sunnuntai 2. elokuuta 2015

L.M Montgomery - Runotyttö: Uuden Kuun Emilian tarina

Tämä bloggaus käsittelee kokonaisuutena Montgomeryn Runotyttö-trilogiaa. Pieniä juonipaljastuksia saattaa siis tekstiin eksyä, mutta vältän parhaani mukaan isoimmat kuopat.

Rakastetun Emilia Starrin tarina yksissä kansissa. Teos sisältää kaikki kolme runotyttö-kirjaa: Pieni Runotyttö, Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään.

Orvoksi jäänyt Emilia joutuu sarjan ensimmäisessä osassa sukulaistensa hoiviin Uuden Kuun kartanoon. Ankara Elisabeth-täti pitää häntä juonikkaana ja omituisena, lempeä Laura-täti onneksi ymmärtää häntä paremmin. Emilia on herkkä ja uneksiva tyttö, jolla on vahva mielikuvitus ja paljon kirjallista lahjakkuutta, joka alkaa vähitellen herättää huomiota.
Runotyttö maineen polulla kuljettaa Emilian Shrewsburyn lukioon, jota käy myös hänen ihastuksensa Teddy. Romanttiset tunteet taitavat vain olla yksipuolisia... Kauan haaveilemallaan kirjailijan uralla Emilia kuitenkin menestyy paremmin ja kokee ensimmäiset suuret voittonsa. 
Runotyttö etsii tähteään -kirjassa Emiliasta on kasvanut viehättävä nuori nainen, jonka ympärillä parveilevat kosijat saavat Uuden Kuun kartanon tädit ymmälleen. Kuka on Emilian tuleva aviomies? Ilokseen Emilia myös huomaa, että hänen kirjailijanuransa on muuttunut unelmasta todellisuudeksi ja tulevaisuus avautuu lupaavana. 

Heti luettuani Montgomeryn ihanan Anna-sarjan loppuun Kotikunnaan Rillan myötä mieleni teki lukea lisää tyttökirjoja. Olen jo jonkin aikaa tahtonut palata Montgomeryn Runotyttöjen pariin, joten päätinkin tarttua tuumasta toimeen.

Montgomeryn tyttökirjoista puhuttaessa päädytään aina saman kysymyksen äärelle. Anna vai Emilia? Melkeinpä kaikilla on mielipide suuntaan tai toiseen, sillä vaikka molemmat sarjat hurmaavia ovatkin, usein se toinen on se jolla on nostalgista merkitystä ja joka on jostain syystä rakkaampi. Minulle tuo sarja on Anna-sarja, sen luin ensimmäisenä ja sen parissa koen enemmän kasvaneeni. Paremmaksi en tahdo kumpaakaan väittää, mutta Annat ovat niitä minulle henkilökohtaisesti tärkeämpiä kirjoja.

Tämän Runotyttö-trilogian yhteisniteen sain kummitädiltäni joululahjaksi joskus ala-asteella ja muistan aloittaneeni kirjaa aattona. Meidän perheessämme on tapana, että kavereilta tms. saadut lahjat voi avata jo aattoaamuna, mutta pukin tuomaa lahjasäkkiä pitää odottaa iltaan asti. Kaikki varmaan muistavat omalla tahollaan aattoillan tuskaisen odotuksen ja minulla tuo tuskainen odotus yhdistyy ensimmäisen Runotytön alkuun. Lueskelin kirjaa odottaessani, että saisin viimeinkin lisää lahjoja (huoh) ja ehkäpä siksi trilogian alku ei edelleenkään ole suosikkini. Rakastuin Runotyttöihinkin kyllä varsin pian, eikä aatto-odotus jättänyt minua traumatisoituneeksi.

Runotytöistä oma henkilökohtainen suosikkini on aina ollut toinen osa, Runotyttö maineen polulla. Ensimmäisessä osassa ei ole makuuni tarpeeksi tyttökirjojen ihanaa romantiikkaa (näin ajattelin etenkin nuorempana) ja viimeinen osa taas muistuttaa kaikista lukemistani Montgomeryn kirjoista eniten saippuasarjaa. (Mielestäni kirjan nimi voisi olla: Kuinka monta estettä ja väärinkäsitystä kahden toisiaan rakastavan ihmisen väliin voi tulla?) Keskimmäisessä osassa on kuitenkin ihanasti koulua, ystävyyttä, hitunen romantiikkaa ja lisäksi lukija pääsee seuraamaan Emilian kirjoittajanuran etenemisen ensimmäisiä askelia.

Montgomeryn vahvuus on mielestäni hänen kyvyssään kuvata arjen koomista puolta ja luoda unohtumattomia henkilöhahmoja. Runotytöistä mieleeni ovat parhaiten jääneet Emilian opettaja herra Carpenter (mikä persoona!) ja Emilian Elisabeth-täti. Kuten kirjan takakannessakin mainitaan Laura-täti on lempeämpi ja ymmärtää sankaritartamme paremmin. Minusta Laura-täti on kuitenkin aina ollut vähän tylsä hahmo ja jäykkä Elisabeth-täti paljon mielenkiintoisempi.

Rakastan myös Emilian ja tämän ystävien muodostamaa nelikkoa. Vaikkakin, aivan kuten olen enemmän Anna-kirja -ihmisiä, valitsisin mielummin Annan Gilbertin kuin Emilian Teddyn, rakastan lukea lapsuuden iloisista päivistä Emilian, Teddyn, Ilsen ja Perryn seurassa. Ehkäpä Teddy on minusta hiukan tylsähkö, sillä siinä missä Ilsestä löytyy pippuria ja Perrystä kunniahimoa ja hauskuutta, on Teddy hiukan turhankin romanttisen sankarin malli ja vähän siloiteltu.

Annat ovat selkeästi arkisempia näistä kahdesta Montgomeryn rakastetusta kirjasarjasta. Vaikka Emiliankin elämään mahtuu monta kommellusta, hän ei ole samalla tavalla altis katastrofeille kuin toinen Montgomeryn rakastetuimmista sankarittarista. Emilia myös kuuluu Murrayn sukuun ja kirjasarja sisältää selvästi enemmän sukutarinoita ja kuuluu Emilian luonteeseen erottamattomasti sukuylpeyttäkin. Ehkä merkittävin ero on kuitenkin Emilian taiteellisuudessa ja kunnianhimossa verrattuna Annaan, jolla ei koskaan ole samanlaisia kirjallisia tavoitteita kuin Emilialla. Nautinkin aina Runotyttöjä lukiessani suunnattomasti kun pääsen seuraamaan Emilian "alppipolun kiipeämistä". Runotytöissä liikutaan myös hiukan todellisuuden rajamailla, Emilia kun päätyy joskus raottamaan verhoa yliluonnollisen ja todellisen maailman välissä.

Runotytöt ovat nopeaa luettavaa, aivan kuten kaikki tyttökirjat. Uppoudun Emilian seuraksi Prinssi Edvardin saarelle mielelläni yhä uudelleen ja uudelleen, sillä kuten Annoissa, myös tässä sarjassa on sitä jotain. Tulen varmasti palaamaan myös rakkaiden Runotyttöjen pariin vielä monen monta kertaa!

Arvosana: ♣♣♣♣♣

Teos: Runotyttö: Uuden Kuun Emilian Tarina
Alkuperäisteos: Emily of New Moon, Emily Climbs, Emily's Quest
Kirjailija: L,M Montgomery
Kääntäjä: Pieni Runotyttö, I.K Inha (uudistettu suomennos); Runotyttö maineen polulla, I.K Inha; Runotyttö etsii tähteään,Laine Järventaus-Aav
Sarja: Runotyttö, 1-3
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2005 (Alkuperäisteokset 1923, 1925, 1927. Ensimmäiset suomennokset 1928, 1948, 1949.)4
Sivuja: 475
Luettavaksi: omasta hyllystä
Haasteet: Kirjankansibingo: Luonto




10 kommenttia:

  1. Minulta löytyy tämä samainen kirja tuolta kirjahyllystä :D

    Mutta Runotytöt ovat kyllä yksi suosikeista vanhoista tyttökirjoista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä yhteisnide on kyllä huippu ja samoin Runotytöt! <3

      Poista
  2. Voi Emilia, ihana Emilia. Mullakin kakkonen on lemppari :D Ja nyt vanhempana, kun kirjoittaminen on oikeasti se intohimo numero yksi, Emilian alppipolku tuntuu yhä tärkeämmältä osalta kirasta. Mutta yhdyn täysin mielipiteisiisi :) (paitsi että mun mielestä Teddy on aivan ihana :3)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan Teddy ihan jees :D Musta mokoma on vaan melkein koko kolmannen kirjan ajan niin ärsyttävä ja Emilian kanssa on yhtä soutamista ja huopaamista koko ajan, joten en voi vilpittömästi rakastaa hahmoa samalla lailla kuin Gilbertiä. Lopussa Teddy on kyllä taas aika kiva ;)

      Poista
  3. Runotytöt ovat minulle se ykkönen, vaikka rakastan kyllä Anna-kirjojakin. Mutta luin nämä ensin, ja sitä paitsi olen aina samastunut Emiliaan enemmän, joten varmaan näistä kahdesta syystä Runotytöt ovat kaikkein eniten "minun". Muistan tosin, että lapsena en tykännyt kolmannesta osasta, koska siinä oli niin paljon synkkyyttä ja huonosti meneviä asioita. Se ei edelleenkään ole mielestäni Montgomeryn vahvimpia kirjoja, ja kirjailija itsekin oli sitä mieltä ettei se ollut hyvä, mutta hän kirjoitti sen joissain tosi stressaavissa olosuhteissa, joissa ei voinut keskittyä kunnolla. Se vähän näkyy, varsinkin siinä että Teddyn hahmo ei koskaan kehity oikein kunnolla vaikka hänessä olisi aineksia vaikka mihin (sellaisen äidin kanssa kasvaminen jättää varmasti jälkensä, ja jos hän rakastaa Emilian kaltaista tyttöä ja kokee hänen tapaansa luovaa kutsumusta, hän on varmasti oikeasti mielenkiintoinen, mutta jostain syystä Montgomery ei osaa tai uskalla tuoda sitä esiin). Ja muutenkin kolmososa jää tosiaan turhan saippuasarjamaiseksi, vaikka vanhemmiten olen myös alkanut arvostaa siinä olevaa kauniin haikeaa tunnelmaa ja monia Emilian mietteitä. Mutta minullakin kakkososa on ehkä suosikki, en tosin ole kovin paljon romantiikan perään näissä tyttökirjoissa (minusta oli aina sitä vastoin tylsää että sankarittarien piti keskittyä joihinkin yhdentekeviin poikiin, kun kaikenlaista mielenkiintoisempaa oli myös meneillään, kuten luominen, mielikuvitus ja ystävättäret), mutta jotenkin tuo kouluun lähdön, oppimisen, ensimmäisten "alppipolun askelien" yms. kuvaus on aivan valloittavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein tuntuu tosiaan Annojen ja Runotyttöjen kanssa olevan niin, että se ensimmäisenä luettu on se rakkaampi. Runotytöt ovat kyllä minustakin aivan ihania!

      Paljon mielenkiintoisia pointteja! Runotyttö etsii tähteään tosiaan aika synkkä ja vaikka se onkin kaunis kirja, minulle se on aina ollut vähän turhan masentava. Revin aina hiuksia päästäni kun Emilia ja Teddy eivät millään onnistu puhumaan suutaan puhtaaksi ja kaikki menee vain yksinkertaisesti pieleen. Teddyn hahmo, kuten sanoit, jää vähän kaukaiseksi ja lättänäksi.

      Valloittava on hyvä sana kuvaamaan kakkososaa, sitä se todellakin on! <3

      Poista
  4. Aah – mulle tuli sun ihanaa bloggausta lukiessa l e i m a h d u s !

    VastaaPoista
  5. Luin tämän ja pidin kovasti.Bloggasin tästä kirjasta myös.

    VastaaPoista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)