäisemmin. Kirja alkaa Troijan muurien rakentamisesta ja selostaa sen jälkeen tapahtumat, jotka johtavat siihen, että Troijan ja Kreikan välit kiristyvät - lopulta tuhoisin seurauksin. Herakleen tultua petetyksi Troijassa ja lähdettyä sieltä jättäen ruumiita taakseen, on Troijan kuningas Priamos raivoissaan ja päättää sulkea Hellespontosin salmen kreikkalaisilta. Salmen sulkeminen johtaa taloudellisiin vaikeuksiin Kreikan kaupunkivaltioissa ja saa kuninkaat etsimään syitä hyökätä Troijan kimppuun. Vuosien jälkeen sellainen ilmaantuukin, kaikkien Troijan tarua tuntevien tietämässä muodossa, kun Troijan prinssi Paris ja Spartan kuningas Menelaoksen vaimo Helena karkaavat yhdessä. Alkaa kymmenvuotinen sotaretki Troijaan ja lopulta tuo Vähä-Aasian mahtavin dynastia tuhoutuu.

Troijan laulu kuvaa sotaretken tapahtumat monin vivahtein ja seikkaperäisesti. Näkökulmahenkilöitä on todella monta, aina Akhilleesta Odysseukseen ja kuninkaitten kuningas Agamemnoniin. Minä pidin paljon tästä ratkaisusta ja monet henkilöt luovat kirjaan entistäkin monipuolisemman vaikutelman. Välillä kärsin samasta taudista kuin aina monesta näkökulmasta kirjoitettujen kirjojen kanssa, näkökulmista on aina jokunen, joista todella pitää ja joku jonka nähdessään tekee mieli nakata kirja pois. Kokonaisuutena kuitenkin loistava ja toimiva ratkaisu.

Lempihenkilöni Troijan laulussa oli ehdottomasti Odysseus. Minulla on heikko kohta älykkäille henkilöille ja Odysseus todellakin on sellainen. Hänessä on sopivasti roistoa ja ihanasti älyä ja melkein kaikki sodan voittoon ratkaisevasti vaikuttavat päätökset ovat lähtöisin Odysseukselta. Kirja loppuu Troijan kukistumiseen, eikä siis kerro enää kaikkien tuntemista Odysseuksen harharetkistä ympäri Välimerta, mutta mielelläni olisin perehtynyt myös niihin.

Toinen suosikkini, tai ainakin henkilö, jonka näkökulmasta nautin, oli Helena. Hän ei missään nimessä ole pidettävä hahmo, vaan on päinvastoin tavattoman itsekeskeinen ja muista piittaamaton. Helenan näkökulmat olivat kuitenkin mielestäni tavattoman mielenkiintoista luettavaa, sillä oli hauskaa, vaikkakin välillä hermoja raastavaa päästä hahmon pään sisään ja seurata hänen ajatuksenjuoksuaan.

Henkilö, josta ehkä vähiten perustin, oli Akhilleus. Syynä luultavasti on se, että McCulloughin Akhilleus eroaa Akhilleen laulun Akhilleesta ja koska edellä mainittu oli vielä vahvasti mielessä, en aivan täysin ollut valmis antamaan tilaa uudelle näkökulmalle.

Troijan laulun ja Akhilleen laulun vertailu oli kuitenkin kaikista ristiriitaisista tunteista huolimatta ehdottoman mielenkiintoista. Oli jännittävää nähdä, mitä kaksi eri kirjailijaa on samoista hahmoista ja tapahtumista saanut irti ja kuinka erilaisia vivahteita tapahtumat saavat. Eroavaisuuksia löytyy, mutta isommat juonenkäänteet ovat toki samat. Tällä kertaa päädyin suosimaan kahdesta versiosta Akhilleen laulua, mutta jos olisin lukenut kirjat toisessa järjestyksessä, olisi voinut käydä toisin.

Akhilleen laulu on kuvaus ihmisyydestä ja Akhilleen ja Patrokleen rakkaustarinasta. Troijan laulu taas on kokonaisvaltaisempi katsaus Troijan sotaan, eikä näkökulmaltaan yhtä yksipuolinen, kuin Akhilleen laulu. Jos siis haluan joskus tarkemmin muistella Troijan sodan kulkua romaanimuodossa, tartun ehdottomasti tähän.

Troijan laulu on laadukas kirja ja avaa ansiokkaasti Troijan sotaan liittyvien tapahtumien vyyhtiä. Antiikista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi, ehdottomasti kokemisen arvoinen kirja. Imaisee lukijan mukaansa ja maalaa myyttisen historian kiehtovasti ja elävästi näkyviin.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Troijan laulu
Alkuperäisteos: The Song of Troy
Kirjailija: Colleen McCullough
Kääntäjä: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos 1998)
Sivuja: 535
Luettavaksi: kirjastolaina
Haasteet: Kirjankansibingo: Eläin


torstai 4. kesäkuuta 2015

Rick Riordan - Jumalten sota

Jumalten sota on viides ja viimeinen osa Percy Jackson -sarjassa, joten tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia edellisistä osista.

Menestyssarjan loistokkaasssa päätösosassa merenjumalan poika puolustaa länsimaista sivistystä. 

Newyorkilainen ongelmanuori Percy Jackson on valmistautunut koko vuoden puoliveristen leirillä sotaan Kronosta vastaan. Titaanien valtias armeijoineen on vahvempi kuin koskaan, ja puoliveristen leiristä Kronoksen joukkoihin siirtyneet luopiot vain vahvistavat sitä. 

Percyn on pysäytettävä ajan ruhtinas ennen kuin tämä hävittää koko länsimaisen sivistyksen. 

Kun olympolaisten ja titaanien välinen armoton sota syttyy New York Cityn kaduilla, Percy muistaa vanhan ennustuksen ja alkaa epäillä, että taisteleekin omaa kohtaloaan vastaan. 

Minulla on nyt menossa pieni antiikkihuuma. Percy Jacksoneita olen lukenut viime aikoina tiiviissä tahdissa ja ennen Jumalten sotaa ahmaisin Madeline Millerin Akhilleen laulun. Heti Jumalten sodan luettuani aloitin Colleen McCulloughin Troijan laulun, joten samoissa tunnelmissa mentiin vielä tänään iltapäivällä. Ja mikäs siinä, antiikki kun on mielestäni tavattoman kiehtova aikakausi, joten mikäs sinne eksyessä. Nyt kuitenkin palataan antiikki mielessä nykyaikaan ja Percy Jackson -sarjan päättävän kirjan pariin.

Kirjan alussa Percy viettää vielä vapaapäivää puolijumalan velvollisuuksistaan, mutta kuten kaikki Percyn matkassa viihtyneet tietävät, ei sankari saa ikinä olla pitkään rauhassa. Pian Percyä tullaankin hakemaan ja taistelu on valmis alkamaan. Kronos on saanut itselleen kuolevaisen hahmon Luken muodossa ja vaikka ajan titaani ei ole vielä täysissä voimissaan, hän on sitä pian ellei Percy ystävineen onnistu sitä estämään. Percyn 16-vuotissyntymäpäivä lähestyy ja aika käy vähiin. Ennustuksen mukaan Percyn päätös tulee joko tuhoamaan tai pelastamaan Olympoksen. On ratkaisujen aika.

Minulla on vain niin paljon rakkautta sydämessäni kun puhutaan Jumalten sodasta. Se on aina ollut ehdoton suosikkini Percy Jackson -sarjasta ja sellaisena se pysyy vieläkin. Kyseessä on huikaisevan hyvä päätösosa, jonka jälkeen sitä on vain niin tyytyväinen. Jumalten sota todellakin antaa Riordanin ihanalle sarjalle sen ansaitseman lopun, se on hauska, päätähuimaavan jännittävä, koskettava ja kaikin puolin loistava päätösosa. Enempää ei voi pyytää.

Ensinnäkin kirja on mielestäni rakenteeltaan loistava. Kaikki etenee niin upeassa tahdissa eteenpäin, kirjassa on sopivassa määrin rauhallisia hetkiä, taistelua, jännitystä ja huumoria joka välissä. Piristävästi kirjassa ei myöskään enää olla etsintäretkellä, vaan on niin sanotusti tosi kyseessä, kun Kronos valmistautuu hyökkäämään Olympos-vuorelle, eli New Yorkin keskustaan, Empire State Buildingiin. Etenkin alun jälkeen, kun taistelu todella alkaa, on kirja mielestäni parhaimillaan, sillä kaikki on uskomattoman jännittävää ja eeppistä ja kaikin puolin mahtavaa.

Hahmot ovat mielestäni kirjan parasta antia. Percy on ikuinen suosikkihahmoni kaikilta osin, hän on hauska, urhea, lojaali ystävä ja yksinkertaisesti mahtava. Percyn näkökulmasta lukeminen on aina hauskaa ja hänellä on taitoa löytää synkistäkin hetkistä huumoria. Percyn lisäksi olen aina pitänyt kovasti Annabethista ja etenkin Percystä ja Annabethista yhdessä. Jumalten sodassa onneksi on mukavasti kumpaakin.

Percyn ja Annabethin ohella haluan myös antaa erikoismaininnan Percyn äidille, jota olen toden teolla oppinut arvostamaan lähiaikoina. Percy ei ole maailman helpoin lapsi kasvattaa, aina pää edellä syöksymässä milloin mihinkin vaaraan, aina ei tosin tahallaan. Sallylla kuitenkin riittää kärsivällisyyttä ja kirjojen edetessä hän antaa Percyn itse ottaa vastuuta. On kuitenkin ihanaa ajatella, että Sally on aina siellä jos Percy äitiään tarvitsee ja äidin pojan välinen rakkaus on oikeasti käsinkosketeltavaa. (Plussaa myös Paulille, Percyn isäpuolelle. Mahtava tyyppi.)

Myös Riordanin jumalat saavat edelleenkin isot aplodit. Minä en koskaan väsy lukemaan jumalten pienistä kahnauksista, heidän ajatusmaailmastaan ja siitä, miten loistavasti heidät on modernisoitu. Asioiden loppuselvittely taistelujen tauottua onkin ehkä lempiosuuteni koko kirjassa.

Osasin odottaa, että Jumalten sodan lukeminen olisi tunteellinen taival, mutta en muistanut, kuinka jo kirjan alkuosan tapahtumat iskivät suoraan sydämeen. Jo alussa menetetään yksi rakas hahmo ja vuodatin katkeria kyyneliä. Kirjan loppuosa ei saanut minua samalla lailla kyyneliin, eikä ole oikeastaan koskaan saanut, mutta jotenkin tämän taistelun ensimmäinen uhri ja ensimmäinen monista, traagisista menetyksistä iskee minua aina suoraan sydämeen. Olen vähän samanlaisella mielellä, kun joulun aikaan Harry Pottereita lukiessani, olen nyt vasta kunnolla tajunnut, kuinka nuorina ihmisiä näissä molemmissa sarjoissa kuolee. Minä olen jo vanhempi kuin monet kirjassa kuolleista ja se järkyttää aika pahasti.

Riordan lopettaakin sarjansa myös näiltä osin ansiokkaasti. Muutamien hahmojen perään jää suremaan, mutta sarjan lopetus on kaiken kaikkiaan onnistunut. (Ja jos on vähän suru puserossa, niin se on vain hyvä merkki.) Jumalten sota vain on kaikilta osin täydelliinen.

Nyt olen saanut Percy Jackson -sarjan uudelleen lukemiseni päätökseen. Matka on ollut ihana, täynnä nostalgiaa ja hienoja hetkiä. Kyseessä on edelleenkin upea sarja, jonka pariin tulen varmasti vielä palaamaan. On tämä vähän haikeaa jättää hyvästit. (Voisin toki jatkaa Olympoksen sankareiden pariin, mutta tältä erää taidan jättää tähän.) Kiitos Rick Riordan, kiitos hauskuudesta ja seikkailuista. Kiitos Percystä.

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Jumalten sota
Alkuperäisteos: The Last Olympian
Kirjailija: Rick Riordan
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro
Sarja: Percy Jackson, #5
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010 (alkuperäisteos 2009)
Sivuja: 356
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: Kirjankansibingo: Rakennus (Empire State Building alias Olympos-vuori. Voiko olla parempaa?)



tiistai 2. kesäkuuta 2015

Madeline Miller - Akhilleen laulu

Tarina jumalista, kuninkaista, kuolemattomasta maineesta ja ihmissydämestä

Akhilleus, jo nuorukaisena Kreikan taistelijoista mahtavin, on vahva, nopea ja kaunis - vastustamaton näky kaikkien kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon jälkeen ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys. 

Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vakaalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. Jumalten ja kuninkaiden, kunnianhimon ja rakkauden ristipaineessa julmat Kohtalottaret johdattavat Akhilleen ja Patrokleen kohti hirvittävää uhrausta. 

Madeline Millerin Akhilleen laulu on pompannut silmilleni kirjastossa useammankin kerran. Jostain syystä kirja kuitenkin jäi noin vuosi sitten lainaamatta, enkä varmaan olisi muistanut sen olemassaoloa, ellei se olisi viime aikoina putkahdellut esiin Tumbrlissa. Niin kuitenkin tapahtui ja kun kirja sitten jälleen osui kirjaston hyllyssä silmään, nappasin sen mukaani. Lakkiaislauantaina etsin itselleni matkalukemista ja koska mikään keskeneräisistä kirjoista ei juuri sillä hetkellä houkutellut, tarttui Akhilleen laulu mukaan. Ja onneksi tarttuikin.

Historia on ehdoton lempiaineeni koulussa ja antiikin mytologia siitä ykkössuosikkini. Olen melko hyvin perillä (tai ainakin kuvittelen olevani) tunnetuimmista taruista ja osaan merkittävimmät jumalat, kiitos Percy Jacksonin. En kuitenkaan ole tullut tarttuneeksi perinteisiin taruihin romaanimuodossa ja nyt oikeasti mietin, miksi olen odottanut. Akhilleen laulu oli ihana romaani kaikin puolin, mutta sen vahvuus ja hurmaavuus pohjasivat ainakin minun kohdallani siihen, kuinka kirja vei minut täydellisesti mukanaan ja kuljetti keskelle myyttien maailmaa ja Troijan sotaa.

Akhilleen laulu kertoo nimensä mukaisesti Akhilleuksesta, yhdestä Kreikan mytologian tunnetuimmasta sankarista, joka kohtasi kohtalonsa Troijan sodassa. Akhilleus on varmasti tunnetuin myytistä, jossa hänen äitinsä Thetis kastaa tämän vauvana Styks-jokeen, minkä seurauksena Akhilleuksesta tulee haavoittumaton. Suojaa vailla on vain kantapää, josta äiti piti kiinni uintiretkellä ja lopulta sankari kuolee Troijan sodassa saadessaan nuolen kyseiseen paikkaan. (Tästä juontaa alkunsa sanonta "akilleen kantapää".) Myös minulle Akhilleen tarina oli tuttu juuri tuossa muodossa ja siksi olinkin yllättynyt, ettei Styks-jokeen pulahtamista ole Akhilleen laulussa ollenkaan. Akhilleen tarusta on ilmeisesti olemassa kahta versiota, toisessa hän on haavoittumaton ja toisessa vain aikansa suurin taistelija. Iliaassa esiintyy jälkimmäinen versio ja koska Miller on käyttänyt sitä teoksensa pääasiallisena lähdeteoksena, on hän pysynyt Iliaalle uskollisena myös tässä tapauksessa. Jännittävää.

Akhilleen laulu seuraakin käsittääkseni melko uskollisesti Homeroksen Iliasta, vaikka tietenkin kyseessä on kaunokirjallinen teos ja joitakin vapauksia on varmasti otettu. Itse en ole Iliaaseen tutustunut, joten en osaa varmaksi sanoa. Akhilleen laulu pohjaa kuitenkin pitkälti yhteen pieneen muutokseen. Kirja kerrotaan Patrokleen, Iliaassa Akhilleen parhaan ystävän näkökulmasta. Patrokles ja Akhilleus ovat ystäviä myös Akhilleen laulussa, mutta sen ohella myös rakastavaisia. Nuorukaiset varttuvat yhdessä, ystävyys muuttuu rakkaudeksi ja lopulta kohtalo kuljettaa heidät Troijan sotaan.

Pidin paljon päähenkilö Patrokleesta. Hän ei ole millään muotoa täydellinen, mutta Patrokleelta löytyy ymmärrystä ja hyvää sydäntä. Sen sijaan itse suuri Akhilles otti minua nuppiin välillä aika pahastikin. Patrokleen rakkaus Akhilleusta kohtaan on melkoisen palvovaa ja niinpä tämän erinomaisuudesta saa kuulla aika monta kertaa. Akhilleus ei kuitenkaan ole täydellinen hänkään. Hän saattaa olla aikansa suurin taistelija, aristos akhaion, mutta tekee etenkin kirjan loppuosassa typeriä päätöksiä ja on itsepäinen liiankin pitkälle. Toisaalta Akhilleus on jo kirjan alusta saakka kohtalonsa vanki ja ainakin minä tiesin heti alusta alkaen, että kirja päättyy tragediaan. Miller kuitenkin on onnistunut puhaltamaan Akhilleeseen henkeä ja sankari näyttäytyy myös ihmisenä, eikä pelkkänä kohtalon välikappaleena.

Akhilleen ja Patrokleen välinen rakkaustarina puolestaan sai minut vuodattamaan saavillisen kyyneliä. Onnellista loppua ei ole odotettavissa, mutta silti molemmilla riittää etenkin kirjan alkupuolella niin paljon uskoa ja toivoa, että sydänparkani oli särkymäisillään. Akhilleen laulu etenee vääjäämättömästi kohti julmaa kohtaloa, mutta mukaan mahtuu myös onnen hetkiä.

Kirja pysyi koko ajan kiinnostavana ja koukuttavana. Puolen välin jälkeen ennen loppurytinöitä oli mielestäni vähän puuduttavampi vaihe, mutta se saattoi johtua siitäkin, että luin kirjaa silloin varsin väsyneenä. Ironisesti kohta osuu myös ajankohtaan, jolloin Troijaa on piiritetty monta vuotta. Aivan loppua kohti kirja kuitenkin parani jälleen ja viimeiset viisikymmentä sivua itkin enemmän tai vähemmän yhtä soittoa. Kirjan loppu on traaginen, mutta tietyllä tapaa myös sydäntä särkevän toiveikas ja jopa onnellinen.

Kokonaisuutena Akhilleen laulu oli kuitenkin loistava kirja, josta nautin suuresti. Se puhaltaa hengen Akhilleen taruun ja näyttää sankarin ennen kaikkea ihmisenä. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka tahtovat sukeltaa sisään kreikan mytologiaan.

Arvosana: ♣♣♣♣½

Teos: Akhilleen laulu
Alkuperäisteos: The Song of Achilles
Kirjailija: Madeline Miller
Kääntäjä: Laura Lahdensuu
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2013 (alkuperäisteos 2011)
Sivuja: 454
Luettavaksi: kirjastolaina