torstai 7. tammikuuta 2016

Laura Lindstet - Oneiron

Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta - paitsi sanojen, kertomusten avulla. 

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi. Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi? 


Muistan katselleeni Oneironia lokakuussa Helsingin kirjamessuilla, kun kaunis kansi kiinnitti huomioni. Sen jälkeen kirjaa on luettu ja siitä on puhuttu paljon, varmastikin paljolti marraskuun lopun Finlandia-voiton johdosta. Kirja kiinnosti minua myös ideansa puolesta ja toivoinkin sitä joululahjaksi. (En vaivautunut edes katsastamaan kirjaston varausjonoa, sillä Finlandia-voiton jälkeen se on takuulla pitkä kuin nälkävuosi.) Jouluaattona paketista paljastui toivottu kirja, ja heti saatuani V.E Schwabin fantasiasarjan aloituksen luettua, siirryin Oneironin pariin.

En tiennyt kirjasta etukäteen takakantta enempää. Seitsemän naista kuolemanjälkeisessä välitilassa kuulosti kuitenkin niin kiinnostavalta, etten enempää tietoa kaivannutkaan. Näin jälkikäteen ajatellen ei Oneironista oikein voi enempää sanoakaan. Teoksen idean voi kiteyttää tuohon lauseeseen, ja jos alkaa selittää yksityiskohtaisemmin, voi helposti puhua itsensä suohon. Oneiron on teos, jota on vaikea kuvailla, eikä siitä ei oikein ota selvää muuten kuin lukemalla. Jätän siis tarkemmat kuvailut sikseen ja keskityn itse lukukokemukseen. 

Ensimmäinen ajatus Oneironista on hämmentynyt. Kirja on aikamoinen paketti, jossa on sekaisin vähän kaikkea, ja johon ei ole helppoa päästä sisälle. Oneironin alku meninikin minulta pitkälti teoksen sulattelussa. Sain kirjasta paremmin kiinni, kun hyväksyin sen tosiasian, että tulisin varmaankin olemaan reilut 400 sivua enemmän tai vähemmän hämmentynyt. 

Nyt kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo reilu viikko, enkä vieläkään oikein tiedä, pidinko lukemastani vai en. Kirjan aiheesta toiseen pomppiva kerronta ja ajoittaiset pitkät, faktapohjaiset monologit olivat välillä vaikeahkoa ja puuduttavaakin seurattavaa. Kirja parani kuitenkin mielestäni loppua kohden ja vasta silloin aloin oikeasti nauttia lukemisesta.

Oneiron on vaikuttava, hämmentävä ja kiinnostava teos. Minun onkin erittäin vaikea antaa kirjalle tähtiä, sillä se tuntuu putoavan vähän asteikon ulkopuolelle ja painivan omassa sarjassaan. Lukemisen arvoinen teos on ehdottomasti kyseessä, mutta itselleni kirja jäi vähän etäiseksi.

Arvosana: ♣♣♣

Teos: Oneiron
Kirjailija: Laura Lindstet
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 439
Luettavaksi: omasta hyllystä

10 kommenttia:

  1. Voisiko tuon hämmentävyyden ajatella myös positiivisena asiana? Itse ainakin huomaan, että usein teokset, jotka eivät ns. oikein aukea ovatkin sitten loppujen lopuksi niitä kiehtovimpia. Oneironiin ihastuin kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämmentävyys voi tosiaan olla hyväkin asia, mutta Oneironin tapauksessa se etäännytti minua kirjasta niin paljon, että lukukokemus kärsi. Kirja tuntuu vieläkin vaativan vähän pureskelua ja kenties joskus toisen lukukerrankin. Kiva kuulla, että sinä pidit!

      Poista
  2. Minullakin kesti hetken, ennen kuin pääsi kirjan alun yli ja sain kiinni tekstistä. Alku oli niin outo, että kulmakarvani varmaan hipoivat kattoa kun luin... mutta sitten kirja veikin koknaan mukanaan ja oli omaan makuuni niin huikea <3

    Ehkä sinun täytyy vielä tunnustella, että taittaako kirja enemmän pidetyn vai ei-pidetyn puolelle, jotkut teokset vaativat sen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alku oli todellakin outo ja muistan pitkään miettineeni, että minkä kirjan olen oikein aloittanut. :D Loppua kohti pidin lukemastani enemmän, mutta kokonaan en teokselle lämmennyt.

      Näin täytynee tehdä, saa nähdä pääsenkö koskaan lopputulokseen. :D

      Poista
    2. Minä valitin miehelleni alun erikoisesta kohtauksesta. :P Tosiaan pisti miettimään, jatkanko pidemmälle. Onneksi jatkoin, oli sen verran outo kokemus. En siis itsekään voi sanoa siis täysillä ihastuneeni, mutta hämmentävyydestään sai minulta arvostusta. Slomith sai mielestäni liikaa roolia. Ei ollut hahmona niin kiinnostava, vaikka faktojakin teoksessa esitettiin hänen kauttaan.

      Poista
    3. Minäkin jouduin alussa laskemaan kirjan hetkeksi kädestäni ja pitämään pienen tauon. :D Ehdottomasti kokemisen arvoinen teos kuitenkin todellakin kyseessä, juurikin outoutensa vuoksi.

      Itse pidin Slomithia kiinnostavana hahmona, vaikka hänen osuutensa tosiaan olikin melko suuri muihin hahmoihin nähtynä.

      Poista
  3. Kiinnostavaa! Erityisen kaunis valokuva kauniista kirjasta – takana siintää hämmennyksen loputon metsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Oneiron on minustakin järjettömän kaunis kanneltaan.

      Poista
  4. Ei kyllä kolahtanut minuunkaan, ei tullut sielujen sympatiaa, en siis pitänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, joku muukin! Oneiron on teos, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Itselleni kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen teos, vaikken siihen rakastunutkaan.

      Poista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)