sunnuntai 10. tammikuuta 2016

P.D. James - Syystanssiaiset

Syystanssiaiset on murhamysteerin muodossa jatko-osa Jane Austenin klassikkoromaanille Ylpeys ja ennakkoluulo. Jos et siis ole Austenin romaania lukenut sekä välttynyt juonipaljastuksilta kyseisestä teoksesta ja tahdot vastaisuudessakin elää yhtä onnellisesti, suosittelen jättämään tämän bloggauksen väliin.

Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutut henkilöt joutuvat keskelle murhamysteeriä

On kulunut kuusi vuotta Jane Austenin klassikkoromaanin Ylpeys ja ennakkoluulo tapahtumista. Elizabeth ja Darcy elävät onnellisina Pemberleyn kartanossa kahden poikansa kanssa. 

Jokavuotiset syystanssiaiset saavat kuitenkin kauhistuttavan käänteen, kun kartanon pihaan pyyhältävät kutsumattoman vieraan vaunut. Niistä syöksyy ulos Elizabethin sisar Lydia, joka ulvoo hysteerisenä, että hänen miehensä Mr. Wickham on murhattu. Kun asiaa lähdetään selvittämään, Mr. Wickham löydetäänkin hengissä, mutta yltä päältä veressä parhaan ystävänsä ruumiin ääreltä. 

 Aloitin kirjavuoteni 2016 ihanan Jane Austenin seurassa lukemalla Ylpeyden ja ennakkoluulon uudelleen. Kirja vei täydellisesti mukanaan, ja rakastin jokaista hetkeä sen parissa. Niinpä viimeisen sivun luettuani en voinut vastustaa kiusausta tarttua P.D. Jamesin Syystanssiaiset-romaaniin, joka heittää Ylpeyden ja ennakkoluulon hahmot keskelle murhamysteeriä ja rikostutkintaa. Tuntui vaikealta päästää irti rakkaista hahmoista ja lukemalla Syystanssiaiset minun ei tarvinnut tehdä sitä.

Klassikkoromaanien jatko-osat ovat aina kinkkisiä tapauksia. Periaatteessa Syystanssiaisetkin voisi mielestäni luokitella fanfictioniksi, sillä siinä kuitenkin käytetään toisen kirjailijan hahmoja ja miljöötä. Itselläni ei ole mitään fanfictionia vastaan, luen sitä satunnaisesti melko paljonkin, mutta sen päätyminen koviin kansiin on aina mielestäni kyseenalaista. Toki Ylpeyden ja ennakkoluulon klassikkoasema ja se, että Jane Austen on ollut kuolleena jo melkein 200 vuotta, muuttaa tilannetta hiukan. Kukaan ei voi kysyä Austenin mielipidettä asiaan, ja varmasti myös tekijänoikeusasiat ovat jollain lailla erilaiset. (En ole ottanut asiasta erikseen selvää.)

Syystanssiaiset onnistuu kuitenkin mielestäni hienosti ottamaan tietynlaisen etäisyyden Austenin klassikkoon. Vaikka kirjassa seikkailevat samat hahmot, on Syystanssiaiset dekkari, mikä helpotti ainakin omalla kohdallani teoksen mieltämistä Austenin tuotannosta erilliseksi. Kun genre on eri, on kirja helpompi ajatella vaihtoehtoiseksi tulevaisuudenkuvaksi, eikä suoraksi jatkoksi Ylpeydelle ja ennakkoluulolle. En siis kärsinyt samanlaisista ristiriitaisista tunteista, kun Alexandra Ripleyn Tuulen viemälle kirjoittamaa jatko-osaa lukiessani.

Teos itsessään ei kuitenkaan ollut minusta erityisen ihmeellinen. Syystanssiaset varmasti kärsi siitä, että luin Ylpeyden ja ennakkoluulon juuri ennen sitä, sillä Austenia paremmaksi on mahdoton pistää. Koska Ylpeys ja ennakkoluulo oli erittäin tuoreessa muistissa, huomasin paremmin myös kirjoitustyylien erilaisuuden. (Joskin James tuntuu jäljittelevän Austenin tyyliä, mutta koska en ole lukenut kirjailijan muita teoksia, en osaa sanoa, eroaako se hänen normaalista tyylistään.) Siinä missä Austenin on joskin temmoltaan rauhallista, soljuvaa ja myös hauskaa, tuntuu Jamesin tyyli tylsemmältä ja tönkömmältä. Austenin jäljitteleminen täydellisesti on tietysti mahdotonta, mutta juuri hänen tuotantoaan lukeneena, tulivat erot selkeästi esiin.

Syystanssiaiset kuitenkin tarjosi minulle sen, mitä halusin, nimittäin paluun Pemberleyhin Elizabethin ja Darcyn luo. Moneen otteeseen huomasin hymyileväni typerästi pariskunnan avio-onnelle, ja koska kirjan jännite lepää murhan varassa, ei kirjailija onneksi ollut nähnyt tarvetta sekoittaa mukaan parisuhdehuolia. Sain siis mitä kaipasinkin, eli suloisia hetkiä Elizabethin ja Darcyn välillä ja oli muutenkin ihanaa nähdä, millaisissa elämänvaiheissa rakkaat hahmot olivat.

Omalla kohdallani Syystanssiaiset kuitenkin kompastui itse murhamysteeriin. Mielestäni se oli nimittäin melko puuduttavaa luettavaa, eikä innostanut oikein millään tasolla. Oikeudenkäynti oli pitkäpiimäistä, enkä jaksanut välittää siitä, kuka murhan takana loppujen lopuksi on. Ideana murha Pemberleyn maisemissa on mielestäni kiinnostava, mutta toteutus jäi tylsäksi.

Kokonaisuudessaan Syystanssiaiset ei siis erityisesti hurmannut. Austenin pariin aion palata vielä monen monta kertaa, mutta nimeonmaan vain Austenin. Austenista on mahdotonta pistää paremmaksi, tai edes yltää samalle tasolle, eikä Syystanssiaiset ei tarjonnut minulle mitään uutta ja ihmeellistä.  

Arvosana: ♣♣ 

Teos: Syystanssiaiset
Alkuperäisteos: Death Comes to Pemberley
Kirjailija: P.D. James
Kääntäjä: Maija Kauhanen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012 (alkuperäisteos 2011)
Sivuja: 348
Luettavaksi: kirjastolaina
  

4 kommenttia:

  1. Mietin tämän kirjan lukemista talven lukuhaasteeseen, mutta no jaa... Ehkä luen mielummin P. D. Jamesin muita dekkareita, kun niistä olen paljon pitänyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua tämä ei tosiaan vakuuttanut. P.D Jamesiin en Syystanssiaisia lukuun ottamatta ole muuten tutustunut, varmasti hyvä dekkarikirjailija. :)

      Poista
  2. Äitini on lukenut tämän, katsotaan jos minäkin jaksan lukea joskus :) Darcyn ja Elisabethin avioelämästä olisi kivaa vielä lukea. Tekijänoikeuslait kestävät mielestäni Euroopassa 70/75 vuotta (en muista kumpi), sen jälkeen kirjalle kai saa myös kirjoittaa jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Syystanssiaiset luettava ja melko nopealukuinenkin teos on, joten jos kiinnostaa, kannattaa tutustua. Tekijänoikeuslaki kuulostaa Syystanssiaisten osalta osuvalta, kiitos tiedosta! :)

      Poista

Kirjaneito kiittää kommentista! ;)