maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kiireestä, bloggaamisesta, elämästä ja onnellisuudesta

Blogi on ollut hiljainen jo lähes kolme kuukautta. Mietin, pitäisikö pistää Kirjaneidon tornihuone viralliselle tauolle tai lopettaa kokonaan, mutta en raaski tehdä kumpaakaan. Blogi on antanut minulle niin paljon: aivan ihania ystäviä, yhteisön jossa keskustella kirjallisuudesta ja fiilistellä lukemisen hienoutta ja jollain ehkä hiukan oudolla tavalla enemmän rohkeutta olla oma itseni. Välillä olen stressanut blogin takia, välillä istunut tuntikausia koneen ääressä säätämässä ulkoasua ja välillä taas uusi blogiteksti on lähestulkoon kirjoittanut itse itsensä. Kuljin blogin kanssa käsi kädessä koko lukioajan ja tämä on ollut se ihana oma juttu.

Keväällä loppui lukio ja kesällä sain tietää päässeeni Turun yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Edessä oli muutto uuteen kaupunkiin, paljon uusia ihmisiä ja juttuja. Elämä on heittänyt sellaista kuperkeikkaa, että on ollut välillä vaikea tajuta mistään mitään. Olen viime aikoina miettinyt syksyä ihan hurjan paljon, sillä jo siitäkin tuntuu olevan ikuisuus. Muistan, kuinka joka paikkaan piti mennä Google Mapsin kanssa, kuinka en tuntenut vielä niitä ihmisiä joiden kanssa nyt kävelen kohti kotia aamuyön tunteina, kuinka ajattelin jättäväni sellon Tampereelle, kuinka opiskelijaravintolat olivat maailman sekavimpia, kuinka soitin kotiin useita kertoja viikossa ja kuinka olin ihan varma, etten ikinä tule tajuamaan mistään mitään. Ja kuinka sitten yhtäkkiä, ennen kuin huomasikaan, olin asettunut aloilleeni, tiesin edes osittain mitä tein ja elämästä tuli tuttua.

Nyt on mukavasti opintopisteitä ja enää muutama kurssi jäljellä, paiskin hommia kahdessa järjestöhallituksessa, joudun sopimaan kahvihetken naurettavan tarkkojen kellonaikojen puitteissa, palaan usein kotiin viiden jälkeen aamuyöllä, nauran paljon ja ahdistun saman verran, luen vähemmän kirjoja kuin pitkään aikaan (vaikka opiskelen kirjallisuutta), kuuntelen musiikkia usein liian lujalla, tanssin pöydällä ja en tiedä koska taas ehtisin käydä Tampereella.

Turku tuntuu joka päivä enemmän kodilta. Täällä olen kuplinut onnesta tavalla, jolla en ehkä koskaan aikaisemmin ole. Täällä olen uskaltanut olla sellainen, jollainen ehkä aikaisemmin en. Olen oppinut itsestäni ihan valtavasti. Olen mennyt ja tehnyt ja osallistunut, vaikka olisi jännittänyt. Täytin kaksikymmentä enkä kokenut minkäänlaista kriisiä aiheesta. Elämä tuntuu olevan yhtä aikaa hyvin hallussa ja levällään kaikkialle. Blogi on ollut ja tulee varmaan pysymäänkin hiljaisena. Elämässä tapahtuu ja tahdon mennä se edellä. Jännittäviä aikoja, hauskoja juttuja ja kivoja tyyppejä. Voihan onnellisuus.

Tärähtänyt kuva, mutta onnellisuustunnelmat.

Sunnuntai-illan sekalaisia ajatusraapaleita, jotka teki mieli kirjoittaa ylös jonnekin. Samalla todistan, että olen edelleen hengissä, vaikka blogi tuntuukin kituvan kuolemaansa.